Juhlaseminaarissa kuultua

FB-päivitykseni eiliseltä:

HYL:in juhlaseminaarissa en ollut kuokkimassa, sillä jäsenmaksu on maksettuna ja olin ilmoittautunut. Silti (vai siksi?) en tuntenut varsinaisesta yleisöstä ketään. Muita huomioita: 1) esiintyjät all-male-panel, joka on suoritus nykyhistorioitsijoilla ja 2) olin yleisön nuorimpia ellen nuorin. Kuokkiminen on hauskempaa, jatketaan maanantaina.

Hieman tätä täydentäen. Ensimmäisenä puhui Jussi-Pekka Taavitsainen otsikolla Mitä arkeologia kertoo Suomen iästä? Tiivistettynä: ei mitään, jos Suomen määrittelyyn tarvitaan kieltä ja etnisyyttä, joita arkeologiasta ei erota. Pitäessäni puolivieraalle monologia myöhemmällä kahvitauolla päähäni pälkähti ERM:n suomalais-ugrilaiset, joiden materiasta en myöskään ollut tunnistanut yhteistä kielitaustaa. Kansatiede on onneksi tavoittanut ihmisten identiteetistä muutakin, kuten tapakulttuuria, mutta olennaista on muistaa Taavitsaisen sanoista myös identiteetin monikerroksellisuus.

Aivan lopussa Taavitsainen tuli uusiin tutkimusmenetelmiin ja paljasti, että turkulaiset tutkijat ovat saaneet dna-analyysiin rautakautisen kalmiston vainajia. Jännittävää.

Taavitsainen sivusi historian muuttuvia tulkintoja, joita käsitteli myös Jukka Korpela puheenvuorossaan Onko Muinais-Suomea ollutkaan ja mistä lähtien voidaan puhua suomalaisista? Muinais-Suomea tarvittiin 1800-luvulla ja vielä 1900-luvun alussa kun taas nyky-Suomessa on mielekkäämpää puhua keskiajan eurooppalaisesta kulttuurista.

Jalmari Jaakkolan nimi mainittiin ja mieleen tuli viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu -lehdessä (pdf) julkaistu Teemu Keskisarjan arvostelu Inkeri Koskisen kirjasta.

Suomalaisuuteen ihastuneiden historioitsijoiden perusväittämä oli totta. Yrjö Koskinen, Zachris Topelius ja kumppanit pyrkivät osoittamaan, että suomalaisilla oli mielenkiintoinen menneisyys – niin kuin olikin. Liioittelu ja yliampuminen olivat varsin perusteltuja vertauskohtiin nähden. Ruotsissa ilmestyi 10 000-sivuisia Ruotsin historioita, joissa Suomelle liikeni vain muutama sivu. Suomalaisuuden väheksyntä ei 1800-luvulla tai myöhemminkään johtunut salaliitosta. Silti se oli vallitseva asiantila. Historiantutkimusta vei eteenpäin suomalaisten juurten etsiminen jopa väärästä maaperästä. ”Arvon mekin ansaitsemme” ei ollut villi ajatus vaan täyttä asiaa. 

Korpelan esityksessä villiltä kuullosti väite, että Olavinlinna oli rakennettu Ruotsin vallan merkiksi savolaisille eikä venäläisille. Mieleen palasi taas englantilainen tv-ohjelma, jossa kerrottiin Walesiin kuninkaanvallan vahvistamiseksi rakennetuista linnoista. Mutta, että savolaisia varten?

Isaac Levitan. Wikimedia. Public Domain

Lari Kotilainen piti erinomaisen esityksen otsikolla Kuinka vanha on suomen kieli? Riippuu mistä roikkuu, mutta ilmeisesti aikamatkailu viimeisen parintuhannen vuoden aikana täällä päin takaisi paikallisen kielen ymmärtämisen joten kuten. (Kotilaisen tuoreesta kirjasta Kielen elämä en lukenut kovin pitkää pätkää, mutta uskallan suositella. Kotilaisen YouTube-kanavalta voivat laiskemmat (kuten minä) kuunnella tiivistelmänä Seitsemän syytä, miksi suomen kieli on sellaista kuin se on.)

Kahvitauon jälkeen Henrik Meinander raportoi Suomen ja Ruotsin poliittisen historian kehityksen vaiheita tutkivasta hankkeesta. Yleisökeskustelussa Meinander tunnusti demokratiamme pitkät juuret ja 1800-luvun yhdistystoiminnan merkityksen, mutta piirsi oleellisen rajan demokratiakehityksessämme 1890-luvulle. Kun se johonkin pitää piirtää.

Lopuksi Simo Heininen puhui suomalaisten kristinuskon alkuvaiheista. Minulle oli uutta, että kolme ristiretkeä vuosineen ja aseineen olivat sekä Agricolan UT:n käännöksen esipuheessa että Juustenin piispankroniikassa. Vaikka lukiokurssin asiaa. Uups. Valloitusteoria oli voimissaan 1800-luvun puolivälissä ja tarttui Topeliuksen Maamme-kirjaan, joka välitti sen 1900-luvun puolelle. Yksinkertainen ja selkeä tarina jää elämään. Heininen antoi ymmärtää, että tutkimus on tämän täysin teilannut, mutta onko todisteet kristinuskosta retkiä aiemmin todistuksia retkien/valloituksen rauhallisuudesta?