Vuosituhansien ajan on tilapäistä tarvetta varten lainattu rahaa tai tavaraa. K. R. Melander aloittaa artikkelinsa Luotosta ja rahan korosta maalaiskunnissa maassamme 1500- ja 1600-luvuilla (Kirjassa Historiallisia tutkimuksia J. R. Danielson-Kalmarin kunniaksi 7.V.1923) muinaisista kreikkalaisista.
Rahataloutta ei 1600-luvulla Suomen alueella voi kutsua kehittyneeksi eikä kovin toimivaksikaan. Rahan puutetta syntyi Ruotsin jokseenkin jatkuvista sodista ja toistuvista katovuosista. Mutta toki (aina?) löytyi niitä, joilla oli lainata. Varsinkin kuin tällä tavoin ansaitsi lisää rikkautta.
Osa lainoista on muotoa, joka nykyäänkin tunnetaan, eli suoraviivaisia rahalainoja määrätyllä korolla. Näissä käytetyt korot ovat 5-12%, tavallisimmin 8-10%. Rahan lisäksi oli yksinkertaista lainata viljaa. Näiden lainojen korkoprosentit vaihtelivat 10 ja 33 prosentin välillä. Korkeampia korkoja pyydettiin, jos laina annettiin katovuotena. Lisäksi koronmaksun rasite tuntui tietenkin vielä voimakkaampana, jos laina-ajalle osui katovuosia.
Kauppiaat, virkamiehet ja aateliset tekivät varsinaisia velkakirjoja. Kansan keskuudessa oli käytössä pykäläpuu. Lainaa otettaessa oli paikalla vieraat miehet, jotka leikkasivat merkit.
Lainan vakuudeksi annettiin tavanomaisesti pantti. Jos se oli maakappale kuten niitty tai peltosarka, niin sen tuotto toimi lainan korkona. Mutta toisaalta pantinsaaja maksoi osan talon veroista. Tuomiokirjoista löytyvissä esimerkeissä tällaisia velkasuhteita saatettiin pitää yllä vuosikymmeniä. Velan panttina saattoi olla kokonainen tilakin. Esi-isäni professori Johannes Flachseniuksella oli 1600-luvun lopulla panttina ainakin kolme tilaa Piikkiöstä ja kaksi tilaa Paimiosta. Pantteina käytettiin myös pieniä arvoesineitä kuten hopealusikka, vaatekappale, kultaketju ja niin edelleen.
Ja jos velanmaksusta tuli myöhemmin epäselvyyttä, niin mentiin käräjille, ja näin meille ovat edellä esitetyt piirteet talouselämästä tiedossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti