tiistai 16. lokakuuta 2018

Sukutauluun sopimattomia suhteita


Harald Hornborg kirjassaan Förgätna öden käsittelee luvussa Hedwig Lowisa Tillmans hemlighet avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia.

Yksi esimerkkitapauksensa on Johan Claes Wilhelm Norberg, joka kersantiksi päästyään sai puustellin Siuntiosta vuonna 1782. Sinne hän palkkasi juuri ennen Kustaa III:n sotaa 16-vuotiaan piian, joka muutti vuoden 1794 lopulla Inkooseen erään sotilaan torppaan. Siellä hän synnytti maaliskuussa 1795 pojan ja palasi tämän kanssa Siuntioon.

Norbergin talouteen kuului myös vuodesta 1791 taloudenhoitaja, joka oli edelleen naimisissa kersanttimiehensä kanssa, mutta sai tästä eron. Ja synnytti toukokuussa 1797 pojan.

Molemmat naiset ja pojat seurasivat Norbergia seuraavaan puustelliin Vihtiin, jossa pojat merkitiin kirkonkirjoihin patronyymillä Claesson. Vihdissä taloudenhoitaja synnytti toisen poikansa. Vuonna 1804 Norbergin erottua armeijasta hänen kanssaan Kirkkonumelle muutti sitten kaksi naista ja kolme poikaa.

Kirkkonummella piika meni talonpojan kanssa naimisiin 1810 ja muutti Vihtiin, mutta jätti poikansa Norbergin luo. Tämä meni lopulta vuonna 1816 taloudenhoitajansa kanssa naimisiin ja tämän synnyttämät kolme poikaa alkoivat käyttää nimeä Norberg.

Ilman selittävää tekstiä tuota ei sukutauluun saa upotettua. Toinen Hornborgin tapausesimerkki on Helsingistä Petter Johan Grevillius. Hänellä oli (Hornborgin tulkinnan mukaan) poika taloudenhoitajansa kanssa, lapsettomaksi jääneen avioliiton jälkeen kaksi tytärtä piian kanssa ja kahdesta myöhemmästä avioliitosta kuusi aviolasta. Geni-profiilissaan näkyvät (tätä kirjoittaessani) vain jälkimmäiset.

Kuva arkkiveisun Yksi weisu, yhden nuoren miehen kanßapuhe hänen rakkan morsiamensa tygö sangen pikaisesti ja yksinkertaisesti kokon pandu vuoden 1829 painoksen kannesta

maanantai 15. lokakuuta 2018

Kapteeni ja tyttärensä

Pietarsaarelainen laivuri Petter Gustaf Böckelman meni Pietarsaaressa 10.11.1835 naimisiin leskeksi jääneen Maria Wilhelminan kanssa. Liittoon syntyi 22.8.1836 tytär Gustava Wilhelmina, joka kuoli 20.8.1837

Merimieshuoneen arkistoissa Böckelmanin matkat olisivat muistiin merkittyinä, mutta Åbo Underrättelserissä julkaistuista laivalistoistakin saa käsitystä. Laivalla Alerte Böckelman oli Juutinraumassa toukokuun alussa 1837 palaamassa Italiasta ja syyskuun lopulla purjehtimassa toiseen suuntaan Pohjanmerelle. Näiden matkojen välillä sai siis alkunsa 14.4.1838 syntynyt tytär Emilia Wilhelmina.

Viimeistään syksystä 1840 Böckelmanin alus oli pietarsaarelainen Rapide, jolla hän oli 31.10.1840 Juutinraumassa, 21.12.1840 Marseillesissa, 29.6.1841 Brasiliassa ja palasi Hampuriin vasta keväällä 1842. Valtamerilaivalla ei kannattanut tehdä keikkaa Pietarsaareen, joten Hampurista tuli Böckelmanin kotisatama seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Tosin ei hän siellä montaa yötä nukkunut, sillä jo kesän 1842 lopulla hän oli matkalla takaisin Etelä-Amerikkaan ja niin edespäin.

Kulttuurien museon verkkonäyttelyn mukaan Böckelmanin vaimo matkusti toisinaan miehensä mukana. Tuskin kuitenkaan vielä tyttäriensä ollessa pieniä. Mutta mahdollisesti hän muutti 1840-luvun alussa Pietarsaaresta Hampuriin lasten kanssa? Pietarsaaren rippikirjan 1840-48 tiedoista näkyy, että vaimon edellisestä avioliitosta syntynyt tytär kuoli vuonna 1845 Hampurissa 14-vuotiaana. Hän oli tuskin kaupungissa yksinään?

Pietarsaareen kapteeni Böckelman palasi vasta kesällä 1851 oltuaan poissa 11 vuotta. Tästä raportoitaessa mainitaan hänen lähes vuosittain lähettäneen yliopiston ja muihin yleisiin kokoelmiin arvokkaita esineitä. Nytkin hänellä oli mukanaan erikoisuuksia Intiasta ja Kiinasta. Kuvia Böckelmanin lahjoituksista on edellä linkitetyssä verkkonäyttelyssä. Kulttuurihistoriallisten esineiden lisäksi hän lahjoitti eläintieteellisiä näytteitä.

Perheen kohdalla on Pietarsaaren rippikirjassa 1849-56 tulkinnanvaraisia merkintöjä muutosta Hampuriin. Böckelman, vaimonsa, vaimon edellisen avioliiton tytär ja yhteinen tytär olivat muuttaneet vuonna 1849, palanneet vuoteen 1851 mennessä ja tytärpuoli Christina Rosalie Aspegren (s. 1832) oli lähtenyt yksinään uudestaan Hampuriin 1854? Anbytarforumilla kerrotun perusteella tytärpuoli on avioitunut Saksassa sukuun von Bülow.

Jäljelle jäänyt perhe on taitanut olla taas yhdessä ulkomailla, sillä rippikirjassa 1857-1865 merkinnät alkavat vasta vuonna 1859. Tosin Lydia Hällforsin kirjassa Äidin muistelmia Böckelmanien tytär Emilia Wilhelmina (s. 1838) oli Pietarsaaressa syksyllä 1858.
Kesälomalla 1858 olimme Lydia v. Essen ja minä alkaneet opiskella englanninkieltä entisen kotiopettajamme Pekka Malisen johdolla, joka nyt oli kesävieraanamme. Lydia jatkoi sitten tätä opiskeluaan Pietarsaaressa, jossa eräs nuori neiti Emily Böckelman antoi tunteja useissa eri kielissä. Hän oli merikapteenin tytär ja oli käynyt läpi englanninkielisen opiston Hampurissa, mikä seikka oli jotakin tavatonta senaikuisen Suomen tyttärille. [...] Seuraavana keväänä [1860?] olin taas koko kevään Härmässä ja silloin oli Emily Böckelman meidän yhteinen opettajamme; ja ahkeria ja innostuneita olimme. Saimme myöskin kuulla monta hauskaa keskustelua, väittelyä ja kertomusta menneistä ajoista. Isoisä ja Emily tavallisesti puhuivat, ja me muut kuuntelimme.(s. 51-52)
Suomestakin käsin Emily Böckelman ylläpiti kansainvälisiä yhteyksiä ja hänestä tuli maan ensimmäinen asioitsija American Tract Societylle (Mehiläinen 4/1860).

Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning 6/1862 julkaisi Pietarsaaren yksityisen tyttökoulun vuosikertomuksen, jonka mukaan neiti Böckelman opetti saksaa, ranskaa ja englantia sekä alemmille luokille raamatunhistoriaa.

Tämä lahjakas Emilia Wilhelmina Böckelman ei jäänyt rikastuttamaan Suomen kulttuurielämää vaan avioitui vuonna 1863 ja muutti Ruotsiin. Samana vuonna rippikirjan mukaan myös vanhempansa siirtyivät (jälleen) ulkomaille.

Kuva Hampurista kirjasta The Two Hemispheres via British Libray & Flickr Commons

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

1. viikko Suomen historian linjoja


No niin, ensimmäinen viikko Turun yliopiston historian perusopintojen kurssia Suomen historian linjat ja murrokset. Tavasin Meinanderin Suomen historian loppupuoleltaan vauhdikkaammin ja suoritin monivalintatehtävät ei-kovin-häikäisevällä tuloksella.

Kirjan lukeminen kannatti ja ilman kurssia en olisi siihen ryhtynyt, lopettamisesta puhumattakaan. Varmasti olisin voinut omaksua enemmän tietoa, kuin nyt meni pysyväismuistiin, mutta ainakin tunnistin pari merkittävää aukkoa tiedoissa ja yhdistin aiemmin irtonaisia asioita - hetkellisesti.

Mutta onneksi koko kurssi ei ole Suomen historian kronologista läpikäyntiä, vaan tulevilla viikoilla tarkastellaan teemoja. Näin ollen kronologisen kirjan "suorittaminen" oli järkevä aloitus. (Sarjassa unohtuneita asioita: mitä materiaalia luin kronologiatestiin, joka kuului Helsingin historian perusopintoihin vuosia sitten?)

Monivalintatehtävät ovat myös järkevä suoritusmuoto, mutta että tökki paikoitellen. Jos prosenttiluku on välillä 48-68 niin onko oleellista muistaa mitä se oli täsmälleen? Näitä suuruuslukujuttuja oli muutamia, mutta yksikin tuntui liialliselta. Koska kysymyspatteristo lienee jatkuvassa käytössä ja teoriassa tänne voisi joku suorittaja eksyä, kommentoin lähemmin vain yhtä kysymystä.

Vastaus oli helppo - pienin tarjotuista luvuista. Mutta jos tarkoitettiin "vuoden 1571 hopeaverotuksessa kirjattujen talouksien määrän perusteella arvioitua väkilukua" niin en itse ilmaisisi sitä "vuonna 1570 järjestetyksi väestönlaskennaksi". Enkä ymmärrä miksi moinen yksinkertaistus olisi tarpeen tai edes perusteltua yliopiston kurssissa.

Nipotusmoodiin päästyäni, (huvin vuoksi) vielä pari pointtia Meinanderin viimeisestä Ruotsin vallan luvusta Tukholmasta Pietariin. (Pietaria hän kutsuu jatkuvasti Nevan kaupungiksi, mutta jostain syystä ei sentään tuossa otsikossa.)

Helsingin yliopiston proffana Meinander minimoi 1700-luvun Turun kiitettävän näkymätömiin. Helsingin korostus menee kyllä mielestäni ylettömyksiin, kun venäläisten maihinnousua sinne 1713 kutsutaan "ratkaisevaksi" (s. 93). Sana välttämättä on kuitenkin jouduttu lisäämään lauseeseen "Tärkein uusien tapojen ja käytäntöjen tuontisatama ei välttämättä ollut enää Turku" (s. 101).

Aiemmassa luvussa tuonnista hävinnyt suola tekee paluun ja 1700-luvulla "säilyi Suomen tärkeimpänä tuontitavarana" (s. 97)

Lievää närkästymistä menneisyyden virkaveljien puolesta olen havaitsevinani sivulla 107, kun Meinander huomauttaa papiston "pappiloistaan saamat lisätulot ylittivät usein selvästi palkan, jota akateemisesti suuntautuneet papit ansaitsivat professoreina".

Loppukevennykseksi FB-päivitykseni torstaiaamulta:
Alan ottaa Turun verkkokurssin hieman liian tosissani. Unessa jaettiin seuraavan viikon Moodle-keskusteluun materiaaleja(, jotka todellisuudessa latasin eilen). Ryntäsin ottamaan ensimmäisen, joka osoittautui tosi mielenkiintoiseksi muistelmaksi, jossa kaksi lasta hakivat arkistosta vuonna 1910 tietoa isänsä kuolemasta vankileirillä (tms.). "Mulla on joku tosi samantapainen vanhassa blogijutussa!" (Eikä ole.) "Mutta miten tästä saa muotoiltua keskusteluavauksen liittyen suomalaisuuteen, joka on viikon teema? Eihän sitä ole edes avoin arkistokulttuuri, kun kerran lapset pääsivät tutkimaan jo autonomian ajalla."

Yksi Urajärven kartanon torpparin poika

Gradujen haravointi oli jäänyt vuodeksi ja urakka oli kasvanut mielessäni sellaiseksi, että mietin kannattaako sitä tehdä ollenkaan. Eipä ole kukaan kysellyt linkkilistojen perään ainakaan. Mutta itseni ja uteliaisuutenihan takia minä sitä teen eikä touhuun loppujen lopuksi mennyt kuin yksi iltapäivä.

Saaliina oli tällä kertaa harvinaisesti kaksi työtä hyvin läheltä juuriani Urajärven torpassa:
Urajärven kartano Eero Järnefeltin vuonna 1882 piirtämänä. Kansallisgalleria.
Liljeroosin työtä innostuin selailemaan ja siinä esiintyvä nimi Mauritz Leponiemi kutitteli muistia. Aivan lopusta selvisikin, että tämä "Johan Maurits Ilmavalta syntyi Urajärven kartanon torppaan vuonna 1864" eli on suhteellisen läheistä sukua. Kaivoin vaarini muistelmista kirjoittamani Ilmavallaksi ja Ilmavaltana kirjan esille, vaikka olisin voinut myös lukea kesältä 2014 blogitekstini, jossa kirjoitin vaarini mummon veljestä:
Johan Maurits (s. 7.5.1864) muutti Ilmavallasta Kurkijoelle vuonna 1891 ja meni samana vuonna naimisiin Iida Maria Lindin kanssa (s. 6.5.1868 Asikkalassa). Tytär Minda syntyi 5.5.1892. He muuttivat Kurkijoelta Ilmavaltaan vuonna 1892 ja sieltä muualle Asikkalaan vuonna 1896. Vaarini muistelman mukaan Mauritz "aikuisena muutti Urajärvelle ja sen aikaisen käytännön mukaan otti sukunimen mikä miellytti se ei ollut mitään johdonmukaista nimen valintaa ja hän otti nimekseen Leponiemi. Hän oli hyvä rakentaja ja hän m.m. Ilmavaltaan rakensi vielä välirauhan aikana ennen kuolemaansa isohkon aittarakennuksen." (RK 1890-99 s. 1147, Kurkijoen tiedot Katihassa)
Tätä Liljeroos ei ollut käyttänyt lähteenä, joten pienellä epävarmuudella hän on kirjoittanut "Ainakin Bedan muistamana hänen isoisänsä oli taitava käsistään." Samassa lähdeviitteessä hän mainitsee Kurkijoen Mauritsin vaimon synnyinpaikkana. Jompikumpi meistä on väärässä. Asikkalan rippikirjan olen lukenut arkistossa, johon ei viikonloppuna ole pääsyä. Katihan avulla pari löytyy näppärästi Kurkijoen rippikirjan 1883-1892 sivulta 99 (tulloin Maurits käytti sukunimeä Ekman). Molemmilla syntymäpaikkana Asikkala - huh! Kaiken epävarmuuden hälventämiseksi hain vielä kasteensakin SSHY:n tarjoamasta digitoinnista. Toistaakseni varmaan ennenkin sanomani, lukiessaan historiantutkimuksesta tutkijan kysymyksen asettelulle epäolennaista tietoa siihen kannattaa suhtautua varauksella

Leponiemeä olivat muistelleet tyttärensä Minda ja tämän tytär Beda. Sääli, etten näitä löytänyt kirjaa tehdessäni. Mutta lienee ymmärrettävää kun edellinen on Liljeroosin lähdeluettelossa "Leponiemi, Minda. Kopio kanadansuomalaisen lehden sivusta. Urajärven kartanon oppaiden lisämateriaali." ja myös Bedan muistelmat ovat samasta "arkistosta". (Jota oli päässyt käyttämään myös Mero.)

"Mauritsin lapsenlapsi, Beda, ei tiennyt milloin Maurits aloitti kartanolla työskentelyn, mutta hän muisteli töiden alkaneen viimeistään vuonna 1909. 1900-luvun alussa ja 1910-luvulla kartanolla tehtiin huomattavia muutos- ja modernisointitöitä, joiden vuoksi kartanolla oli tarvetta taitavalle kirvesmiehelle." Tuolloin tai myöhemmin Liljeroosin mukaan "Leponiemi ei ollut mikään tavallinen työntekijä kartanolla: hän asui Kirilän talon vuokramaalla itsellisenä." Liljeroos viittaa erityisesti molempien muistelmaan siitä, miten Lilly antoi jäihin pudonneelle Mauritsille veljensä Hugon vaatteet, joilla hän sai lähteä kotiin.

Yhtä onnekkaasti ei (ollut?) käynyt pojalleen. Sanomalehdistä löytyi myös perheen 7-vuotiaan pojan kuolinilmoitus, jossa yhden sisarensa todettiin olevan Amerikassa (Työmies 17.8.1917). Kuten lehden nimestä arvaa, Maurits on identifioitunut työväkeen ja vaimonsa kanssa lähetti sosialistisen maailmankatsomuksen omaavana Raivaajassa 22.12.1909 ja 23.12.1912 joulutervehdyksen kaikille sorretuille ja vähäväkisille.

P. S. "Amerikkaan" lähtenyt Minda löytyy internetin ihmeellisellä voimalla sievästi tunnistettuna Matti Kurikan "Sammon takojat" -yhteisön yhteyteen syntyneen suomalaisyhteiskunnan ryhmäkuvasta (pdf), joka oli otettu noin vuonna 1914 Albionissa (osa Maple Ridgea), Kanadassa. Ja hän on myös saman tiedoston tanssikuvassa myöhemmän aviomiehensä Vilho Kataisen kanssa. Eikä tässä kaikki. The Heritage resources of Maple Ridge 2018 (pdf) esittelee sivulla 154 "Katainen residence"n ja kertoo, että
Minda came to Maple Ridge from Finland in 1912. She had travelled by boat to Quebec, and then by train all the way to Webster’s Corners. Minda had been working as a seamstress since she was 13 years old in Finland, and was a valuable addition to the community. Minda and Vilho were married in Port Moody on January 8, 1916, and their wedding celebration ten days later was the first to be held in the new Sampo Hall.
Avioliiton rekisteröinti vahvistaa, että kyse on Asikkalasta lähteneestä Mindasta. Lisähaku osui Mindan ja Vilhon tyttären Terttu Viola Katainen (1918-2006) muistokirjoitukseen, jonka nimillä hakien löytyi perheen valokuva 1950-luvulta paikallismuseon tililtä Flickristä. Museon omilla sivuilla on varhaisempi perhekuva, ja lasten niminä Bill, Tenho, Viola, Helmi ja Violet. Kanadalainen museo tietää, että
In her later years, Violet became the family historian and with contributions from Viola and Helmi, also collected and wrote a history of the Finnish community at Webster’s Corners for the 1972 publication by the Maple Ridge University Women’s Club, “Maple Ridge: A History of Settlement”.
Heritage resources on merkinnyt lainauksensa lähteeksi "Violet (Katainen) Bokstrom, Memories of the Katainen Home and Family, 2003." Liekö tämä laajakin laitos?

Vilhon ja Mindan hautakivenkin kuva on verkossa.

Mutta, mutta. Mindan lapsiinhan piti kuulua myös Beda? Takaisin Liljeroosiin, joka kertoo Mindan olleen kartanolla töissä vuoteen 1912 ja jättäneensä Kanadaan lähtiessään Asikkalaan 2-vuotiaan tyttären Beda Helena. Mahdollisesti hän aikuisena kohtasi äitinsä, sillä New Yorkiin saapujista löytyy Vilho ja Minda 26.9.1952 Göteborgista tulleella laivalla. Käynti Suomessa tuntuu todennäköisemältä kuin turistimatkailu Ruotsissa.

lauantai 13. lokakuuta 2018

Lokakuun alkupuoli

29.9.
1.10.
2.10.
  • Innostuisikohan joku keräämään Suomen säähavainnot 1700-luvulta? [Innoituksena amerikkalaisen twiitti sikäläisestä projektista, mutta kotimainen on pyörinyt mielessä jo kauan.]
  • Jokelan tärkkelystehtaan (Tuusula) työasu naisille 1900-luvun alussa. Onkohan käyttäjien mielipiteitä säilynyt missään muistitietoarkistossa?
3.10.
  • Kiitos @KirsiMariaH hyvästä esityksestä Muinaismuistoyhdistyksen tilaisuudessa. Erityisesti esimerkki aineiston anonymisoinnin käytännöstä valaiseva.
  • [Turun museokeskus julkaisi Flickrissä "Taideopiskelijoiden näytteitä 1769-1866"] "All rights reserved" sillä tokihan vuonna 1866 taiteilleen kuolemasta voi olla alle 70 vuotta. FYI: Tekijänoikeusneuvoston 2017 tulkinnan perusteella tekijänoikeuksista vapaiden teosten mekaanisella toisintamisella ei voi jatkaa tekijäoikeuden suojaa tai luoda uutta suojaa.
5.10.
  • Kodin laitosta vieraita varten on ollut viime aikoina puhetta. Enää ei taida kukaan vaihtaa kuitenkaan hiekkoja sylkyastiaan, kuten opettajapapin perheessä 1861.
  • Ylioppilasmatrikkelista @helsinkiuni on näköjään poistettu palautelomake. Ymmärrettävää, kun ei enää päivittäjää. Mutta sääli, sillä oli osallistavimpia kulttuuriperintösivustoja.
6.10.

7.10.
  • Keskeytän Meinanderin Suomen historian tavauksen (ks. blogini) ja lähden @kaupunginmuseo katsomaan, mitä #hack4FI on saanut aikaan.
  • Vahva aloitus #hack4FI. Valokuva yhdistyy Helsingin maamerkkiin, josta haetaan @HRInfoshare dataa ja tehdään @Finnafi haku.
  • Yhdeltä mieheltä modatut Marskit ja väritetyt @GKmuseo kuvat 
  • Tämä ryhmä on tutkinut ja visualisoinut Lucina Hagmanin taloa Helsingissä 

  • Esillä prototyyppi, joka vie Signe Branderin kaupungin hajuun, jotka hämäävästi on metsä. [Oikeasti yhdellä sierailmella piti haistaa teetä ja toisella katkarapu.]

  • Rakennuspiirrustuksista ja valokuvista 3D-malli. Käynnissä oleva projekti Aalto-yliopistossa. 
  • Wikidocumentaries (käynnissä oleva kehitysprojekti) on harjoitellut Säkylän yhdellä talolla ja @Kansallisarkist aineistoilla. Esittämässä @susannaanas ja @TomiAhoranta
  • Interaktiivinen kierros Helsinkiin testattavissa, näyttää hauskalta http://www.timetraveller.club/
  • Tapoja ei ole ollut lapsilla sataan vuoteen.

8.10.
  • Värivalokuvat Viipurista "kaikkien katsottavaksi" Ei, vaan CC-lisenssillä KÄYTETTÄVÄKSI. Kerrankin ja silti jätetään uutisoinnissa epäselväksi.
  • Peruuntuneen luennon sijaan kakkoskäynti @amoskonst. Harmaa arkipäivä ennen kolmea, edelleen pieni jonotus kassalle.
  • Poislähtiessä @amoskonst narikkajonossa Matti Vanhanen naisseuralaisen kanssa. Olisiko kuva kelvannut Seiskalle?
9.10.
  • Lastenlehden kansia 100 vuotta sitten. "Kaksi valkokaartilaista" 8/2018 ja "Pieni suojeluskuntalainen" 3/1919
  • [Jatkoin Pääskysten parissa, kevyemmin]
  • Soveltaakseni #hack4fi oppeja kokeilin Algorithmian automaagista väritystä lempparikuvaani. Alempi puolikas OK, vaikka ruoho ei ole ruotsalaisen väristä. (Eikä se ollut kenialaisen väristä hackin Gallen-Kallelan otoksissa.)
10.10.
  • Hei @NatLibFi , miksi digitoiduista lehdistänne puuttuvat Om konsten att rätt behaga (1782), Angenäma Sjelfswåld (1783) ja Allmän Litteratur-Tidning (1803)? [Vastaus "Hei, valitettavasti vain Angenäma Sjelfswåld (1783) löytyy meiltä lainattavana" tuntui ensin kysymyksen pointin ohittavana, mutta ilmeisesti kyse on klassisesta keissistä "olemme digitoineet sen mitä meillä on, emmekä "kaikkea", vaikka niin joka välissä väitämme"]
12.10.
  • Miksi näyttelyt isoissa museoissa vaihtuvat yhtäaikaa? Vai tuntuuko se vain siltä? @DesignmuseoFI @HAMHelsinki @NatMuseum_FI
  • Matkakertomus Porvoosta 1847
  • Lukia vs. lukija (vrt. haltia ja haltija)

perjantai 12. lokakuuta 2018

Johan Virkajärvi (1812-1859)

Jämsässä Virkajärven talollisen ja lautamiehen Matts Johanssonin 27.5.1816 syntynyt poika Johan, joka kuoli samassa talossa 15.8.1859, sai Suomettareen 10.2.1860 pitkän ja hienon muistokirjoituksen, joka hieman lyhennettynä kuuluu näin:
...Ko'oltansa oli hän liian pieni, ja jäsenensä heikot kuin hyttysellä, ja terveydenlahjatkin samaa laatua; vaan nero ja yhteis-henki sitä ylevämpi. Käytöksissänsä oli hän kaikkia kohtaan lempeä ja avullinen, puheissansa tasainen, luja ja rehellinen, jota anasti hänelle arvon kaikilta ymmärtäväisiltä, ehkä ei sitä ensinkään etsinyt; kaikki toimensa ja ahkeroimisensa olivat aina rakkauden, tyytyväisyyden ja kärsivällisyyden haarniskalla varustettu.
Jo nuoruudessansa oli hankkinut itsellensä oivallisen kirjaston, ja sen avulla "vaan kotona" oppinut kirjoittamaan, lukua laskemaan y. m. m., olipa tottunut koko paikka-kunnan kuuluisimmaksi violin-soittajaksikin ja kansan-lauluin laulajaksi, joihin kaikkiin opetti myöskin nuoremmat veljensä Matin ja Gustaan, ynnä monta muuta nuorukaista johdatti hän opin ja tiedon alulle ja sivistyksen polulle. Kaikissa Jämsän kuin myös useissa ulkoseura-kuntienkin herras-säätyisten häissä ja tanhuissa oli näiden veljesten antamat soiton-säveleet tunnetut ja ihaillut. Samoinpa talon-poikaistenkin sekä ilo- että murheseurat saivat tämän vainajan läsnäolosta sivistyneemmän muodon kuin muuten tavallisesti ja kaikissa seuroissa olikin hänen pää-tarkoituksensa ja huolensa silittää tietä sivistykselle, juoppouden ja raakuuden pois-raivaamisella, sekä sanan että esi-merkin kautta. Kasvakoon sivistys edelleenkin totiseksi valistukseksi, ja säilyköön tämän vainajan ahkeroiminen ijäti Jämsäläisten muistossa!
Virka-järven talo, jossa hän syntyi, kasvoi ja yli 20:nen vuoden isännyyttä piti, on Jämsän kirkolta 5 nykyistä virstaa Helsinkiin menevän maantien varrella Alho-järven ja pienen Virka-järven välissä vähäisen kallion kupeella, aivan kauniilla paikalla. Että ahkeroimisensa talouden toimissa edistyi hitaasti, niinkuin jo sanoimme, ei ole hänelle viaksi luettava. Jo nuoruuden ijästä alkain sai hän uhrata kaiken voimansa, neronsa ja ahkeruutensa syntymä-majansa kohdallaan pysyttämisiksi, ett'ei jo ennen aikojaan olisi vieraan omistajan käsiin joutunut. Isänsä kuoltua sai hän talon jotenkin hävinneenä, rapistuneena ja velkauntuneena, ja ilman sitä vanhuksia ja setä-miehiä y. m. talon rasituksena, kahdelle veljelle ja yhdelle sisarelle osuutensa suoritettavana. Näistä syistä todella näytti koko tulevaisuuden toivot hyvin hämäräisiltä. Joku vuosi jälkeen päin löi ukkosen ilma kuoliaaksi paimenen ja paraan osan koko talon karjasta! Vaan suuremmissakaan vastahakoisuuksissa ei hän väsynyt, kantoi vaan kuormansa kärsivällisyydellä, ja kohteli kaikkia lähimmäistänsä ilolla ja tyytyväisyydellä. Vaikka Johan Virkajärvi vietti naimatointa elämää 3/4 osaa isännyys-ajastansa, niin ei sentähden missään paikassa näkynyt epä-järjestystä; koko taloudessa sekä ulkona että sisällä loisti siivo ja puhtaus niinkuin olis aina juhla ollut. Koko tämän ajan hoiti emännyyttä äiti-puoli, molemmat veljet myös olivat kotona, joita kaikkia ynnä palkollisia kohteli vainaja erinomaisella lemmellä ja rakkaudella, ja koko perheen kasvoilla loisti aina ilo ja tyytyväisyys. Laulanto, leikki ja kauno-puheet, olivat perheen joka-päiväiset huvitukset, jonka ohessa työn tekokin sujui helposti ja joutusasti. Väkeviä juomia ei pidetty koko taloudessa ensinkään.
Kaikki asuin-huoneet rakensi vainaja uudesta. Navetat, tallit y. m. ulko-huoneita osiksi uudesta ja osiksi vanhoista aivan uudelle paikalle. Hänellä oli myöskin neroa ja rohkeutta parantamaan maansa viljelystä, jonka muutti seitsen-jakoiseen vuoro-viljelykseen. Hän oli toinen niistä, jotka koko sillä puoli-kunnalla rohkeni päästää Skotlannin auran peltojansa "pilaamaan", niinkuin sitä ensi alussa joka haaralta huudettiin, vaan nämäkään hätä-huudot eivät häntä peljättäneet, hän antoi vaan koto-tekoisen auran tehdä tuhojansa ja pianpa naapurin-miestenkin karsaus katosi, ja suut souteli toista suuntaa, aurat voitti arvonsa, joita nyt jo on tiedostamme 10 Jämsän peltoja piirtämässä.
Muistaakseni v. 1852 osti hän samaa taloa yhden osan, joka lisäsi paljon huolta ja kuluja. Tästä ostosta päätti taas pian jokainen hänen peri-katonsa välttämättömäksi, vaan urhoollisuutensa ja luotettava rehellisyytensä esti hänen pulaan joutumasta. Tulot lisääntyivät vuosi vuodelta ja velka sitä myöten rupesi vähentymään pitkillä askeleilla. Jos elämän lanka olis ollut jota kuta vuotta pisempi, niin olis talouden toimista ollut hyvä perä toivossa; vaan mikä häneltä jäi kesken, päättäkööt jälkeen-jääneet. Vasta sitten kuin vainajamme oli saanut talonsa raketuksi, maan-viljelyksen peratuksi ja muut kohdat oikiaan järjestykseensä, joutui hän avio-liittoon hyvin kasvatetun, ihanan immen ja talon-tyttären Heta Kuussalon kanssa Kuhmaisten kappelista; jota suosiollista yhteyttä kesti vaan vajaata 5 vuotta, jonka palkinnoksi syntyi kaksi virkkua poika-lasta. 
Vähittäin muuttui vainajan kivuloisuus täydeksi sairaudeksi. Lääkärinkin apua hän kyllä koetteli, vaan kuolemaa ei nekään voineet estää. 

torstai 11. lokakuuta 2018

Joukkorahoitettu sanakirja

Ilmoituksessa Stockholms Post-tidningarissa 19.12.1743 tarjottiin mahdollisuus tilata etukäteismaksulla piispa Daniel Jusleniuksen sanakirja, jota varten hän oli jo virkamatkojensa yhteydessä tehnyt merkittävän keräystyön. Mutta piispan palkka ei riittänyt paperin ostoon?
Tilaajat eivät joutuneet pettymään ainakaan toimituksen suhteen, sillä Jusleniuksen Suomalaisen Sana-Lugun Coetus ilmestyi vuonna 1745 ja sisälsi noin 19000 hakusanaa. Tai yli 16000, jos katsoo toista verkkosivua.

Kansalliskirjaston digitoinneista en sanakirjaa tätä postausta tehdessäni löydä. Google on digitoinut jostain löytämänsä kappaleen ja sama versio on tallessa myös Internet Archivessa.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Minkä suomalaisen kirjailijan tai runoilijan kirjasta pidät enin?


Minkä suomalaisen kirjailijan tai runoilijan kirjasta pidät enin? Miksi? kysyi nimimerkki Lotta Svärd lastenlehti Pääskysen lukijoilta ja nuorten lukijoiden vastauksia julkaistiin numerossa 8/1920. Kaksi päivänsankarinkin ihailijaa on kynänsä teroittanut. (Aleksis Kiven ja useimpien alla mainittujen kirjoja löytyy digitoituina Kansalliskirjastolta ja/tai Project Gutenbergin valikoimasta.)
  • Pidän Mary Markin Evan luokasta ja Vähän enemmän Eevasta. 
  • En ole niitä paljon lukenut, mutta pidän sentään Väinö Katajan kirjoista; ne ovat niin kauniita, kun ne kuvastavat ihmisen iloa ja surua. 
  • Pidän paljon Kiannon »Turjanlinnan satukirjasta». Se on mielestäni Suomen lasten paras kirja. Siinä on enemmän hauskuutta, kuin esim. »Kiljus» kirjoissa. 
  • Arvid Lydeckenin kirjoista pidän hyvin paljon. Varsinkin kirjasta »Kotoislla rannoilla».
  • Juhani Ahon ja Jalmari Finnen. Sillä kun niitä luet, niin ei kärsi syödäkkään, kun posket käy naurusta helläksi.
  • Sakari Topeliuksen Luonnonkirjasta. Sillä se on oikea lasten luettava. Myöskin Aleksis Kiven »Seitsemästä veljeksestä», sillä se on niin hyvin laadittu. 
  • Pidän eniten Elias Lönnrotin Kalevala teoksesta siksi, että siinä on hauskasti kerrottu suomalaisista pakanuuden ajalla. 
  • Hilja Haahden »Kesätoverit» on ja pysyy sydämeni parhaalla kunniapaikalla! Ihailen sitä niin äärettömästi sentähden, kun hän niin kauniisti ymmärtää kertoa merestä, siitä, jonka pauhu on minulle soittoakin suloisempi ja tutumpi.
  • Pietari Päivärinnan, sillä hänen kirjansa ovat niin supi-suomalaisia. Ja toisinaan hyvin lystikkäitäkin.
  • Anni Svanin. Kun saa käsiinsä jonkun hänen nuorisokirjoistaan, sellaisen kuin Iris rukka tai Tottisalmen perillinen, ei saa ennen rauhaa, kuin on sen kannesta kanteen »ahminut». 
  • Osmo Iisalon kirjoista. — Hän luo kertomansa asiat niin mielenkiintoisen elävästi esille, aivan kuin saisi olla itse mukana sitä lukiessa.
  • Marja Salmelan »Pohjavirtoja». Ellei »Lotta Svärd» ole sitä lukenut, niin lukaseppa se, siinä on muutamia elämäntotuuksia, joihin kannattaa syventyä.
  • Pidän eniten Hilja Haahden ja Helmi Krohnin kirjoista. Edellisen kirjat ovat vakavahenkisiä ja kauniita. Jälkimäisen elämäkeirat ovat parhaita, mitä nuorisolle voi antaa.
  • Pidän eniten Selma Anttilan kirjasta »Työn kourissa». — Kuvataanhan siinä ihmisten alituista taistelua elämänsä ja olemassa-olonsa puolesta. — Onhan siinä kuvattu, kuinka juuri työstä ihminen löytää todellisen onnensa. — Kuinka pidinkään tuosta puhtaasta, jalosta sydämestä, joka kaikkensa uhrasi, mutta joka ei voinut kestää toiveittensa särkymistä. 
  • Koskenniemen »Kootut runot» ovat parasta luettavaa, mitä tiedän! Noissa iki-ihanissa runoissa ihminen elää aina uudeksi itsensä, ja siksi niihin lauluihin ei voi kyllästyäkään koskaan! 
  • En ihaile ketään suomalaista kirjailijaa niinkuin Johannes Linnankoskea. Hänen kirjoissaan on niin paljon tunnelmaa ja kauneista luonnonkuvauksista huomaa hänen rakkautensa Suomen maahan. 
  • Minun »lemmikkejäni» ovat täällä Suomessa — Hilja Haahti— kirjailijoista. Kai olet lukenut hänen teoksiaan? Runoilijoista vain yksi kohoaa yläpuolelle muiden minun silmissäni — Eino Leino! — Hänen runonsa tekevät minuun niin valtavan vaikutuksen. Paljon pidän myös Larin Kyöstin ja Onervan runoista.
  • Pidän eniten Jalmari Finnen kirjoista. Hän esittää kirjoissansa hyvin huvittavia tapahtumia. 
  • Juhani Ahon kirjoista, varsinkin »Papin rouva» on mieleisimpiäni kauniin kielensä, erinomaisten luonnonkuvaustensa ja sen puhtaan realismin tähden, jota hän kirjoissaan yleensä kuvaa. 
  • Finnen kirjoittamista kirjoista pidän enin, sillä ne ovat hyvin lystikkäitä. 
  • Jos »Vänrikin» vertaista etsit sie,
    sun toivosi luullaksein turha lie,
    sehän Suomemme runojen helmi on,
    tuo muinaisaarteemme verraton.
    Mä luulen, on sullekin kallis tuo,
    joka nimellesi runojen hehkun suo:
    joka urhoista ylväiltä tarinoi,
    sekä naiselle kunniaa luoda voi.
    Sä löydätkö vertaista Schwerinin
    tahi rohkean kenraali Sandelsin.
  • Missä tykit jyskää ja salamoi, siell' Döbelnin ääni tyynenä soi. Kas, siinäpä mestariteos on ja runoaarteemine voittamaton! 
  • Z. Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Ne ovat ihania! Olen lukenut ne jo kolmeen kertaan, enkä koskaan tule niihin kyllästymään. Niissä kuvataan niin selvästi ja kauniisti suomalaisten urhoutta ja isänmaan rakkautta. 
  • Aleksis Kivestä, sillä hänen kirjoissaan kerrotaan sekä hyvistä että huonoista puolista. 
  • Suomalaisten kirjailijoitten teoksista on hauskin Anni Swan'in »Iris-rukka», sillä siinä ei ole mitään »väsyttävää» lukemista. 
  • Arvid Lydecken on mielestäni paras kirjailija koko Suomessa. Sillä hän kirjottaa aina pojille. 
  • Iivo Härkösen, sillä tunnen hänet ja sitäpaitsi hän on serkkuni. 
Kuva-ainekset: A Child's Garden of Verses, Liitto : Suomen kaunokirjailijaliiton albumi no 3/1904

tiistai 9. lokakuuta 2018

Unohtunut kuningasvierailu

Kustaa IV Aadolf -keissin jälkeen ei pitäisi enää yllättyä siitä, että kuninkaiden käyntejä Suomessa ei näy kirjallisuudessa, mutta ilmeisesti olen keskimääräistä kuningasmielisempi. Kun Åbo Tidningistä tuli jonkun haun perusteella esiin (Porthanin?) artikkeli Om K. Christian I:s Resa til Finland (2.8.&9.8.1800), jaksoin nimittäin ihmettyä siitä, ettei Wikipedian suomenkielisessä artikkelissa ollut käynnistä mitään mainintaa.

Ei siitä kovin paljon kerrottavaa olekaan, eikä Porthankaan lähde arvuuttelemaan, mitä Kristian on korkeintaan kuukauden aikana ehtinyt nähdä ja kokea. Itse uskallan olettaa, että Turussa on tullut vietettyä lähes koko aika.

Vadstenan kronikan mukaan (DF3201) kuningas Kristian lähti laivalla Tukholmasta Suomeen "monien valtakunnan valtaneuvosten ja ritarien kanssa" joko vähän ennen juhannusta tai vasta 2.7.1463. Joko 14.7. tai 21.7. (riippuen kirjurin käyttämästä pyhimyskalenterista) Turun linnassa pidettiin kuninkaan johdolla käräjät. Paikalla ilmeisesti oli Kokemäen kihlakunnan tuomari, joten koko pitäjä oli näin vain yhden asteen etäisyydellä kuninkaasta (DF 3203)!

Kuningas kuittasi Turun linnassa 26.7. saamansa rahasumman (DF3208). Vadstenan kronikan mukaan hän palasi Suomesta Tukholmaan 10.8. Kuninkaan Tukholmasta 26.8. linnanvoudille kirjoittaman mukaan hän oli ollut Suomessa hoitamassa valtakunnan asioita (DF3210). Muutama päivä myöhemmin hän kirjoitti paaville ja selitti Suomessa käynnin liittyneen sodankäyntiin eli alueensa puolustamiseen vääräuskoisilta venäläisiltä (DF3211).

Vadstenan kronikassa mainitaan, että kuninkaan seurueeseen kuului Linköpingin piispa Kettil. Tämän hiippa antanee parhaan käytettävissä olevan käsityksen loistosta, jota jotkut turkulaiset ovat voineet keskikesällä 1463 todistaa.


Kuvat: Wikimedia Commons ja Historiska museet (CC-BY)

maanantai 8. lokakuuta 2018

Kokeilin asiallista palautteenantoa

Aloitin aamuisen tekstini vinoilemalla Museoviraston puuttellisilla luettelointitiedoilla, mutta kun teksti meni tänä aamuna ulos tuli mieleen - vaihteen vuoksi - kokeilla asiallistakin palautteenantoa.


Finnassa on, kuten kuvasta näkyy, kommentointimahdollisuus, mutta tuntui suoraviivaisemmalta painaa "Ota yhteyttä" painiketta. Siitä aukesi yksinkertainen lomake, johon syötin spostiosoitteeni ja asiani.

Suureksi yllätyksekseni sain vastauksen jo iltapäivällä.
Valitettavasti Museoviraston digitointihankkeen tutkija on vuonna 2009 luetteloinut ko. kuvan puutteellisilla henkilötiedoilla. Nanguroshin henkilötiedot itse asiassa lukevat ko. käyntikorttikuvan kääntöpuolella (ks. alla), joten en itse asiassa ymmärrä sitä, miksi ko. tutkija ei ole kirjannut ko. tietoja kuvan aiheen toimija-tietoihin. Kyseessä on pakko olla jokin inhimillinen virhe luetteloinnin yhteydessä.
Väitteen varmentamiseksi viestiin oli tosiaan liitetty kuva valokuvan taustapuolesta. Vaikka korjauspyyntöni oli siis aiheellinen, muutosta ei pikaisesti luvattu.
Museoviraston kokoelmahallintajärjestelmä on vaihtumassa, joten valitettavasti emme voi tällä hetkellä päivittää kuvien kuvailutietoja. Teemme muutokset (korjaukset ja täydennykset) heti kun uusi järjestelmä on toiminnassa (viimeistään alkuvuodesta 2019).
Mutta tästäkin tuloksesta rohkaistuneena taidan seuraavaksi viestiä Aalto-yliopiston arkistoon, että tässä ja tässä kuvassa lukee ihan selvästi "Heikkilä, Vekaraniemi, Rautalampi", joten tiedon voisi lisätä kuvailukenttäänkin. Kyseiset kuvat ovat osa viime viikolla avattua lähes 500 piirroksen settiä, josta kaikki kaverini kuulivat minua ennen. Mutta, jos sinä lukijani et vielä tiedä, niin joukossa on hienoja piirroksia keskiaikaisista kirkoista ja muutamista muista rakennuksista ja jopa muutamasta hautakivestä.

Lisäksi jo kuukausia sitten Aalto-yliopiston arkisto avasi Finnassa vastaavia, joista vanhimpia saa vapaasti käyttää. Meni tuolloin täysin ohi ja jos vain muistan palaan aineistoon Helsingin näkökulmasta.

Nanguroshi (myöh. Eva Maria)

Museoviraston julkisen luetteloinnin mukaan yllä olevassa Charles Riisin ottamassa valokuvassa on "lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen perheineen" toimijoina "Kurvinen Pietari" ja "Kurvinen Wilhelmina". Yhtenä aiheena on "afrikkalaiset", mutta minusta toimijaksi olisi voitu merkitä myös vasemmalla istuvan Nanguroshin.

Nanguroshi oli päätynyt Afrikassa lähetyssaarnaajana toimineen Kurvisen perheeseen noin 8-vuotiaana vuonna 1871. Kurvisen tiedon mukaan hänet "Najuman väki oli ryöstänyt Owambo-kansan Ombondja-nimisestä kansalahosta". "Viimeinen muisto äidistään oli tyttösellä se, että äiti ryöstöiltana neuvoi lapsiaan pakenemaan pensaikkoon luvaten itse seurata perässä. Sen jälkeen hän ei enään äitiään nähnyt, sillä pensaikkoon ei äiti koskaan päässvt, vaan ryöstäjä sieltä lapset korjasi." Suomen lähetyssanomien lukijoille Nanguroshi esiteltiin toukokuussa 1872:
Kurvisen rouva opettaa vähästä pikku lasta, nimeltä Nanguroshia. Hänestä kirjottaa saarnaaja: "hän on sydäntä ilahuttava sievä lapsi ja oppii sukkelasti yhtä ja toista, mutta usein on hän sangen nurjaki. Hänen pieni sydämensä kuitenki näyttää sanalle, erittäin Jesus nimelle avauntuvan, niin että hänestä on toivomme hyvä. Hän osaa jo tavata abc-kirjasta. Hänelle olemme opettaneet laulua ja pienen iltarukouksen."
Maaliskuun lopussa 1872 Kurvinen kirjoitti, että "Tämän viimeisen kuun 21 p. saimme Nayumalta Nangoroshille pikkukumppanin, noin 3 vuotisen sodassa Ewaresta ryöstetyn lapsen." Nayuma oli paikallinen päällikkö tai kuningas. Samassa kirjeessä kuvataan matkaa, jolle Kurvinen otti Nangoroshin mukaan, "kuin kaikki miespuoli viime sodan aikana oli mennyt pois Nayuman nurjuutta varoen." Lapsi ei siis ollut mukana huvin tai kasvatuksen vuoksi vaan...
Se oli Jumalan ihmeellinen apu, että hän taisi härkiä, sano nyt, härkiä hihnoista vetää orjantappurapensaston läpi, missä monasti miehilleki tulee pula ja kiitävät härkäin sarvilta riuhdottuna puskiin ja pensastoihin, ovatpa härät musertaa kalutki rujuiksi. Tosin eivät orjantappura-turhilaat jättäneet meitä molempiakaan veri-haavoitta ja raamuitta.
Vuoden lopussa kirjoittamassaan raportissa Kurvinen maitsee, että "Heinäkuun 4 p. alotimme lasten kera tiilinteon (Nanguroshi ja pikku Kuweta, jonka paossa katkennut reisiluu oli jo parantunut)." Toki jatkui myös opetus ja Nanguroshi kerrotaan harjoittelevan kirjoittamista. Jouluna 1872
Pieni Nanguroshi ja Kuwetekin ihailivat viheriäisten lehtien välistä säteileviä tulitähtiä, sekä, muutamia ensimäiseen jouluyöhön kirkkautenensa kuuluvia kysymyksiä vastattuansa, saamiansa pikkulahjoja.
Kurvisen vaimon sairauden takia lähdettiin alkuvuodesta 1873 härkävankkurilla Kapkaupunkiin ja nuorempi tytöistä jätettiin toisten suomalaisten lähetyssaarnaajien luo. Myöhemmin he olivat kaikki jälleen yhdessä, mutta kun Kurviset lähtivät käymään kotimaassa, vain Nanguroshi oli mukanaan. He saapuivat Suomeen elokuussa 1875.

Erityisesti joulun tulkittiin vaikuttaneen Nanguroshiin hänelle täysin vieraassa ympäristössä kun hän alkuvuodesta 1876 pyysi saada tulla kastetuksi syntien anteeksi saamiseksi. Mitä lie tapahtunut tätä ennen, kun vuonna 1926 katsottiin tarpeelliseksi muistella, että Nanguroshi
oli jo ennättänvt pakanallisesta ympäristöstä imeä itseensä huonoja tapoja ja luonnollisesti hänen luonteessaan jo perinnönkin perustuksella oli pakanallisia taipumuksia. Kasvatusvanhemmilla oli sentähden paljon huolta hänestä. Mainitaanpa tunnottomain nimikristittvjenkin Suomessa yllyttäneen hänen huonoja taipumuksiaan.
Porvoon tuomiokapitulin luvalla kaste järjestettiin Helsingissä 9.6.1876. "Varsinkin tytön itsen tähden katsottiin parhaaksi, että kaste ei tapahtuisi lähetys-juhlapäivinä tahi julkisesti kirkossa, vaan kaikessa hiljaisuudessa, ainoastaan Toimikunnan jäsenten ja muutamien muiden lähetystoimen ystävien aikaisemmilta ja myöhemmiltä vuosilta läsnäollessa." Mutta tietenkin tapahtuneesta kerrottiin jälkikäteen julkisuuteen. Nanguroshi sai kasteessa nimen Eva Maria.

Nanguroshi/Eva Maria lähti paluumatkalle vuonna 1879 suomalaisten lähetyssaarnajien seurassa. Hän oli heistä yhden lastenhoitajana kunnes huhtikuussa 1882 meni naimisiin vuosi aiemmin kastetun miehen kanssa. Heidän lapsensa kastettiin 6.1.1883 ja oli ensimmäinen kansansa lapsikaste.

Elokuussa 1884 Nanguroshi/Eva Maria lähti etsimään äitiään tai muita sukulaisia suomalaisen lähetyssaarnaaja Weikkolinin avulla.
Kulettuamme paahtavassa auringon paisteessa kello 12 ja 1/2 asti sattui vaunumme tarttumaan puuhun tällä kapealla, mutkaisella metsätiellä. Saatuamme vaunut vähän särkyneinä onnellisesti puusta irti, väsyivät härät auringon paahteessa. Tien vieressä sattui olemaan suuri vesikaivo ja käskin sentähden riisua härät valjaista. 
Kun Eeva tuli ulos vaunuista ja katseli ympärillensä, sanoi hän: "Tämä on minun vanha kotini." Niin olikin; me olimme sattumalta siihen seisahtaneet. Eevan omaisia ei tällä paikalla enää asunut, eikä yhtään ihmistä koko talossa. Nyt Shahehua [Eevan veli, joka oli tavattu kuninkaan avustuksella] meni yksin eteenpäin ilmoittamaan Eevan äidille ja muille sukulaisille, että Nanguroshi (Eeva) oli tullut. 
Pienen ajan kuluttua palajaa Shahehua tuoden tullessaan 2 vaimo-ihmistä. Ne olivat Eevan sisaret Unehnele ja Nangombe. Ensin nuo naiset piilottelivat metsässä tirkistellen. Mutta Shahehuan heitä käskettyä he tulivat esiin, vaan istuutuivat hetkeksi maahan aivan äänettöminä. Sitten he panivat otsansa Eevman otsaa vastaan ja rupesivmat itkemään. Vedet vuosivat myös Shahehuan silmistä. Kotvasen aikaa itkettyänsä he nousivat ja veivät Eevan mennessään vanhaa äitiä tervehtimään. Mutta Shahehua jäi vaunuille. Mitenkä äidin tervehdys tapahtui, sitä en ollut näkemässä, mutta voihan tuon arvata, kun tytär oli ollut poissa pian 15 vuotta teillä tietämättömällä. He olivat luulleet Nanguroshin jo aikoja sitten kuolleeksi. 
Lähteet:
Owambo-lähetyksemme esikoinen. Suomen lähetyssanomia no 6/1876
Sanomia veljiltämme Ahrikasta. Suomen lähetyssanomia no 5/1872
Sanomia Ahrikasta. Suomen lähetyssanomia no 11/1872
Ote Lähetyssaarnaaja Kurvisen kirjeestä. Suomen lähetyssanomia no 7/1873
Suomen Lähetysseuran viidestoistakymmenes vuosikertomus. Suomen lähetyssanomia no 10/1873
Kurvisen kirja. Suomen lähetyssanomia no 11/1873
Muutama sana muistoksi lähetysystäväin rakkaudesta. Suomen lähetyssanomia no 2/1875
Sanomia Turusta 20.08.1875
Viisikymmentä vuotta sitten. Suomen lähetyssanomia no 6-7/1926
Eliakim Shaanika: A historical study of reconciliation as a challenge to the Evangelical Lutheran Church in Namibia (ELCIN) 1970 - 2010
Afrika. Lähetysalaltamme. Suomen lähetyssanomia no 2/1885

sunnuntai 7. lokakuuta 2018

Pohjolan suurvalta, Meinanderin mukaan

Kirjan luku Pohjolan suurvalta kertoi suurvalta-ajasta yllätyksettömästi.

Tai itse asiassa yllätyin, kuin tällaisessa neutraaliin tyyliin kirjoitetussa yleiskatsauksessa oli nähty tarpeelliseksi väittää suomalaisilla ratsuväen sotilailla ollen "hyvä kunto ja taisteluintoa" 30-vuotisessa sodassa (s. 65). Rekrytointi voi sanoa olleen järjestetty "vapaaehtoispohjalta" (s. 66), mutta ei tarkoittane jokaisen lähtijän innokkuutta? Joka loppui kuin seinään kuninkaan kuolemaan?

Rehellisesti sanottuna Suomen kenraalikuvernöörin virka oli minulta unohtunut. Vaikka vahvistaa lempiteesiäni Suomen entiteetin olemassaolosta niin mukavasti. Ja asettaa Suomen rinnasteiseen asemaan Viron kanssa, vaikka Meinander kyllä ehti jo aiemmin (s. 51) huomauttaa, että Turkua isompi Riika "ei varsinaisesti kuitenkaan sijainnut Ruotsin valtakunnassa, vaan sen Baltian maakunnissa." Ja tietenkin, että "Suomi, toisin kuin nämä maakunnat, oli hallinnoltaan ja kulttuuriltaan valtakuntaan kiinteästi kuuluva osa" (s.63) Mitä nyt sai hallintoonsa ylimääräisen osan, jota ei varsinaisen Ruotsin puolella harrastettu... Äsh, tarkistin Wikipediasta. Oli kenraalikuvernöörejä Skoonessa ja Länsi-Göötanmaallakin.

Luterilainen yhtenäiskulttuuri (s. 77-82) on yhtä käsittämätön kuin ennenkin. Miksi vängätään sen olleen olemassa 1600-luvulla vedoten vain ja ainoastaan määräyksiin? Ei yhteisön kulttuuria niin luoda.

"On mainittava myös vuoden 1695 rippikirja, jonka kauneimmat sävelmät säilyivät koko valtakunnan yhteisenä kulttuuriomaisuutena 1800-luvulle saakka" (s. 79) On mainittava, että kuulin tämän jo vuonna 2011 ja selvitin jo silloin, että suomenkielinen ei ole suora käännös ruotsinkielisestä. Että sellaista yhteisyyttä.

Kielistä puheenollen, sivulla 67 on inklusiivinen väitelause "1500-luvulla Ruotsin valtakunnan pääkielet olivat ruotsi, suomi, viro ja saame". Siis vaikka Viron alueella valtaapitävät puhuivat saksaa, niin alueen valloittaneen Ruotsin valtakieliin lasketaan sen sijaan viro? Ja minkälainen pääkieli on "saame", kun (kuten alkusyksystä Tuija Laineen esityksestä opin) ruotsalaiset eivät vielä 1600-luvulla ensimmäisiä katekismuksia saamelaisille väsätessään tienneet Lapin kielistä edes sitä, että niitä on monta. Mitä ei tiedä moni mykyäänkään ja minäkin taisin oppia vasta aikuisena.

Kolmasosa luvuista ja alle kolmasosa kirjasta luettuna. Onneksi aloitin ajoissa, sillä blogitekstit hidastavat vauhtia niin, että taidan jättää loput kirjoittamatta. (Saa huokaista helpotuksesta.) Oli näistä kyllä se hyöty, että sain arkeologiasta enemmän tietävältä omaani vastaavan lausunnon kirjan ensimmäisestä luvusta.

Lisäys hetki julkaisun jälkeen. Hakiessani tuota virsikirjatekstiäni oli hakuun tarttunut myös vuodelta 2012 blogipätkä, jossa nipotin Meinanderin Suomen historiasta. Tulipa todistettua, että kirjoittaminen tästä kirjasta EI auta sen muistamista.

Ruhtinasvaltion synty, Meinanderin mukaan

Toisessa luvussa päästään Kustaa Vaasaan ja poikiinsa. Siinä missä 26.9. kuuntelemani kirjamainospodcastit tekivät Kustaasta mielenkiintoisen, tämä teksti on niin suoraviivaista ja tutun oloista, että mahdollinen uusi tieto jää huomaamatta. Eli kertaanpa kertaallen luetun ja kirjoitan jotain ylöskin.

Kiitettävästi keskiajan kuninkaat jätettiin väliin. Paula Aution käännöksenä "yksi mahtava päällepäsmäri" (s. 35) eli Bo Joninpoika Grip tulee mainituksi. Mutta päätöksistään kerrotaan vain heikon kuninkaan valinnasta, joten Gripin merkitys jää kappaleesta epäselväksi. Tarkoitus vain muistaa mahtavaksi?

Lisää värikästä kieltä Kalmarin unionin luonnissa, jossa Margareta onnistuu "kahmimaan" valtaa (s. 36). Unionin yhteydessä Norjan ja Suomen vertailu hyvä, mutta kun Norjan kohdalla todetaan, "että miltei kaikki maan merkittävät virat annettiin tanskalaisille, ruotsalaisille ja saksalaisille aristokraateille" olisi voinut todeta, ettei Suomessakaan ihan kaikkia virkoja täytetty paikallisilla.

Unionin hajoamisessa lausetta "Eivätkä tanskalaiset empineet tarvittaessa liittoutua Venäjänkään kanssa" seuraa Tukholman verilöyly (s. 39). Kappaleenvaihto olisi selkeyttänyt/oikaissut viestiä.

Meinanderin mukaan Kustaa Vaasalle oli "helppoa yllyttää Taalainmaan suurtalonpojat tanskalaisia vastaan" (s. 40). Perinteisessä kerronnassa Taalainmaan käännytys vaati hikistä hiihtoa, mutta helppoushan on aina suhteellinen käsite. (Ehkä jonkun mielestä Suomen historian lukeminen on helppoa ja hauskaa.)

Onko suola liian arkinen asia länsimaisessa sivistyksessä? Vielä keskiajan kohdalla "Kankaat olivat kieltämättä merkittävä tuontitavara, mutta tärkein oli elintarvikkeiden säilytykseen tarvittu suola" (s. 29), mutta jo 1500-luvulla Itämären alueen raaka-aineet "maksettiin kankailla, viineillä, taide-esineillä ja muilla jalostetuilla tuotteilla" (s. 43). Tuliko meistä yhtäkkiä suolan suhteen omavaraisia?

"Laajemmasta näkökulmasta katsoen nämä Itämeren ja Atlantin rannikon väliset kauppayhteydet olivat ensimmäisiä merkkejä orastavasta maailmankaupasta." (s. 43) Orastavasta Suomen sisältävästä maailmankaupastako? Eikö maailmankaupan orastuksena yleensä puhuta Silkkitiestä, jota kuljettiin jo tuhat vuotta aiemmin?

"Toisin kuin kotimaiset kruunun virkamiehet, saksalaiset eivät odottaneet työstään korvausta läänityksinä, vaan tyytyivät rahapalkkaan." (s. 48) Tyytyivät? Eikös useimmiten ole esitetty asia niin, että rahana maksaminen oli kruunulle vaikeaa ja (epävarmojen) verojen jako helpompaa?

Suomessa voudeiksi palkattiin alhaisaatelia, "mikä kertoo läheisistä yhteyksistä tavalliseen maalaisväestöön"? (s. 48) Täh? Miksi ihmeessä kruunu olisi halunnut asettaa veroja keräämään ihmisen, joka on lähellä verotettavia. Tai ainakin 1500-luvun lopulla (josta vielä jotain Olof Ångermanin ansiosta muistan) fiksuna nähtiin voutien kierrätys, jotta he eivät kaveeraisi kansan kanssa.

Taannoisessa Suomi on ruotsalainen hengessä on mielenkiintoista, että Meinander antaa Suomen vaakunalle pitkän kappaleen (s. 56-57). Samalta aukeamalta sain luvun tärkeimmän uuden faktan: Edelfeltin Poltettu kylä kuvaa nuijasotaa eikä isoavihaa, kuten olen luullut.

Aikojen alussa, Meinanderin mukaan

No niin, kirja haettu kirjastosta, lukeminen aloitettu ja ensimmäinen luku tavattu. Jossain on sanottu reflektoimisen auttavan oppimista, joten jotain sen suuntaista pitänee yrittää.

Kun aika jääkaudesta keskiajalle ahdetaan 20 tekstisivuun (käytössä 2017 pokkaripainos), ilmaisu on tiivistä. Mutta tiivistysten ystävänä tiivistän lisää: Suomeen tuli kaikki lännestä. Alkaen sulasta vedestä.

Susiluolan turhan maininnan jälkeen "varhaisimman väestön on täytynyt saapua etelästä tai kaakosta" (s. 13). Se idästä. Meinander on löytänyt tutkijoita, joiden mukaan tämä "kantaväestö" olisi puhunut uralilaista kieltä ja näin ollen "sama kieli on ollut hallitsevana Suomessa jo yli 10 000 vuotta". Ilmiselvästi olen niellyt Lari Kotilaisen esitykset sellaisenaan, sillä vaihtoehtoinen teoria tökkii. Mutta vielä pahemmin tökkii käsitteen kieli käyttö tuhansien vuosien jatkumolla. (En pidä Ylen sivuja luotettavana tietolähteenä, mutta todettakoon, että siellä "uraalilaista kantakieltä on puhuttu 6000 eKr".)

Perun sanojani, ei itä ihan olematon ole. "Suomeen on muutettu miltei kaikista ilmansuunnista, ja varsinkin etelästä ja lännestä." (s. 13) Kirjallisuuslista kertoo, että Meinander on (alunperin vuonna 2006 julkaistun) kirjan pohjana käyttänyt varsin vanhaa kirjallisuutta, joten taidan hypätä tämän kappaleen yli. Loppusyksyn/alkutalven kurssi Suomen arkeologiasta tarjonnee luotettavampaa tietoa. Mutta väittämääni teemaan liittyen Meinander on siis kirjoittanut, että ~1800 eKr "alkoi nykyisen Keski-Ruotsin alueelta maahanmuutto, joka jatkui määrältään vaihtelevana pitkälle historialliselle ajalle."

Alkukantaista maanviljelyä harjoittava kansamme oli kaukana Rooman valtakunnasta, mutta se armollisesti teki meistä joitakin muistiinpanoja ja Lounais-Suomesta on "löydetty runsaasti roomalaisia kolikoita" (s. 14-15). Jostain syystä ei kuitenkaan ole puhetta Suomesta löytyneistä bysanttilaisista kolikoista, jotka kertoivat muutamia satoja vuosia myöhemmin yhteyksistä sekä länteen että itään, jos edellisen kurssin luennon oikein ymmärsin. Eikä permiläisistä soljista.

Käsitykseni Suomen asutushistorian tutkimustuloksista on ilmeisen hämärä, sillä yllätyksenä tuli sivulla 17, että 700-luvun puolivälistä keskiajalle "Lounais-Suomesta ja Hämeestä lähti maanviljelijöitä ja kaskenraivaajia asuttamaan Itä-Suomen järviseutuja, Karjalaa ja Laatokan pohjoisrantoja." Ikäänkuin siellä ei olisi ollut "suomalaisasutusta" tätä ennen? Monipuolisempi ja yksityiskohtaisempi kuva avautuu Ninni Närväisen tekstistä.

(Ellei "suurelle yleisölle johdannoksi" kirjoitettua kirjaa vaadittaisi kurssisuoritukseen, en koskisi tähän pitkällä tikullakaan. Voin vain toivoa, että historian puolelle päästyä Meinander on osaamisalueellaan.)

Ruotsalaisten idän viikinkiretket kulkivat "Suomenlahden pohjoisrannikkoa" (s. 18)?! Eivätkä hopea-aarteista tunnettua ja saarista vapaata etelärannikkoa?

Kansanrunot "kertovat myös viikinkiajan yhteiskunnasta, aina mahtavista kyläsepistä ja kätevistä kalastusvälineistä verisiin heimosotiin ja kansanmytologiaan" (s. 19). Kriittisemmän ja analyyttisemmän katsauksen aiheesta saa Jonas Aholan artikkelista kirjassa Fibula, Fabula, Fact. The Viking Age in Finland.

Jep, kun päästään historiallisten lähteiden pariin, sisällön nieleminen kevenee huomattavasti. Alkusanojen mukaan vain välttämättömiä päivämääriä on mainittu ja vuosilukujakin on varsin vähän. Merkityksellistä on siis, että "vuonna 1300 vihittiin käyttöön kaupungin [Turun] kolmilaivainen tuomiokirkko, joka on edelleen Suomen tärkein pyhäkkö" (s. 29). Tätä voi verrata Wikipediaan, jossa "Kirkko on saatettu vihkiä käyttöön vuosien 1292 ja 1296 välillä tai 17. kesäkuuta 1300 tai 1300-luvun alussa, mahdollisesti 1309." ja kivikirkon rakennus ajoittuu sataa vuotta myöhemmäksi. Jälkimmäiseen pyysin vielä vahvistuksen asiantuntevalta tuttavalta, joka totesi, että aikaisempi puinen kirkko on voinut olla kolmilaivainen, mutta tästä ei ole säilynyt mitään todisteita.

Ruotsista "muodostettiin 1200-luvulla moninaisten sisäisten valtataisteluiden jälkeen yhden monarkin hallitsema valtio"(s. 22), mutta "suurimman osan keskiaikaa kruunu toimi lähinnä verrattain itsenäisten linnaläänien poliittisena liittona" (s.31). Ja sitten alkaa luku kaksi, ja sisältö muuttuu paremmaksi?

Sunnuntaikauppa Valkjärvellä

Valkjärveläisen kertomus Sanan-Lennättimessä 4.6.1858:
Meidän pitäjässämme, Valkjärveläiset, on hyvin laita sen puolesta että on eräs varakas mies, joka pitää köyhän tarpeeksi kaikenlaista kauppaa. Jos kellä vähemmänki rahaa olisi, niin ainahan kirkon luonta saapi mitä vaan kuki tahtoo. Sitte on pari viikkoa kuin minä mänin eräänä sununtaina kirkkoon, mutta mäellä kohtasi minua ystävä ja sanoi: "Lähdetään tuonne, niin tarinoimma ehkä monesta ajasta".

Tuohon outo vastasin: "kuinka se mahtaa olla mahdollista? Kohtaha on saarnaaika; ei sinne lasketa. Eikä meidän ole sovelias lähteä; etkös muista kuinka meidän opettajamme aina meitä varoittavat kaikista niistä kuin sapathin rikkomiseen koskee? Eikö juohdu mieleesi millä hartaudella he kokevat meitä estää kaikesta sielun sekä ruumiin vaarasta"?

Mutta hän vaan kehoitti ja minä huono-päinen jätin kirkon ja lähdin hänen keralla. Männäänpä ensin puotiin; se oli niin tavaralla täytetty kuin paras kaupungin puoti. Saarna-aika kyllä alkoi jo, mutta siinä vaan oli ostajia niin paljo ettei niitä lukea voinut, ja kaikille vaan annettiin mitä vaan kuki tahtoi. Ystäväni otti riipun rinkeliä ja läksi kammariin, ja minä perästä.

"Täällähän on hyvä tarinoida kaikista elämämme retkistä, entisistä ja nykyisistä", oli rattoisat puheensa, kuin penkille päästiin. Mutta me emme olleet ne ainoat täällä. Siellä oli jo muita meitä ennen, ja niidenpä vasta kieli liikkui: yksi haastoi yhtä toinen toista, ja tuosta tulin minäki liikutetuksi. Pantiin nyt ensin palo-viinaa, sitte me rommia otettiin; sitte tuossa haastettiin yhä ystävän keralla, josta rakkaus yleni paljo enemmäksi kuin sitä tätä ennen oli meidän välillä ollutkaan. Vihdoin kysyttiin isännältä "eikö jo ihmiset lähtene pois kirkosta"? Tuohon hän nauraen sanoi: "Joha ne lie kotonaki".

Nyt tuli kiire lähteä ystäväni kanssa pois, mutta mitäs tehdä? matta oli pitkä ja jalat kovin notkejat; pää oli raskas, kukkaro tyhjä. Lähdettiin kuitenki, käytiin hiljemmin, ja minä? minä tein virttä pitkin tietä ja linnut visertäväiset taukosivat, kun kuulivat seuraavat minun sanani: 
Nyt rupeen runon tekohon
Siitä siivo suntakista,
Joka mult' pyhän pilasi;
Sala-kaupasta sanoisin,
Jos ajuni antais myöten
Niinkuin mieleni mänisi
Luonnossani lainnehtisi.
Ken pyytää pyhänä myödä
Sais hän antaa arkipänä,
Kuin on Luoja lahjoittana
Siunannut hyvä Jumala
Pyhä-päivänpä Pyhäksi.
Pitää laarina lakinsa,
Niinkö oikeus sun opetti
La'in kautta kauheasti?
Mut se on sitä pahempi
Sekä kahta kauheampi,
Kauppa on kauhee pyhänä
Saarna-aikana pahempi;
Siin' on naiset nauramassa
Rinkeliä riiteleevät,
Liivi-vaatetta valiten,
Katsoot kaula-vaattehia.
Vielä on sitä pahempi,
Mit' on siellä sisä-puolla,
Kammarissa kaunihissa.
Siellä juovat jumalan viljan,
Syövät syntisten tavalla;
Eipä Luojasta lukua
Esivallasta pidetä,
Niinkuin antasi asetus
Lupaa tuohon luotettavaa,
Niinkuin pappi parhaallansa
Saarnas-tuolilta sanoisi:
"Mäne niemehen panemaan
Pissokkia paikallensa
Osta oltta oiva lailla
Rommi-ryyppyjä rumasti".
Niin ne rommii ryyppeleevät
Oltta ostaavat ololta
Pisteleevät pissokkia,
Kunne ilmoittaa isäntä:
"Panen puolestain minäki,
vaikka viina-vaterkkani
Tahe Tanskoja putelin:
vaterkan paan vanhemmille
Norri-kupit nuoremmille".
Sitte parvi pauhajapi
Humalassa huutelepi.
— Olis vielä virkkamista
Varsin nuorista pojista,
Kuin on parvi poikasien
Kaikki piipulla pilattu
Sikarilla sitte vielä,
Koimissa sikari heillä
Suitsuapi soitsuapi,
Suuhunsa mahorkan vielä
Suimajapi suikkihesee
Viinan päälle viskajapi,
Sitte on siivottomia
Sanoja sangen rumia
Toinen puoli suuta täynnä.
Joista sielulle enempi
Tekemistä tuonelassa.

lauantai 6. lokakuuta 2018

Kirjaston tietokantahaku, esimerkki epäonnistumisesta

Uusi kuu ja uusi kurssi. Helsingin yliopiston avoimella puolella on lokakuussa taukoa, joten otin täytteeksi Turun historian perusopintoihin kuuluvan verkkokurssin Suomen historian linjat ja murrokset. Annista lisää kunhan käynnistyy.

Aloitus ainakin tuntuu tiukalta. Ensimmäisen viikon aikana pitää lukea ja läpäistä pistari Henrik Meinanderin kirjasta "Suomen historia. Linjat, rakenteet ja käännekohdat. WSOY 2006 tai uudempi painos." Kurssilaisille tarjotaan teksti pdf:nä, mutta kun oli tänään muutakin asiaa kirjastoon, päätin tarkistaa pääkaupunkiseudun Helmetistä sattuisiko lähikirjastossani olemaan kirjaa hyllyssä. Kopsasin (luonnollisesti) kirjan nimen verkkokurssin sivulta ja liimasin hakuruutuun.


Ei hakutuloksia? Aika uskomatonta. Kokeilin ensin välimerkkien poistoa ja sitten jostain älyvapaudesta pelkkää alaotsikkoa.

Ei, en tarkoittanut tietorakenteita ja algoritmeja. Luovuin hienosäädöstä ja yksinkertaistin.
No, nyt tuli tuloksia, mutta silti piti ehdottaa Kunnaksen Koiramäen historiaa? Tulosten myötä selvisi, että ainakin yksi syy aiempiin epäonnistumiseen oli alaotsikon 'ja', jota Helmetiin ei oltu kirjattu. Ottaen huomioon sivuston melko mielikuvitukselliset tarkoititko-ehdotukset, tuntuu erikoiselta, ettei se pystynyt tarjoamaan oikeaa kirjaa.

Onko kirjan nimi oikein Turun historioitsijoilla vai pääkaupunkiseudun kirjastolaitoksella? Tai miten Finna pärjäisi ylimääräisten merkkien kanssa? Alkuperäinen nimekehaku välimerkkeineen Finnassa tuotti päällimmäisiksi kolme kirjan painosta ilman sanaa 'ja' sekä Heikki Ylikankaan Tieteessä tapahtuu -lehteen kirjoittaman arvostelun (otsikkona "Luettavasti ja rohkein tulkinnoin Suomen historiaa"!).

Eli:

  • miinuspiste Turun yliopistolle, joka ei tarkista opiskelijoille määrätyn opuksen nimekkeen kirjoitusasua
  • miinuspiste Helmetin haulle, joka on turhan kronkeli 
  • pluspiste Finnalle, joka ei ollut
  • miinuspiste Finnalle, johon linkki Ylikankaan arvosteluun oli syötetty pysyvän tunnisteen sijaan pdf-linkkinä "https://www.tieteessatapahtuu.fi/0107/ylikangas0107.pdf", joka ei enää toimi. (Miinuspisteen oikea osoite on tiedon syöttänyt taustataho, mutta voisi jotain vaatimustasoa Finnankin tasolla pitää.)
  • miinuspiste Tieteessä tapahtuu -lehdelle, joka ei journal.fi-alustallakaan tarjoa jutuilleen pysyviä tunnisteita. (Jos mainittu arvostelu kiinnostaa, niin on tätä kirjoittaessani tässä osoitteessa.)
Opetus: tyhjän tuloslistan edessä ei kannata heti lannistua. 

Surkeaa historiaa maahanmuuttajille

Ruotsin kouluradion sivustolla historiaa etsiessäni osuin 4-9 -luokkalaisille maahan muuttaneille lapsille tarkoitettuun sarjaan Nyfiken på Sverige. Sen ensimmäisessä osassa ahdettiin Ruotsin tuorein historia alle 8 minuuttiin.

Mitä oli valittu oleelliseksi kerrottavaksi? Ja kuinka pitkälle päästään ennen kuin sisältö eroaa Suomen historiasta? (Alla oleva on melko suora käännös ohjelman tekstistä, tekijänoikeuksia jossain määrin rikkoen.)


Että 200 vuotta sitten Ruotsi oli Euroopan köyhimpiä maita, jossa suurin osa väestöstä asui maaseudulla. Vain harvat lapset pääsivät kouluun. Työnteko saattoi alkaa jo 5-6 -vuotiaana.

Useimmat eivät eläneet edes 50-vuotiaiksi. Asuttiin ahtaasti yhdessä (kuvassa lehmä ja kana lähes pöydän ääressä) ja juotiin alkoholia lähes joka aterialla.

Isäntä sai laillisesti lyödä vaimoaan, lapsiaan sekä renkejä ja piikoja.

Vanhukset hoidettiin syytinkisopimuksin. (Tässä yksinkertaistus, sillä tilaa omistamattomien kohtalo jää epäselväksi.)

Vielä sata vuotta sitten oli mahdotonta ajatella, että avioliitossa oleva nainen kulkisi paljain päin.

Ainoa sallittu kirkko oli luterilainen valtiokirkko, jolla oli paljon valtaa. Jos ei käynyt tarpeeksi usein jumalanpalveluksissa saattoi saada rangaistuksen. Joutui tukkipuuhun (i stocken) ja ihmisten syljettäväksi.

(Ovatko kuvittajat saaneet vaikutteita ulkomailta, vai oliko tämä seisontamalli tosiaan käytössä 1800-luvun Ruotsissa? Verkkohakuni löytävät Ruotsista vain suomalaisten jalkapuiden taipaisia (tässä). Sanastonsa on huomattavasti moninaisempaa: fotstock, skamstock, kyrkstock, straffstock, gapstock)

Jos olit ollut uskoton, jouduit istumaan huorapallille kirkossa. (Näitä häpeäistuimia on kirkoissa esillä paljon vähemmän kuin jalkapuita.)

Eikä naimisiin menty rakkaudesta. Tärkeää oli perhe ja maatilojen omistus.

Kerran vuodessa oli kinkerit. Silloin pappi kuulusteli aikuisilta Raamatun osaamisen.

1800-luvun puolivälissä Ruotsi oli kehitysmaa. Surkeus ja sairaudet vallitsivat. Sadot eivät antaneet tarpeeksi ruokaa. Ihmiset näkivät nälkää ja kuolivat aikaisin. 1850-luvulla oli Ruotsissa niin köyhää, että alettiin huutokaupata köyhien lasten ja vanhusten huolto vähiten pyytävälle. (Onko ajoitus Suomessa sama? Malli Ruotsista?) Usein lapset joutuivat tekemään kovasti töitä tilalla, johon heidät sijoitettiin. Huutokaupat jatkuivat vuoteen 1918.

Monet alkoivat unelmoimaan jostain paremmasta. Monet tekivät unelmastaan totta ja muuttivat pois Ruotsista. Massamuutto alkoi vuonna 1860, erityisesti Pohjois-Amerikkaan. (Suomessa muutto alkoi myöhemmin.) Viidestä miljoonasta asukkaasta muutti seuraavan 50 vuoden aikana miljoona toisaalle. Ruotsiin jääneidenkin elämä muuttui. Maanviljelys tehostui, harvempia tarvittiin pelloilla ja monet muuttivat kaupunkeihin.

Jäljellä oleva kolme minuuttia ei taida enää sopia otsikkoni alle. Lienee ilmiselvää, että kurjaa menneisyyttä korostettiin. Toiveena löytää toisaalta tulleille samaistumiskohde?! Taloudelliselle siirtolaisuudellekin? Suomessa lähihistoria tarjoaisi samaistumiskohteita myös sotaa pakeneville, mutta Ruotsin alueella pitäisi mennä 1600-luvulle.

perjantai 5. lokakuuta 2018

Satakunnan historiaa verkossa

Sattuneesta syystä tuli mieleen tarkistaa muistanko enää verkossa piileviä paikallishistoriaan liittyviä aineistoja. Valitsin erityiskohteeksi Satakunnan, mutta iso osa näistä koskevat muutakin Suomea.


Esihistoria
Arkeologisista kohteista saa tietoa - nykyään jo digitoituja raportteja kera Museoviraston kulttuuriympäristön palveluikkunasta. Sen Muinaiskalupäiväkirjaa kannattaa selata paikkakunnan perusteella - voi löytää 1800- ja 1900-luvun vaihteessa löydettyjä ja lahjoitettuja esineitä, joihin voi liittyä henkilöhistoriaakin (esimerkkejä vanhassa blogitekstissä).

Maaseudun väestö ja maatilojen hallinta

Kartat, Kansallisarkiston digitaaliarkisto
Paikannimet
Tämän viikon READ-iltapäivän yhdestä esityksestä minulle vihdoin valkeni, että Kotuksen digitaalisessa Nimiarkistossa näkee digitoidut paikannimilappuset vasta kun on rekisteröitynyt ja kirjautunut sisään. No, vastahan tuo on ollut mlkein vuoden verkossa.
Erikseen on verkossa Kotuksen vanhempi kokoelma Paikkainnimiä ja paikallistarinoita 1879-1882
(joka palasi muistiin kuunnellessani eilen podcast-jaksonsa Luuhankainen Luhangan vene?). Viimeksi olin ilmeisesti sitä kurkistanut vuonna 2010 löytäen tuolloin ainakin puumerkkejä Kokemäeltä.

Sananlaskut
Kotuksen sananparsikokoelma on Kansallisarkiston digitaaliarkistossa järjestettynä paikkakunnittain. Kokemäen läpikäyntini jäi vaiheeseen, mutta onnistuin löytämään henkilöhistoriallistakin juttua.

Valmiit historiankirjoitukset ja -tutkimukset
Yleisten kirjastojen digitoimassa aineistossa on Satakunnasta kokonaisia paikallishistorioita. Lisäksi löytyy Huittisten kotiseutuaineistoa.

Sanomalehdet ja aikakauslehdet
Sanahakujen lisäksi Kansalliskirjaston digitoimia lehtiä voi lähestyä sanomalehdistä tehtyjen paikkakuntapohjaisten poimintojen kautta. Aikakauslehtien puolelta mielenkiintoista sisältöä voi olla esimerkiksi Kotiseutu-lehdessä tai Suomen matkailijayhdistyksen vuosikirjasta.

Muuta

torstai 4. lokakuuta 2018

READ-iltapäivästä

Kuten eilen mainitsin, olin tiistaina kuuntelemassa Kansallisarkiston päivitystä READ-projektista. Parissa tunnissa ehti tulla esiin kaikenlaista.

Itse asiasta. Projektin työntekijät olivat tyytyväisiä käsinkirjoitetun tekstin tunnistuksessa saavutettuihin tuloksiin ja esimerkkiensä perusteella siihen oli syytäkin. Puhtaaksikirjoittamalla (vain?) tuhat sivua tuomiokirjatekstiä 1800-luvulta on lopuista 800 tuhannesta sivusta saatu tunnistettua oikein 88-91% merkeistä. Ettei elämä olisi liian helppoa, niin tämähän tarkoittaa, että konetunnistetusta tekstin sisällöstä saa ihminen tolkkua, mutta tuloksiin ei välttämättä tartu haku, kun virheellisiä kirjaimia osuu sopivan satunnaisesti. (Palaan teemaan.)

Haasteita koneen opetuksessa syntyy (tietenkin) siitä, että yhtenä ajankohtana käsialat eivät ole samanlaisia eikä yhden ihmisenkään käsiala pysy vakiona. Tarvitaan siis erilaisia malleja ja sopiva tapa käyttää niitä, missä on vielä tehtävää esityksen perusteella

Vähemmän yllätävästi tietokonemalleilla on vaikeuksia siinä missä ihmiselläkin. SLS:ssä Edelfeltin kirjeistä oli kone saanut paremmin tolkkua, kun paperilla oli vähemmän rivejä. Minut pääsi yllättämään se, että tarkempi kuva ei välttämättä ollut parempi. Kun kirjeistä oli tarjottu ohjelmistolle laadukkaampi kuva, oli siitä erottunut merkityksettömiä jälkiä, joihin tunnistus oli tarttunut ylimääräisinä rivinä.

Menetelmiä kehittävä eurooppalainen yhteistyöprojekti päättyy ensi vuoden lopussa ja hyödyntämisen tulevaisuus jossain määrin avoin.

Tulosten käyttö. Tuloksia ilmoitusasioiden pöytäkirjojen ja tulossa olevien varsinaisten asioiden pöytäkirjojen sekä autonomian ajan henkikirjojen kanssa selostettuaan Lauri Hirvonen ilmoitti tavoitteena olevan, että asiakkailla on ensi vuoden lopussa käytössä hakukelpoista koneluettua tekstiä ainakin tuomiokirjoista. Tässä kohdassa oli varmaan tarkoitus olla ihan

Mutta minun mieleeni palautui parin viikon takainen työpaja (jossa yksi seminaarin esiintyjistä sattui olemaan mukana). Siellä olin jälleen kerran purkanut viattomaan ihmiseen frustraatiotani Finnan kokotekstihauttomuudesta ja kuullut mainittavan AHAA-testauksen. Eli Hirvosen lopetettua käteni nousi oitis pystyyn kysyäkseni MISSÄ ja MITEN konetulkintoja tarjotaan arkistoasiakkaille.

En maininnut, vaikka mielessäni olikin, kuulopuheita, jonka mukaan Kansallisarkiston kv-standardin mukaiseen tietomalliin ei saatu minkäänlaista vapaata kuvailukenttää. Onko siellä edes mahdollisuus linkittää toiseen dataelementtiin? Ja miten Päivi Happosen alkusanojen "integrointi osaksi Kansallisarkiston palveluita" suhtautuu siihen, että Kansallisarkiston käyttöliittymästä valitettuani olen saanut lukuisia kertoja  kuulla, että Kansallisarkiston tarkoituksena ei ole käyttöliittymäkehitys vaan kuvien tarjoaminen?

Yksi vastauksista kysymykseeni oli, että konetulkittu teksti "annettaisiin ladattavaksi". Yhdistettynä Kansallisarkiston yleiseen asiakaspalveluhenkeen visio tulevaisuuden "jonkinlaisesta ratkaisusta" ei ole kovin valoinen. Asian selventämiseksi voi todeta, että Kansalliskirjaston OCR-tekstit sanomalehdistä ja aikakauslehdistä ovat myös ladattavissa, mutta pääosa käyttäjistä liikkunee erinomaisesti rakennetuilla verkkosivuillaan. (Verkkosivujen laadun ymmärtämiseksi suosittelen parin tunnin käyttämistä muiden pohjoismaisten testaamiseen. Kannattaa varautua nenäliinoin, sillä itku voi tulla.)

Yhteistyö? Kysyin ääneen myös Kansalliskirjaston oppien hyödyntämisestä, mutta kommenttiani ei taidettu oikein ymmärtää. Algoritmit käsinkirjoitetun ja painetun tektin tunnistamisessa ovat erilaiset. Mutta molemmista tulee ulos samantapaisesti virheellistä tekstiä, jota Kansalliskirjastossa on jo yli 10 vuotta mietitty, niin eikö mikään opittu ole siirtokelpoista?

Jälkikirjoitus. Tietolinjan tuoreesta numerosta luin Kansalliskirjaston jatkosuunnitelmista eilen, että "Seuraava merkittävä askel on digitoitujen kirjojen tuominen Digiin ja kirja-aineistoon suunnattu hakulomake." Kuullostaa hyvältä, sillä Doriassa kokotekstinhaku on työlästä pdf-latauksineen.

Muotikuva vuodelta 1911 Nordiska museetin Wikimediaan tarjoamasta materiaalista.