Museo-Koskinen Porin Liisankadulta: Kokoelmat ja unohdus

Satakunnan Kansa 11.12.1956

Edellisissä osissa kuvattu Museo-Koskinen oli siis Jofan Gustaf Koskinen, joka kuoli 82-vuotiaana vuoden 1956 lopussa. Puinen kotitalonsa Liisankatu 12:ssa säilyi Porin maisemassa vuoteen 2017, jolloin Satakunnan Kansa kokosi ja esitti tontista tietoa.

Museo-Koskisena tunnetun Olavi Koskisen talo on rakennettu vuonna 1885 silloisen Elisabetin kadun varteen. Sen rakennutti Isak Stålström. Talossa oli neljä huonetta, pakaritupa, porstua ja kuisti.
- RAKENNUS VOI OLLA vanhempikin, sillä tontilla on asiapapereiden mukaan ollut jo vuonna 1872 rakennus. Koskinen puolestaan on kirjannut muistelmiinsa, että talo olisi vuonna 1868 lopettaneen Tuorsniemen lasitehtaan rakennuksia ja tuotu paikalle 1800-luvun lopulla, intendentti Tuulikki Kiilo Satakunnan museosta tietää kertoa.
Joka tapauksessa talo siirtyi Koskisen suvulle vuonna 1911, kun savenvalaja Johan Koskinen hankki sen omistukseensa. Hirsirakennuksen päällä on savirappaus. Myöhemmin sen päälle on tehty sementtirappaus. Takapihalla on 1905 rakennettu leipomohuone, josta myöhemmin tuli valajan verstas. (Satakunnan Kansa 15.4.2017)

Ensimmäisen Museo-Koskisen kuoltua kutsumanimi tarttui Porissa kotiseutuneuvos Olavi Koskiseen (1921-2012), joka asui myös Liisankatu 12:ssa ja on kirjoittanut siitä historiikin. Molemmat Museo-Koskiset on haudattu samaan paikkaan Käppärän hautausmaalla, mutta Huittisten kastekirjassa Olavilla on toiset vanhemmat ja sukunimi. Muistokirjoituksensa mukaan hän muutti Poriin 11-vuotiaana eli vuonna 1932, joten todennäköisesti hänestä tuli tuolloin Johan Gustaf Koskisen ottopoika. 

Olavi Koskisen muistelma Liisankatu 12:sta ei ilmeisesti ole kovin tarkka, sillä SK:n jutussa kiinteistön hankintavuosi ja sivurakennuksen alkuperäinen käyttö ovat ristiidassa henkikirjojen ja sanomalehtien kanssa. Eikä jutussa ole sanaakaan alkuperäisestä Museo-Koskisesta tai rakennuksissa aikoinaan säilytetystä kokoelmasta, josta oli yksityiskohtaiset kuvaukset Satakunnan Kansassa 10.6.1934 ja 17.11.1949.

Varhaisemmassa Johan Gustaf Koskinen aloittaa esittelyn katuportiltaan:

Vaikka minä sen itse sanon, niin se on ainutlaatuinen portti Suomessa. Tosin se on Porissa valmistettu, mutta sen koristekuviot on saatu Turun tuomiokirkon hautakappelin koristeista ja portin pylväät eivät ole yhtään sen huonompaa ainetta kuin eduskuntatalon kivikään. Ne ovat nimittäin samaa graniittia - taitaa olla renkolaista muuten —, jota eduskuntatalon rakennuksessa on käytetty, ja saman kivenhakkaajan käsialaakin.

Viisitoista vuotta myöhemmin toimittaja selostaa:

Jo astuessa rautaportista talon pihaan, joka muuten keväisin on yhtenä tulppaanimerenä, saa ensivaikutelman isännän keräilyharrastuksesta Pihamaalla on näet muutamia vanhoja pikku tykkejä. Asuinrakennuksen sisään käytäessä tervehtii tulijaa ulkoeteisessä, ”kuistilla”, valtaisa näkinkenkäkokoelma, josta osan, noin 60 kappaletta, on aikoinaan omistanut Suomen ent. kenraalikuvernööri, ruhtinas Obolenski.

Asuinrakennuksen lisäksi tavaraa riitti sivurakennukseen.

Huomiota kiinnittävät m.m. moninaiset sotamuistot Suomen sodan ja aikaisemmilta ajoilta, piilukkopyssyt ja muut ampumavehkeet, erikoisesti pieni, sirotekoinen ja harvinainen piilukkopistooli, joka näyttää kyllä lasten leikkikalulta, mutta lienee aikanaan antanut hyvinkin vaikuttavan tärskäyksen kaliperista päättäen. Miekkakokoelmassa on edustajia sekä 30-vuotisen sodan että muiden Ruotsi—Suomen käymien sotien ajoilta, mm. tehokkaannäköisiä karoliinien käyttämiä kaulankatkaisijoita, puhumattakaan nuoremmista, yksinkertaisista ja hienommista tappeluvälineistä. Vapaussodan ajoilta on tähän lajiin kuuluvia moninaisia esineitä, m.m. niiden kranaattien hylsyjä, joiden avulla ryssäläis-punakaartilaiset yrittivät kukistaa Vanhankartanon puolustajia helmikuussa 1918. Huoneen vasemmassa nurkassa on hauska renessanssityylinen perhekaappi, katylyhtyjä niiltä ajoilta jolloin, 'isä lampun osti”, samoin muita valaistusvehkeitä, oikealla seinällä m. m. upeat korkokuvat Kustaa II Adolfista ja Axel Osenstjemasta.  

Varsinaisen asuinrakennuksen sisällöstä pitää lehdistöhistorioitsijana mainita "Toinen on ensimäinen vuosikerta Reinhold von Beckerin ”Turun Viikkosanomia” ja toinen niinikään ensimäinen vuosikerta ”Sanomia Turusta”."

Molemmissa jutuissa nostetaan pääosaan rahakokoelma, josta Koskinen ei ollut luopumassa edes 77-vuotiaana.

— Ei tämä kokoelmien kartuttamishalu minua vieläkään ole rauhaan jättänyt, se on yhtä voimakas kuin nuorukaisiällä. Sitä minä vain toivon, että kaupunkilaiset käyvät niitä katsomassa. En minä maksua tänne pääsystä kanna. Ilmaiseksi minä näitä kokoelmiani esittelen, niinkuin olen .tähänkin asti sadoille kaupunkilaisille vuosittain niitä näyttänyt.

Rikas muistokirjoitus selittyy sillä, että Johan Gustaf Koskista jäivät suremaan poika perheineen. Tietoa kokoelman kohtalosta en ole löytänyt.