torstai 26. huhtikuuta 2018

Sveitsissä kouluttautuneet naiset

Monesti puhutaan Helsingin yliopiston ensimmäisistä naisylioppilaista, mutta harvemmin suomalaisista naisista, jotka jo tätä ennen kouluttautuivat Sveitsissä Uno Cygnaeuksen aloitteesta.

Naisten äänessä 23-24/1910 julkaistun G. F.:n artikkelin Palanen suomalaista sivistyshistoriaa vieraalla pohjalla mukaan ensimmäinen Berniin lähtenyt oli Uno Cygnaeuksen sisarentytär Fanny John, jolla oli "varsinkin sen ajan mitalla mitaten, hyvät tiedot jo sinne mennessään, hän kun oli suorittanut kahdet koulut Helsingissä ja sitä paitsi oleskellut vuoden Pietarissa, missä oli ottanut yksityistunteja."

Mutta vuonna 1860 Bernin seminaarissa "opetus oli niin paljon henkevämpi, elävämpi ja kehittävämpi, ettei Fanny John voinut kyllin ihmetellä miten samoja asioita voitiin käsitellä niin eri tavalla."

John suoritti kaksivuotisen kurssin vuodessa ja jatkoi opintojaan paikallisessa yliopistossa. Samaan aikaan seminaarissa opiskelivat valtion apurahalla suomalaiset Charlotte Lydecken, Kristina Nappa, Edla Soldan ja Kitty Åberg. He eivät saaneet päästötodistusta, sillä opiskelivat vain itselleen merkityksellisiä kursseja.

Samat nimet löytyvät Helsingin kaiussa 23/1913 julkaistussa kuvassa Jyväskylän seminaarin ensimmäisistä naisopettajista. Toisaalla verkossa Fanny Johnin aviomiehellä ja pojalla on Wikipedia-sivut. Charlotte Lydeckenillä on oma Wikipedia-sivu, jonka mukaan (tätä kirjoittaessani) hän opiskeli Berliinissä eikä Bernissä.

Christina Napan pusero ja piirrustusvihko ovat hakuosumien perusteella tallessa Jyväskylän yliopiston museossa. Kuolinilmoituksensa mukaan Nappa syntyi 7.12.1838 ja kuoli 14.10.1908 (HS 20.10.1908). Kuitenkin Jyväskylän rippikirjaan kirjattu syntymäpäivä on 25.11.1838 ja sitä vastaava kaste on Pietarin suomalainen Marian seurakunnan kirjoissa, isänä "Letterngiesser Johann Nappa". Kuolilmoituksen jättänyt ystävä on ilmeisesti korjannut syntymän venäläisestä ajanlaskusta suomalaiseen.

Edla Soldan (1828-1904) on verkko-osumissa Minna Canthin opettaja, Juhani Ahon vaimon täti ja J. H. Erkon "runouden ensimmäisiä ja hartaimpia ymmärtäjiä ja opastajia".

Kitty Åberg sai muistokirjoituksen Naisten Ääneen 17/1917. Sen mukaan hän "syntyi heinäk. 24 p. 1838 Mäntyharjulla, missä hänen isänsä oli sahanhoitaja Gustaf Anton Åberg ja äiti Maria Agatha Grönqvist. Isä kuoli jo v. 1845, jolloin Kitty vasta oli seitsemän vuoden vanha. Varmaankin olisi hänen koulukasvatuksensa silloin jäänyt jotenkin vähäksi, ellei vanhin sisar, Viktoria Åberg, tunnettu myöskin ensimmäisten naismaalariemme historiassa, olisi ollut ruotsalaisen tyttökoulun opettaja ja ottanut huolehtiakseen myöskin pikku siskonsa kouluuttamisesta. Tyttökoulun suoritettuaan hän sitten toimi yksityisopettajana Uudessa Kaarlepyyssä, kunnes Uno Cygnaeuksen kehoitus vei hänet uutisviljelijän alalle. "

Ryhmäkuvassa on myös Charlotte Forsberg, jota G. F. ei mainitse. Mutta muistokirjoitusten mukaan tämä Vähässäkyrössä 1.12.1839 syntynyt tilanomistajan tytär opiskeli vuosina 1865-67 Bernin opettajaseminaarissa, "jossa hän luonteenomaisella perinpohjaisuudellaan syventyi työhönsä." Ja suoritti seminaarin kurssin täydellisesti hyvillä arvosanoilla. (Kastettaan en Vähästäkyröstä löytänyt edes Jyväskylän rippikirjaan merkityllä päivämäärällä 12.12.1839. Hiski-haulla oikeaksi kasteseurakunnaksi selvisi Mustasaari, jossa Sofia Charlotta -tyttären olivat saaneet Grönvikin lasitehtaan pehtoori Anders Forsberg ja vaimonsa Cath: Ulrica.)

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

Katso jumalauta sitä karttaa!

Sain maanantaina autoon kesärenkaat alle ja aloin vihdoin ja viimein tosissani suunnittelemaan tutkimusmatkaa Ruotsiin. Perittyäni auton viime syksynä syntyi nimittäin ajatus ennen sen poismyyntiä vähän retkeillä. Ruotsin puolella on käynnissä olevan SSH-tutkimuksen lomassa katsastettavana muidenkin sukuhaarojen asuin-, työ- ja jumalanpalveluspaikkoja, joita en joukkoliikenteen varassa tavoita.

Olin toki jo talvella läiskinyt Googlen karttaan joitakin pisteitä. Mutta vasta eilen aloin miettiä tarkemmin kohteita, reittiä ja aikataulua. Olin kovin tyytyväinen huomatessani, että pisteet olivat niin lähekkäin, että voisin yhdessä päivässä katsastaa useampia.

DAAH! Valopää! tottakai ne ovat lähekkäin, sillä ihmiset pääsääntöisesti (tosin SSH-porukka hieman vähemmän) pysyi paikallaan.

Mitähän verkkokarttojen taso on ollut vuonna 2007, kun väkersin Brita Maria Sohlbergin esivanhempia julkaisuksi? Tuskin aivan nykyistä ja taitonikin ehkä puutteelliset. Tämä vaikutelma tuli kun eilen (onneksi!) hiffasin merkinneeni Google-karttaani väärän Dröpshultin. (Tärkeä opetus tämäkin, paikannimien ja paikkojen kanssa pitää olla tarkkana.) Kun Lantmäterietin Kartsök och ortnamn -sivuilta kaivoin oikean lokaation ja merkkasin sen karttaan sain varsinaisen ahaa-elämyksen.


Pohjoisemmassa olevan seurakunta A:n alueella olevassa kartanossa asui ensin esi-isäni ja sitten tyttärensä aviomiehensä kanssa. Heidän tyttärensä meni naimisiin ai-van toisella puolella maata kasvaneen nuoren miehen kanssa. Tämä oli kaivosyrittäjä seurakunnassa B, jossa pariskunnan lapset kastettiin. Enkä minä (parhaan muistini mukaan) ollut koskaan tajunnut, että seurakunnat A ja B ovat ihan vierekkäin! Millä lienee jotain tekemistä avioliiton muodostumisen kanssa...

Niin monta kertaa kun olen neuvonut vieraan/uuden seurakunnan kanssa tutustumaan sen maantieteelliseen olemukseen eli katsomaan karttaan. Tosiaan kannattaisi.

tiistai 24. huhtikuuta 2018

Rattaiden alle jäänyt

Sarjassa "kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut", Lopella 3.5.1851 syntynyt Augustinus Vesterberg (vuodesta 1880 Vuori).

Kasteessaan isänsä Elias Eriksson oli määritelty puusepän (oik. sepän!) vävyksi eli kovin kummoista omaa tointa ja asemaa hänellä ei ollut. Avioliittoa solmittaessa 14.7.1850 Elias oli merkitty torpparin pojaksi.

Kirkonkirjojen perusteella Elias, vaimonsa Maria ja Augustinus-poika muuttivat vuoden 1855 lopulla Lopelta Vanajaan.
Vanhempaini kertoelmien mukaan olin lähes 5-vuotias, kun he päättivät olevien olojen pakosta muuttaa toiseen seurakuntaan siitä, missä olin syntynyt. Eräänä iltana oli kodissani tavallista suurempi kiire. Valmistettiin kuormaa, johon syydettiin tavaraa kaikenkaltaista, patoja, pannuja, piiluja, kirveitä ja muuta rautaromua, höyliä, huonekaluja, posliini- ja saviastioita, vuode- ja pitovaatteita. 
Aamulla kello 4 noustiin ylös ja valjastettiin hevonen tuon valmiiksi köytetyn kuorman eteen. Mutta tällaista tilaisuutta varten oli isäni silloisen tavan mukaan hankkinut lähtöviinoja, kyytimiehelle ja — itselleenkin. "Istualta on paras lähteä", arvelivat miehet ja rupesivat maistelemaan. Mutta, mitä enemmän viinaa valui suusta alas, sen painavammaksi tuli pää ja voimattomammiksi jalat. Lähtiessä ei enää kumpikaan kyennyt ajamaan, vaan sen toimen sai ottaa äitini, joka kuorman päälle kiipesi ja otti minut syliinsä. 
Oli hallainen aamu, maa kova, tie mäkinen. Eräästä ahteesta alas laskiessa putosi joku astia kuormasta hevosen jalkoihin. Eläin peljästyi, pillastui ja alkoi kiitää alamäkeä niin paljon kuin jaksoi. On helposti huomattava, että äitini joutui vaikeaan asemaan. Pidätellä ja ohjata hevosta, johon yksistään tarvittiin molemmat kädet; pysytellä kuorman päällä ja hoitaa minua, tuo oli jyrkässä mäessä mahdotonta. Mutta tuossa äkkipulassa ei äitini huomannut mitään ennen kuin oli jäänyt yksin kuorman päälle. Pudotessani olin koettanut tarttua aisaan, mutta siitä olin pudonnut raitioon, jossa pyörä meni ylitseni ja samassa menin tunnottomaksi. Sanottiin isäni tulleen hämmästyksestä melkein selväksi ja huutaneen: "Poika on kuollut!" 
Verilätäkkö jäi maantielle siihen paikkaan, mistä pieni maailman matkalainen tunnottomana nostettiin. Koetettiin sitten luultua kuollutta kulettaa kuorman päällä vieläkin, ja vietiin ensimmäiseen asuntoon, mikä tien varrella tavattiin ja mistä tuli loisti. Toimitettiin sitten sellaista hoitoa kuin voitiin, vettä lämmitettiin ja koetettiin saadaanko pojasta elävä. Ja elävä siitä tuli. Mutta eläviä on monenlaisia. Niitä on hyvin voipia ja huonosti voipia. Ensimmäisestä matkastani sain monta vuotta kantaa muistoja monessa muodossa. 
Lähteet: Työväen lehti 35/1896, Aamunairut 15-16/1894, Lopen kastetut, Lopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283, Lopen muuttaneiden luettelot

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Elsa, josta tuli persialainen prinsessa

Albert Edelfelt maalasi vuonna 1898 muotokuvan Elsa Lindbergistä ja äskeisen Ateneumin kuva-avauksen johdosta ajattelin saavani tähän komean teoskuvan. Avaus ei kuitenkaan koskenut kaikkia teoksia, joiden tekijänoikeudet ovat rauenneet. Sekä yllänäkyvän luonnoksen että itse maalauksen valokuvia ei ole avattu CC-lisenssillä. Ja kiitos Kansalliskirjaston värittömyys & värittömyydestä kertomattomuus -linjauksen en tiedä onko digitoitu Fyrenin 52/1901 mukaelma Edelfeltin maalauksesta alkuperäistä vastaava.

Valituksen jälkeen itse asiaan. Askaisissa syntynyt viulisti Karl Johan Lindberg työllistyi vuodesta 1869 Tukholmassa ja näin ollen kaupungissa 1874 syntynyt Elsa-tyttärensä sai suomalaisista juuristaan huolimatta ruotsalaisen identiteetin. (Elsan äiti Emilia oli Maria Wiikin sisar Pääskysessä 22/1926 kerrotun mukaan.) Kirjoitettuaan ylioppilaaksi Elsasta tuli toimittaja ja työskenneltyään ensin Pariisissa hän raportoi sitten Helsingistä Aftonbladetiin kirjoitussarjoilla Finska brev ja Med kameran. Koska digitoitujen lehtien avauksessa on Ruotsissa tiukempi linja, näitä ei pääse verkossa lukemaan ja tarkistamaan oliko jälkimmäisissä mahdollisesti valokuviakin.

Vuonna 1898 öljyvärimaalauksen ohella Edelfelt teki Elsa Lindbegistä pienemmän pastellityön, jonka tämä vei kotiinsa Tukholmaan. Anna Tuderuksen Otavassa 5/1912 kertoman mukaan
Samalla laivalla kuin hänkin oli vastikään Tukholmaan nimitetty [Persian] lähettiläs, prinssi Mirza Riza-Khan. Koska oli pelättävää, että laatikko, joka sisälsi pastellikuvan, avattaisiin Tukholman tullissa ja että sitä mahdollisesti käsiteltäisiin varomattomasti, neuvoi joku Elsa Lindbergiä kääntymään lähettilään puoleen pyynnöllä, että laatikko saisi kulkea hänen tavaroittensa joukossa, jotka olivat tullista vapaat. Niinpä tapahtuikin, eikä muotokuva joutunut maihin vain prinssin tavaroiden kanssa, vaan vietiinpä niiden mukana vielä Grand Hotel'iin, jonne prinssi asettui. Pari päivää myöhemmin lähetettiin kuva omistajattarelleen, mutta sen jäljessä saapui pian sen tilapäinen omistajakin, joka oli ihastunut kuvan originaaliin. Ja samoin kuin sadussakin kävi kaikki onnellisesti, ja hyväksi lopuksi vietettiin iloiset häät.
Tässä versiossa on virhettä ainakin hieman, sillä iranialaisen biografian
ja ranskankielisen Wikipedian mukaan Reza Khan Arfa' al-Dawlah oli 1800-luvun lopussa lähettiläs Pietarissa eikä Tukholmassa. Siitä miten hän muistaa laivamatkan Tukholmaan voi olla versio pari vuotta sitten englanniksi nimellä Memories of a Bygone Age: Qajar Persia and Imperial Russia 1853-1902 käännetyissä muistelmissaan. (Avioeroon päättyneestä ensimmäisestä avioliitostaan vuonna 1895 syntyneen pojan muistelmat Under Five Shahs ovat jostain syystä Internet Archivessa. Poika kuuli isänsä avioliitosta ja sisaruspuolistaan vasta useita vuosia myöhemmin.)

Sattumalta Elsan aviomiehestäkin on vuonna 1898 maalattu muotokuva, jonka kuvan voi tätä kirjoittaessa nähdä huutokaupan verkkosivulla. Suomeksi prinssiksi kääntyvän tittelin mirza hän oli saanut 1899.

"Naimisiin mentyään Elsa Lindberg muutti Konstantinopoliin, jonne hänen puohsonsa oli määrätty [vuonna 1900] Persian lähettilääksi. Täällä he elivät noin kymmenen vuotta, jona aikana pohjolan tyttärellä oli tilaisuus tutustua lähemmin itämaiseen elämään, kieleen ja maan tapoihin." (Pääskynen 22/1926)

Tuderuksen haastatellessa Elsaa vuonna 1912 julkaistuun juttuun tämä asui
Välimeren rannalla »Danichgah» nimisessä huvilassaan, joka on sisustettu itämaiseen tapaan kallisarvoisilla matoilla ja helmiäiskoristeisilla huonekaluilla. Huvilan ulkotyylikin on itämainen. Sen seinien ruusunpunertava väri ja siniset kuvut näkyvät kauaksi alppien himmeän harmaata taustaa vasten. Laaja ja ihana on näköala sieltä, mutta siinä ei ole mitään, mikä muistuttaisi itämaita. Päinvastoin siellä vallitsee aito länsieuroppalainen kultuuri. Sillä alapuolella on Monacon satama ja sen uudenaikuiset aallonmurtajat ja lukemattomia huvijahteja kaikista maailman ääristä. Ne antavat väriä ja eloa maisemalle.

Iranilainen Monacon kävijä valokuvasi vuonna 2003 huvilan, josta en löydä vapaasti käytettävissä olevia kuvia.

Ainakin syksyllä 1926 Elsa vieraili vielä Helsingissä. "Hän oli seurannut prinssi puolisoaan, joka tulee toimimaan Persian lähettiläänä Pohjoismaissa — siis myöskin Suomessa — ja nyt tuli tänne valtuuksiaan jättämään. [...] Prinsessaa käytiin haastattelemassa, hänestä kirjoitettiin, hänen kuvansa julkaistiin, hänen lausumiaan sanoja toistettiin. Vallitsi todellinen prinsessa-kuume. [...] Kaikki katselivat, kaikki tarkkasivat tulijoita. Siis tuollaiseksi hän nyt oli kehittynyt, tuo Edelfelfin maalaama nuori, hento, vaalea tyttö. Jotenkin pyöreältä ja hyvinvoivalta hän nyt tuntui, kun hän siinä istui vaaleassa samettipuvussaan, korvissa kultaiset, tupsulliset korvarenkaat." (Naisten ääni 21-23/1926)

Elsa kuoli Wikipedian mukaan Tukholmassa vuonna 1944.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Holhoustapauksia

Vanhoissa sanomalehtiharavoinneissani osuin holhousilmoituksiin vuodelta 1801, vuosilta 1803 ja 1806 sekä vuodelta 1805. Edelleen elää toivo löytää ilmoitus holhouksen alle pannusta esi-isästäni, mutta vielä ei ole tärpännyt. Mutta muutama ilmoitus lisää on jäänyt haaviini.

Posttidningar 23.5.1801 kertoo holhoukseen joutuneen/päässeen Lempäälän Alkulan kylästä lampuoti Matts Mattsson Pärri ja Lempäälän Taipaleen kylästä rusthollari Johan Carlsson Hinkka. Ensiksi mainittu leväperäisen elämisen ja jälkimmäinen myös viinanjuonnin vuoksi.

Posttidningar 24.7.1806 kuuluttaa Salon (Saloisten?) Vihaxdin (?) kylästä holhoukseen pannun talonpoika Eric Kusiradi. Hiski-hauilla selviää, että kyse on Vihannista samannimisessä Raahen ja Saloisten seurakuntaan kuuluneessa saarnahuonekunnassa. Talon nimi on 1800-luvun lopun suomenkielisiin historiakirjoihin kirjoitettu muodossa Kuusirati.

Yleensä holhoukseen haettiin isäntiä, joilla oli varallisuutta hukattavaksi. Poikkeuksellinen on siis renki Thomas Jundunen Hyrynsalmen kirkonkylästä, joka on hakenut itsensä holhouksenalaiseksi. Samassa ilmoituksessa sanomalehdessä Posttidningar 1.9.1806 mainitaan Sotkamon pitäjän Ala-Sotkamon kylän tilan 24 isäntä Eric Korhonen.

Posttidningar 19.5.1808 ilmoittaa talonpoikien Samuel Hihnalan ja Johan Jacobsson Turan holhoukseenpanosta. Ovat Kalajoen pitäjästä.

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Maaliskuusta ja huhtikuusta

22.3.
30.3.
  • Punalippu 11/1929: "Helsingissä oli vappuna lunta n. 15 cm. vahvuudelta. Juhlat onnistuivat senvuoksi heikosti." [Kevään 2018 sää oli melko pitkään luminen.]
1.4.
  • Tänään tein nopean ja nautinnollisen etelänreissun käymällä @sinebrychoffart , missä seinillä Venetsiaa y.m. Ja tietenkin vinkui @museokortti . Suosittelen.
  • Oletteko nähneet "intiaanien tapaista" luvun lopetusta?
2.4.
  • Kun vanhempien on pakko lähteä töihin - havainto kesältä 1873.
3.4.
  • FB-tili @NatLibFi vastasi kysymykseeni 7:30. Kuusi minuuttia sen jälkeen kuin olin sen esittänyt. Ekana arkena pääsiäisen jälkeen. #otettu #palvelu
4.4.
  • Tänään luettu kommentti: "Tottakai konferenssipaperi luetaan paperista. Ei se ole luento." Ajatuksia?
    [Terhi Ainiala: "Aarggh. Toivottavasti tämän ajatuksen kannattajat eivät osu kanssani samoihin konferensseihin."
    Sanna Aro-Valjus: "Höpöhöpö. Kukin vetää tyylillään. Useimmiten ne, jotka ovat valmistautuneet puhumaan vapaasti esiintyvät parhaiten, mutta on niitä ihan hyviä paperista luettujakin. Toiset pysyvät annetussa ajassa paremmin kun ovat testanneet kauanko lukeminen kestää. Sekin on hyvä asia."]
5.4.
  • "miksi suomalaiset eivät voi suhtautua sisällissotaan kuin nuijasotaan" Duota, verkosta ja Pohjanmaalta löytyy ihan tarpeeksi niitä, jotka eivät nuijasotaankaan suhtaudu "historiallisena tapahtumaketjuna". [Kommenttina Aamulehden juttuun 1918-tapahtumasta, jossa presidentti Niinistö oli puhunut. Ks. seuraava.]
  • Eilen Tampereella: Tasavallan presidentti Sauli Niinistö - Sodasta sovintoon
7.4.
  • Ekaa kertaa Länsimetrossa. Pitkästä aikaa Weegeehen ja sitten rituaaleja Helinä Rautavaaran museossa. Puhumassa m. m. @AnnaHaverinen. #museot #espoo
  • Yhden taistelun Espoossa kerrotaan tekstipainotteisessa näyttelyssä, että sisällissotaan "ajauduttiin" . #eisyyllisiä #ajopuuteoria2 #museot
  • Weegeen "katseluvarastossa" varastoa edustaa vitriinien malli, tekstittömyys ja hieman tiivistetty esineiden esillepano. #museot #espoo #bryk #wirkkala
  • Metron mainonnasta bongattua. Tanskalaiset ovat yrittämässä Suomen ylioppilaslakkimarkkinoille. #globalisaatio
10.4.
13.4.
15.4.
  • Rakennusvuotta "ei tiedetä", kun olin sen "kertonut" viitaten @Kaupunginmuseo -verkkonäyttelyyn ja esittäen vahvistavia asiakirjalähteitä. #lähdekritiikki #Helsinki
  • Idiootteja on joka vuosisadalla. Miksipä ei muurata uunia löytöpommista? [Sonja Hukantaival kommentoi, että "Kanuunankuulia on muurattu uuneihin uskomusten vuoksi. Ammus on voimallinen esine, mutta räjähde ei ehkä niin kätsy..."]
16.4.
  • Kun etsii tietoa Puolan historiasta tuntuu, että mikään kirjoitusajankohta ei otollinen tasapuoliselle esitykselle.
  • Kirjoitettu eka versio elämäntarinasta, joka päättyy vuonna 1806 Venezuelassa irtileikatun pään esittelyyn seipään päässä. Pikkasen vaikeuksia siirtyä sisäsiistin sukulaisensa vaiheisiin Tukholmassa.
18.4.
  • Tätä Keitele-variaatiota ei muistaakseni ollut @NationalGallery näyttelyssä. Varmaan kuitenkin tuttu @GKmuseo ? [Vastattiin "On meidän kokoelmissa ja julkaistiin kuvana @NationalGallery n kirjassa."]
19.4.
  • Kun ei ole turhaa kiirettä. Puhtaaksikirjoitetun _alemman_ kaupunginoikeuden pöytäkirjan joka sivu on rajattu viivoin. Käsityönä.
20.4.
  • "Häpet läser man att Mannerheim i januari 1918 ”upprättat militärhögkvarter i S:t Michel, utanför Vasa" [Samaisessa Per Erik Lönnforsin kritikissä Maria-Pia Boëthiuksen kirjasta Vitt och rött myös lausahdus "Sådana fel kunde vara förlåtliga i en pratig familjebiografisk essä där tredjedelen eller de första 50 sidorna är pratig släkthistoria". Hmmm, sanon minä ja tarkistan sanakirjasta, että pratig tarkoittaa puheliasta. Tässä yhteydessä kai jaarittelevaa.]

perjantai 20. huhtikuuta 2018

Detau, Dettau, Dettou, Dettow

Sidoprodukt av Schildt-forskning. Enligt sökningar idag fanns liknande sammandrag inte på nätet och några sidor gav bristfällig eller felaktig information. Källor i parenteser.

Hans Dettau. Hattmakare, Norrköping
1. G. 1656-8-17 m. Anna Johansdotter Wijnholtz
Barn:
1) Johan Dettau, döpt 1657-06-04, begrofs 1691-07-12 Norrköping Olai. G. 1678 med Anna Andersdotter Hollsten, dotter till bryggare Anders Holstensson i Norrköping och Maria Stockenström-Larsdotter (enligt Annsofi Sterner). Hustru begrofs 1687-01-02 i Norrköping Olai. G. 1687-08-28 Norrköping Olai med Maria Schildt, dotter till borgare Matthias Schildt och Gertrud Jacobsdotter. Barn av senare gifte
  1. Matthias, döpt 1688-04-07 Norrköping Olai. Lever 1707. Om du har ytterligare information, kommentera gärna! 
  2. Joachim, döpt 1689-04-14 Norrköping Olai, begrofs 1689-08-18 Norrköping Olai 
  3. Annika, döpt 1690-07-05 Norrköping Olai. Lever 1707. Om du har ytterligare information, kommentera gärna! 
2) Joachim Dettau, döpt 1659-01-28, d. 1705 (enligt Geni-profil). G. 1682 med Malin Andersdotter Hollsten, dotter till bryggare Anders Holstensson i Norrköping och Maria Stockenström-Larsdotter (enligt Annsofi Sterner).
3) Daniel Dettau, döpt 1660-01-31

2. G. 1660-11-27 m. Maria Mårtensdotter Bernt.
Barn
4) Elsa Dettau. D. före 1744
5) Samuel Dettau, döpt 1663-04-18, d. före 1744
6) Anna Dettau, döpt 1664-07-13. G.m. Anders Rodin hattmakare. Son
  1. Olof Marrelius, hovpredikant 1744 
7) Maria Dettau, döpt 1667-08-27, d. före 1744
8) Mårten Dettau. D. före 1744. Hattmakare, Norrköping. G. m. Maria Andersdotter Hollsten, dotter till bryggare Anders Holstensson i Norrköping och Maria Stockenström-Larsdotter (enligt Annsofi Sterner). Barn:
  1. Anna Christina Dettau. G.m. Paul Zachau, guldsmed 
  2. Hans Dettau. År 1744 handelsman i Norrköping (*) 
9) Elsa Dettau, döpt 1661-10-18, d. 1743-10-19 (Bouppteckning: 1744/1:90 Stockholm ger hela familjen). G. m. Salomon Steinfort, gulddragare.
10) Joachim Dettau. D. före 1744. Barn
  1. Anna Catharina. Bor i Karlskrona 1744. (Geni-profil som stämmer)



(*) Hans Anders Dettow. D 1790-02-05 66 år gammal (Inrikes Tidningar 1790-03-01). (Bouppteckning 1790/43:213 Norrköping)
1. G. m. Maria Cöhler, d. 1770 (Bouppteckning 1770-1775/4(b):3 Norrköping). Dotter av Johan Gottlieb Cöhler (bouppteckning 1757/2:913 Stockholm, Geni-profil)
Barn
1) Maria Christina Dettow f.~1759. G. m. Giöran Lindahl
2) Ulrica Charlotta Dettow f. ~1761. G. m. Herman Georg Machel
3) Caisa Lisa Dettow f.~1766. G. m. Fredric Thollander

2. G.m. Johanna Joachimsson, d. februari 1776 (Bouppteckning 1776/29:821 Norrköping)
Barn
4) Hans Fredrik Dettow f. ~1772, d. november 1809 (Norrköpings Tidningar 1809-11-29, 1809-12-09)

3. G. m. Catharina Keisler/Lovisa Catharina Keyser, dotter av Govert Keyser och Magdalena Catharina Willemoth (bouppteckning 1785/2:625 Stockholm)
Barn
5) Carl Gottlieb Dettow f. ~1781, d.1853. G. 1819-09-23 i Norrköping m. Margareta Mitander, tidigare gift med en Söderberg (Inrikes Tidningar 1819-01-05). Son:
  1. Carl Robert Mauritz Dettow f. 1819-6-29. Fullständig student examen (Östgöta Correspondenten 1840-12-23) 
6) Johan Gustaf Dettow f. ~1782. G. m. Cathr. Lowisa Åhmansson (Norrköpings Tidningar 1807-04-08)

Kalle Svensk Kuopiosta

Victor Barsokevitsch. Kuopion kulttuurihistoriallinen museo KUHMU. CC BY-NC-SA 2.0
E. Granit-Ilmoniemi kertoili vuonna 1929 perustamassaan lehdessä Arkadia-Töölö enemmän kaikesta muusta kuin lehden nimen alueesta Helsingissä. Ehkä noin 1880-luvulle sijoittuu seuraava muistelma lehden ensimmäisestä numerosta. Granit-Ilmoniemen isä Adolf Fredrik Granit (alla ukko Ranetti) oli pappi Kuopiossa.
Kalle Svensk oli kujeistaan kuulu kuopiolainen ja humoristista oli hänen perhe-elämänsäkin. Hänellä oli itseään vanhempi vaimo, joka ei lahjoittanut hänelle yhtään lasta. Sitä enemmän hänelle niitä hankki nuori palvelijattarensa, jota kirkoteltiin kokonaista 12 kertaa. Mutta oma vaimo ei tätä pannut pahakseen, vaan hoiteli miehensä lapsia kuin omiaan.  
Kumminkin "Venski" pyrki erilleen aviovaimostaan. Muistan vielä elävästi, kun Kalle kerran tuli, tavallisuuden mukaan aika hiprakassa, isäni "Ukko Ranetin" luo asiasta puhumaan. Minä asuin n.k. peräkamarissa, aivan kansliahuoneen takana, ja kun kuulin Kallen äänen, raotin ovea. Hän alkoi juhlalliseen sävyyn: "Totisesti minnoun koko häppeepilekku ristikunnassa". Ranetti, joka hänkin erinomaisen hyvin leikin ymmärsi, selitti kumminkin: "Ei tuomiokapituli laske sinua vaimostasi irti, kun hän ei anna suostumustaan." Venski vakuutti, etteivät lapset rakasta "mummoa", mutta tämäkään naula ei vetänyt.  
Lopulta kirkkoherra kiukustui, ja käski Kallen tulla uudestaan, mutta selvänä miehenä, ja kun tämä hoki: "Emminnou humalassa", niin Ranetti sanoi, että mennäänpäs tuonne ulos. Seinävierustaa pitkin kulki kapea lankku, jota käytettiin keilaratana. Kirkherra käski nyt Kallen kävellä lankkua myöten, mutta kun jalat vikuroivat sinne tänne, täytyi niiden omistajan tunnustaa olevansa niin täydessä seilissä, että sika viideltä paistoi.  
Kalle ei palvelijatartaan saanut omakseen, ennenkuin "mummo" erkani kuoleman kautta tästä murheen laaksosta. 
P. S. Lisää valokuvia Kuopiosta on KUHMUn albumeissa Victor Barsokevitschin kokoelman maisemakuvia,  Victor Barsokevitschin kokoelman kaupunkikuvia ja Victor Barsokevitschin kokoelman henkilökuvia

torstai 19. huhtikuuta 2018

Kotiarkistosta digitaalisen historian historiaa

Sukututkimusharrastuksesta minulla on kertynyt lukuisia koteloita paperia, joita olen nyt yli 20 vuotta usein siirtänyt ja toisinaan järjestellyt. Mistään ei tietenkään tulisi mitään, ellen pahvikansioihin olisi kiinnittänyt post-it -lappuja, joissa on jonkinlainen kuvaus sisällöstä.

Niin kauan kuin lappu oli kiinni, ei "lehtileikkeitä"-kansio ollut saanut vuosiin huomiota osakseen. Mutta lapun irrottua oli pakko kurkistaa sisään. Ja huomata hillonneeni m.m. sanomalehtiuutisia verkkohankkeista, joista yksikään ei enää ole alkuperäisessä osoitteessa.


Hesarin jutussa 7.9.2000 kerrottiin, että opetusministeriön ja Jyväskylän yliopiston digitoimat yli 1700 maakirjakarttaa muodosti koko maailmassa ainutlaatuisen kokoelman. No, nykyään vastaavat kartat on Ruotsissakin digitoitu ja Suomessakin uudelleen Kansallisarkiston toimesta. Jyväskylän digitoinnit ovat (kai) nyt osa Rantatuvan karttasivustoa.

Saman päivän lehdessä (?) kerrottiin silloisen Sota-arkiston avaamasta Suomen sodissa 1939-1945 menehtyneiden tiedostosta. Tuolloin tutkija Riitta Lentilä oli todennut, että tiedoston laajuuden takia siihen ei ole pystytty kirjaamaan yksittäisen henkilön koko sotahistoriaa. Nykyäänhän näitä täydellisempiä tietoja on kerätty Sotapolkuun, jonka pohjatietoina oli Arkistolaitoksen tietokanta, jota on myös käytetty Sotasammossa. Arkistolaitoksella tietokanta on jokseenkin samannäköinen kuin 18 vuotta sitten, mutta parhaillaan tuovat verkkoon menehtyneiden kantakortteja digitoituina.

Sivun kokonaisuudessa 19.5.2001 Hesari kertoi, että "puolet Suomessa vuodesta 1771 vuoteen 1860 ilmestyneistä sanomalehdistä on saatu digitaaliseen muotoon" ja tulisivat syksyllä avautumaan verkossa. "Uusi tallennustapa avaa historiantutkijoille aivan uuden maailman" toteaa haastateltu Majken Bremen-Laamanen. Järkyttävää - mutta totta - on, että olen kuullut saman lausahduksen samasta materiaalista aika usein viime aikoinakin. (Varsinainen julkaisu sai pienemmän uutisen 25.10.2001.)

Hesarin kuukausiliitteessä marraskuussa 2001 Unto Hämäläinen seikkailee Iikko Voipion neljässä vuodessa tallentaman yli 240 000 nimen Sursillin CD-ROM:n verkostoissa. Matti Klinge oli siitä innostunut: "Työssä uusi tekniikka, suuri ahkeruus ja aikaisempi sukututkimuskirjallisuus yhdistyvät ikkunaksi menneisyyteen, joka on kyllä uudenlainen."

Nyt CD-romput ovat historiaa ja isot sukupuut muodostuvat ryhmätyönä kansainvälisiin tietokantoihin (kun SSS:n Suomi-tietokannasta ei käsittääkseni ole (vielä) tullut mitään). Esimerkiksi Suomessa suosittua Geniä en muista digitaalisten historiantutkijoiden lähteenä, mutta maaliskuussa Science julkaisi verkkopuistaan siivottuun tietokantaan perustuvan artikkelin Quantitative analysis of population-scale family trees with millions of relatives. (Tutkimuksen tekijät ovat työsuhteessa Genin emoyhtiöön MyHeritageen.)

Ja kyllä, kansioita siirrellesäni löysin myös sen aineiston, jota olin oikeasti hakemassa.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kauppa-apulaisen elämää

Augustinus Vuori (s. 1851), jonka elämästä on ollut jo aiemmin puhetta, ei raittiustyötään perustelevassa muistelmassa mainitse rippikirjassa näkyvää lyhyttä aikaa puusepän oppipoikana. Ajallisesti rippikirjan merkintä sopii samoihin vuosiin, jolloin Vuori omien sanojensa mukaan joutui 12-vuotiaana 4 peninkulman päähän kotoaan puotilaiseksi maakauppaan, jonka talossa pidettiin myös kestikievaria sekä tuomiokunnan käräjät.
Vaikka ei elämäni aamu ollut kotonakaan kirkasta päivää lupaava, niin täällä, kaupan, hollimiesten ja matkamiesten alituisessa hyörinässä se kerrassaan musteni. Päivät toimiskella myymälässä, yöt olutta kanniskella janoisille sieluille, joita tien risteyksessä runsaasti liikkui miltei kaikkina aikoina vuorokaudesta. Harvoin oli aamusilla tarpeeksi lepoaikaa sunnuntaisinkaan. Elämä oli kuin kaupungin kapakassa, josta silloin kuulin puhuttavan, vaikka en ollut nähnyt. Kirkkoon ei joutanut muulloin kuin jouluna, jolloin aamusella ennen matkaan lähtöä renki-Janne juotti hevosen humalaan, jossa tilassa se vimmatusti kiiti eteenpäin niin ettei mikään kilpahevonen riennä sen rajummasti. [...] 
Olin noin 13 vuotias, kun minä määrättiin Jannen kanssa kaupunkiin, kumpikin eri hevosella olutkuormia noutamaan. Saavuimme iltapäivällä oluttehtaan kartanolle. Kuormia tehdessä annettiin Jannelle olutta ja minulle vierrettä. Sitten menimme kaupunkiin ostoksille, joita tehdessä Janne sai muutamia tukevia ryyppyjä, ja lienee hän ostanutkin. Palattuamme oluttehtaalle, annettiin siellä taas kumppanilleni mielin määrin nautittavaksi voimakasta "Baijerin" olutta, mikä entisten juomain kanssa vaikutti sen että mies väsähti. 
Kun meidän kumminkin piti vielä samana päivänä alottaman matkaa, ja ilta alkoi lähestyä, en voinut tietää muuta neuvoa, kuin aloin rukoilla oluttehtaan miehiä, että he kanssani auttaisivat hevoset valjaisiin. Renki, joka jo kuorsasi kartanolla, nostettiin perimmäisen kuorman päälle, johon minä vedin miehen vähän nuoralla kiinni, ettei putoisi. Lähdin sitten ajaa retuuttamaan kaupungista ulos. 
Kuljettuamme 4—5 kilometriä, laskiessamme alas siitä ahteesta, joka vie Vänrikki Stoolin Tarinoissa mainitusta Hattelmalan harjanteelta etelään päin, heräsi Janne kuormansa päällä ja alkaa huutaa, kirota. Hän on pantu köysiin, vaikka ei ole mitään pahaa tehnyt. Nyt ehdotteli hän sovinnoksi, että suostuisin antamaan hänen avata eli rikkoa pari pulloa, saadakseen olutta. Hän pitää huolen, ettei sitä tulla tietämään. On tavallista että muutama puteli kuormassa rikkaantuu, joko omaa heikkouttaan tai tärinän vaikuttamasta käynnistä. Hän rikkoi parikin pulloa, katkasi kaulat ja asetti taas kohdalleen. Tuo tosin minua harmitti, mutta vielä enemmän se kun hän ehdotteli että antaisin, epäilyksen välttämiseksi, hänen ottaa minunkin kuormastani pullon tai pari. En suostunut siihen, ja suurella vaikeudella se matka suoritettiin. [...]
Palveltuani pari vuotta, sattui seikka, jota en koskaan unhota. Eräitten käräjäin aikana, kun oli noin pari, kolme viikkoa herroja passattu ja muittenkin matkustavaisten tähden valvottu, sattui kerran pari herraa puoliyön aikaan olutta vaatimaan. Kellari oli mäessä, melkoisen matkan päässä. Toin oluet pöydälle, ja istuin sohvalle. Odotellessa aikaa, jolloin herrat saisivat oluensa juoduksi, alkoi minua uni uuvuttaa ja väsymys vaivata, niin etten huomannutkaan milloin nukahdin ja makasin istuallani aamuun asti. Menin toimiini, kuten ennenkin. 
Ennenkuin isompi liike alkoi kutsui kauppias minut kamariin. Siellä hänellä oli varustettuna paksunlainen rottinki, jolla hän alkoi minua mitata ja selkääni silitellä. En oikeastaan huomannut, mistä tässä nyt on kysymys, mutta erinomaisella kylmäverisyydellä otin vastaan ääntä päästämättä ne jokseenkin tukevat ja taajat lyönnit, joita suuri, voimakas mies hartiainsa takaa jakeli. Luulin ne olleen seurauksena jostain juoppouden vaikuttamasta väärinkäsityksestä, kun hän, isäntä, silloin oli päivittäin melkein yhtämittaisessa pöhnässä. Mutta kysyttyäni sittemmin syytä tuohon salaman lyöntiin, joka, kuten ainakin, ennen ukkosta leimahtaa, sain tietää että rouvan äiti, vanha kieroluontoinen noita, joka oli saapuvilla minun olutta tuodessani, oli aamulla käännellyt asian siksi, että minä muka heittäydyin makaamaan ja jätin herrat olutta juomaan. Jollei hän olisi ottanut rahoja, olisivat herrat saaneet mennä maksamatta. Jo minulle selvisi asia. Sen jälestä aloin koota kapineitani, vaatteeni työnsin säkkiin, kirjat panin pakettiin. 
Menin sitten hyvästi jättämään ja kiittämään. Isäntä ällistyi. Minä selitin kuinka asia oli. Kun minä olin päivät ja yöt ollut liikkeellä, niin ettei ruumiini ehdi levähtää eikä jalkineeni kuivaa — sivumennen sanottu oli jalkani kahdesti useampia päiviä ajetuksissa pelkästä kulkemisesta — niin en voi moista kestää. Ja kun heillä oli paljo työtä, olisi asianmukaista pitää useampi palkollinen. Ja kun minulla ei ollut mitään palkkaa, vaikka meno- ja tuloarvio-listassa olin listaa tehdessäni määrätty merkitsemään palkkani 80 m:kaa, niin oli tuo selkäsauna mielestäni saatu enemmän kuin ansiosta. 
Isäntä nyt myönsikin äkkinäinen olleensa, mutta arveli että tuosta voidaan sopia. Hän teettää minulle uudet vaatteet ja jalkineet heti, kun räätäli ja suutari taloon tulevat, sekä antaa muita vaatetustarpeita. Minä arvelin että, koska ei minulla ole toivoa että hän heittäisi ryyppäämisen, en voi tietää, mitenkä monella selkäsaunalla mahdollisesti minun pitäisi ne uudet saatavani maksaa. En siis voi jäädä ehdolla millään. Sitten ehdotti hän, että kun pian taas mennään olutta noutamaan, pääsen hevosella tyhjän olutpullokuorman päällä. Kumminkin tahdoin lähteä samana päivänä, ja olinkin iltapuolella kotona, mutta vaatesäkkini jäi Jannen tuotavaksi. 
Lähteet: Työväen lehti 35/1896 ja 36/1896, Aamunairut 15-16/1894, Lopen kastetutLopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283Lopen rikosluettelo, Lopen muuttaneiden luettelotVanajan muuttaneiden luettelotVanajan rippikirja 1852-1858 s. 281Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 311, Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 322Vanajan rippikirja 1866-1872 s. 324,

tiistai 17. huhtikuuta 2018

Pyhämaalta Peruun

Pyhämaan Kauhianpään Ollin talossa syntyi Johan-poika 18.12.1787 Henrik Henrikssonille (s. 1758) ja vaimolleen Lisa Matsdotterille. Pojanpoikansa ehti näkemään vanhaisäntä Henrik Henriksson (s. 27.9.1732) (RK 1786-1791 s. 20). Tämä oli päästänyt tai lähettänyt opintielle Michel-poikansa, joka vihittiin papiksi vuoden 1788 lopussa.

Yrjö Hormian tulkinnan mukaan "V. 1788 tuli Ollin taloon uusi omistajasuku, kun eräs Jaakko Henrikinpoika sai sen haltuunsa." Jostain syystä nuorempi Henrik tosiaan luopui isännyydestä ja muutti perheineen Uuteenkaupungin lähelle Sundholman Wehax-torppaan muutamaksi vuodeksi. (RK 1790-94). Vuonna 1794 Henrik ryhtyi kalastajaksi ja muutti varsinaiseen kaupunkiin. Samalla hän otti käyttöön veljensä omaksuman sukunimen Åhlgren (RK 1796-1801, 1802-07).

Maaseudulla syntynyt Johan lähti rippikirjan merkinnän mukaan vuonna 1802 isoveljensä Henrikin kanssa Tenholaan, jossa setänsä oli kappalainen. Johan ei siellä viihtynyt vaan jatkoi matkaansa vuonna 1807 Tukholmaan. Tuolloin pikkusiskonsa Lisa asui Tenholassa.

Johanin matka jatkui Ruotsista Pohjois-Amerikkaan ja lopulta Perun rannikolle, jonne hän perusti perheen vuonna 1827. Parikymmentä vuotta myöhemmin kotikaupunkiinsa rantautui pietarsaarelainen alus Rapide, jonka kapteenin kautta Johan Åhlgren lähetti kaukaiseen kotimaahan terveiset ja rahaa jaettavaksi köyhimmille sukulaisilleen. Hän kun oli taloudellisesti Perussa menestynyt (Åbo Tidningar 28.10.1846, Helsingfors Tidningar 6.2.1847).

Modernissa kartassa Islay, jossa Johan asui ja kohtasi suomalaisen kapteenin, on etelässä lähellä Chilen rajaa.

Karttakuva Internet Archive via Flickr Commons

maanantai 16. huhtikuuta 2018

Sisaret Forsten

Kun varamaanmittari F. M. Forstén kuoli Joensuussa syksyllä 1858 tyttärensä Rosa oli juuri täyttänyt 15 vuotta. Ehkä hän ei siis ollut 14-vuotias toimiessaan "henkikirjoittajan puhtaaksikirjurina auttaakseen äitiään, joka oli jäänyt leskeksi ja 5 lapsen ainoaksi huoltajaksi" kuten Naisten äänessä 5-6/1929 väitetään. Mutta aloitti työuransa kuitenkin hyvin nuorena ja ajankohtaan sekä sukupuoleensa nähden varsin virallisesti. Ja vielä virallisemmaksi se muuttui myöhemmin:
Jo 20-vuotiaana toimi hän v. t. tuulaakikirjanpitäjänä ja vaakamestarina. 1867 nimitettiin hän kruunun ja kaupungin rahastonhoitajaksi. 1871 toimitti hän henkikirjoituksia Liperin kihlakunnassa. Vuosina 1877—1887 oli hän rahatoimikamarin kirjurina ja Pohjoismaiden Yhdyspankin rahastonhoitajana ja kirjurina. Samaan aikaan hän välitöikseen useita vuosia hoiti Joensuun postikonttoria, saaden 1874, sukupuolestaan huolimatta, oikeuden postinhoitajan ja reistraattorin virkoihin. 1887 nimitettiin Rosa Forsten Lahden postitoimiston hoitajaksi ja seuraavana vuonna postinhoitajaksi Saloon, josta virasta hän erosi syksyllä 1925. [...] Postinhoitaja Forstenilla oli hyvin korkea käsitys virkamiehen velvollisuuksista. Hän oli sitä mieltä, että aina on tehtävä enemmän kuin on pakko. Vaikka kaiken pitikin tapahtua täsmällisesti ja virallisesti, ei hilpeä leikinlaskukaan puuttunut Rosa Forstenin virastoluukulta. Alaisiltaan virkamiehiltä vaatii hän huolellisuutta ja täsmällisyyttä, mutta kohteli heitä myös auliudella, joten hänen koulussaan olleet virkamiehet muistelevat häntä kaipauksella ja kunnioituksella. (Postitorvi 4/1929)
Muut isän kuoleman jälkeen elossa olleet sisarukset olivat Alida Aleksandra (s. 10.2.1837 Tohmajärvi), Flora Maria Sophia (s. 12.4.1846 Kontiolahti), Olga Augusta (s. 24.5.1850 Kontiolahti) ja Matilda Vivika, joka mainitaan nuorimpana.

Viidestä sisaruksesta kaksi oli kuuroja ilmeisesti lapsuudestaan asti. Alidan täyttäessä 80 vuotta Kuuromykkäin lehti 3/1917 kertoi, että
V. 1860 tuli neiti Forsten yhdessä nuoremman sisarensa Olgan kanssa oppilaaksi Porvoon vanhaan kuuromykkäinkouluun. Matka Joensuusta Porvooseen ei siihen aikaan ollut helppo. Se kesti 2 viikkoa. Ensin matkustettiin pienellä laivalla Joensuusta Viipuriin ja sieltä toisella laivalla Helsinkiin. Helsingistä jatkettiin matkaa Porvooseen. Käytyään läpi Porvoon koulun asui neiti Forsten ensin Joensuussa, mutta muutti sittemmin Saloon. Siellä on hän asunut jo lähes 30 vuotta yhdessä sisartensa kanssa. Neiti Forsten on vielä hyvin terve ja reipas. Ahkerasti tekee hän vielä kaikkia kotitöitä.
Vielä kymmenen vuotta myöhemminkin päästiin tekemään syntymäpäiväuutinen, jonka ohessa valokuva neljästä sisaruksesta. Joukosta oli tällöin jo pois Flora.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

CSI Härmä 1891


Viktor Olanderin kirjassa Elämyksiäni ja muistelmiani vuosilta 1878-1919 (suomennos) on monta muistoa Isontalon Antista, mutta myös seuraava tapaus.
Minun korviini tuli kerran huhu, että erästä torpanvaimoa, joka joku aika sitten oli kuollut ja haudattu, olisi hänen miehensä niin pahoinpidellyt, että hän sen johdosta oli kuollut. Tutkiakseni oliko huhussa mahdollisesti perää, lähdin lautamies mukanani torppaan, joka sijaitsi syvällä metsässä, kaukana muista asumuksista. Pihalla tuli vastaani tyttölapsi, jonka otin hiukan syrjään ja kysyin häneltä suriko hän kovin kuollutta äitiään ja näkikö hän isänsä lyövän äitiä. Tähän vastasi tyttö surullisin katsein: "Kyllä, kaipaan niin rakasta äitiäni, jonka isä halolla löi kuoliaaksi".
Käskin nyt tytön jäädä pihamaalle siksi aikaa kun lautamies ja minä menimme sisään tapaamaan isää. Tähtäsin kohta mieheen terävän, tutkivan katseen; häntä se näytti vaivaavan, ja hän loi katseensa alas kuten se, jolla on syytös omallatunnollaan. Otin hänen kätensä käsiini ja sanoin hänelle: "Puhdista omatuntosi; näyttä kuin kantaisit jotain kärsimystä. Sano minulle suoraan mikä oli vaimosi kuoleman syy. Sinä vain sen tiedät, lähinnä Jumalaa". Hän vastasi: "Hän sairastui äkkiä ja kuoli pian sen jälkeen".
"Jätän sinut miettimään asiaa ja toivon että kerrot minulle kaikki, jos tahdot saada omantunnon rauhan. Hyvästi toistaiseksi!" sanoin hyvästiksi.
Lähin toimenpiteeni oli nyt saada asianomainen määräys piirilääkärille suorittamaan ruumiinavaus, josta vaimon kuolemansyy tulisi ilmi, jolloin annoin kaivaa ruumiin ylös hautausmaasta.
Hämärissä saapui piirilääkäri ja toimitti ruumiinavauksen ja tutkimuksen tulen valossa. Kun hän oli lähemmin tarkastanut rinatkehää, hän syvällä äänellä lausui sanan: "murhattu"! "Tässä on useita kylkiluita murtunut, niinkuin jollakin raskaalla ja karkealla suoritettujen lyöntien jälkeen, jotka ovat olleet vaimon kuolemansyy".
Nyt voin täydellä syyllä vangita miehen, mikä toimitettiinkin samana yönä. Vanki passitettiin lääninvankilaan odottamaan laillista tutkimusta. (s. 32-33)
Otsikkokuvan pohja ote A. Luomosen kuvituksesta Suomen kuvalehteen 20/1918.

lauantai 14. huhtikuuta 2018

Lisää Lukemisia kansalle

Pari vuotta sitten kävin läpi ja esittelin Lukemisia kansalle -sarjaa. Ilmeisesti tartuin epäolennaisuuteen, sillä julkaisusarjan digitoinneissa Turussa kirjastoalan ammattilaiset eivät ole nähneet tarpeelliseksi merkitä julkaisusarjaa kuvailutietoihin. Joten vain omasta mielenkiinnostani haravoin listan esiin käsityönä.

(Ilahduttavasti osa näistä osui katsaukseni digitointikatveeseen.)

P. S. Jos haluaisi kirjahistoriaa oikeasti ymmärtää, voisi avata Tuija Laineen tuoreen kirjan Kirjahistorian perusteet ja tutkimus. Hän esitteli julkaisun taustaa blogitekstissä.

Kuningas merellä ja yksimielisesti valittu kirkkoherra

Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 12.6.1777 kaksi pikku-uutista Suomesta. Ensimmäisessä Turusta raportoitiin 9.6.1777 kuninkaallisen majesteetin onnellisesta saapumisesta Willemsundiin. Tämä paikka, jota Googlen kartta ei tunne, oli ulkosaaristossa 5 peninkulman päässä Turusta, 36 peninkulman päässä Tukholmasta ja 32 peninkulman päässä Helsingistä. "Näin ollen Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa purjehti 17 tunnissa 36 peninkulmaa". Eli oli lähtenyt Tukholmasta? Matkalla Helsinkiin, kun se kerran mainittiin?

Kyllä. Kuninkaan lähtö raportoitiin IT:ssä 9.6.1777, saapuminen Viaporiin 10.6.1777 IT:ssä 16.6.1777, lähtö Viaporista 12.6. ja saapuminen Pietariin 16.6. IT:ssä 26.6.1777, Pietarissa olosta IT:ssä 3.7.1777, suunnitellusta lähdöstä heinäkuun puolivälissä IT:ssä 10.7.1777, lähdön siirrosta 17. tai 18. päivään IT:ssä 24.7.1777, saapumisesta paluumatkalla Viaporiin 21.7. ja aikomuksesta jatkaa matkaa samana päivänä IT:ssä 28.7.1777, lähdöstä 22.7., ankkuroitumisesta Espoon saaristossa sekä saaapumisesta Tukholmaan 30.7. IT:ssä 31.7.1777.
Toinen pikku-uutinen oli lähetetty Raumalta 15.5.1777. Uudenkaupungin kirkkoherran vaalissa oli täysin yksimielisesti valittu Ephraim Höckert. Oli syntynyt kaupungissa ja toiminut siellä kappalaisena, mikä on varmasti vaikuttanut äänestykseen.

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Asiakaskokemuksia + avunpyyntö Sulvaa tunteville!

TL;DR: Ruotsista taas saatu nopeammin ja luotettavammin vastauksia tiedusteluihin.

1) Mutta aloitetaan paikallisella onnistumisella. Välitin Koulurekisteri-valitukseni Helsingin kaupungin palautejärjestelmän kautta asianomaisille tiedoksi ja sain ripeästi tyylikkään diplomaattisen vastauksen:
Kiitos käyttötestaushavainnoista ja tarkoista huomioista koulurekisterin tietojen puutteellisuudesta! Kirjoituksestasi tulee olemaan meille hyötyä kun lähdemme kehittämään koulurekisterin tietosisältöä.
Puutteista/virheistä/täydennystä vaativista kohdista koulurekisterin tiedoissa voi lähettää meille palautetta, korjaamme rekisteriä saamamme palautteen perusteella.
Tilaisuudessa huomauttu hakutulosten virhetilanne on korjauksessa, toivottavasti saamme sen kuntoon lähiaikoina.
2) Verkossa osui 3.4. eteen juttu Uppsalan yliopiston kirjaston digitoinneista, jossa oli hämärä viittaus 1600-luvun häärunoihin. Yritin saada tästä tolkkua ja samalla kysyin, onko siellä suunnassa painajainen Ruotsinmaalla hellittämässä eli runopainatteiden luettelot tulossa verkkoon. Huhtikuun 4. sain vastauksen
kortkatalogen över personverser som står i specialläsesalen har nyligen digitaliserats, och förbereds nu för publicering på hemsidan. Den kommer att bli offentlig i slutet av april eller början av maj. Så som du inte har väldigt bråttom kan du vänta med att resa från Helsingfors.
Jees! Ajoitus on surkea, sillä kuun vaihteessa pitäisi juuri olla Ruotsissa, mutta jees!

3) Runoista puheenollen toissapäivänä Kansalliskirjaston lehtisalissa kysyin päivystäjältä niiden mikrokorttiluetteloa. Hän johdatti minut hyllyyn, jossa oli A4:sina kaikenlaisia luetteloita, joihin en ole koskaan koskenut, mutta ei tarvitsemaani. Palasimme päätteen ääreen, ja ohjasin hänet hakemaan luettelon Doriasta. Vaikutti siltä, ettei ollut moista koskaan nähnytkään.

Samaan aikaan tiskille tuli Helsingin ulkopuolelta tullut asiakas, joka oli ihmeissään, kun enää eivät kaikki lehtien mikrofilmit olleet hyllyssä ja tilaukseen menisi kaksi päivää. Alkoi sitten päivystäjän avustamana tehdä tilausta. Kuulin, että kyse oli (ainakin) 1920-luvusta, joten katsoin asialliseksi huomauttaa, että kyseiset lehdet voivat olla käytettävissä digitoituina. Ehkä olisi pitänyt pitää suu kiinni, kun sekä asiakas että päivystäjä elivät ilmeisesti toista aikaa.

4) Kirjastosta ulostultuani vilaisin kännykkää ja huomasin saaneeni Riksantikvarieämbetiltä vastauksen edellisenä (!) päivänä lähettämääni tiedusteluun. (Tiedustelua lähettäessäni aloitin kiittämällä Sveriges kyrkor: konsthistoriskt inventarium julkaisusarjan digitoinnista. Hieman vanhentunutta tietoa (ja siksi tiedustelu), mutta erittäin käyttökelpoista Ruotsiin eksyvälle sukututkijalle. SSH-tutkimukseeni löysin muurihaudan ja hautakiven yksityiskohtaisen kuvauksen.)

5) Hautakivistä ja tiedusteluista tuli mieleen Berguddien hautakivi Sulvassa. Lähetin siitä viestin Pohjanmaan museolle 9.3.2018 ja sain seuraavana päivänä kuittauksen, että kysymykseni oli edelleenlähetetty maakuntamuseotutkijalle. Tästä ei ole kuulunut mitään kuukaudessa.

Edellä mainitun kansalliskirjastokäynnin aikana olin tarkastanut Berguddeihin liittyen Mauno Jokipiin Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat, johon oli kirjasta Solf kyrka lainattu kuva hautakivestä. Kyseinen kirja olisi pitänyt tietenkin hakea käsiini jo aiemmin, mutta parempi myöhään kuin milloinkaan, joten jatkoin Kaisaan, jossa se oli avohyllyssä.
Kirjassa oli muutakin hyödyllistä tietoa, mutta myös kuva (yllä). Hautakivi  (gotlantilaisesta kalkkikivestä eikä marmorista, kuten aiemmin kirjoitin) oli siis tallessa ja ilmeisesti pystyyn nostettuna kirkossa 1940-luvulla. Mutta onko se siellä edelleen? Saanko tähän vastauksen joltain Sulvassa käyneeltä lukijaltani, jossain vaiheessa museolta vai pitääkö Pohjanmaan suunnitetulla läpiajolla tehdä kieppi kirkolle?

torstai 12. huhtikuuta 2018

Digilähteiden varassa Itämeren ja Atlantinkin yli?

Olin posottanut SSH-proggista melko intensiivisesti koko päivän eikä enää riittänyt aivokapasiteettia järjelliseen toimintaan. Mutta onneksi on Google ja uniikin nimen kanssa Mustasaaresta maailmalle päätynyt mies. Kuinka kummallisia tiedonmuruja voi löytää?


Se, että nanoserkkuni Gudmund Berguddin mainitaan eräässä perukirjassa vuonna 1794 olevan kauppias Elbingissä (Elbląg), on ollut esillä Genoksessa jo 1990-luvulla. Kiitos verkkohaun ja ruotsalaisten digitoiman Pro Patria -seuran jäsenluettelon, sain tietää hänen myös olleen vuonna 1778 varakonsuli Danzigissa (Gdańsk). Danzigista käsin, kauppiaana, hän kävi Tukholmassa ja tuli mainituksi Dagligt Allehandassa 30.7.1787. Mutta vastaavassa ilmoituksessa 24.2.1790 hänen sanotaan tulleen Elbingistä.

Puolassa digitoitu saksankielinen julkaisu Quellenkritische Beiträge zur Geschichte der gerechten und vollkommenen Johannis-Loge "Zu den Drei Kronen" (vormals "Zu den Drei Ankern") im Orient zu Königsberg i. Pr T. 1 (1896) on aivan kammottavassa käyttöliittymässä, mutta googlen poimima pätkä viittaa siihen, että veli Bergudd kuului johonkin loossiin Danzigissa vuonna 1776? Berguddin vapaamuurariuus näkyy etunimellisestikin tuoreemmassa ruotsalaisessa tutkimuksessa.

Oliko Gudmundilla perhettä? Hyvin mahdollista ja Amerikasta on kutkuttava tieto nuoresta puolalaisesta pakolaisesta vuonna 1797. Danzig kuului puolaan Gudmundin asuessa siellä, joten voisiko kysessä olla Gudmundin poika?
an interesting visit of a young Polish exile who had fought under Kosciuszko at Maciejowice and who was now employed in a counting house around the corner from the boarding house. His last name was Bergudd (Birkut). In his memoirs Peter A. Grotjan described the visit as follows: "It was a witness to their first meeting, because we went together to Kosciuszko's quarters. It was truly affecting. The weather beaten hero, carved into a cripple on the field of battle, some of his wounds still unhealed, fervently embraced his youthful companion and affectionately and repeatedly kissed him. Both of them shed tears, and their sobs were audible." (Hearing before the subcommittee on parks and recreation of the committee on interior and insular affairs. United States Senate ninety-second congress second session on S. 1973 A bill to provide for the establishment of the Thaddeus Kosciuszko home national historic site in the state of Pennsylvania, and for other purposes.)
Eksoottinen tieto ja aika eksoottinen lähde. Ilmiselvästi sama Bergudd on saanut kirjaan The Cincinnati miscellany, or, Antiquities of the West, and pioneer history and general and local statistics compileds from the Western general advertiser from April 1st, 1845 to April 1st, 1846. Volume II (1845, s. 140-141) muistokirjoituksen, jonka dramaattiselle lopulle löysin vahvistuksen toisaalta. Kirjoitus kokonaisuudessaan:
The old proverb in regard to certain individuals is, that they are born with silver spoons in their mouths. Without any apparent effort, every thing appears to succeed in their hands. Life is to them, from beginning to end, a succession of Olympic games of feasting and enjoyment. I suppose there are commensurate drawbacks on this state of things; but they are out of sight. 
Far different is the lot of another class in society, who, to preserve the figure of the proverb, enter life with wooden ladles instead of silver spoons in their mouths. Of this class was the unlucky individual with whom nothing succeeded, and who was finally led to the conclusion, that if he had been born a hatter, the Creator of all things would have constructed men without heads. Of this class was my friend Bergudd. 
Charles F. Bergudd was a native of Poland — a country whose people are dissatisfied at home, and more unhappy still abroad. He was born too early and too late — too early for the last revolution — too late for the first. But he was born for revolutionary times. Of his history he never spoke, further than to say, that he could not breathe, for a single day, in any other atmosphere than that of a republic, and that “where liberty dwelt, there was his country.” So he came to America; and, it was in a country town in the West, not far from Pittsburgh, that I made his acquaintance. He then spoke French indifferently, German worse, and English execrably. Of all nations on earth, the Poles appear the least fitted to acquire foreign languages; English at any rate. 
He had been endeavouring to get into business, first in Pittsburgh, and afterwards in the country; but all in vain. He had no genius for labour of any description; indeed, he had all our aboriginal Indian contempt for it. He felt himself fit for what he called better things. Perhaps, the poor progress he made when he assayed to learn some of the every-day employments, in which he found himself thrown into the shade by others, who were, intellectually, his inferiors, contributed to nourish this feeling. So, after months of well meant exertions of his friends, to tame him into civil life, he was given up as a hopeless case, and suffered to hunt, fish, and fill up his time as he saw fit. His manly feeling and good humour made him a general favourite. 
After some time, as was natural, he got tired of these profitless pursuits. “I must get at something,” he remarked to me one day; “ this kind of life will never do. I have written to Miranda, who is now in New York, and I understand intends to make a dash at the Spanish Main, and offered myself to fill up his noble band of volunteers.” In due course of time, an answer came, which sufficed to decide Bergudd to set off. A few days devoted to leave-taking for his journey, found him ready; and, followed by the best wishes of his neighbours, his old associates, he departed. 
I heard nothing of Bergudd, who had promised to write as soon as he had any thing to tell, for some weeks; and the first notice conveyed of his whereabouts, was a brief letter written soon after landing — of which I shall take the liberty to furnish an abstract. 
The letter was dated at some obscure town on the Spanish Main, in the rear of Cumana. 
After expressing his gratification at being on Terra Firma, he proceeded to draw a vivid picture of the enthusiasm with which all classes — the priests excepted — received their advancing detachment. Coro, an important town in the interior, was in an insurrectionary state. Varinas and Angostura were ripe to follow its example. Indeed, the whole country was receiving its liberators with open arms. Every thing he saw and heard was portrayed, as the French say, couleur de rose. A mighty Republic would be erected in Venezuela above all Greek, above all Roman fame; and the gallant spirits who were to carry the great enterprise into effect, would obtain a distinguished niche in the temple of history; their memories consecrated by the grati- tude and happiness of the future millions of this magnificent empire. The letter wound up as it had been commenced, in the most exulting spirit; and, the writer only regreted that I could not witness and participate in his triumphs. 
Well knowing the sanguine spirit of my friend, and still looking on the adventure as a wild chimera, I was folding the letter to put it in my pocket-book, when I observed a line or two which was written across on the margin, with paler ink, and doubtless of a later date. I glanced them over and deciphered, “To-morrow, at 10 o’clock, I shall be hung, it's a hell of a business.”  
Poor Bergudd! I read with melancholy interest the narrative of the final scene, which made its appearance in due time, in one of our Atlantic cities. He died as he had lived, firm and fearless, and living in the future. “ Miranda will soon be here, and settle all accounts with these scoundrels. O, Liberty! dear as the breath of life to me, I die thy willing martyr!” He then submitted to his sentence. I never saw a man who filled up in the living individual, so completely my idea of a hero. He should have died by the side of Kosciusko, when dragged to his dungeon, or Skrzynecki in the last hour of Poland’s death struggle for liberty, 
While mute they watched till morning’s beam, Should rise and give them light to die.
Kuvat Wikimedia: Elbing, Gdansk (Pjama CC BY-SA 3.0), Kościuszko, Miranda

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Kun kasteet eivät ole järjestyksessä

Aina pitää tarkistaa alkuperäinen eikä luottaa Hiskiin, neuvovat viisaammat. Erinomainen ohje, mutta laiskana ihmisenä en sitä ole seurannut esimerkiksi blogitekstejä väsätessä.

Sukukirjat ovat hieman toinen juttu, joten Berguddin jälkipolvia SSH-käsikirjoitukseen sijoittaessani aloin ihmetellä 1600-luvun lopun päivämääriä. Syntymäpäiviä vai kasteita, pitänee tarkistaa varmuuden vuoksi. Mutta tämä ei ollutkaan suoraviivainen hyppy Hiskistä Digihakemiston kautta digikuvaan. Hetken ihmeteltyäni vertasin järjestelmällisesti kahta ympäristöä ja tein Digihakemistoon kommentit Hiskin riveistä:

Ovatko kasteet epäjärjestyksessä Hiskissä, digitoidussa kirjassa vai molemmissa? Ensin näytti siltä, että kyse ei olisi niin yksinkertaisesta asiasta kuin, että sivu tai kaksi olisivat eksyneet kirjaa uudelleen sidottaessa uuteen paikkaan, sillä ensimmäinen saumakohta on keskellä sivua.
Jollain ilveellä kopioinnin monissa vaiheissa päivänselvän "Anno 1692" otsikon edellä oleva kaste on kirjattu vuodelle 1694 eikä vuodelle 1691. Päivämääräjatkuvuus puhuu sen puolesta, että myös edellinen aukeama (ja näin ollen sillä olevat kaksi Bergudd-kastetta) on vuotta 1691.

Olettaen, että kuvauksessa ei ole hypitty fyysisissä sivuissa, vuotta 1691 olisi myös tätä edellisestä aukeamasta ainakin oikeanpuoleinen sivu, joka alkaa maaliskuun päiväyksellä. Tulkintaa vahvistaa alakulman laskutoimitus, joka kertoo myös mielenkiintoista tarinaa hautauskirjauksien ikäkirjausten tarkkuudesta.

Mutta aukeaman vasemman sivun kääntöpuoli (ja täten koko kirja) alkaa melko selvästi numerolla 1694 ja kattaa ajan helmikuusta kesäkuun 16. päivään. Kuuluuko tämä yksittäinen sivu oikeasti toisaalle kirjaan?

Vuosi 1695 alkaa omalta sivultaan. Jos vasen puoli on vuotta 1694 se kattaa kääntöpuolineen ajan kesäkuun lopusta vuoden loppuun. Kun taas edellinen sivu päättyy lokakuuhun ja on alakulman laskutoimituksen perusteella vuotta 1693. Eli kirjan ensimmäisenä oleva sivu kuuluu oikeasti tämän aukeaman keskelle.

Dokumentoidessani nämä päättelyt Digihakemistoon totesin, että kirjasta taitaa puuttua joku sivu tai joku muukin sivu on väärässä paikassa. Vuosi 1692 vaikuttaa vajaalta. Tarkennuksia vuosiluvuttomiin sivuihin voisi vielä irrota vertailulla haudattujen listaan ja varhaisiin rippikirjoihin.

tiistai 10. huhtikuuta 2018

Sepän tyttären antama opetus

Maria Hagfors syntyi Lopen Sajaniemessä vuonna 1817 sepän tyttäreksi. Vanhempansa saivat vuonna 1818 papilta varoituksen epäsopuisesta avioliitosta eli kotielämä ei ollut auvoista. Mariankaan nuoruus ei ollut aivan vaiheeton, sillä pappi on rippikirjan huomautuskenttään ahtanut lukukelvottoman paljon tekstiä.

Solmittuaan avioliiton torpparin pojan kanssa 14.7.1850, Maria synnytti 3.5.1851 pojan, joka sai kasteessa nimekseen Augustinus. Perheen muuttaessa Vanajaan tapahtui onnettomuus, joka on ehkä osaltaan kannustanut Mariaa antamaan pojalleen parhaat mahdolliset lähtökohdat. Miten lie itse oppinut lukemaan ja kirjoittamaan? "Itsekseen"?

Augustinuksen kertoman mukaan
Seurakunnassa, jonne muutettiin, alkoi äitini, heti kun olin parantunut, harjoittaa minua lukemisessa. Kun aapinen ja katkismus olivat selvinä, harjoitti äiti muun ohessa myös kirjoitusta. Itsekseen opetellut kuin oli, ei hän luottanut omaan kirjoitustapaansa, vaan hankki minulle vanhoja ruotsinkielisiä oikeuden pöytäkirjoja (protokollia), ettei tarvinnut aivan orjallisesti pysytellä aapisen kannessa olevassa kirjoitusaakkos-taulussa. 
Sitten osti hän 5:llä kopeikalla pienen lasku-oppikirjan. Se oli isäni mielestä jo liikaa. Työmiehen poika ei sellaista tarvitse. Mutta äitini koetti puoliaan pitää, eikä isälläni ollut tapana pitkältä vastustella. 
Äitini selvitteli: "Meillä ei ole pojallemme perinnöksi eikä muuksi osuudeksi antamista maata eikä muutakaan omaisuutta, niin tarvitsee hänen edes saada oppia, muuten hänen täytyy tehdä ikänsä muiden hyväksi työtä, niinkuin isäkin on tehnyt. Jolla ei ole itsellään maata, harjoitelkoon jotain muutakin kuin maanmiljelystä, esim. käsityötä, kauppaa tai teollisuutta. Ja vaikka panisi hakemuksen siltavoudin virkaan, niin tarvitsee siinäkin kirjoitusta ja räkninkiä. Ja kunhan saa kotona oppia, hankkikoon kokemusta muualta." 
Ja kun ei ollut omassa kunnassa koulua eikä lainakirjastoa, lainasin läheisestä kaupungista, 5:n kilometrin päästä, joukon hyviä kirjoja.
Kaupungilla tarkoitetaan Hämeenlinnaa, jossa kirjasto avattiin vuonna 1861.

Lähteet: Työväen lehti 35/1896, Lopen kastetut, Lopen rippikirja 1846-1852 s. 298, Lopen rippikirja 1853-1859 s. 283, Lopen rikosluettelo, Lopen muuttaneiden luettelot, Vanajan muuttaneiden luettelot, Vanajan rippikirja 1852-1858 s. 281, Vanajan rippikirja 1859-1865 s. 311, Häme-wiki

maanantai 9. huhtikuuta 2018

Esiäitini Maija Kauramitta

Viikonlopun tutkimusponnistuksen osana tuijotin vihdoin vuonna 1669 Norrköpingissä kuolleen esiäitini nimeä niin kauan, että uskalsin tehdä siitä tulkinnan.
Maria Habersatz. Norrköpingissä (huomaamani) lisänimet ovat olleet järjestään ammattinimikkeitä, joten ajattelin oitis (varsinaisesti ajattelematta) saavani nimestä lisätietoa esiäidin sosiaalisesta taustasta. Googlaukset tuottivat heikon saaliin ja konekäännös ei auttanut yhtään, joten joukkoistin.
Linkittämäni tutun sijaan eka vastaus tuli tutun tutulta ja tämän tutulta.



Hieman myöhemmin toisaalta

Ei auta itku markkinoilla, esiäidin lisänimi on kauraerä/kauramitta/kaurasatsi. Onko saanut nimen itselleen vai perinyt isältään? Oliko jompi kumpi erinomaisen hyvä (tai huono) kauran mittaaja? Sai perinnökseen pelkkää kauraa? Putosi kauraan? Viljeli kauraa ja maksoi sillä (kuuluisasti) veronsa? Piti kievaria ja vahti ekstrahuolellisesti kauramaksuja?

Jalmari Finnen sukututkimustoimistossa

Kyltti Mariankadulla Helsingissä
Toverikunnan numeroon 4/1927 kirjoittanut T. V. oli taivaltanut  
Kruunuhakaan kirjailijan asunnolle ja soitin ovikelloa. Vastaani tuli samettiseen aamukauhtanaan puettu teräväkatseinen mies, kirjailija itse. Muita ei talossa olekaan, sillä kirjailija hoitaa yksin koko taloutensa. Menot supistuvat siten sangen vaatimattomiksi ja kalliin kotiapulaisen palkkarahat saavat nekin upota sukututkimustöihin. 
Varmaankin sama T. V. kirjoitti Finnen luona käynnistä hieman eri tyyliin lehteen Vapaita sanoja 1/1928.
Ilmassa on tupakansavua ja arkistopölyä, mikä saa jokaisen historiasta innostuneen tuntemaan olonsa kodikkaaksi. Vanhoja muistoesineitä on siellä täällä kohtalaisen hyvässä järjestyksessä.  
— No jos huvittaa, niin katsellaan näitä kahvin kiehuessa. Tuossa on pieni keskiaikainen lamppu, joka toimii tupakkakuppina, tuossa Otavan antama vanhalla suomenkielellä pergamentille tekstattu kirje. Se rikkiammuttu Monna-Liisan kuva on saanut jäädä muistoksi sotakeväästä. Tämä on puuman nahka ja nuo kaksi — (tjah, en tiedä, muistanko oikein, mutta eläimen nimeksi mainitsi isäntä tshikrik tai ainakin sinnepäin). Tuon taskumikroskoopin olen saanut lahjaksi — etsivältä keskuspoliisilta. Piikkikaktus, jonka näette tuolla, on Itämailta tuotu ja samaa lajia kuin se, mistä Kristuksen orjantappurakruunu katkaistiin. Tuossa on käsikirjoituksiani (kunnioitusta herättävä pinkka!) ja tuolla takahuoneessa korttilaatikoita.
 Toverikuntaan palaten.
Katsokaa nyt, kun selitän, alkaa kirjailija. Näihin korttilaatikoihin olen apulaisteni kanssa, joita minulla nykyisin on viisi, koonnut henkilötietoja 26 hämäläisestä pitäjästä. Olemme käyneet, läpi valtavan määrän tuomiokirjoja, rippikirjoja, kirkonkirjoja j. n. e. Aineisto on tavattoman runsas. Työ täytyy suorittaa systemaattisesti. Sitä varten olen, kehittänyt oman järjestelmäni ja opettanut apulaiseni käyttämään sitä. 
Jalmari Finnen arkisto on Tampereen kaupunginarkistossa.