Juoneeltaan Kelmit oli (muistikuvaan luottaen) ripauksen kevyempi kuin sarjan edellinen ja miellytti enemmän. Uskottavaksi itse rikoskehitelmää ei voi kutsua, mutta muuten Heino luo minusta hienoa ajankuvaa ja ennenkaikkea henkilöitä. Oli myös kivaa, että päästiin Turusta tuulettumaan Tukholmaan ja siellä minulle sukututkimuksesta tuttuihin kortteleihin.
Lukukokemusta en halua paljastuksilla keneltäkään pilata, mutta rohkenen kuitenkin todeta, että Inkeri Koskisen Villi Suomen historia kävi mielessä oman lukemiseni aikana. Ja loppupuolella myös tuoreimmat Yhdysvaltojen vaalit ja niitä vastaavat viestintäongelmat muissakin maissa. Myös fiktiivinen historiankirjoitus kertoo ensisijaisesti omasta ajastaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti