Viime lauantaina osallistuin Helsingin seudun kesäyliopiston retkelle Päivä muinaisuuden poluilla. Tuttuun tapaan bussi oli täynnä itseäni vanhempia naisia, lievästi kärjistäen.
Espoon länsirajalla, lähellä Espoon kartanoa, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa, katselimme Sperringsin kiviaikaista asuinpaikkaa. Eli tiirailimme pellon ja metsän rajaa.
Seuraava kohde, Hvitträskin lähellä oleva kalliomaalaus, oli visuaalisesti mielenkiintoisempi. Ja sain vastauksen mummoni kestokysymykseen ”miten punamulta on voinut pysyä seinässä tuhansia vuosia”. Vastaus oli, että kalliosta irronneet mineraalit ovat muodostaneet suojaavan kerroksen. Joka oli, taivaan kiitos kestänyt puhdistustyön sen jälkeen, kun joku idiootti oli spraymaalannut muinaisjäännöksen päälle!
Jatkoimme Inkoon kirkolle. Saamassamme materiaalissa oli kuva sen Kuolemantanssi-maalauksesta, josta muistin olleeni siellä aikaisemminkin, viimevuotisella Glossan retkellä. Toivottavasti nyt pysyy mielessä, että olen siellä käynyt ja joku päivä ehkä sekin missä kirkossa käytiin aikaisemmalla Glossan retkellä.
Kirkon jälkeen siirryimme metsiin, joista löytyi hautaröykkiöitä, hautaröykkiöitä ja hautaröykkiöitä. Yritin kuunnella, mutta en omaksunut opastuksesta juuri mitään. Maisemat olivat kauniita, metsässä kiva kulkea ja aurinko paistoi.
Päivän toinen kirkko oli Teijon kirkko, jonka syntyhistoria kerrottiin kertaalleen bussissa ja toiseen kertaan paikan päällä niin jäi (ainakin toistaiseksi) mieleen. Ruukinpatruuna Robert Bremer oli ennustanut vedenpaisumuksen, johon hän uskoi niin voimakkaasti, että varusti aluksen ruukkilaisia varten ja makuuhuoneensa ikkunaan pelastusveneen. Kun vettä ei tullutkaan Bremer rakennutti Jumalaa kiittääkseen kirkon vuonna 1829. (Juha on kirjoittanut blogissaan yksityiskohtaisemman version tarinasta.)
Viimeinen retkikohde oli Vuorentaan kartano Halikossa. Ruotsalaisen arkkitehdin 1800-luvun puolivälissä designaama rakennus oli ulkoa varsin omalaatuinen. Pohjana oli kaksikerroksinen harmaakivirakennus, jonka uskotaan olevan 1500-luvulta. Hornien luovuttua kartanosta 1734, rakennus jäi asumattomaksi. Vuonna 1802 se muutettiin viljamakasiiniksi. Nykyiseen asuun vievät työt aloitettiin 1854.
Opastuksen siellä hoitivat rutiinilla nykyinen emäntä Lotta Armfelt ja hänen isänsä Carl Armfelt. Paljon hienoa tietenkin nähtiin, mutta eniten kadehdin maisemia ja 1600-luvulta peräisin olevaa sukuraamattua, jossa oli Armfeltien esi-isän muistiinpanoja 1700-luvun ensimmäisiltä vuosilta eli Pohjan sodan ajalta. Kirja oli isokokoinen, itse olisin valinnut sotatantereelle vähän pienemmän mallin.
Paluumatkalla Helsinkiin mainostettiin Arkeologian harrastajat ANGO –yhdistystä. Jaetun esitteen mukaan heillä näyttää olevan paljon mielenkiintoista toimintaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti