Perjantain ensimmäisessä Dies Medievales -sessiossa puhuttiin kirjallisista lähteistä. Maria Kallio tutkii Turkuun liittyviä kopiokirjoja, joiden synty ja varhainen käyttö on vielä tuntematonta. Olli-Pekka Kasurinen selvittelee englantilaisten kulttuurivaikutusta Ruotsiin kristillistymisen aikaan. Kiistatta sitä oli, mutta kertovat lähteet ovat vähissä ja muitakin haasteita riittää. Mielessä kävi Tuomas Heikkilän esitys pyhimyskalentereista, mutta niiden pohjoiset mahdollisuudet ovat varmaan Kasurisella jo tiedossa.
Session kiinnostavimmalta kuullosti Seppo Eskolan otsikko "Kirjavat voudintilit - Voudintilikokoelman rakenteen ja synnyn analysointia", mutta sen anti jäi vähäiseksi. Hieman hätkähdytti voudintilien foliomäärä 495280 - ei taida tulla koskaan joka sivua katsottua. Ångermanin jälkeen minun piti pysytellä vouditileistä kaukana, mutta niillä on vetovoimansa. Eskolan väitöskirjassa on toivottavasti muutakin kuin sivujen ja signumien lukumääriä, sillä tilien taustat helpottaisivat niiden käyttöäkin.
Perhe, lapset ja hyvinvointi -sessiossa Charlotte Vainio kertoi analysoineensa tuhansia keskiaikaisia asiakirjoja. Yksittäisen anti voi olla vähäinen, mutta paljastavatko ne isona massana jotain naisen laillisesta asemasta Ruotsissa keskiajalla? Tutkimustavan on mahdollistanut digitalisointi.
Lauantai-aamuna Tom Linkinen kertoi kahdesta ritarista, joiden suhde oli niin tiivis, että he jakoivat vaakunansa ja käyttivät molemmat samaa. Aikalaiset kuvasivat heidän suhdettaan rakkaudeksi ja siitä kertoivat hämmästyttävän monet lähteet. Näin ei ole aina ja Linkinen promosi keskittymistä mahdollisuuksiin todennäköisyyksien sijaan (History of possibilities). Lähteissä harvemmin näkyvistä henkilöistä kiinnostuneena täytyy perehtyä tähän ajatussuuntaan mahdollisuuksien mukaan.
Kirsi Salosen otsikkona oli "Turun hiippakunnan papiston kansainväliset suhteet keskiajalla". En saanut kertauskurssia hänen helmikuisesta Glossan esitelmästään Roomassa riitelevistä ruotsalaisista, vaan mielenkiintoisen pikakurssin pappien nimityksistä keskiajalla. Lisäksi opin, että Diplomatarium Fennicum sisältää virheitä.
Näihin ja niiden korjaamisen mahdollisuuksiin päättyi loppukeskustelu, jossa oli sitä ennen lähinnä voivoteltu tutkijoiden vähäisiä mahdollisuuksia vaikuttaa museoissa ja kouluissa esitettävään historiaan. Suoraan "kansalle" viestimisestä mainitiin ainoastaan epäonnistunut ständi keskiaikamarkkinoilla. Verkkovideotkin mainittiin ainoastaan opettajille tarjottavana aineistona, joka olisi yleisen sivuston sijaan parasta piilottaa opettajille tarkoitettuun paikkaan.
Ulkomailla verkkovideoita käytetään jopa (hui!) keskeneräisten väitöstutkimusten esittelyyn: CamPhDcasts. Sellaisilla voisi kertoa tutkimuksestaan jopa kansainväliselle yleisölle?! Keskustelussa sivuttiin kansainvälistä verkottumista ja itkettiin sitten rahan ja resurssien perään. Kukaan ei maininnut sosiaalista mediaa tehokkaana pidettynä ja hinnaltaan halpana. Vanhassa vara parempi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti