Näkökulmia huiveihin

Vielä viimeinen juttu Wienin matkalta. Paikallinen etnografisessa Weltmuseumissa oli kolonialismia joka välissä muistuttavan perusnäyttelyn ohessa vaihtuva näyttely huiveista, joihin luvattiin tarjota 17 eri näkökulmaa. Huivien ja huntujen välillä ei tehty eroa, vaan käsiteltiin oikeastaan molempia.

Aloitustekstissä huivin kerrottiin olleen käytössä jo Mesopotamiassa kertomassa sosiaalisista eroista ja sen puuttuminen viesti naisen "seksuaalisesta turvattomuudesta". Näyttelyn varhaisin näkökulma oli kuitenkin Eevan ja Marian vertailu. Edellinen tottelemattomana hiukset auki, kuten myöhemmin kulttuurihistoriallisessa museossa havainnoin. Siellä saatoin vahvistaa myös väitteen, että Maria voidaan esittää huivittomana kun hän on perhepiirissään.

Kristinuskon piirissä huivin käytön edistäjänä Weltmuseum esitteli Tertullianuksen. Vuosisata aiemmin Paavali oli ensimmäisessä korinttilaiskirjeessään vaatinut naimisissa olevien naisten käyttävän huivia jumalanpalveluksessa. Kotiin päästyäni kaivoin verkosta nykysuomennoksen tekstin, jossa siis näin:

Jos miehellä on päähine päässään, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä. Sen sijaan jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. Ellei nainen peitä päätään, hän voi yhtä hyvin leikkauttaa hiuksensa. Mutta jos kerran hiusten leikkaaminen tai pois ajaminen on naiselle häpeällistä, hänen tulee peittää päänsä. Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa. 

Näyttely muistutti, että useissa Välimeren alueen uskonnoissa (ainakin juutalaisten) on tapana, että miehet peittävät päänsä rukoillessaan, uhratessaan ja profetoidessaan. Tämä ymmärretään eristäytymisenä ja keskittymisenä eli aivan toisin kuin naisten huivi samassa ympäristössä. Se on myös tapa luoda ryhmäidentiteettiä ja Paavalin kirjeessä (tulkintani mukaan) tehtiin eroa aiempaan - miesten osalta.

Miehet ovat toki käyttäneet huiveja arjessakin, esimerkiksi turbaaneina. Suomessa palestiinalaishuivina tunnettu keffiyeh oli näyttelytekstien mukaan ennen 1960-luvun sotia Israeliin muuttaneiden juutalaisten suosiossa heidän pyrkiessään luomaan suhdetta ympäristöön ja sen historiaan.

Näyttelyn huomautus siitä, että nimellisesti vaatimattomuuteen liittyvästä huivista tuli materiaalin, värien ja muotojen kautta tapa herättää huomiota. Tätä olen usein miettinyt Helsingin kaduilla ja joukkoliikenteessä nuoria huivinkäyttäjiä nähdessäni.

Itävallassa toista maailmansotaa edeltäneessä auktoritäärisessä valtiossa ja sitä seuranneessa kansallissosialismissa päähuivi ja dirndl olivat osa tavoiteltua estetiikkaa, jonka 1800-luvun lopulla alkanut "paikallispuku"-liike oli määritellyt. Paikallisvaatteiden käytöstä ehti 1900-luvun alussa tulla juutalaisille assimilaation merkki, mutta/joten kansallissosialismi kielsi heiltä perinnevaatteiden käytön julkisesti. Olihan maaseutu, jota vaatteet edustivat, kansallisen vahvuuden ja identiteetin lähde. Päähuivista tuli nyt "saksalaisen luonteen" ja moraalin tunnus.

Kun taas keskitysleireille päätyneet naiset saivat toisen väriset huivit, joiden vaadittiin peittävän jokainen hius.

Vitriinissä olevilla eurooppalaisilla kansallispukunukeilla oli huivit päässä, sillä nekin olivat hakeneet mallinsa maalta, jossa huivi oli käytännöllinen suoja auringolta ja lialta. Onko Suomesta huivipäisiä nukkeja? Mieleen tulee vain nauhapäitä.

Ottaen huomioon, että päähuivi oli vielä arkisessa käytössä 1900-luvun alkupuolella ainakin Suomessa, on aika jännää, että siitä tuli silkkisenä muotia jo 1950-luvulla. Huivit olivat muotia vielä seuraavillakin vuosikymmenillä, värikkäinä ja puuvillaisina. Mikä selittänee miksi minä vietin lapsuuteni kesät huivi päässä.

P. S. Edellisen kerran huivien historiasta sain tietoa ruotsalaisesta lehdestä.

Arkeologiaa monessa museossa

Paikallisia arkeologisia löytöjä näin ensimmäistä kertaa Wienissä kulttuurihistoriallisessa museossa, mutta olin silloin vielä niin pihalla, etten tajunnut muun antiikin rinnalla olleen Rooman valtakunnan edustavan paikallisuuttakin. Ymmärsin kuitenkin ihailla yhteen huoneeseen kerättyjä "pimeän keskiajan" aarrelöytöjä. Ne oli löydetty keisarikunnan ajalla eli osin nykyisten rajojen ulkopuolelta.

Rajojen ylitys kokoelmakeruussa näkyi myös luonnontieteellisessä museossa, jossa esihistoriaa esitettiin kolmessa isossa huoneessa melko perinteisin keinoin. (Pömpeli, jossa piti saada omat kasvot osaksi esihistoriallista asua ei sivusta katsottuna näyttänyt toimivan kovin kummoisesti.)

Esine, jota varten olisin yksin maksanut sisäänpääsyn, oli Willendorffin Venus. Sillä oli oma tilansa melko huomaamattomasti ja sai vähemmän huomiota kuin saman salin täytetty mammutti, joka oli varmasti helpompi kuvattava. Vahvasti valaistu Venus on otoksissani suunnilleen valopallo, joten ei siitä sen enempää.

Kun nipin napin olin Suomen arkeologian kurssilla saanut muutaman vuosiluvun päähäni tuijotin hämmentyneenä täkäläisen keramiikan alkua: 5600-5300 eaa. Suomessa 5200 eaa alkaen ja luulin meidän olleen aivan jälkijättöisiä. Näin käy, kun ei vertailla ulkomaailmaan.

Vertailun nimessä hain vitriineistä nuorakeramiikan, jonka kyltitys oli osin synkassa sodan evoluutio - näyttelyn kanssa eli ilmoitti kulttuurin tulleen koillisesta. Mutta nyt kulttuuri oli kehittynyt 2800 eaa ja tullut Itävaltaan vasta 2500 eaa.

Oman huoneen (tai paremminkin salin) oli saanut Hallstatin suolakaivos, josta on hienoja löytöjä kuten sen hautausmaaltakin. Osteologisella analyysillä oli todennettu kova työnteko lapsesta asti. Kaivoksessa säilynyt ihmisten p*ska eli hienommin sanottuna koproliitti kertoo ruokavaliosta ja suolistossa eläneistä suolinkaisista ja piiskamadoista. Kaivoksessa on säilynyt erittäin vanhoja (1500-400 eaa) tekstiilejä, joissa on merkkejä luteista.

Selvyyttä Rooman aikaan Wienissä sain Römermuseossa, joka Aboa Vetuksen tapaan on perustettu arkeologisen rakennuslöydön yhteyteen.

Kellarissa olevista roomalaisupseerien taloista ymmärsin lähinnä lattialämmitysrakenteen, mutta itse museo oli kiitettävän selkeä seinäteksteineen ja esineineen, joista ihastuin kasvoilla koristeltuun keramiikkaan.

Erityisen hienoja olivat havainnollistavat animaatiot, joissa rakennukset pyörivät ja halkaistuivat.

Vastaava animaatio oli myös Museum Judenplatsissa, joka on perustettu esittelemään vuonna 1995 aukiolta löytynyttä synagogan rauniota, joka on esillä kellarikerroksessa. Sen ajoituksessa on selvää loppu, joka liittyy juutalaisten joukkomurhaan ja karkoitukseen 1421. Seinätekstin mukaan rakennus oli tehty 1200-luvulla.

Kiitos tuon museon animaatioiden Wienin keskiaika avautui aivan toisella tavalla kuin Wienin kaupunginmuseossa. Siellä kertovaa tekstiä oli vähän ja kahden näyttävän ja hienon kartan lisäksi keskiajan esineet kaikki tuomiokirkosta. Paitsi kolmen pienen vitriinin keramiikka, joka oli arkeologisia löytöjä, vaikkakin hämäävän kokonaisia.

Pärnussakin oli esillä enemmän. Ja Aboa Vetuksessa.

(Kaupunginmuseo oli kauttaaltaan erikoinen. Vaihtuvien näyttelyiden ohella siellä oli esitetty 1800-luku muutamalla esineellä ja pääosin taiteella. Väliin jääneestä ajasta ei ollut esillä mitään.)

Sodan evoluutiosta keskieurooppalaisittain

Luonnonhistoriallisen museon Wienissä olisin jättänyt huoletta väliin ellei jostain olisi tullut ilmi, että siellä on esillä myös arkeologiaa. Perusnäyttelyn lisäksi saksalais-itävaltalaistuotannon näyttelyssä sodan evoluutiosta. Arkeologian kurssin tentissä tämä oli esseeaihe, jota en viitsinyt edes yrittää, sillä lakkasin kyseisen luennon maaperässämme kadonneen luuaineiston jossittelua kuuntelemasta, joten yritin nyt skarpata.

Täällä aloitettiin simpanssien reviirisuojelusta, mutta arkeologisten löytöjen varassa ensimmäinen esimerkkitapaus 5000 eaa. oli lähellä Schletziä Itävallassa osteologisen analyysin perusteella nälkiintynyt maanviljelysyhteiskunta, jonka miehet olivat saaneet erilaisista aseista kalloihinsa tappavia iskuja.

Ainakin 50 ruumista oli jäänyt puolustusojaan, jossa koirat pääsivät niitä raatelemaan eli ketään ei ollut hautaamassa. Naiset sekä lapset on ilmeisesti viety hyökkääjien asuinpaikkaan, sillä heitä ei ole kuolleissa.

Länsi-Suomesta tuttu nuorakeraaminen kulttuuri tuli Itävallan alueelle hieman myöhemmin eli 2800 eaa. Seinätaulun mukaan idästä, mikä yllätti, sillä suuntaan ei muistaakseni Suomen arkeologian kurssilla otettu kantaa. Lännestä Itävallan alueelle tuli 400 vuotta myöhemmin kellopikarikulttuuri. Molempien kulttuurien haudoissa miesten luurangoissa on taistelun jälkiä ja haudoissa aseita. Jälkimmäisillä jousi ja nuolia, ensiksi mainituilla Suomesta tuttu vasarakirves. Taiteellisessa rekonstruktiossa se on sijoitettu huomattavan pitkän tikun päähän.

Totisesti sotaisemmat ovat jäänteet Tollenseen jokilaaksossa Pohjois-Saksassa. Isotooppianalyysin ja aseiden perusteella siellä kohtasi 1200 eaa. ilmeisesti paikallinen piikivisiä nuolenkärkiä ja puunuijia käyttänyt ryhmä ja etelästä tullut pronssiaseita omistanut porukka. Heidän jäljiltään on löydetty 10000 ihmisluuta, jotka ovat ainakin 130 yksilöstä, enimmäkseen 50-40 - vuotiaasta miehestä.

Rooman valtakunnan ja keskiajan vitriinit tuntuivat välivaiheelta ja näyttelyn seuraava sekä viimeinen kohde oli Lützenin taistelu, jonka arkeologisesti tutkitusta joukkohaudan 47 luurangosta jaettiin perusteellisesti osteologista tutkimustietoa.

Esineitä oli huomattavasti vähemmän, sillä eloon jääneet ovat ennen hautausta keränneet kaiken arvotavaran.

Kaivauksesta oli esillä myös pyöriteltävä ja tökittävä 3D-kuvaus.

Ikäänkuin näyttelyn jatkoksi kävin myöhemmin Wienin sotahistoriallisessa museossa. Sen ulkoseinässä todettiin sodan kuuluvan museoon,

mutta vuonna 1891 avatussa museossa sisätila puhui aivan muuta. Ala-aulan patsaat taisivat olla kenraaleja

ja yläaulan komeus, joka ei kameraan suostunut tarttumaan, juhli muita nimettyjä sankareita.

30-vuotisesta sodasta aloittamani kierros oli silkkaa sodan glorifiointia, vaikka näyttely on ehkä museon avaamisen jälkeen pari kertaa uusittukin.

Historiografisesti mielenkiintoista, mutta enimmäkseen kammottavaa. Ensimmäisen maailmansodan osio oli satavuotisuuden johdosta varmaankin uusittu äskettäin ja oli ainoa, jossa sodasta annettiin monipuolisempi kuva. Itävallassa kun ollaan, osio alkoi siitä mistä sotakin.

Kotiin päästyä kaivoin esiin FB-keskustelun, joka oli herättänyt intoni taivaltaa keskustan ulkopuolella olevaan museoon, jonka aihe ei lähtökohtaisesti kiinnostanut. Yhden tuttavan tuttavan mukaan

"Sotamuseo Heeresgeschichtliches Museum on Wienissä tutustumisen arvoinen. Museon motto on "Kriege gehören ins Museum" ja sen mukaisesti on pysyvässä näyttelyssä esillä sotien uhrien ja sotien jalkoihin jääneiden siviilien kärsimyksiin liittyvää aineistoa sekä myös mm. pasifistisia taideteoksia."

Yhden sodan varjopuolta käsittelevän taideteoksen bongasin  ja kokonaisvaikutelma ei todellakaan ollut tämä. Toisen mukaan "Wienin sotamuseo Arsenalissa on paras näkemäni, ja niitä on tullut nähtyä monta kymmentä maailmalla. Erittäin monipuolinen, taidehistoriallisesti myös upea." Ja kriittiseen päivitykseeni paikan päältä tuttavani totesi "Olin pari vuotta sitten. Mielenkiintoista esineistöä."

Museokävijöissä ja kokemuksissaan siis eroja.

Kirjallista kulttuuria museoissa

Wienin papyrysmuseo ei houkutellut nimellään, mutta kuului ostamaani klimppilippuun, joten poikkesin ja yllätyin iloisesti. Kyseessä on 1800-luvun lopussa Egyptistä ostettu 180000 kappaleen kokoelma, joka ei suinkaan ole hieroglyfeja vaan enimmäkseen kirjoitettua kreikkaa ja arabiaa. Tuoreimmat 1000-luvun puolelta, mutta osa ajalta ennen ajanlaskun alkua.

Esillä oli tietenkin vain murto-osa ja kaikista ei ollut selostetta englanniksi, mutta kokonaisuus oli mielenkiintoinen kirjoittamisen ja kirjallistumisen historian kannalta. Sillä kyse ei ollut vain raamatun tekstien ja antiikin klassikoiden käsikirjoituksista. Jo vuonna 27 pari Rooman valtakunnan sotilasta teki kirjallisen sopimuksen 600 drakman lainasta.

Pari sataa vuotta myöhemmin sotilas teki kirjallisen testamentin ja sata vuotta nuorempi oli esillä oleva surunvalittelukirje. Vuodelta 158 oli saman pariskunnan avioliittosopimus ja avioerosopimus!

Useammassa vitriinissä oli esillä magiaan käytettyjä lippusia ja lappusia. Spiraalin muotoon kirjoitettu teksti on 900-luvulta tai seuraavalta vuosisadalta loitsu varastetun pronssikattilan palauttamiseksi ja varkaan kirous

Kaikki kirjoitus ei ollut papyruksella. Yksi myyntisopimus oli kirjoitettu krokotiilinnahalle. Esillä oli lukuisia muumioiden puisia nimilappua, joista kuvan oikeanpuoleinen 100-luvulta ja suurin osa seuraavilta kahdelta vuosisadalta.

ja pari papyrusta halvempaa ostrakonia, joka Wikipedian mukaan "kirjoitusmateriaalina käytettyä saviruukun kappaletta. Harvemmin kyse voi myös olla kalkkikiven palasesta". Näistä toisessa kamelipaimen tilasi 20 pulloa suolattua kalaa ja toisessa (alla) 700-luvulla elänyt Jakob pyysi rakastetulta isältään pannullista arsenikkia auttamaan käsiensä paiseita.

Vastaavaa on Suomesta vasta 1800-luvulta.

Toisenlaista kirjallista kulttuuria oli esillä kulttuurihistoriallisen museon pienessä näyttelyssä, joka kertoi Rudolf IV:n vuonna 1358 väärentämistä asiakirjoista, jotka olivat nähtävillä.

Esittelytekstit ja seinällä pyörivä video jättivät huomattavia aukkoja historian kuvaukseen, mutta peruspointtina oli, että vaikka dokumentteja epäiltiin oitis, julkisesti se voitiin sanoa vasta 1850-luvulla, kun niillä ei enää ollut poliittista merkitystä.

Aineellisesta kulttuurista

Lähes oitis huomattuani Wienin museoiden joulun aukiolot huomasin myös kulttuurihistoriallisen museon Bruegel-näyttelyn, joka sinetöi matkakohteen valinnan. Bruegel vanhemman töitä ei yleensä lainata, joten siinä mielessä mainoksen lause ainutkertaisuudesta on pätevä. Mutta sattuneesta syystä päädyin ostamaan museon vuosikortin, jolla hinkkasin näyttelyn kertaalleen kolmessa tunnissa ja myöhemmin kolme kertaa pikaisempana kertauksena.

Taiteilijan tuotannosta sain aiempaa paremman kokonaiskäsityksen ja erityisesti hyveiden painokuvasarjasta uusia lemppareita.

Bruegelin kuvathan ovat lähteitä 1500-luvun puolivälin kulttuuriin, mukaan lukien aineellinen sellainen, kuten loppusyksyn avoimen yliopiston kurssissakin todettiin. Kurssin suorittamiseksi kirjoitin vertailevan esseen kirjallisten ja arkeologisten lähteiden antamasta kuvata aineellisesta kulttuurista. Näyttelyssä puolestaan muutamat vitriinit, joissa oli esimerkkejä teoksien esineistä, kertoivat siitä, kuinka kalpea on esineiden anti taiteeseen verrattuna. Esimerkiksi oli kyllä löydetty jopa pyhiinvaellusmerkki, joka yhdellä hahmolla oli hatussaan.

Ekalla kerralla käyttämäni ääniopas kertoi itse teosten aineellisuudesta. Se oli tekoprosessin puolelta näytillä myös näyttelyssä, mutta vain kuuntelulla selvisi, että lähes kaikki teokset ovat valmistumisen jälkeen kokeneet konkreettisen muodonmuutoksen, kun niistä on sahattu jostain syystä reunoja pois. Lisäksi on sensuroitu kuva-aiheita eivätkä värit tietenkään enää ole täsmälleen samat kuin 500 vuotta sitten.

Aineellisen kulttuurin esittämiseen otti museossa toisaalla kantaa Wes Anderssonin ja Juman Maloufin kuratoima näyttely. Taiteilijat olivat valinneet esineitä ja tauluja mielensä mukaan. Monet näistä on tuotu museon kokoelmiin aikana, jolloin se muistutti kuriositeettikabinettia, jota taiteilijat tavallaan tavoittelivat.

Kahdeksanosaisessa näyttelyssä oli yksi osio värin mukaan (vihreä),

yksi käyttötarkoituksen (kotelot),

yksi koon (miniatyyrit),

yksi materiaalin (puu) ja kaksi aiheen (eläimet, lapset).

Kahden taideosion logiikkaa en tavoittanut. Ilman ääniopasta en ehkä olisi ymmärtänyt muitakaan. Tuli mieleen Kansallismuseon designnäyttely, mutta tässä oli menty paljon pidemmälle ja vetonaulana oli kuuluisan elokuvaohjaajan nimi. Niukat esinetiedot olivat erillisessä vihkosessa.

Ainoa ahaa-elämykseni oli puuosiossa kahden oikeanpuoleisen pikkupatsaan rinnastus.

Historian talossa

Eurooppalainen maa, joka sodan ja vallankumouksen jälkeen, oli vuoden 1918 lopulla uusin rajoin elämäänsä alkava tasavalta. Osa alueesta olisi halunnut liittyä naapurimaahan. Toisessa maailmansodassa oltiin häviäjien puolella ja maa oli vapaa viimeisistä vastapuolen joukoista vasta 1956. Seuraavina vuosikymmeninä se pysytteli idän ja lännen välissä puolueettomana ja koki huikaisevan taloudellisen nousun. Pitäen kiinni historiakuvasta, jossa maa oli ollut toisen maailmansodan uhri eikä toimija.

Täytyy tunnustaa, että Wienin matkaa suunnitellessa en hahmottanut Suomen ja Itävallan historialle näin paljon yhteyksiä. Silti pakko-nähdä - osastoon olin merkinnyt marraskuussa avautuneen upouuden museon Haus der Geschichte Österreich eli Itävallan (nyky)historian museon. Aulassa oleva taulu kertoi museon pitkästä syntyhistoriasta, joka lienee vaikuttanut aikarajaukseen.

Sen nykyinen tasavallan aikaa kronologisesti käsittelevä näyttely ei ole kovin pitkäikäinen vaan vaihtuu toukokuussa 2020. Se koostuu kuudesta teemasta sekä pitkästä ja mielenkiintoisesta kuvaseinästä, jossa mietittiin, mistä kuvia milloinkin otettiin ja miksi. (Kuvan oikeassa reunassa.)

Kuvia ja tekstiä oli runsaasti muuallakin. Tuli mieleen Viron historiallinen museo, jossa sielläkin kysyttiin kysymyksiä, jotka täällä puolestaan odottivat pinossa poimijaansa.

Mutta Maarjamäellä on enemmän esineitä ja värejä. Täällä mitään ei teematasoa alempaa nostettu erityisesti esille ja näyttely oli tarkoitettu (?) nuohottavaksi huolellisesti läpi.

Näin ollen minusta tuntui, että osio toisen maailmansodan muiston käsittelystä oli myös aneeminen. (Puuhevonen liittyy Waldheimin valintaan presidentiksi.)

Yksittäisiä (esimerkillisiä) sotasyyllisiä käsitteleviä kortteja  lukemalla sai aivan kammottavan kuvan, mutta ne oli myös helppo ohittaa. (Kuvassa oikealla nurinpäin näyttelypömpelin nurkassa.)  Ja kortit katsomalla muodostaa kuvan, että tässä oli kaikki syylliset. Esineistä oli osiossa joku maininta, mutta kun mielessä pyöri Klimtin teoksen kohtalosta kertonut filmi Woman in Gold, teksti tuntui kaunistavalta ja yksinkertaistavalta.

Erikseen eli katsantokannasta riippuen arvopaikalla tai erittäin helposti ohitettavana oli kaksiosainen näyttely Alma Rosésta, joka johti Auschwitzin "tyttöorkesteria". Museon aulassa oli vitriinissä hänelle kuuluneita esineitä,

ja erikseen, pari tasoa museota ylempänä hänen ja aviomiehensä urasta kertova installaatio. Sinne ei ollut viitoitusta ja olin ainoana paikalla. Näyttelytasanne on nimetty pysyvästi Alma Rosén mukaan.

Viron lisäksi näyttelyä voi tietenkin yrittää verrata Kansallismuseon itsenäisyysosioon, mutta kyseessä on kyllä täysin erilaiset tavat käsitellä historiaa. Kansallismuseon valikoivalla ja tekstiä kartavalla otteella esimerkiksi SS-miesten historiaa ja historiankirjoitusta tuskin nähdään osana perusnäyttelyä. Olemme sentään jälkijunassa ryhtyneet asiaa selvittämään.