torstai 26. marraskuuta 2020

Milloin Porvoo perustettiin?

Kiistely ja keskustelu Turun alkuajasta on käynyt niin voimakkaana, että minulta on mennyt täysin ohi Porvoon perustamisvuosisekoilu. Porvoolaiselle tuttavallenikin asia oli uusi hänen jakaessaan eilen kirkkohistorioitsija Simo Heinisen yleisönosastokirjoituksen "Porvoolla ei ole juhlavuosi". Heinisen mukaan samaan aikaan vuonna 1996 kuin kaupunki valmistautui 650-vuotisjuhliin oli ilmestynyt nimekkäiden tutkijoiden historianesitys, jossa vuosi 1346 tulkittiin vuodeksi 1546. Juhlia ei siirretty ja ristiriita näköjään sai julkisuutta (ainakin Hesarissa) vasta pari vuotta myöhemmin.

Muutama vuosi myöhemmin asia unohdettiin Hesarissakin ja jonkun jutun tietokulmassa kerrottiin jälleen perustamisvuodeksi 1346.

Virallisena totuuden torvena tämän tapaisessa asiassa voinee pitää Museovirastoa. Päivi Hakanpään vuonna 2008 julkaistusta Porvoon kaupunkiarkeologisesta inventoinnista (pdf) vuosilukua 1346 ei tekstihaulla löydy ja sivulla 4 perustamisvuodeksi ilmoitettaan "1380-luvun alku". Mutta Porvoon kaupunki ei ole täysin luovuttanut. Vuonna 2015 viimeksi päivitetyn Länsirannan asemakaavaselvityksen (pdf) historiaosuuden alussa lukee "Suomen toiseksi vanhimman kaupungin varsinaisena perustamisvuotena pidetään vuotta 1346.". Tulevan juhlinnan tiedotteessa selitetään, että
Ikä on laskettu vuodesta 1346, vaikka toisaalta arvioidaan, että Porvoo sai varsinaiset kaupunkioikeudet noin 1380.​ Tavaksi on muodostunut jo 1800-luvulta lähtien, että merkkivuotta juhlitaan erityisen komeasti joka 25. vuosi. Edellisen kerran juhlittiin, kun kaupunki täytti 650 vuotta vuonna 1996. ​

Kuva SimoM, Wikimedia. CC BY-SA 3.0

Vuodesta 1346 on pidetty kiinni myös kukkaistutuksissa. Minä en ole millään Porvoon käynnillä kiinnittänyt niihin huomiota, mutta jotkut ovat terävämpiä. Seikkaileva ja valokuvaava J huomautti vuonna 2016:
Porvoo sai kaupunkioikeudet 1380, mutta kukkaistutuksien ja kaikkitietävän wikin mukaan Porvoon kaupunki perustettiin 1346. Jännää, että kaupungin oma turistiopaslehti (vieressäni auki) ei kerro tästä mitään. Porvoo on Suomen toiseksi tai kolmanneksi vanhin kaupunki riippuen siitä kumpaa vuosilukua uskoo

Kaikkitietävällä wikillä tarkoitettiin kai Wikipedian Porvoo-sivua, jota on sittemmin päivitetty. Eli tänä vuonna kaupungissa ensivierailulla ollut kirjasi blogiinsa

Porvoonjoen vastarannan vuosiluku 1346 ei ihan täsmää Wikipedian mainitsemaan kaupungin perustamisajankohtaan ”noin 1380”. Porvoon pitäjä mainitaan Wikipedian mukaan historiallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1351.

Että tällaista tutkimustiedon hyödyntämistä Porvoossa harrastetaan.

keskiviikko 25. marraskuuta 2020

Kaaran Kaisan elämästä

Lapualla Kaaran talossa synnytti talon Susanna-miniä 3.9.1844 tytön, joka sai nimekseen Anna Kaisa. Hänen elämästään kirjoitti H. Ks. Suomen naiseen 10/1913 ja epätavallisuudessaan elämäkerta ansaitsee minusta uudelleenjulkaisun.
Kaisalla on takanaan hyvin vaiherikas elämä. Mutta se ei ole suinkaan valoisa eikä läpeensä kunniakaskaan. Päin vastoin! Moni synkkä muisto on tehnyt hänet sulkeutuneeksi ja katkeraksi. Siksi elääkin hän erakon tavoin yksinäisyydessä, maailman unohtamana ja osaksi paikkakuntalaistensa halveksimana pienessä mökissään. Jo ensi kerran nähdessäni Kaaran Kaisan teki hänen persoonansa minuun syvän vaikutuksen, niin että päätin sopivassa tilaisuudessa koettaa ottaa selkoa hänen elämänvaiheistaan.
Tässä tuonoin lähdinkin muutamain lapualaisten seurassa Kaisaa »haastattelemaan». Jo matkalla sain kuulla Kaisan elämänvaiheista niiltä ajoilta, joista hienotunteisuuden vuoksi ei voi häneltä itseltään kysellä. Ystävällisesti vaikka ihmetellen otti hän meidät vastaan; seuraavat tiedot ovat tämän käyntini tuloksia.

Kaaran Kaisan lapsuudesta ei tiedetä paljon. Itse hän ei tahtonut siitä kertoa. Tuli kasvoihin synkkä, katkera ilme, kun siitä oli puhe; sanoi vaan, että oli siinä huonoa jos hyvääkin, niin huonoa, että sitä ei voi kertoa. Äiti oli hyvin ankara ja kova, isä sensijaan lempeämpi. Pienestä pitäin oli hänellä »halua puukon kanssa häärätä, akkain työt eivät kelvanneet». Äitinsä oli kovin pahastunut tästä. »Naisen pitää tehdä naisten työtä, muulla ei voi itseään elättää», oli hänellä tapana sanoa.
Isänsä oli »pelimanni», soitti viulua. Kaisalla lienee myöskin ollut musikaalisia taipumuksia, sillä isän viulua koettamaan hänen mielensä paloi. Sitä hän ei kumminkaan tohtinut tehdä muiden ohessa sisällä, vaan milloin tyttö oli yksin tuvassa, kävi hän kojeeseen käsiksi ja pian oppikin saamaan siitä säveliä. Miten tarkasti hän sitä tutki, voimme päättää siitä, että hän 15 vuotiaana ryhtyi itse veistämään viulua. Epäonnistunut se oli hänen mielestään, mutta sai hän sen kumminkin myydyksi 3:lla markalla. Sen jälkeen on hän tehnyt ja myynyt 12 viulua. Korkein maksu, mitä hän on niistä saanut on 12 mk. 
Katovuosina hänen isänsä möi kotitalonsa, ei voinut sitä enää pitää. Sitten seuraa synkin aikakausi Kaisan elämässä: rikoksia ja niiden seurauksena rangaistusta. Kaaralaiset, Kaisan omaiset, olivat pahamaineista väkeä. Muiden sentapaisten ihmisten kanssa harjoittivat he varkautta ja rosvoutta. Etupäässä varastivat he laitumilta eläimiä, lehmiä ja lampaita, teurastivat ja söivät sekä luonnollisestikin möivät niiden lihaa. Hevosvarkauksissa he myöskin liikkuivat. Kerrotaan, että Kaisa ei ollut suorastaan varastanut, mutta ollut juonessa mukana varkaita avustamassa. Muiden mukana hän myöskin sai kärsiä rangaistuksen: vankeutta, vieläpä sen ajan raa'an tavan mukaan raippojakin.
Vankeudessa ollessa syntyi Kaisalle poika. Siellä hän myös tutustui erääseen lapualaiseen Matti Reisbakkaan, joka kärsi murhasta rangaistusta. Tämän kanssa hän myöhemmin meni naimisiin. Mies oli puuseppä ja hänestä sanotaan, että hän oli perin rehellinen ja kunnollinen, vaikka hän äkkipikaisuudessaan oli tappelussa surmannut miehen ja joutui siitä vankeuteen.
Kun Kaisa pääsi vankilasta, alotti hän elämänsä uudelleen ryhtyen rehellisellä työllä elättämään itseänsä ja pientä poikaansa. Ei hän ensinkään enää liittynyt siihen rosvojoukkoon, johon hän omaistensa kanssa ennen oli kuulunut. Ammatikseen valitsi hän suutarintyön; mutta sen ohella teki hän puusepän työtäkin, etenkin sitten kun oli mennyt naimisiin useita vuosia myöhemmin vankilasta vapaaksi päässeen Matti Reisbakan kanssa. Mutta tämä avioliitto ei tullut pitkäaikaiseksi miehen kuoleman tähden, ja Kaisa oli taas yksin taistelemassa leipänsä puolesta. Yksi hänen veljistään oli rakentanut pienen mökin itselleen likellä entistä kotitaloa, mutta hän muutti Amerikaan ja möi lähtiessään mökkinsä Kaisalle. Tämä oli silloin hyvin alkuperäisessä kunnossa, »ikkunoita ja paljo muutakin siitä puuttui». Kaisa laittoi kuntoon kaikki ja siitä hänelle jäi velkaa 100 mk:kaa, jonka hän on sittemmin ansiollaan maksanut.
Tämä mökki on aukealla paikalla Lapuan ja Nurmon välisen maantien varrella. Ei ainoakaan pensas kaunista kotipihaa. Tässä mökissä alotti Kaisa varsinaisen ammattinsa. Ensin hän alkoi tehdä lastenvaunuja, n. k. »vankkureita». Puutyöt teki hän kaikki kotonaan, mutta sepän työt, mitä missä tarvittiin, erään läheisyydessä asuvan torpparin pajassa, ensiksi torpparin johdolla, mutta pian aivan omin päin. Lastenvaunuista sai hän 12 mk:kaa kappaleelta. Niitä hän arveli tehneensä noin 50 kappaletta. Toalettipeilejä hän myöskin tähän aikaan valmisteli. Ne ovat oikein hyvin tehtyjä. Säätyläisetkin Kaisan peilejä ostivat. Olen ollut tilaisuudessa näkemään yhden niistä eräässä perheessä Lapualla, eikä siitä ollenkaan voinut päättää, että se olisi ollut tottumattoman työtä.
Vähitellen tulivat kuitenkin nykyaikaiset tehtaissa valmistetut lastenvaunut maaseudullakin käytäntöön. Kaisan vankkurit eivät enää käyneet kaupan ja hän oli pakoitettu valitsemaan jonkin uuden alan. Nyt hän valmistaa käsikärryjä, ja on niitä tehnyt tähän mennen 14 vuotta. Tällöin tuli oman pajan tarve entistä kipeämmäksi ja sitä ryhtyi Kaisa puuhaamaan. Aivan yksin, ilman minkäänlaista apua hän sen teki. Alkuperäinen se kyllä on, mutta vastaa täydellisesti tarkoitustaan. Seinät ovat suurista, hyvin tiiviisti päälletysten ladotuista turpeista ja katto laudoista. Myöskin palkeet on hän itse valmistanut; ainoastaan alasin on toisen sepän takoma. Kun hän noita raskaita turpeita nosteli ja asetteli paikoilleen, sai hän ruumiiseensa vammoja, jotka häntä elinaikansa vaivaavat.
Paikkakuntalaiset ostivat halukkaasti Kaisan kärryjä; mutta hänen ostajapiirinsä oli liika pieni. Siksi päätti Kaisa viedä tuotteitaan maailman markkinoille lähtien kärryineen Pietarsaareen. Siellä saikin hän ne kaikki myydyiksi. Hänen tuotteensa tulivat nyt tunnetuiksi ja pari rautatieläistä tarjoutui hänen asiamiehekseen. Heidän välityksellään myydään nyt Kaisan käsikärryjä Pohjoisessa päin Ylivieskassa, Kokkolassa ja Pietarsaaressa, sekä myöskin etelä-Suomessa, Helsingissä asti.
Kaisa ei muista kuinka monet kärryt hän on valmistanut, mutta arvelee niiden luvun nousevan ainakin 150:een.
Nämä kärryt ovat erinomaisen siroja ja keveitä ja oikein hyvästi tehtyjä kaikin puolin. Aivan yksin Kaisa niitä valmistaa, tehden sekä puu- että sepäntyöt. Hänelle ehdotettiin, että hän teettäisi kärryjenlavat jollakin puusepällä, mutta Kaisa sanoo, etteivät ne sitten tahdo hänen ostajilleen kelvata. He eivät saa lavoja niin keveiksi, kuin Kaisa itse. Kärryistä saa hän 20 mk:kaa kappaleelta. Kysyin mitä hänelle jää työpalkaksi, mutta sitä ei hän voinut sanoa, ei ole koskaan tullut laskeneeksi. Kertoi vaan, että kun talvi on loppunut, silloin ovat hänen kesäiset ansionsakin lopussa. Usein häneltä puuttuu keväisin rahaa työtarpeisiin. Mutta suurella kiitollisuudella kertoi Kaisa menevänsä silloin kauppias Hautasen puheille ja häneltä aina saavansa laskulla työtarpeensa. Kauppias Hautanen puolestaan antoi Kaisasta sen arvolauseen, että hän on perin rehellinen. Aina hän maksaa pennilleen sen, mitä hän on velaksi ottanut, eikä ole koskaan koettanut missään pettää.
Suuria eivät Kaisan raha-ansiot ole olleet. Mutta hän on kumminkin voinut itseään ja poikaansa kunnollisesti elättää. On hänelle joskus jäänyt vähän säästöäkin, koska on saanut edelläkerrotun rakennusvelkansa maksetuksi. — Neljä vuotta sitten sai Kaisa »häivää» toiseen silmäänsä. Silloin oli hänellä koossa 30 mk:kaa. Näillä rahoilla lähti hän Vaasaan silmälääkärin luo. Kymmeneen markkaan oli noussut kyyti ja muut menot. Siis piti silmä parantaa 20:llä markalla. Lääkäri leikkasi silmää ja siitä olikin apua. Kaisa sai osaksi näkönsä takaisin. Kun lääkäri tahtoi leikata silmää toisenkin kerran ja sanoi, että se silloin paranee täydellisesti, esteli Kaisa; hän arveli, että 20 mk. ei riitä kahteen leikkaukseen. »Rahasta ei ole kysymystä» oli hyväntahtoinen lääkäri vastannut, mutta Kaisa sen ymmärsi niin, että tohtori hakee palkkionsa kunnalta, ja se kävi Kaisan kunnialle. Salaa hän lähti Vaasasta, ja niin jäi toinen silmä puolisokeaksi. Tämä on tietysti hänelle suureksi haitaksi työssään.
Yhden ainoan kerran on Kaisa astunut julkisuuteen. Lapuan maanviljelysnäyttelyssä 1898 oli hänellä kärryjä näytteillä. Siinä tilaisuudessa piti maanvilj.-seuran puh.-joht. Maanviljelysneuvos Björkenheim Kaisan teollisuustuotteista puheenkin, kiittäen tätä toimeliasta naista.
Kaisan elämän vaatimukset ovat hyvin pienet. Sen voi helposti huomata, kun käy hänen luonaan. Tuvassa todellakaan ei ole minkäänlaisia ylellisyystavaroita. Pöytää ei siellä ollenkaan näkynyt. Höyläpenkki saa nähtävästi tehdä sen palveluksen. Yksi ainoa tuoli oli tuvassa; se olikin työtuoli, pyöreä, lammasnahalla päällystetty. Tämä ynnä sänky olivat Kaisan ainoat huonekalut. Työkaluja sen sijaan on paljon ja monenmoisia. Niitä käyttäessä ovat Kaisan kädet muodostuneet miehen käden suuruisiksi.
Pojastaan ei Kaisalla ole iloa, sillä hän on juoppo. Useita vuosia on hän oleskellut työansiolla Ruotsin puolella.
Luulisi, että nainen, joka on saanut näin paljon kovaa kokea, olisi kokonaan paatunut ja tylsistynyt. Mutta olin huomaavinani, että syvältä Kaisan sydämestä vielä löytää kieliä, jotka soivat puhtaasti ja kauniisti.
Pitkän elämänsä aikana on hänen osakseen tullut paljon tylyyttä, kovuutta ja raakuutta, mutta perin vähän hellyyttä. Lapsuudenaika, tuo ihmiselämän ihanin ikäkausi, on ollut sellainen, että sen synkät varjot ulottuvat hänen elämänsä iltaan saakka, niin että hän sitä muistellessa häveten loi katseensa maahan. Merkittynä, häväistynä on hän palannut vankilasta; ja kuitenkin on hän kaikesta huolimatta jaksanut alennustilastaan kohota rehelliseksi, ahkeraksi naiseksi, joka tarmokkaalla työllään vielä vanhoilla päivilläänkin itseään elättää, milloinkaan turvautumatta kunnan tai hyvien ihmisten apuun.
Täytyy ihmetellen kysyä: mitä Kaisasta olisikaan voinut tulla, jos hän olisi elänyt toisissa olosuhteissa. Jos hän olisi kasvanut hyvässä kodissa sekä saanut lahjainsa mukaista kasvatusta ja opetusta, olisi hänestä varmaankin tullut jalo ja alallaan harvinaisen kyvykäs nainen. 
Kuva: Joulu-rauha 1911

tiistai 24. marraskuuta 2020

Tuomittuja ja vangittuja 1600-luvulla

Minä olen aina kokenut läänintilit yllätyksellisiksi, mutta näköjään sama pätee kokeneempiin tutkijoihinkin. Turun 1600-luvussa (lähes) elävä Veli Pekka Toropainen jakoi nimittäin  FB:ssä sunnuntai-iltana itselleen uutena löytönä 1600-luvun puolivälistä sakkolistat. Hän sai niistä uuden tiedon esi-isänsä vakavasta rikoksesta ja epäili, että muitakin sukututkijoita saattaisi "onnistaa". Pyynnöstäni sain luvan jakaa tietoa eteenpäin täällä.

Eli Turun ja Porin läänin sekä Ahvenanmaan vakavimmista rikoksista sakkoihin tuomitut vuodelta 1650 KA 7241:550. Joukossa kokemäkeläinenkin, mutta en onneksi tunnistanut nimeä. Vastaava lista seuraavalta vuodelta KA 7244:571

Käsiala listoissa oli varsin siistiä, mutta parin vuoden tavaustauon jälkeen lienee syytä tunnustaa tosiasiat: minusta ei tule koskaan 1800-lukua varhaisemman rikollisuuden tutkijaa. Joten Toropaisen mallia noudattaen tietoa eteenpäin. Läänintileistä olen itse hakemalla löytänyt seuraavat Turun linnan "vankilistat" 1600-luvulta. Listojen perusteet vaihtelevat, joten otsikot ja sarakkeet kannattaa lukea huolella (Vuodet alla tiliniteen mukaisesti.) 

maanantai 23. marraskuuta 2020

Töölön sotilassairaala, tykistöpiha ja kasakkakasarmi

Töölö on tunnettu sairaaloistaan, mutta verkosta löytyy heikosti tietoa näistä (käsittääkseni) varhaisimmasta. (En laske terveyslähdettä tässä yhteydessä sairaalaksi.) Ehkä siksi, että kyseessä on sotilassairaala tai siksi, että suurimman osan olinaikaansa se oli venäläinen.

Eirik Hornborg on arvellut, että sotilassairaala perustettiin sotavuosina 1788-90 [2, s. 212]. Tämä sopii siihen, että keväällä 1791 Töölöön siirrettiin Viaporista lääkäri Gottfrid E. Müller. Kautensa loppui jo syksyllä, jolloin sairaala ehkä lakkautettiin [3, s. 414-415]. Se perustettiin uudelleen Suomen joukkojen ylipäällikön Wilhelm Mauritz Klingsporin käskyllä 19.4.1796 [1, s. 320]. Vuosina 1800-04 siellä oli lääkärinä B. O. Rosenström [17, s. 227]. Juuri ennen Suomen sotaa sotilassairaalan lääkärinä oli uudelleen Müller, joka oli valmis vastaanottamaan 200-300 potilasta [3, s. 414-415; 17, s. 27].  Venäläisten valloituksen jälkeen sairaalasta vastasi ruotsalainen Klas Fredrik Hornstedt, mutta tämä kuoli jo vuonna 1809 [4, s. xxx]. Hoidon tasosta venäläisen kauden alussa ei anna kovin hyvää kuvaa se, että laitos tarvitsi pian oman hautausmaan [7].

Tämän jälkeen tiedot sairaalasta perustuvat muutamaan sanomalehti-ilmoitukseen ja seuraavassa vuosisadan vaihteessa käsiteltyyn kiistaan siitä, kenelle Venäjän armeijan käytössä ollut alue kuului. Selvittelyn alkuvaiheessa kaupungin rakennuskonttorista löydettiin Hagströmin vuonna 1775 piirtämään karttaan O. J. Wahlbergin vuonna 1804 lyijykynällä tekemä merkintä siitä, että värittämättömille alueille Töölössä ja Katajanokalla oli kruunun toimesta rakennettu. Lyijykynällä oli myös Töölöön (sanan Tallskog alapuolelle) merkitty 150*100 kyynärän alue Töölön sairaalaksi. Sataa vuotta myöhemmin armeijan alue oli viisi kertaa suurempi, mutta koskaan ei kunnolla selvinnyt miten tämä laajentuminen oli tapahtunut [5, 6]. 


Vaikka rakennuksista Turuntien länsipuolella ei ole jälkeäkään vuoden 1820 asemakaavassa yllä, pari vuotta myöhemmin aiemman sotilassairaalan paikka tunnettiin Töölön hospitaalina [8]. Keväällä 1827 järjestettiin urakkahuutokauppa useista uusista sairaalarakennuksista [9] Hornborg on varustanut rakennusvuodet kysymysmerkein, mutta esittää, että viimeistään vuonna 1830 alueelle rakennettiin "kaksi pienehköä kivikasarmia ja eräitä muita rakennuksia [...] yksi mainituista kivikasarmeista on säilynyt." [2, s. 212] Enää kivikasarmia ei Kivelänkadulta näe, mutta onneksi jäi pari valokuvaa.

Kuva Aulis Ryyppö, HKM CC BY 4.0

Hornborg arvioi sairaalan olleen vielä toiminnassa vuonna 1836 [2, s. 212, 214]. Sanomalehdistä viimeinen löytämäni maininta on luterilaisen papin tarve vuoden 1830 lopulla.[10] Tämä sopii siihen, että nykyisin Helsingin yliopiston käytössä oleva Topelia päätettiin vuonna 1830 muuttaa sotilassairaalaksi ja toiminta alkoi siellä pari vuotta myöhemmin.[30]

Vuonna 1830 piirrettyyn karttaan on tehty jälkikäteen lisäyksiä, joten en uskalla sanoa edustaako sen kertoma kyseiseltä alueelta sairaalaa vai myöhempää käyttöä. [11] Pohjoisin lisäkkeettömistä suorakulmista lienee kuitenkin valokuvan kivirakennus.


Kaukana maailmalla G. A. Wallin sai vuoden 1843 lopulla mieleensä verrata ulkomaisen kasarmiksi muutetun sairaalan kokoa Töölön kasarmiin (kanske lika stor som vår Thölö kasern) [18, s. 176]. Sairaalasta kasarmiksi alue muuttui kun sinne vuoden 1830 tienoilla "majoitettiin ns. invalidikomennuskunta ja eräs tykistöyksikkö" [2, s. 212].  Viimeistään 1870-luvulla käytössä ollut nimi tykistöpiha ei siis viitannut siihen, että alueella olisi harjoiteltu tykkien käyttöä, vaan tarkoitettiin tykistön miesten kasarmia. 

August Schaumanin muistelmassa Töölöstä tuli Krimin sodan aikana tiedonvälityksen solmukohta "Vasta kesäkuulla 1855 asetettiin sotatarpeita varten sähkölennätilanka Venäjän valtion kustannuksella Pietarin ja Helsingin välille. Silloinen sähkölennätinasema oli ja oli vielä useampia vuosia Töölön pienessä kivisessä kasarmissa, josta ratsastavat kasakat kuljettivat sanomat kaupunkiin." [28] Samanaikaiset kartat eivät ole kovin valaisevia, mahdollisesti juuri sotatilan vuoksi. Venäläinen vuonna 1855 painettu on kauniisti sanottuna suuripiirteinen [13].

Tukholmassa seuraavana vuonna painetussa on samoja piirteitä ja rakennukset on tulkittu sairaalaksi [14].

Vuosisadan lopulla rakennukset ovat käsin piirretyn kartan tapaan tontin reunoilla. Lukuunottamatta pohjoisinta, joka lienee jälleen valokuvan kivirakennus [15]. 
Tykistöpihan tontin eteläreuna on siinä missä nyt kulkee Dunckerinkatu eli alla olevan 1920-luvun valokuvassa oikealla puolella olevat rakennukset kuuluvat entiseen kasarmialueeseen.
Kuva Ivan Timiriasew, HKM. CC BY 4.0

Tuulispää 33/1912

Sotilaiden määrästä lähteet eivät kerro. Vuoden 1871 koleraepidemiassa ei ainakaan kuollut kovin montaa [12]. Vuonna 1878 kaupungin virkamiehen mielestä tontilla oli "rakennuksia täkäläistä kasakkakomennuskuntaa sekä tulittelijakoulua varten"[6]. Osoitekalentereissa 1878-83 Töölön kasarmi  tosiaan oli kasakkakomennuskunnan käytössä (Kosack-komandots) [19, s. 28, 39; 20, s. 10, 48, 59; 21 s. 11, 50, 62; 22, s. 9, 40, 50; 23 s. 9, 43]. Tilalleen tuli 24. tykistöprikaatin 3. patteri, mutta vuoden 1884 jälkeen osoitekalentereihin ei enää yksilöity venäläisiä joukkoyksikköjä eikä erotettu Turun ja Töölön kasarmeja [23, s. 35, 43; 24, s. 43]. 

Ivan Timiriasew, HKM CC BY 4.0

Liitto 14.1.1913
Vuoteen 1910 mennessä Töölön kasarmissa oli Olderburgin kasakoita [25] Juuri ennen Suomen itsenäisyyttä alueelle oli sijoitettu "Erillisen Orenburgin kasakkaosaston kaksi sotniaa (komppaniaa)."[16] 

Vuoden 1918 tapahtumisen kuvauksessa alue vilahtaa pakolaisten sijoituspaikkana [29]. Elokuussa 1918 
"Helsingin sanomalehtimiehet oli Suomen armeijan pääesikunta [...] kutsunut tutustumaan pääkaupungissa oleviin armeijan laitoksiin. [...] Tämän jälkeen käytiin Töölön kasarmeilla, jonka asumukset olivat vallan ihanteellisia. Kasarmirakennusten välitse kulkevalla viertotiellä oli komppania harjoituksissa. Saksalaiset harjoitusmestarit komensivat miehiä selvällä suomenkielellä." [26]

Lauri Koskivaaran muistelman perusteella "Maamme itsenäistyttyä sinne siirtyi Kenttätykistörykmentti I:n ensimmäinen patteristo. Puolustusvoimilta alue siirtyi sittemmin puhtaanapitolaitoksen haltuun" [27, s. 33]. Lopuksi kuva 1930-luvulta.

Kuva Roos Foto, HKM CC BY 4.0

P. S. Näköjään Geoserver-esikatselun karttojen sijoitteluun ei voi täysin luottaa ja/tai alkuperäiset kartat ovat kuralla. Tykistöpihan kun pitäisi olla siististi Kivelänkadun ja Dunckerinkadun välissä.

[2] Eirik Hornborg: Sotaväki ja sotatapahtumat. Kirjassa Helsingin kaupungin historia III:1. 1950, s. 201-254
[5] Artillerigården i Tölö.. Hufvudstadsbladet 28.10.1898
[6] N:o 31 Selvitys alueen N:o 60:a Tykistöpiha sekä Taivallahden rannalla olevan ruutikellarialueen omistusoikeudesta.. Helsingin kaupunginvaltuuston painetut asiakirjat vuodelta 1909. 1910 (pdf)
[8] Helsingin historialliset asemakaavakartat. Helsinki region infoshare; Ilmoitus vuokraoikeuksien huutokaupasta. Finlands Allmänna Tidning 29.10.1822
[9] Finlands Allmänna Tidning 29.05.1827
[10] Helsingfors Tidningar 27.11.1830
[12] Hufvudstadsbladet 12.04.1872
[15] Opaskartta Helsingin kaupungista vuodelta 1900. Helsinki region infoshare
[25] Kasakoita saapui Poriin. Kansalainen 13.7.1910
[26] Sanomalehtimiehet armeijan laitoksiin tutustumassa. Turun sanomat 22.8.1918
[27] Lauri Koskivaara: Kun Helsinki oli nuori ja pieni. Muistikuvia poikavuosilta. WSOY 1968
[30] Unioninkatu 38. Rakennusinventointi 1995. (Kulttuuriympäristön palveluikkuna, Museovirasto)

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

Digihistoriallisia täydennysosia

 1) Alkusyskystä testattavana ollut Kansallisarkiston tuomiokirjahaku on pari päivää sitten avattu "oikeasti". Tiedotteen otsikossa "Tuomiokirjat avautuvat vapaaseen käyttöön uudessa verkkopalvelussa" ei ole päätä eikä häntää, sillä käyttöhän on ollut aina vapaata ja käsittääkseni uusia digitointeja ei tullut tässä yhteydessä näkyviin. Pointti on - jos se on joltain hukassa - tunnistetussa tekstissä, josta voi tehdä sanahakuja. 

Erittäin ilahduttava uutuus on tuomiokuntakartasto (Yläreunan valikosta Info > Tuomiokunnat). Käytäntö näyttää toimiiko tositarpeessa, mutta onpahan ainakin yritetty auttaa käyttäjiä. Samaa yritystä edustavat tuotetut videot: Tutustu Tuomiokirjahakuun, Näin käytät tuomiokirjahakua ja Tutkijahaastettelussa Petri Talvitie. Talvitie oli erinomainen valinta haastateltavaksi, sillä tutkimansa 1800-luvun tilattomien elämää ei juuri muista aineistoista kuin tuomiokirjoista saa kiinni. Ehkä esiintymiä kuitenkin olisi enemmän varsinaisissa asioissa eikä haun piirissä nyt olevissa ilmoitusasioissa.

Talvitiellä oli erinomainen neuvo, jonka epäilen menevän monelta ohi: pitäisi ensin selvittää itselleen tuomiopöytäkirjojen luonne lähteenä ja tehdä sitten vasta hakuja. 

"Mielenkiintoista" on, että koneluetun tekstin haulle tehtiin ja avattiin erillinen sivusto. Olin näet siinä ymmärryksessä, että tämä integroitaisiin Astiaan. Jonka uuden tulemisen piti tapahtua vielä tänä vuonna?

2) Astian pykäämisen nopeuttamiseksi Vakka suljettiin huhtikuussa. Tällä viikolla ilmoitettiin, että Vakka on taas auki. Nautitaan niin kauan kuin voidaan.

3) Petteri Impola oli koonnut Jyväskylän historiallisen yhdistyksen blogiin listan Keski-Suomea käsitteleviä graduja vähän samaan tapaan kuin eräs bloginpitäjä viimeisen vuosikymmenen ajan. Mutta Petteri on huomattavasti fiksumpi kuin minä, joten hän introssaan selittää, että "Terveen kriittisesti on syytä muistaa, että pro gradut ovat maisteritason opinnäytteitä, eivätkä ne siksi ole suoraan rinnastettavissa tieteellisiksi tutkimuksiksi."

Listaus oli rajattu Jyväskylän yliopistoon ja 2010-lukuun. Olin juuri kaivellut erääseen harjoitukseen varhaisia verkkosivuja ja muistelin nähneeni jo 1990-luvulla maininnan Jyväskylän opinnäytteistä verkossa. Juuri sitä sivua en onnistunut löytämään, mutta Agricola-sivuston 6.3.2000 tallennetussa versiossa lukee, että "Jyväskylän yliopiston kirjaston tutkielmapankissa on julkaistu useita kymmeniä historian pro gradu -töitä." ja Tutkielmapankin oman vanhan etusivun mukaan tallennus on alkanut vuoden 1997 alusta.

Ja silti opinnäytteiden verkkojulkaisu konseptina taitaa joidenkin mielestä olla vielä uutta ja erikoista.

4) Kyseisen verkkoarkistokaivelun yhteydessä löysin Jouko Vuoren viestin news-ryhmään sfnet.harrastus.sukututkimus 2.12.1995 :

"Siis onko minkään yo:n projekteissa laittaa kaikki kirkkojen kirjoissa olevat suvut ja haarat, sellaiseksi siistiksi sumuksi, jossa olisi kaikki suomalaiset mukana...eräänlainen hallittu suomalaisten tähtisumu, johon kukin uusi yksilö liitetään, ja näkee sitten mistä oma suku tulee..."

Tähtisumu on viehättävä kielikuva. Olemme yhä lähempänä toivottua lopputulosta, mutta yliopistoilla ei ole asian kanssa juuri mitään tekemistä. 

5) Se, mikä ei ole hienoa eikä viehättävää, on avata julkaisuarkistosta pdf ja huomata, että sen merkit ovat totaalisesti tai satunnaisesti sekaisin. Ei ihmiselle, mutta ohjelmille, joilla tekstistä voisi teoriassa tehdä hakuja.


Näin minulle on käynyt nyt kahden Heldaan talletetun väitöskirjan kanssa. On vaikea uskoa, että merkkejä olisi korruptoitu tarkoituksellisesti, sillä tämähän heikentää huomattavasti töiden löydettävyyttä. Luulin ensimmäistä ja vanhempaa yksittäistapaukseksi, mutta kun toinen oli uunituore (eli vielä puolustamaton) laitoin plattikselle palautetta. Mutta toistaiseksi en ole saanut mitään vastausta. Tällaisiäkin potentiaalisia ongelmia pitäisi pitää mielessä hakuja tehdessä. Se, että mitään ei löydy, ei tarkoita sitä, että mitään ei ole!

lauantai 21. marraskuuta 2020

Miten Pietariin päädyttiin? (2/2)

Miami University Library

Eilen lainaamani Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina antaa toisenkin esimerkin päätymisestä Suomesta Pietariin 1800-luvun alussa:

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Niin oli ennen, mutta nyt alkaa isä käydä vanhaksi.

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Pietariin lähtö oli päätetty.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

perjantai 20. marraskuuta 2020

Miten Pietariin päädyttiin? (1/2)

Miami University Library

Yllä näkyvä romanttinen kuva Venäjästä ja Pietarista tarjottiin amerikkalaisille kahvipaketin keräilykuvana 1890-luvulla. Vastaavaa kuva-aineisto ei selitä sitä miten ja miksi monet suomalaiset päätyivät Pietariin. Muiden muuttojen tapaan osittaisia vastauksia on löydettävissä muistelmista ja realismia tavoittelevasta kaunokirjallisuudesta. Jälkimmäistä edustaa Samuli Suomalaisen juttukokoelman Kevään ajoilta. Jutelmia (1900) Tavallinen tarina, jossa kerrotaan 1800-luvun alusta.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

Lapsi viihtyi ja nukkui jälleen.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Kuka Tiittanen?

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Niin, sekö Tiittanen Syrjämäen torpasta?

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Vai niin, vai niin! Ja yhdessä ennen vanhaan paimenessa käytiin.

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä, — virkkoi isä.

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa. Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi. Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

— Niin, ihmisiinhän sitä tässä… — murahti taas torpan isäntä.

* * * * *

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Aatu poika oli yksin maailmassa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.