maanantai 10. joulukuuta 2018

Catharinan avioliitto Venäjällä

Kersantti Zachris Aborren tytär Catharina oli yksi niistä sadoista ellei tuhansista suomalaisista naisista, jotka päätyivät suuren Pohjan sodan aikana vangiksi Venäjälle. Siellä hän tapasi ruotsalaisen sotilaan Knut Knutsson Bränmanin, joka oli juuri jäänyt leskeksi pienen lapsen kanssa.


Bränmanin aiempi avioliitto oli solmittu vuonna 1716 Venäjällä maisteri Norgrenin toimesta. Tähän oli tarvittu konsistorin lupa, sillä tiedettiin, että Bränman oli jättänyt Ruotsiin aviovaimon nimeltä Elin Månsdotter. Mutta kun eräs kuski todisti tietävänsä, että Elin oli kotimaassa tällä väliin saanut useita lapsia, katsottiin Bränmanin uusi avioliitto sopivaksi. Ja näin ollen myös sitä seurannut Norgrenin toimittama avioliitto Catharinan kanssa.

Rauhan tultua Catharina pääsi Venäjältä pois ei ainoastaan aviomiehensä ja tämän aiemman lapsen, vaan myös oman lapsensa kanssa. Perhe päätyi eteläiseen Ruotsiin, Virestadin seurakuntaan. Sen kirkkoherra sai tietää, että Elin, jonka kanssa Bränman oli mennyt naimisiin Karlskronassa vain muutamia päiviä ennen sotaan lähtöään, oli elossa eikä suinkaan ollut lukuisten lasten synnyttäjä. 

Ja ilmiselvästi Elin halusi aviomiehensä takaisin, joten tilannetta alettiin selvitellä Växjön tuomiokapitulissa. Kuulustelujen aluksi Catharina todisti kristinuskon hyvän hallintansa suomeksi. Mahdollisesti siksi, että Suomessa aiemmin vaikuttanut piispa David Lund halusi esitellä omaa kielitaitoaan.

Catharina ei halunnut eroon Bränmanista seurattuaan tätä pitkän matkan vieraaseen maahan. Bränman puolestaan ilmoitti, että hänelle oli yksi tai hailee oliko vaimonaan Elin vai Catharina. Pitkään mietittyään konsistori päätti, että Bränmanin ensimmäinen avioliitto oli voimassa ja Catharina "vapaa nainen". Artikkeli (*), josta edellä olevat vaiheet luin, ei kerro saiko hän pitää lapsensa vai jäikö tämä isälleen.   

(*) Anders Jarlert: Kvinnor och karoliner inför konsistorierna 1720-1722. En pilotstudie. KFÅ 2000, 2001, s. 54-115

Kuva tyypillisestä venäläisestä kaupungista on 1700-luvun lopulta Clarken matkakirjasta. Digitointi Wellcome Collections, CC BY

sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Pääkallojen ei pitäisi olla ruotsalaisilla?


Lokakuun puolivälissä näin sosiaalisessa mediassa ensimmäistä kertaa vetoomuksen AUTTAKAA PAKOTTAMAAN RUOTSIN VALTIO PALAUTTAMAAN SUOMESTA HAUTARYÖSTETTYJEN VAINAJIEN JÄÄNNÖKSET TAKAISIN KOTIKYLIENSÄ KIRKKOMAIDEN MULTAAN!

Kittos Aira Roivaisen twiitin tietooni tuli, että asiasta oli kirjoitettu Pielavesi-Keitele -lehdessä 26.10. kotisivulla ja 31.10. paperilehdessä. Verkkojuttuun jätetty kommentti Karoliiniselta instituutilta julkaistiin paperilehdessä. Instituutti totesi aloittaneensa "vuonna 2015, oma-aloitteisesti, laajan historiallisen kartoituksen, jolla nimenomaan haluttiin selventää kokoelmien historiallista taustaa. Tämä työ on jo nyt johtanut moneen palautukseen. [...] Palautukset viivästyvät muun muassa sen takia, että KI haluaa suorittaa vaadittavat taustaselvitykset erittäin perusteellisesti."

Lisäksi verkkojutun kommenteihin on jätetty tieto paperilehdessä 14.11.2018 julkaistusta artikkelista, jossa haastateltu arkeologi Juha Ruohonen oli todennut Retziuksen keränneen luita Pangansalon saaren kaakkoiskärjestä eikä kyseisenä aikana käytössä olleesta hautausmaasta. Karolinska institutet ajoittaa kallot esikristilliselle ajalle, eli muinasi DNA:sta kiinnostuneet tuskin niitä haluavat oitis haudata.

Muita paikallislehtien juttuja ei ole tullut eteeni. Valtakunnallista näkyvyyttä syntyi eilen Iltalehdessä julkaistuista artikkeleista, jotka verkkosivuillaan Rotututkijat ryöstivät suomalaisten hautoja - Ruotsalaiset eivät suostu palauttamaan pääkalloja, vaikka omaiset niin vaativat: ”Olemme saaneet väheksyviä vastauksia” ja Karoliininen instituutti ei luovu suomalaisten haudoista ryöstetyistä kalloista, vaikka muille maille palautuksia on tehty - ”Suomi ei kuulu tähän joukkoon" ja Rotututkija ryösti suomalaisten hautoja todistaakseen, että ruotsalaiset ovat puhtain rotu - Ruotsilla on synkkä historia rotuopin johtomaana.

Näistä viimeinen loppuu "Iltalehti uutisoi aiemmin, ettei Suomesta vietyjä kalloja ole vieläkään palautettu omaisten pyynnöistä huolimatta." Todellisuudessa ensimmäisessä jutussa, johon viitataan, puhutaan (otsikkoa lukuunottamatta) "mahdollisista omaisista". Samaisen jutun mukaan "Suurin osa, eli 40 noista instituutin kalloista, on peräisin Pirkanmaalla sijaitsevan Pälkäneen vanhan kirkon hautausmaalta. Seitsemän on kaivettu Pielavedeltä, kolme Rautalammilta ja kaksi Enosta tai saatu vaihdossa Helsingin yliopiston anatomian laitokselta."

Mielenkiintoisesti mediajutuissa ei mainita ollenkaan Timo Lyyran lokakuussa julkaisemassa kuulutuksessa mainittuja Uppsalan ja Lundin yliopiston kokoelmia. Ne säästyvät julkisuudelta, kun eivät lähteneet sinne kommentoimaan?

Sen paremmin toimittajat kuin ruotsinsuomalaiset eivät tunnu kantavan huolta Luonnontieteellisen museon vintillä olevista suomalaisista luista.

Kuva yllä on Retziuksen esitelmän Finnarnes cranieform selostuksesta, joka julkaistiin lehdessä Öfversigt af Kongl. vetenskaps-akademiens förhandlingar. Årg.4, N:o 7 (1847). Sen aluksi todetaan, että Retzius oli tutkimuksellaan auttanut Carl von Haartmania, jonka 29.4.1845 Tiedeseuralle pitämä esitelmä Försök att bestämma den genuina racen af de i Finland boende folk, som tala finska oli julkaistu sarjassa Acta Societatis Scientiarum Fennicae edellisenä vuonna Helsingissä. Ruotsin rotuopillinen historia ei kaipaa kaunistelua eikä unohdusta, mutta sietäisi muistaa oma osuutemme asiassa. Wikipediassa Carl Daniel von Haartmanin "edistyksellisyys" rotuopissa puuttuu suomenkieliseltä sivulta, mutta on mukana ruotsinkielisellä.

Aiemmin aiheesta blogissa:

lauantai 8. joulukuuta 2018

Sukujuurien selvittely sanomalehdessä

Lähinnä Amerikasta on tuttua elävien poliitikkojen yhteisten esi-isien etsintä ja esittely. Mutta osattiin sitä kerran Suomessakin. Kun 2.4.1903 annetun "Armollisen asetuksen nojalla" oli kielletty m.m. pankinjohtaja kreivi Carl Mannerheimia ja tilanomistaja vapaaherra Magnus Victor von Bornia oleskelemasta Suomessa oli Svenska Dagbladetin genealogi selvitellyt juuriaan ja todennut molempien miesten polveutuvan Kustaa Vaasasta.

Tämä "hupaisa tulos" jaettiin suomeksi Uudessa Suomettaressa 3.5.1903 sukukaavion kanssa. Siitä näkyi, että "ei senaattori L. Mechelinin polveutumista Vaasa-suvusta voi kaikissa polvissa seurata - syystä että Ruotsin ritarihuoneen sukutaulut osottavat aukkoja Stålhandske-sukuun nähden - mutta väittää kirjoittaja sen kuitenkin olevan yhtä todenperäisen kuin kreivi Mannerheimin ja vapaaherra v. Bornin polveutumisen."

Ties minkä vaikutuksen juttu sai peruslukijoissa, mutta Tuulispään toimituksessa
valtasi meidät palava halu koettaa voimiamme sukutieteellisen tutkimuksen alalla. Hankimme Helsingin Osoitekalenterin (Aksel Paul), Aateliskalenterin ja ensimmäisen Mooseksen kirjan, vietimme niiden ääressä kaksi unetonta vötä imien Strengbergin Fennia-paperossia
ja jo 8.5.1903 julkaistuun numeroon he olivat saaneet aikaiseksi oman kaavionsa.
Sen selvennykseksi todettiin, että
Tilanpuutteen takia emme myöskään ole maininneet kaikkia todistettavissa olevia haaroittumisia. Niinpä esim. vapaahra von Born ei polveudu ainoastaan Lammaspaimenesta, vaan myöskin tämän veljestä Kain Raudankeksijästä. Samaten on senaattori Mäkelä paitsi I:sen Ihmisen, myös tämän vaimon Eevan jälkeläinen.

perjantai 7. joulukuuta 2018

Kirjoitustaidon oppimista tukenut presidentin isoisä

Paljon on viimeisenä vuosi-kymmenenä tehty kirjoitus-taidon edistymiseksi talonpoikien seassa. Nyt on jo Aapis-kirjoissammeki latinaiset sekä kirjoitus-puustavit tavallisten kirjainten rinnalla. Aapis-kirjastaki lapsi jo voipi oppia tuntemaan latinalaiset puustavit ja jos ymmärrys on selvä ja siihen halua, niin hän voipi siitä oppia kirjoittamaanki. Mutta paitsi sitä löytyy myös jos vaseti tehtyjä kirjoituksen oppi-kirjojaki, joista ihan hyvästi voipi nähdä kaikki kirjoitukseen kuuluvat temput. Ja vieläki lisäksi on sanomalehdissä usein luettu, kuinka monet jalo-mieliset herrat ovat kouluja kustantaneet talonpoikien lapsia varten, etsimättä mitäkään omaa voittoaan, sekä lahjoittaneet kirjoitus-oppikirjoja, kyniä, mustetta ja muuta mitä vaan kapinetta talonpoika on kirjoittamiseen tarvinnut. 
Mikkelin seutua 1840-luvulla
Pehr Adolf Kruskopfn kuvaamana.
Museovirasto CC BY 4.0
Minä olen Ristiinalainen kuuluva Mikkelin lääniin ja tiedän varmaasti enkä voi olla virkkamatta, että kamreeri Svinhufvud Mikkelissä ilman maksutta muutama vuosi takaperin lahjoitti samate kirjoitus-tarpeita kaikille, jotka vaan kehtasivat männä ottamaan ja osaisivat kirjaa lukea. Hän antoi kirjoitusoppi-kirjoja, kaikki kirjoitus-värkit ja paperia kerraltaan pari kolme arkkia, yhteen nidotut ja lyyjy-pännällä vedetyillä viivoilla, ja kuin yksi paperi oli kirjoitettu täyteen ja vietiin hänelle nähtäväksi, niin saatiin kohta toinen tyhjä paperi j. n. e. 
Me olemme heikot maksamaan hänen hyvyyttänsä ja vaivojansa, mutta kiitos, nöyrä, ja sydämmellinen olkoon hänelle, ja Jumala, joka on rikas hyvyydestä ja jolla on myös hyvä tahto palkita kaiken hyvän, maksakoon hänen vaivansa ja siunatkoon häntä sekä ajallisella että ijankaikkisella onnella ja siunauksella; sillä erittäin mainittua kamreeria saavat seutulaisemme kiittää kirjoitus-taidostansa. Ja nyt kun kerran kirjoittaa vähän taidamme, voimma me itse opettaa lapsiamme ja lapsemme sitte lapsiensa lapsia. (Sanan-Lennätin 4.6.1858)
"Kamreeri Svinhufvud Mikkelissä" lienee Pehr Gustaf Svinhufvud (1812-1866), tulevan presidentin isoisä. Tapiossa 20.10.1866 jukaistu muistokirjoitus vahvistaa tunnistuksen.
Yksi hänen kauneimmista puolistansa oli elävä lämpimyys kansan sivistyttämiseksi tässä paikkakunnassa. Aina hänen maaherran oikeuden kanssa v. 1843 tänne muuttamisestansa asti on se nyt jo kylmä aatelismies halullisille kansan pojille ja tyttärille joka vuosi jakanut sadoittain kirjoitus-kirjoja, läkki-astioita, kaava-kirjoituksia ja muita kirjoitusaineita. Hänen asuinpytinkinsä vinni on täynnä koko joukoilla täyteen kirjoitettuja kirjoitus-kirjoja. Kerta vuodessa piti hän pienen talkoon: silloin oli köyhäin koulun oppilaiset kutsutut hänen luoksensa viivoittelemaan uusia kirjoitus-kirjoja. Nämäkin pienet nyt kaipaavat tätä heille aina toivottua tilaisuutta, jossa heitä paraimmalla tavalla kestitsi tämä antelias isäntä.

torstai 6. joulukuuta 2018

Itsenäisyyden ajasta ja kulttuuriperinnöstä

Jo perinteiseen tapaan itsenäisyyspäiväksi lukupaketti opinnäytteitä itsenäisyyden ajasta, hieman edeltävistä vuosista vauhtia ottaen.
Kotkan Liikeapulaisyhdistyksen jäseniä vuonna 1917.
Kymenlaakson museo YLEV4762 CC BY 4.0
Ensimmäiset vuosikymmenet

Sotavuodet
Vuoden 1947 arkkitehtikurssin tupsulakitetut päärakennuksen portailla Hietalahdessa Helsingissä.
Aalto yliopisto TKKKA330
Sodan jälkeen
60-luvulta eteenpäin
Nuorten pohjoismaisten hiihtolajien MM-kisat 1983.
KUHMU 5914:102 CC BY-NC-SA 2.0
Vielä uudempi aika
Menneisyyden muistaminen, käsittely ja kulttuuriperintö
P. S. Aiempien itsenäisyyspäivien vastaavia: 2017, 2016, 2014, 2013, 2011. Perinne oli pidempi kuin muistinkaan.

keskiviikko 5. joulukuuta 2018

Valaistu hallitusjuhla 1.3.1880

Elisessä muistelmassa mainittiin merkittävänä Alekstanteri II:n 25-vuotisen valtakauden juhlavalaistus Senaatintorilla Helsingissä. Tällaisesta ei ole muualla muistaakseni puhuttu, joten tartuin sanomalehtiin lisätiedon toivossa.

Jo ennen varsinaista vuosipäivää juhla oli esillä. Monissa koulukaupungeissa (ainakin Oulu, Rauma, Hamina, Kuopio ja Helsinki) perustetiin keisarin nimellä stipendirahasto köyhille oppilaille ja tällaisiä mainitaan maaseudultakin (Hausjärvi, Janakkala, Kangasala, Kirvu, Koivisto, Lemi, Ruskeala, Virolahti). Myös kansakoulujen perustamisia liitettiin juhlaan, ainakin Vehmaalla, Viipurissa ja Suonenjoella.

Vaatisi tarkempaa tutkimusta selvittää, oliko ajatus koulutukseen satsauksesta "viraalinen" vai oliko siihen esitetty kehoitus tahi kannustus. Aivan yksimielisiä suuriruhtinaskunnassa ei oltu, sillä Rengossa kerättiin rahaa kirkon urkuihin ja katsauksissa on paikkakuntia, joista mainitaan juhlatilaisuus ilman rahankeruuta. Tampereella päivä tehtiin merkitykselliseksi laskemalla Aleksanterin kirkon perustuskivi.


Juhlatilaisuuksia oli monessa paikassa, mutta tärkeimmät tietenkin Helsingissä. Alkuperäisestä kiinnostuksen kohteestani Uusi Suometar kertoi 2.3.1880, että
Ilovalaistus iltasella oli yleisempi ja komeampi kuin koskaan ennen olemme Helsingissä nähneet. Kaikki julkiset rakennukset olivat tietysti valaistut, mutta tällä kertaa niin sanoaksemme maasta kattoon saakka. Erittäin kaunis oli raastuvan valaistus vertauksellisen kuvauksensa kanssa; Yliopiston otsikolla loisti liekistä muodostetut sanat Fulget praeclaris factis ja Nikolainkirkon komeat kiviportaat olivat tuikkivia liekkejä kirjavanaan. Erittäin komealta näytti Observatorio Ulrikaporin mäellä ja sen harjalta säteilevä sähköaurinko. Sähkölyhdyillä, jotka levittivät lempeätä ja kirkasta loistoa, oli myös valaistu venäläisen Aleksanderin kymnasin rakennus esplanadin varrella; unhoittaa ei myöskään saa rautatien pysäyspaikkaa ja venäläistä kasarmia. Mutta ei ainoastaan julkiset, vaan yksityistetkin rakennukset olivat varsin komeasti valaistut ja monessa paikassa nähtiin akkunoissa ja ovissa H. M. Keisarin ja Keisarinnan nimikirjaimet transparenteissa ja muissa laitoksissa. Esplanadeilla ja useassa paikassa pitkin katujen syrjiäkin leimusi mareshalleja. Kauppatorilla poltettiin bengalintulia ja etelä-sataman jäällä raketteja ja muita tulilaitoksia. Sanalla sanoen ilovalaistus voitti tällä kertaa kaikki odotukset; paha vaan että märkä lumiräntä alussa teki lukemattomille katsojille suurta haittaa.
Siis "koko kaupunki oli yhtenä valovirtana". Jo 1700-luvun hallitsijavierailuista ja muista juhlista tuttu valon käyttö ei rajoittunut tietenkään vain Helsinkiin, vaan esimerkiksi Porista kerrotaan, että "valaistiin kaupunki yleisesti juhlatulilla, ja tuskinpa lienee löytynyt köyhintäkään mökkiä, jonka akkunalta ei tänä iltana olisi juhlavalaistus loistanut".

Näin itsenäisyyspäivän aattona tulee tietenkin mieleen lapsuudessani Kokemäellä vielä yleisenä tapana ollut kynttilöiden poltto ikkunalaudoilla. Ainakaan Helsingissä sitä ei enää usein näe eikä vaikutus nykyaikaisessa katuvalaistuksessa ole alkuunkaan sama kuin yli sata vuotta sitten.

P. S. 1. Koska Suomeen liittyvää kuvitusta ei löytynyt, valaistusta kuvaa ote Suomen kuvalehdessä 191/1880 julkaistusta aukeaman kokoisesta kuvasta Juhla valaistus Pietarissa, jota selvennettiin tekstillä
Meilläkin on tapana, jonkun merkillisen asian tapahduttua, valaista ikkunamme ja katumme riemun osoitteeksi. Vielä juhlallisemmat ovat tietysti semmoiset valaistukset suurissa, rikkaissa, kansakkaissa kaupungeissa, niinkuin Pietarissa. Siellä illan pimeä muuttuu melkein vakoisaksi päiväksi ja kansa tulvailee läpipääsemättominä joukkoina, täyttäen kadut tungoksellaan.
P. S. 2. Mareshalleille en löytänyt selitystä. Bengalin tulet olivat värillisiä liekkejä, joiden demoamiseen nykykouluissa (pdf) tarvitaan "kaliumkloraattia, tomusokeria, rautajauhetta, strontiumkloridia, magnesiumjauhetta, kuparikloridia, iso koeputki, statiivi & koura, väkevää rikkihappoa."

P. S. 3. Olipa onnekasta, että tein tämän katsauksen ennen Aleksanteri II:n patsaasta tehdyn ryhmätyön esitystä. Juhlinta ja ansioiden kertaus hallitusjuhlassa selittää osaltaan intoa vuotta myöhemmin muistaa keisaria patsaalla. Sanomalehtiselailussa huomasin myös hankkeen keisarin rinatkuvasta, joka ilmeisesti jäi toteutumatta.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Se tavallinen tarina?

Katariina Jakonen syntyi Kurkijoen Tervuksessa 15.3.1814. Kastettujen listassa vanhemmillaan Bertill Jakosella ja Anna Sinkkosella ei ole mitään titteleitä, kuin ei muillakaan. Rippikirja 1811-18 ei valaise tilannetta olennaisesti, mutta Katihan puhtaaksikirjoittajan mielestä kyseessä on talonpoikien sivu. Rippikirjassa 1819-35 perhe on vastaavalla sivulla Marianvaaran kylässä. Siellä kuoli Katarinan äiti vuonna 1822 ja isä vuonna 1835.

Rippikirjassa 1837-79 s. 164 Katariinalla on merkintä ripityksestä salavuoteuden tähden. Hän oli synnyttänyt 31.5.1843 Anton-pojan, joka sai kasteessa toiseksi kummikseen kirkkoherran vaimon. Kirkkoherran ja vaimonsa tyttärentyttären tyttärentytär muisteli sata vuotta myöhemmin, että
muuan nuori pappismies, rovastin apulainen, oli käyttänyt hyväkseen Katin nuoruutta ja kauneutta ja tavallaan tuhonnut hänen elämänsä. Ruustinna sääli Kati-poloista ja tunsi edesvastuuta siitä mitä hänen kodissaan tapahtui. 
Katariina eli Kati sai Kurkijoelta muuttokirjan 22.9.1848 Parikkalaan. Siellä hänet merkitään rippikirjassa 1841-54 s. 253 kappalaisen torpparien ja palvelusväen joukkoon eli ruustinna on voinut hyvinkin paikan järjestää. Kirjasta 1855-65 s. 726 näkyy, että Anton pääsi ripille vuonna 1859 ja Kati sai muuttokirjan Haminaan seuraavana vuonna.

Haminan lähetystössä asui ruustinnan tyttärentyttären tytär, jolle jo mainitun kronikoitsijan mukaan siirtyi vastuu Katista Vilniemen kartanon ohella. Tämä tytär eli Helena Melart meni juhannuksena 1863 naimisiin Zachris Joachim Cleven kanssa ja pari muutti Helsinkiin (RK 1855-69 s. 451). 
Helsinkiin muuttaessaan nuori perheenemäntä otti kotikartanosta mukaansa lehmän - siihen aikaanhan pääkaupungin kaduilla kulkevat lehmät olivat varsin tavallinen näky. Vilniemeläinen lehmä, joka oli tottunut kartanon vesiperäisen maan kasvattamaan heinään, ei kuitenkaan sopeutunut Helsingin oloihin ja apilaruokaan, vaan oli palautettava kotilaitumille.
Mahdollisesti Kati Jakonen muutti lehmän ja nuoren rouvan kanssa Helsinkiin. Lapsikatraan keskivaiheilla 5.8.1871 syntynyt Gunilla muistelee, että
Kati-mummo oli aina hyvin siististi pukeutunut ja hoivaili meitä lapsia koetellulla uskollisuudella.
Muistan miten Kati-mummo eräänä talvipäivänä veti Mathilda-sisartani ja minua lasten reessä jään yli Viaporiin. Veljeni käveli vieressä. Olimme kai vielä aika pieniä, koska me tytöt mhduimme samaan lasten rekeen. Mieleeni on kuitenkin painunut tapauksia ja sanoja tuolta retkeltä. Linnoituksen portin luona Kati-mummo pysähtyi ja sanoi: "Tämä linna on Suomen turva." Sitten hän vei meidät Ehrenvärdin haudalle ja selitti hänen luoneen tämän linnoituksen. Kati-mummo ymmärsi isänmaan asioita. Jo lapsina saimme kodistamme isänmaanrakkauden kipinän sieluumme.
... Sairaana olin ollut silloinkin, kun oli Aleksanteri II:n hallitsijana olon 25-vuotisjuhla ja Helsinkiin oli Senaatintorille järjestetty juhlavalaistus. Isän ja äidin kesken käytiin neuvotteluja pääsisinkö minäkin sitä katsomaan. Isä pelkäsi minun uudelleen vilustuvan, mutta äiti arveli etten kenties koskaan tulisi näkemään mitään niin suurenmoista. Niinpä minut puettiin lämpimästi, ja Kati-mummon mukana pääsin katsomaan juhlavalaistusta. Vieläkin muistan tarkkaan yliopiston seinämän koristelun.  
Kati Jakonen on siis todennäköisesti asunut Gunillan muistamassa kaupunkikodissa Kirkkokatu 4:ssä
Talon omistajan nimi oli Marjalin. Kun portaita noustiin kolmanteen kerrokseen ja avattiin oikeanpuolinen ovi, tultiin ensiksi suurehkoon eteiseen, josta oikeanpuolinen ovi johti suureen saliin ja vasemmanpuolinen isän huoneeseen. Isän huoneessa oli paljon kirjoja ja von Wrightin maalauksia. Niitä oli myös salissa.  
Gunilla Cleven yhdessä Tyyni Tuulion kanssa kirjoittama muistelma Vilniemen professori ja hänen perheensä on Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa signumilla 1981:46

maanantai 3. joulukuuta 2018

Rosnäsin rouva

Asikkalan Rosnäs on täällä vilahtanut eteen tulleen vanhan lehtileikkeen myötä. Joitakin vuosikymmeniä sitä myöhemmin tilaa emännöi 17.12.1795 syntynyt Ester Sofia Ström (o.s. Kiljander), joka oli jäänyt leskeksi syksyllä 1839. Koti ja yhteiskunta 2/1899:ssa julkaistun L. T.:n muistelman mukaan hän 1800-luvun puolivälissä oli
jo monta vuotta sairastanut hengenahdistusta, jonka vuoksi hänet tavallisesti nähtiin täysin puettuna lepäävän sängyssään. Kuitenkaan ei hän aikaansa kuluttanut toimettomana, vaan ahkerasti kutoen mitä hienointa sukkaa tahi sanomalehteä lukien tahi tutkien jotakin lääkärinkirjaa. Koolleen oli hän vähäinen ja kasvojen piirteet olivat tavattoman terävät, vaikka, vanhuksen korkeaan ikään katsoen, verraten nuorekkaat. Vähäisen hän tavallisesti puheli, mutta lausui sanottavansa usein sangen terävästi. Sillä häntä ei huvittanut jokapäiväisten asiain laverteleminen; sen sijaan saattoi hän virkistyä miellyttävästä ja älykkäästä keskustelusta jonkun sivistyneen miehen seurassa, niin että jaksoi päiväkauden istua ja vilkkaasti keskustella sohvan kulmaan pantujen tyynyjen varassa. 
Talo olikin aina täynnä vierasta väkeä. Tänne tulvaili näet sairaita idästä ja lännestä, sillä rouvan suuri lääkärintaito oli laajalti tunnettu ja varsinaisen lääkärin saanti lienee siihen aikaan ollut vaikeata. Varsinkin silmätautisia paranteli rouva suurella menestyksellä. Yksi hänen tyttäristään oli hänellä aina apuna näissä toimissa. Tapahtui myöskin niin, että rouva, heikkoudestaan huolimatta, salli kulettaa itsensä pitkienkin matkojen päässä olevain sairaiden luokse, jolloin sama tytär aina oli hänen mukanaan. Tällaisilla matkoilla oli vanhus hyvin varovasti kannettava ajoneuvoihin ja yhtä varovasti kuletettava perille.
[...]Tähän kotiin lähettivät monet vanhemmat myöskin tyttäriään kasvatettaviksi ja opetettaviksi. [...] Usein ryhtyi vanhus itsekin opetustyöhön, mutta enemmiten oli se hänen tyttärilleen uskottu. Vähäiset olivat vaatimukset tässä maksuttomassa koulussa, jossa pääasiana pidettiin uskonnon ensialkeiden teroittamista. Lisäksi tuli neuvoja seuraelämän vaatimuksista ja taloudellisia ohjeita, mutta senaikuisissa käsitöissä saivat tytöt olla sangen uutteria. Tietysti ei opetus ollut yhtä säännöllistä kuin varsinaisen koulun, vaan tapahtui siirto toisesta aineesta toiseen kullakin hetkellä vallitsevan mielialan vaatimuksesta. Mutta opetus tämäkin oli paremman puutteessa erinomaisen hyödyllistä. 
Paitse "herraskasvatteja" hoidettiin talossa myöskin useita turvattomia lapsia. Muistan vielä varsin hyvin erään talvi-illan, jolloin yksi talon tyttäristä läksi noutamaan muuanta pientä tyttöä, jonka kurjasta tilasta hän oli kuullut puhuttavan. Tytön toikin hän tullessaan kotia, ja kylläpä se raukka olikin avun tarpeessa! Kuin lapsi viimein viikkojen kuluttua oli saatu puhtaaksi, pantiin hänet herrastyttöjen "kamaripiiaksi".
Kertoja tuskin on erehtynyt talosta, vaikka rippikirjan 1851-62 mukaan Ström asui Anianpellon kartanolla ja kuoli Loviisassa, jonne tyttärensä oli avioliiton myötä muuttanut. L. T. kuvaa Rosnäsiä näin yksityiskohtaisesti
Suuren järven rannalla on muudan vanha herastalo. Sen entinen päärakennus, huolimatta korkeasta ijästään, seisoo vieläkin asuttavassa kunnossa, puutarhan ympäröimänä. Huoneet ovat pienet ja matalat, kuten vanhoissa rakennuksissa on tavallista, keittiö lienee niistä ollut suurin. Kaksi suurta yliskammaria ynnä monikomeroinen ullakko muodostavat rakennuksen yläkerran. Kaikkea tätä peittää taitettu, nykyään päreistä ladottu katto. Rakennuksen edustaa koristelee lasiveranna, muistuttaen muodikasta koristetta vanhassa hatturämässä. Kutka kaikki kartanoa ovat aikain kuluessa omistaneet, sitä tämän kirjoittajan olisi vaikea sanoa. Nimenä on sillä Rosnäs, joka kaiketikin johtuu eräästä villiruusuja kasvavasta niemekkeestä, joka ulkonee talon rannasta.
Ruusun kuva kirjasta "Little folks in Busy-land" (1916)

sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Marraskuun loppupuoli

18.11.
  • Onko Kuusisaaren näyttelyitä/opastuksia erityisesti mainostettu just jossain? Hirveä ryysis @DidMuseum ja Gyllenbergillä.
19.11.
  • Vaihteeksi tänään opinnäytteen tekijälle kertomassa näkemyksiäni yhdestä it-systeemistä. Pitäisikö titteliksi vaihtaa kokemusasiantuntija? Tai lausuntoautomaatti?
  • Ovatko nämä artikkelikuvitukset todellisuudessa samasta perheestä? Tunnistaako joku maalauksia? [Ei vastausta eli edelleen arvostaisin kommenttia]
  • Saamelaisten mytologia on vetänyt aika runsaasti väkeä. Ei yhtään tuttua.
    [Tilaisuuden aluksi puhui Norjassa väitöskirjaa tekevä Konsta Kaikkonen saamelaisten kuvauksista ennen vuotta 1650. Lainasivat toisiaan ja perustuivat enimmäkseen kuulopuheisiin. Kaikkonen totesti tekstien kertovan enemmän kirjoittajistaan kuin saamelaisista.
    Tilaisuuden tarkoituksena oli mainostaa/juhlistaa Juha Pentikäisen ja Risto Pulkkisen syksyllä ilmestynyttä Saamelaisten mytologiaa. Miesten puheilmaisu ei miellyttänyt, joten poistuin kahvitauolla. Myöhemmin illalla sosiaalinen media välitti tietoa, että ainakin yhdessä kirjan luvussa suorat lainaukset olivat jääneet merkitsemättä ja kuvituksena oli kuvasitaatteja. Tätä kirjoittaessani SKS on edelleen sitä mieltä, että kuvitus toisesta julkaisusta lainattuna on OK, mutta Tietokirjailijoiden lakimieheltä saatiin yleinen lausunto, josta voi vetää päinvastaisen johtopäätöksen.]
20.11.
  • Ajattelin jättää huomisen tilaisuuden väliin, mutta kun muistutusviestissä luvattiin *käsintehtyjä* karjalanpiirakoita... [Jätin silti väliin.]
21.11.
  • Tuttava näytti maanantaina, että @Kansallisarkist eteisaulan naulakoiden auki olleesta sisäkatosta näkyi vanha ulkoseinä ikkunoineen. [Kommentti liittyi rakennushistoriallisen selvitykseen Kansallisarkiston päärakennuksen sisätiloista (pdf)]
22.11.

  • Eino Leinon eksät. Hieno käsis ja upea yhden naisen esitys Pinja Hahtolalta.
24.11.
  • Ellet tunne teosta, minkä arvioisit tekoajaksi vuosikymmenen tarkkuudella? @turkuartmuseum [Oikea vastaus postauksen alareunassa]
  • Haartman & Munsterhjelm & Salokivi @turkuartmuseum värikäs ja paikallishistoriallinen yllätys. Viime sunnuntaina katsastin vain vähän myöhäisempää taiteilijaryhmää Villa Gyllenbergissä, jossa tunnelma paljon masentavampi. Muistaakseni.
  • Ajoissa Ravattula-seminaarissa. Kuten muutama muukin. Pitää pitää tuolista kiinni. [Blogiteksti seminaarista]
25.11.
27.11.
  • Törmäsin Kansalliskirjaston työntekijään ja kysyin tietenkin tunnelmia johtajavalinnasta. Ihmetellään kuulemma tulevan johtajan iäkkyyttä, kausi jää hyvin lyhyeksi.
  • Kolme sivistävää iltaohjelmaa tarjolla päällekkäin, mutta Amazonissa myynnissä tänään ilmestynyt lempparikirjailijan romaanisarjan osa Kindle-versiona... Eli himaan.
30.11.
  • Ikänäköisen täytynee lisätä arkistovarusteisiin suosiolla suurennuslasi.
Ainoastaan yksi innostui arvaamaan ajoitusta. Vastauksensa "1945" heitti sadalla vuodella, sillä taidemuseon jakaman tiedon mukaan kyseessä on Robert Wilhelm Ekmanin teos 1840-luvulta.

Suomalaiset kaularautoihin


Kuningatar Kristiina oli 10-vuotias kun nimissään julkaistiin painettuna Sverige. Kungl. Maj:t: Placat Att alle Finske Lösdrifware skole innan Walbårgmässan Anno 1637. begifwa sigh vthur Swerige til bakar åth Finlandh., 1636. Hinkua suomalaisten palauttamisesta synnyinsijoilleen tuskin voi siis vyöryttää niskoilleen.

(Sitä kokivatko Ruotsiin lähteneet olevansa "suomalaisia" ja ymmärsivät täten määräysten koskevan heitä, voi kukin miettiä Ihan Oikeiden Historiantutkijoiden tuotoksiin nojaten.)

Plakaattiin katsottiin aihetta, sillä suuri joukko suomalaisia oli lähtenyt kotiseudultaan ja päätynyt "metsiin". Valtaapitävien oletuksena oli, että he pyrkivät välttelemään sotamieheksi joutumista, mikä ei kuullosta kaukaahaetulta selitykseltä. Plakaatti antoi määräajan kotiin lähdölle ja uhkasi sen päätyttyä ottaa irtolaiset "päästä kiinni" ja viedä kaularaudoissa pakkotyöhön kruunun linnoihin ja tiloille.

Näin siis laitettiin työttömiä kuriin lähes neljä sataa vuotta sitten. Samoja teemoja on myöhäisemmässäkin irtolaislainsäädädännössä, joten vaikka dokumentti ei ollut ennestään tuttu, ei se varsinaisesti yllättänyt.

Paitsi pienen yksityiskohdan suhteen. Rankaisu-uhkauksien lomassa todetaan, että niitä ei kohdisteta viljanpuijiin, jotka passin kanssa tulevat työhön ja keväällä palaavat Suomeen.
Tällaisesta kausityöstä en muista kuulleni. Mistä päin Suomea kannatti lähteä tällaiseen ja missä päin Ruotsia puitiin koko talvi niin, etteivät omat miehet riittäneet?

lauantai 1. joulukuuta 2018

Täydennysosia

1) Liittyen syksyn retkeen ja tämän viikon Alvin-surffaukseen (osa 1 ja osa 2) yllä Carl Peter Hällströmin Utsigt af Kankas säteri i Masko sokn och Åbo län, aftagit d. 23. Julius 1793 (rajattuna). Huomiota herättää puiden vähäisyys verrattuna esimerkiksi Alvin-surffailussa löytyneeseen Kyminkartanon kuvaan.

2) Julkaistuani tekstin 1870-luvun naisakatemiasta, Reetta Eiranen muistutti vielä aikaisemmista Yliopiston Tieteellisistä Ilta-huwituksista, joista hän oli kertonut blogissaan. Nämäkin olivat naisille sopivia eli lainaamani kirjoittajat, jotka pitivät naisakatemiaa ensimmäisenä popularisointina tai ensimmäisenä tieteen tarjomisena naisille olivat väärässä.

3) Äskettäin esittelemästäni Elise Heintziestä sain lisätietoa Kansalliskirjaston arkistoprojektissani. Heintzien koulua käynyt Gunilla Cleve (s. 1871) oli yhdessä Tyyni Tuulion kanssa vuonna 1954 kirjoittanut muistelman Vilniemen professori ja hänen perheensä, joka on Kansalliskirjaston käsikirjoitusarkistossa signumilla 1981:46. Siinä Cleve kertoo:
Lastentarha-ajan jälkeen kävin rouva Elise Heintzien valmistavaa koulua, mikä muistaakseni sijaitsi Vuorikadulla. Koulu oli hyvin primitiivinen. Keskellä lattiaa oli suuri ruokailupöytä, minkä ympärillä me oppilaat istuimme. Meille opetettiin lukemista, kirjoitusta ja laskentoa. Uskontotuntien hartaus ja lapsentajuisuus jäi mieleeni. Kerran kun olimme ruokailemassa, eräs poika heitti leipäpalasensa nurkkaan. Kaikki kauhistuivat, sillä leivälle Jumalan viljana annettiin siihen aikaan aivan toinen arvo kuin nyt. Täti Heintziekin oli järkyttynyt, mutta ei virkannut mitään. Poika luki tädin katseesta tekonsa aiheuttaman surun, sai piston sydämeensä, meni nurkkaan, otti leivän lattialta, suuteli sitä ja alkoi sitten tyyneesti syödä mutustaa leipäpalaansa.
4) Referoidessani aatelistytön lapsuutta 1800-luvulta yritin löytää lisätietoa Olga Armfeltin käymästä Pyhän Katariinan tyttökoulusta Pietarissa. Varmasti yritin myös digitoituja lehtiä, mutta vasta nyt (perinteisesti muuta etsiessäni) osuin E.S.:n artikkeliin Muistelmia venäläisestä kasvatuslaitoksesta 1860-luvulta (Koti ja yhteiskunta 7-8/1899), joka olisi ollut juuri oikeaa asiaa.

5) Aivan blogin alkuaikoina olen suoraviivaisesti kopioinut matrikkelitekstin Kiikeri-Kaisasta. Hieman värikkäämpi ja vaiheikkampi versio oli julkaistu Koti ja yhteiskunta -lehden numeroissa 3 & 7-8/1899.

6) Vuodesta 2008 kaipaamani ja viimeksi alkuvuodesta kyselemäni muuttoliiketietokanta on edelleen olemassa! Tampereen yliopistossa on käynnistynyt Väestön, elinolosuhteiden ja yhteiskunnan rakenteiden historian tutkimusyksikkö, jonka tietokantahankkeessa vanhasta aineistosta tulee osa väestötietokantaa, joka kattaa vuodet 1750-1920. Pilottina on Tampereen nykyisen kaupungin alue. Toivottavasti avataan myös yleiseen käytöön. Eikä unohdeta valmistumisen jälkee vanhaan formaattiin kellariin.

7) Aikanaan kirjoitin lyhyesti lyijykynän historiasta ja näin varhaisia kappaleita Tallinnassa. YouTubesta löysin äskettäin paremman katsauksen esineen historiaan, in English.

8) Kokemastani osallistavan budjetoinnin työpajasta ilmestyi järjestävän osapuolen esitys. Osallistujamäärän minimaalisuutta ei kvantifioitu, vaan kutsuttiin "pieneksi, mutta pippuriseksi". Pahoin pelkään, että olin ainakin 75% pippurisuudesta.

9) Viime vuonna kirjoitin pätkän suomalaisen osasta raamatullisesta arkeologiasta Jerusalemissa. En ole ainoa aiheesta kiinnostunut, sillä jokin aika sitten Tiedekulmassa Timo Stewart piti esityksen Liiton arkin metsästys Jerusalemissa 1909-1911.

10) Kirjoittaessani vuoden 1840 talvimarkkinoista Kuopiossa ihmettelin mainintaa shampanjasta. Tullitilastot alkavat myöhemmin, mutta pitäisi tarkistaa ne joskus. Tuli mieleen kun huomasin sanomalehdissä kierrätetyn tuontitilaston vuodelta 1886:



perjantai 30. marraskuuta 2018

1600-luvusta tutkimusta

Alkuperäinen valokuva
Axel Ebben veistoksesta
David Castor, Wikimedia
Tänään puolustaa Joensuussa väitöskirjaansa Snapphanar and power states : insurgency and the transformation of war in Sweden and Denmark 1643-1645 Olli Bäckström, joka on blogikirjoituksiakin julkaissut. Työstään en voi toivoakaan ymmärtäväni mitään, joten lainaan tiedotetta:
Epätavanomainen sota tanskalaisten sissien ja ruotsalaisten sotilaiden välillä niin sanotussa Torstenssonin sodassa vuosina 1643–1645 edusti murroskohtaa sodankäynnin historiassa, osoittaa Itä-Suomen yliopistossa tarkastettava filosofian maisteri Olli Bäckströmin väitöstutkimus. Tanskalaisten talonpoikaississien turvautuminen uudenlaisiin ampuma-aseisiin ja niiden mahdollistamiin sodankäyntitapojen innovaatioihin voimistivat sissisodankäynnin tehoa ja pakottivat ruotsalaiset sotilaat kehittämään omia vastakeinoja piilukkomusketeilla aseistautuneiden sissien muodostaman sotilaallisen uhan torjumiseksi.
Päivän juhlistamiseksi hieman muutakin julkaisuarkistoissa 1600-luvusta eteen tullutta:

torstai 29. marraskuuta 2018

Esteettömyyskuulutuksia

Ruotsalaisten digitointien haravoinnissa löytyi vielä muutamia aviopuolison ja/tai esteettömyyden kuulutuksia.

Kustaan sodan jälkeen reseviläinen Matts Andersson Gast ei ollut palannut Tammelaan, jossa häntä odotti vaimo Elisabeth Simonsdotter. Ensimmäinen kuulutus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes Tidningar 18.5.1796.
Inkerinmaalta ilman papintodistusta Mikkeliin päätynyt sotilas Joseph Hurtig ei voinut todistaa esteettömyyttään avioliittoon, joten toinen kuulutus asiasta julkaistiin sanomalehdessä Inrikes Tidningar 20.9.1797. Nimellään ei löytynyt solmittua avioliittoa HisKiin tallennetuista.
Turun läänin Uudellakirkolla syntynyt armeijasta eronnut jääkäri Anders Swanberg oli vuoden 1790 paikkeilla eli Kustaan sodan jälkeen asettunut Tohmajärvelle. Kesän 1798 loppuessa hän suunnitteli avioliittoa Regina Pakunaisen (Paakkunainen?) kanssa, mutta ei pystynyt todistamaan esteettömyyttään. Joten kuulutus sanomalehdessä Inrikes Tidningar 11.9.1798.

Ilmoitus täytti tarkoituksensa. Reginan ja Andersin avioliitto solmittiin 13.12.1798. Anders oli tuolloin räätälin kisälli. Avioliitto jäi varsin lyhyeksi. Regina kuoli 5.3.1802 ja hautauslistassa häntä kutsutaan räätälin vaimoksi.

Kustaan sodassa Henrik Granqwist, Stackelbergin rykmentin von Köhlerin komppanian sotilas n:o 31 hävisi riveistä. Halikossa häntä odotti kolmen lapsen kanssa vaimo Stina Jacobsdotter. Kymmenen vuoden jälkeen tämä halusi selvyyden tilanteeseen ja vapauden avioliitostaan, joten sanomalehdessä Inrikes Tidningar julkaistiin kuulutus 3.6.1800.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Nuoren miehen elämää 1790-luvulla

Nils Magnus Tolpon arkisto Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa (Coll 528.1) kutsui sisältökuvauksellaan. Ei siksi, että mies oli syntynyt Köyliössä, tai siksi, että äitinsä on vuosia selvittelemääni Belin-sukua.

Mutta, että pääsee lukemaan päiväkirjaa vuodelta 1795! Se oli hämmästyttävän selvää käsialaa, mutta ikänäköisen silmin superpientä tekstiä. Sitä kirjoittaessaan 25-vuotias Nils Magnus oli Turun akatemian psykologian dosentti, joka säännöllisesti kirjoitti suloiselle isälleen (söta far).

Sisältö oli ihanan arkista ja maanläheistä. Tuntui, että kirjoittajan kanssa tulisi hyvinkin juttuun, vaikka usein puhutaan menneisyyden ihmisten käsittämättömyydestä. Nils Magnus kertoi ostamistaan kirjoista ja lukemistaan kirjoista. Tai siitä, ettei ollut lukenut mitään (läste ingenting). Hän merkitsi muistiin jalkojen pesun (!) ja aamusella paikkaamansa housut. Tavallisesta elämästä (sysselsattes med det vanliga).

Ilmaisu, joka yhdistyi nykyaikaan parhaiten, oli "En tehnyt mitään! Juoksin vain ympäriinsä." (Gjorde ingen ting! annat än gick omkring)
Muutama vuosi aikaisemmin Nils Magnus ja veljensä Mårten harjoittelivat ranskaa käyttämällä sitä kirjeenvaihdossaan. Muutama konsepti näistä on tallella ja joukossa oli ilokseni (sillä ranskani heikkoa) myös yksi englanniksi vuodelta 1791. Jaoin sen hupipalana tietämilleni englanninkielisten kirjeiden tutkijoille ja he tuntuivat elettäni arvostavan
Maatiala-kohta oli kiinnittänyt omankin huomioni.
Kirje oli päivätty 23.9.1791 Pirkkalassa, jonne Nils Magnuksen isä oli pari vuotta aiemmin siirtynyt kirkkoherraksi Köyliöstä. Yhdessä vanhempiensa ja sisarensa kanssa Nils Magnus oli 20.9. käynyt vierailulla Maatialassa ja rapotoi, että emäntä oli jossain määrin kaunis, mutta häntä ympäröi lauma narttuja, sylikoiria ja pentuja, jotka nuolivat kasvojaan ja erityisesti suutaan (The Mistress is there not without beauty, but a great flock of bitches, lap-dogs and whelps smacked continually the hole face and especially the mouth of her.)

Tämä ei siis ollut tavanomaista.

Maatialan emännän henkilötietojen löytämiseen meni tavallista enemmän aikaa, sillä Pirkkalan rippikirjan merkinnät päättyvät vuoteen 1781 ja henkikirjoja etsiessäni eksyin Hämeeseen. Maatialan merkinnät vuodelle 1791 ovat Turun ja Porin läänin puolella tilissä 7768 sivulla 774. Puustellia isännöi edelleen everstiluutnantti Anton Vilhelm von Schantz, joten koirien ympäröimä nainen lienee ollut 38-vuotias vaimonsa Catharina Elisabet de Carnall.

tiistai 27. marraskuuta 2018

Muusikko Lyypekistä ja Emeli-neiti

Minulla on ollut huomattavia vaikeuksia löytää kirjallisuutta ja tutkimusta Saksasta Ruotsiin suuntautuneesta siirtolaisuudesta 1600-luvulla. Sääli, ettei kiinnostukseni kohdistu 1800-lukuun, sillä verkosta löytyi kerrassaan asiallisen näköinen Robert Schweitzerin tutkimus Lübecker in Finnland (pdf), joka sanoo jotain aiemmista vuosisadoista, mutta keskittyy 1800-lukuun. Ja listaa Lyypekistä Suomeen tulleet, lähdeviitteineen!

Näiden joukossa on muusikko Johan Daniel Strunck, joka Pohjois-Savon muistin mukaan muutti Suomeen 1845 ja Kuopioon vuonna 1854. Sanomalehtihaun perusteella nämä pitävät paikkansa. Vähän ennen Kuopioon muuttoa Strunck on (Schweitzerin mukaan) 24.8.1853 siirtynyt Venäjän alamaiseksi ja Suomen kansalaiseksi.

Kuuromykkäin lehdessä 1/1899 julkaistun artikkelin perusteella Strunckin vaimokin oli Saksasta. Markku Lepistön opinnäytteen Markkinarenkuttimesta Martin Pauliin. Harmonikka kansanvalistuksen japopulaarimusiikin Suomessa 1850–1900 mukaan leski jatkoi musiikkikauppaa Kuopiossa Strunckin kuoltua vuonna 1884, mutta lesken nimeä ei mainita. Kuopiossa 16.11.1857 syntyneen Emelia Adolfina -tyttären kastekirjauksen mukaan äitinsä oli nimeltään Johanna Schönemann.


Kuuromykkäin lehden artikkeli käsitteli nimenomaan tätä tytärtä, joka on yllä kuvattu kuurosokean Agneta Halosen kanssa. Emelia Strunck "rupesi jo nuorena. 20 vuoden vanhana, opettamaan kuuromykkiä. Hän tuli v. 1879 rouva A. Stenbergin kuoltua opettajattareksi Kuopion kuuromykkäin kouluun. Vuonna 1890 sai hän Suomen valtiolta 1,000 markan suuruisen matkarahan. Kesällä samana vuonna matkusti hän Saksanmaalle ja seurasi siellä opetusta monessa pohjois-Saksan kuuromykkäin koulussa. Vuonna 1893 määrättiin neiti Strunck vakinaiseksi opettajattareksi Kuopion kuuromykkäin kouluun. Hän sai valtakirjansa siihen virkaan vuonna 1895."

Uransa loppuvaiheessa kuurojen kouluissa viittomakieli oli kielletty. Niinpä hänestä on tallentunut muisto
Lähestyessämme koulua tiesimme opettaja Strunckin kiikkuvan keinutuolissaan ikkunan takana. Supatimme toisillemme: ”Älä viito enää! Emelie on taas vahdissa!”
Vielä 70-vuotiaana Emelie Struck oli kuurojenkoulun opettajana, sillä olihan hän "ikäisekseen hyvissä voimissa ja työkuntoinen" (Savo 17.11.1927).

maanantai 26. marraskuuta 2018

Tuotteistettu Ravattula

Matkustin siis lauantaiksi Turkuun ja nautittuani taidemuseoiden annista (vahva suositus Turun taidemuseon juuri avautuneelle Haartman & Munsterhjelm & Salokivi -katsaukselle) istahdin melkein eturiviin kuuntelemaan Ravattulan tutkimusten antia.

Ensimmäisenä Ravattulan Kirkkomäen tutkimuksia johtava Juha Ruohonen esitteli kaksi helaa, jotka kuvioidensa puolesta ovat samaa sarjaa, vaikka eivät täysin identtiset.

Toisessa helassa oli kiinni pala nahkaa, joten ne lienevät olleet osa vyötä. Jännästi toinen on löytynyt kirkon sisäpuolelta ja toinen ulkopuolelta. Onko vyön omistaja haudattu reilusti ennen kirkon rakentamista? Radiohiiliajoitukseen 1040-1210 ajatus ei sovi.

Ruohonen käytti sijaintia enemmän aikaa siihen, että mielestään helavyöt kuuluvat viikinkiaikaan. Minä puolestani muistin nähneeni hopeavöistä tietoa kerätessäni keskiaikaisia versioita (joista pari blogitekstin kuvituksena) enkä ymmärtänyt ongelmaa. (Ehkä heloilla ja muilla metallikoristeilla on ero, joka on mennyt minulta ohi.)

(Helojen pohjalta muokattu riipus on myynnissä ja tuloilla tuetaan Ravattulan tutkimusta.)

Siiri Tuomenoja puhui sitten Ristimäen hautamerkeistä, joista yksi oli tuotu näytillekin (kivi yllä olevassa kuvassa). Olen ollut niin tottunut ajatukseen puisista merkeistä, että tuli täytenä yllätyksenä, että merkittävässä osassa näistä kristinuskon varhaisajan haudoista oli kivisiä merkkejä. Kovin vakiintuneita tavat eivät ole olleet. Joskus kivistä on tehty ladelma, joskus ne ovat pystyssä jaloissa, keskellä tai pään päässä ja joskus kivet kertovat tukeneensa kauan sitten kadonnutta puista merkkiä.

Tuomenoja esitti myös Suomen muut tunnetut varhaiset hautakivet, jotka ovat kaiverrettuja tai muuten muokattuja ja tuontitavaraa. Toisin kuin Ristimäellä, joissa kivet on käytetty sellaisenaan. Laakean ladelman verrokkina voi pitää Ruotsista tunnettuja "Eskiltuna-arkkuja", joita en muista aiemmin nähneeni. Hieman hämäränä tuli mieleeni Maltalla nähty vaakasuora hautakivi, joka taisi olla muslimien.

(Hautamuistomerkkejä ei ollut vielä myynnissä.)

Kahvitauon jälkeen puhuttiin naisten asuista. Kalvoista ei saanut ottaa julkaistavaksi kuvia, mutta tälle epätarkalle otokselleni sain Ruohoselta luvan. Jaana Riikonen näytti haudasta löytyneen kampauksen rekonstruktion mallinaan Siiri Tuomenoja.
Viitan pronssispiraalikoristelua.
Tiedotteen yhteydessä
tarjottu lehdistökuva
Riikonen sai nyt rauhassa pitää esityksen, joka Ildiko Lehtisen juhlaseminaarissa keskeytyi. Ennenstään tutulla alkupuolella hän selitti miten tulkinnat Varsinais-Suomen haudoista löytyneistä päähinejäänteistä ovat kehittyneet. Ristimäki on tarjonnut lisämateriaalia eli malli on ainakin ollut yleinen. Löytöjen lisäksi pitää tehdä kokeiluja, joiden merkitystä korosti myös pronssispiraaleista puhunut Veronika Paschenko.

Lopuksi julkistettiin mittava kokeilu eli Ravattulan muinaispukuhanke, jonka tavoitteena on valmis puku vuoden 2020 alkuun mennessä. Ainesta oli hämmentävän paljon, sillä yhdestä haudasta oli löytynyt suhteellisen iso kangaskappale, jonka saumoista päätellen malli on astetta modernimpi kuin tähän mennessä tehdyt muinaispuvut. Ja säärisiteiden sijaan haudassa oli ommellut sukat. Aikojen muutoksesta kertoo todennäköisesti sekin, että haudassa oli vain yksi solki.

Aiheesta kiinnostuneet voivat lukea Turun yliopiston tiedotteen. Aikanaan selviää jaetaanko malli avoimena tietona vai rahaa vastaan.

P. S. Ravattulan tutkimuksia voi tukea tuoteostojen lisäksi myös liittymällä Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:hyn.
P. S. 2. Seminaarissa istui vieressäni Kari Hintsala, joka ei kirjoittanut sanaakaan muistiin, mutta teki kumminkin blogipostauksen.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Ruotsin-Kaisa

Kaisojen nimipäivän kunniaksi Jokamiehen viikkolehdessä 27/1912 julkaistu "kotipaikkatarina Kärkölästä", josta olisi kiva saada lisätietoa kommentteihin. Onko vastaavaa kerrottu toisaallakin?
RIITA oli syntynyt siitä kuka Kärkölän pitäjän Koukun kylässä olisi oleva oikea esivallan edustaja veronkannossa. Siinä asemassa halusi moni olla, sillä siitä aina herahti vähän omaankin hinkaloon ja olihan veronkantajalla sitäpaitse jonkimmoinen käskijävaltakin kylän muiden asukkaiden suhteen. Kaisa-emäntä, jonka miesvainaja oli ollut veronkantaja-herra, katsoi olevansa oikeutettu perimään miehensä jälkeen hänen veronkanto-oikeutensakin ja kun kylässä oli muitakin, jotka virkaa halusivat, jätettiin juttu oikeuden ratkaistavaksi. 
Kun oikeuden päätös vihdoin julistettiin oli se Kaisa-emännän eduksi. Siinä Kaisa julistettiin kylän veronkantajaksi, isännäksi ja käskijäksi. 
Asia oli siten ratkaistu, mutta päätökseltä puuttui vielä kuninkaan vahvistus. Oikeuden pöytäkirjat oli saatettava Ruotsiin ja asiakirjojen kuletuksesta edes ja takaisin oli asianomaisen itsensä huolehdittava. 
Jonkun aikaa asiaa mietittyään, kuulusti Kaisa ystäviensäkin mieltä ja nämä kehoittivat Kaisan valjastamaan hevosensa, panemaan pussillisen maltaita rekeensä, pöytäkirjat poveensa ja ajamaan Turkuun, jossa muuan "asianajotoimisto" huolehti tällaisista asioista kohtuullista palkkiota vastaan. Pussillinen maltaita oli hyvänlainen palkkio, sillä maltailla oli hyvä menekki, koska ne voitiin helposti muuttaa rahaksi. 
Hyvä neuvo oli saatu, mutta Kaisa oli liian saita sitä totellakseen. Itsepäisenä lähti hän jalkapatikassa kiertämään Pohjanlahtea saapuakseen siten itse Tukholmaan kuninkaan puheille.
Kaisa läksi matkalle kaikessa hiljaisuudessa, mutta varovaisuudesta huolimatta saivat hänen riitapuolensa vihiä siitä, millä tavoin Kaisa oli lähtenyt asialleen vahvistusta saamaan. Heidät valtasi suuri kiusaus — virka oli tuottava. He väärensivät oikeuden pöytäkirjat ja lähettävät ne Turun kautta Ruotsiin, jossa tuota pikaa saivat niille vahvistuksen. 
Kun Kaisa sitten vihdoin saapuu kuninkaan luokse, on tämä jo aikoja takaperin antanut vahvistuksensa samasta asiasta tehdylle pöytäkirjalle ja hädin tuskin välttäen tyrmän palaa Kaisa tyhjin toimin takaisin samaa tietä kuin on Tukholmaan tullutkin. 
Muistoksi matkastaan sai Kaisa kotiin palattuaan haukkumanimen Ruotsin-Kaisa, jolla nimellä häntä kutsuttiin kuolemaansa saakka. 
Ennen matkalle lähtöään oli Kaisa rakennuttanut komean kaksikerroksisen aitan, jossa aikoi säilyttää kokoomansa rikkaudet. Aitta jäi sillä kertaa kylmille, mutta seisoi se paikallaan yli sata vuotta. Mainittu aitta purettiin vasta joku vuosi sitten. Sen otsikossa oli ollut vuosilukukin, mutta uudestarakennettaessa on se hävinnyt. Jotkut ovat kuitenkin muistavinaan, että se oli 17:nen vuosisadan viimeiseltä puoliskolta.
Kuva kirjasta Stockholm under Medeltiden och Vasatiden, kort framställning af H. Hildebrand, F. Lilljekvist, Gustaf Upmark och F. U. Wrangel, etc