Nebraskan Omaha, josta Fredrik Thure Wessman lähetti matkakirjeitään Suomeen toukokuussa 1884, oli mukaansa
suurehko, vuorinen kaupunki Missouri-virran varrella Nebraskan valtiossa Amerikassa. Siellä asuu paljon skandinaavialaisia: ruotsalaisia, norjalaisia ja tanskalaisia; enin kuitenkin viimeksi mainittuja, joita siellä tavataan melkein kaikilla toiminta-aloilla, vieläpä virkamiehinäkin.
Skandinaavialaisilla on täällä monenlaisia seuroja ja yhdistyksiä, muun muassa myöskin lauluseuransa. Ja laulu harjoituksiansa pitävät he suuressa rakennuksessa, joka ylpeänä kohoupi Farnam-kadun varrella, ja sen alakerroksessa löytyy usea komea kauppapuoti ja yläkerran on seura vuokrannut käytettäväksensä. Kokoushuoneessa löytyy sanomalehtiä ja kirjoja, joita seuran jäsenet saavat kokous-iltoina maksutta käyttää, mutta kellään ei ole lupaa niitä mukanansa viedä. Harjoituksiin kokoonnuttaessa ja lauluharjoitusten päätyttyä panevat seuran jäsenet tavallisesti tanssiksi; lauluseuraan kun kuuluu parhaastaan nuoria henkilöitä kummastakin sukupuolesta.(Keski-Suomi 28.10.1886)
Ilmeisesti hän jätti kaupungin, kun "Asemanpäällikkö on ilmoittanut lähettävänsä muutamia miehiä rautatienradalle toimittamaan pienempiä korjaustöitä niissä paikoin, missä senlainen ratamestarin tarkastuksen mukaan tarpeellinen on, ja tämän johdosta on asemahuoneelle saapunut kaksi ruotsalaista ja yksi suomalainen, valmiina lähtemään ulos radan korjaus työhön." (US 9.7.1884, 12.7.1884)
Minä olin yksin Amerikassa. Se oli viime vuoden kesäkuun 15 päivää vastaan yöllä. Kuljin ihan yksinäni pitkin rautatie-rataa Leavensworth'in kaupungista Kansas Cityä kohden, Kansas-valtion puoleista Missouri-virran rannikkoa. Oli jotenkin pimeä, kuten täällä ainakin yöaikana ompi keskellä kesääkin. Taivaan itäisellä reunalla samosivat synkeät pilvet, tuolloin tällöin harsohuuliansa ravoitellen, joitten lomista silloin näkyviin välähti tulinen kieli, todistaen ukkosen olevan ilmassa. Ylempänä avaruuden kupukolla pilkoitti muutamia tähtiä, ikäänkuin yksinäisen vaeltajan kovaaonnea ilkkuen. Huokaus toisensa perään kohousi povestani, kiitäen tuonne korkeuteen Armon Herran valtaistuimen eteen. Olin rahatta ja melkeen ruoatta, työttä ja kodotta, ventovierasten ihmisten seassa, suuressa Amerikassa, sen 55 miljonan ihmis-asujanten seassa, jotka päälliseksi vaivoin puhettanikaan ymmärsivät Olin kuin pienoinen pisara äärettömässä meressä, etsiskellen ruohon kortta, johon väsynyttä itseäni olisin nojata saattanut! (Ilmarinen 2.4.1885)
Iltanen on syöty. Se kun täällä tehdään kello 6 tienoissa, jääpi kullenkin vielä muutama tuntinen iltapuhdetta, jolloin saapi koto-toimia toimiskella, tahi tavalla tai toisella itseään huvitella ennen levolle rupeamista, joka tapahtuu vasta 10 tienoissa, sillä työhön ryhdytään vasta kello 7 tienoissa aamulla. — Niin, kuten sanoin: iltanen oli syöty, vieläpä oikeen kunnon iltanen, sillä se täytyy myöntää, että ken kerran ruoan pariin täällä pääsee, hän saapi ylimalkaan jokapaikassa kunnon ruoan, ravitsevan ja herkullisen, syödäksensä — mutta kylläpä siitä maksaakin saa: noin 85 —100 markan vaiheille. [...]
Ehdittyämme tuolle ihmisistä kuhisevalle Main- kadulle, joka jonkuunlaisen emä-virran tavoin johtaa virrassa hyöriviä ihmisiä kadun varsilla oleviin kauppapuoteihin, kapakoihin ja jos jonkinlaatuisiin huvitus-huoneisin, ja johon lukemattomat pienemmät virrat (kadut) purkavat, varsinkin näin iltapuhteisin, niillä käveliöitä, astumme ulos hevosrautatie vaunuista ja yhdyimme mekin tuohon äärettömään ihmistulvaan. Me kuljemme tuolla, täällä tapana olevella nopeudella, johon vähitellen olemme tottuneet ja joka on ainoa keino, jonka avulla tuossa äärettömässä ihmistulvassa saattaa eteenpäin päästä.(Ilmarinen 12.5.1885, 16.5.1885)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti