keskiviikko 20. marraskuuta 2019

Saksalaisen taiteilijan matkasta 1791

Yksi lukuissta Suomen läpi Tukholmasta Pietariin (tai toisinpäin) matkustaneista oli Brandenburgin portin päällä olevat hevoset muotoillut Schadow. Taidehistorioitsija Onni Okkonen on elämäkerrastaan poiminut tiedot matkasta ja artikkelinsa julkaistiin Aitassa 3/1928. Seuraava siitä lyhennellen muokattua kuvausta matkasta syyskuussa 1791. Dagligt Allehandasta löysin Schadowin saapumisilmoituksen 27.8.1791, mutta en sanomalehdistä mainintaa lähdöstä enkä rajanylityksestä.

Schadowilla oli mukanaan vaunut, jotka saatiin kuljetettua avoimessa purjejaalassa. Ahvenanmaan läpi ajettiin ja Schadow kehuu paikallisten hevosten nopeutta.

Saavutettu aikahyöty kuitenkin menetettiin, kun Bomarsundista jatkettiin jälleen purjehtien. Schadow ja kumppaninsa nukkuivat läpi yön olkien päällä laudoista kyhätyssä matalassa hytissä. He heräsivät aamulla rytinään ja huutoon. Myrsky oli noussut ja alus törmäämässä kallioon.

Jaalamiehet eivät hätääntyneet vaan pidättivät aaltojen voimaa kekseillään sen aikaa, kun matkustajat siirtyivät pienelle asumattomalle luodolle. Sinne pelastatutuivat myös kuljettajat ja Schadowin vaunutkin saatiin siirrettyä eli vaikka alus menetettiin, kyse ei ollut yhdestä rysäyksestä. Miksi Schadow meni nukkumaan oman kertomuksensa mukaan katajapuskaan eikä vaunujen alle, jää ymmärtämättä.

Vasta iltapäivällä sade lakkasi ja saatiin sytytettyä nuotio. Jaalamiehet olivat saaneet mukaansa jotain syötävää ja viinaa, joita nautittiin. Ja melko pian luodolle tuli kolme kalastajavenettä, joiden kyydissä Schadowin toverit pääsivät pois. Mutta kalastajaveneisiin ei saanut vaunuja, joten Schadowin piti jäädä odottamaan. Jaalamiehet jäivät seurakseen, mutta he hävisivät Schadowin nukkuessa.

Kymmenen maissa aamulla tuli alus, johon vaunut saatiin mukaan ja illalla yhdeltätoista mies oli vihdoin Turussa. On kai jäänyt yöksi eikä lähtenyt pimeydessä tien päälle?

Myöhään llalla Schadow tuli myös Kymijoelle. Rajan ylitettyään, Okkosen sanoin
Siellä oli ryssiä komennuskunta linnoitustöissä; vanha korpraali oli majapaikan pitäjänä. Saapuen myöhään illalla, vilusta ja nälästä jäykistyneenä, osasi matkalla oleva kuvanveistäjä aito preussilaiseen, lyhyeen ja nopeaan tapaan hankkia itselleen ruokaa ja yökortteerin. Hän astui korpraali majoittajjin eteen sanoen yksinkertaisesti saksaksi nimet: Tottleben, Tschernytschew, Kalmin, mihin venäläinen vastasi yhtä lyhyesti: Belling, Zieten, Fridericus Rex, paimen kohta hänen eteensä teetä ja syötävää ja luovuttaen hänelle vuoteensakin, »ainoan tässä seudussa», kuten Schadow arvelee.
Passi tarkistettiin vasta Haminassa, joka oli varsinainen rajalinnoitus. Tiet eteenpäin olivat vetiset ja liejuiset. Viipuriakaan Schadow ei matkakirjeissään ole ilmeisesti maininnut vaan valittanut yöpymisistä "savutuvissa talonpoikain ja karjan seurassa." Pietariin mies pääsi 23. syyskuuta.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Jalkapuussa istunut Liisa

Liisan päivänä Liisasta, joka syntyi 21.10.1691 Vetelissä Johan Virkkalan tyttäreksi. Hän meni Antti Virkkalan sotilaana olleen Johan Perssonin kanssa naimisiin 21.2.1714. Liekö tämä kaatunut jo suuren Pohjan sodan aikana? Avioliitossa syntyi ainakin vuonna 1718 tytär Karin, joka Svartlock-sukunimellä vihittiin 12.10.1740 Erkki Ollinpoika Ahon kanssa (RK 1737-42 s. 104).


Tätä ennen Liisa oli Johan Svartlockin leskenä mennyt 12.4.1732 naimisiin Hannu Erkinpoika Puusaaren kanssa. He asuivat Puusaressa vuoteen 1740 ja muuttivat sitten Liisan vävyn taloon Aholle (RK 1738-1742 s. 82). Kirjoitussarjassa Vetelin pitäjästä vanhan ajan muistoja kerrottiin Liisan ja Hannun loppuelämästä Vaasan sanomissa 31.3.1879 seuraavaa
He riitaantuivat v. 1742 ja siitä pitäin ei Liisa enää tahtonut elää yhdessä miehensä kanssa, vaan puolusti itseänsä [kirkon] neuvoskunnassa Paavalin sanoilla että "Se on oikea leski, joka on yksinänsä". Turhaan selitettiin että Paavali noilla sanoilla kehoittaa leskiä turvaantumaan Jumalaan, eikä ihmisiin. Ei Turun konsistorionkaan päätös asiassa auttanut. Liisa väitti että hän leskenä tekisi kuolettavan synnin jos rupeisi miehensä kanssa yhdessä elämään. Nyt koitettiin häntä luovuttaa tuumistaan useilla raamatun lauseilla: 1 Kor. 7 l. 39 v., 3 ja 8:s v. sekä 1 Tim. 4 l. 1 ja 3 v., uhkaamalla rangaistusta avioliiton rikkojana. 
Kun myöskin oli saatu tietää että hän piti sukkaa nurin vasemmassa jalassaan, eikä hän sitä kieltänytkään, lähetti neuvoskunta hänen ulos sukkaa vaihettamaan Juha Virkalan ja Matti Kattilakosken läsnäollessa. Sitten häntä varoitettiin taikauskosta Ilmestyskirjan 21 l. 8:nen värssyn johdosta ja lykättiin laillisesti tutkittavaksi mistä hän oli sen konstin oppinut ja mitä hän sillä tarkoitti. 
Oikeudessa hän lupasi elää sovussa ja rakkaudessa miehensä kanssa, mutta unohti kohta lupauksensa. Samallaisella lupauksella pääsi hän jalkapuusta, johon kirkkoherra hänet tuomitsi. Mies vaan aina valitti neuvoskunnalle että Liisa ei pidä lupaustansa kotiin tultua. 
Nyt hän tuomittiin istumaan sunnuntain jalkapuussa, mutta häntä ei löytty sunnuntain tullessa. Neuvoskunta taas haastoi Liisan luoksensa, uhkasi jalkapuulla tulevaksi pyhäksi, jos ei suostunut mieheensä. Liisa lupasi, mutta oli taas kotona entisellään. 
Nyt istui hän pyhän jalkapuussa, mutta kun hän sittenkin vakuutti ettei hän koskaan aio suostua mieheensä, niin sulki kirkkoherra hänen v. 1747 pyhästä ehtoollisesta. Sittemmin ei asiasta mitään kuulunut.
Rippikirjassa 1743-1748 s. 62 Liisa on anoppina Ahossa ja aviomiehensä on kaukana alapuolella olevalla rivillä. Liisa haudattiin 9.12.1750. Hannu kuoli 92-vuotiaana Ahossa vuonna 1764 (RK 1755-1764 s. 70).

Kuva Carl Larssonin kuvitusta kirjaan Fältskärns berättelser.

maanantai 18. marraskuuta 2019

Käytin taas Finnaa

Lähtökohtaisesti on hieno ja ihana asia, kun sunnuntaiaamuna tekee seuraavalle päivälle kirjastoon työlistaa ja huomaa Finnasta, että kaivattu kirja onkin digitoitu ja oitis tarkastettavissa.

Mutta. Oli silkkaa sattumaa (tai minulle näkymättömän ja tuntemattoman algoritmin tulosta), että hakutuloksieni päällimmäisenä oli tietue Kansallisarkiston Erkki-tietokannasta ja avasin sen eteenpäin jatkamisen sijaan.
Miksi ja missä vaiheessa tietueeseen oli liitetty linkki digitoituun julkaisuun on käyttäjänäkökulmasta mysteeri. Digitoitu kappale on Kansalliskirjaston hallinnoimassa Doria-julkaisuarkistossa SKS:n osion alla Suomen Historiallisen Seuran julkaisuissa. En enää muista minkä tahon/tahojen toimesta niitä melko äskettäin digitoitiin, mutta Kansallisarkistolla tuskin oli osuutta asiaan.

Finnalle ominaiseen tapaan yhdestä ja samasta kirjasta on useita erillisiä tietueita, joihin löytyy linkkejä esimerkiksi oikeasta alakulmasta. Jos olisin turkulainen ja olisin rajannut hakuni paikallisen yliopiston kirjaston tietokantaan, digitoidun version olemassaolo olisi todennäköisesti jäänyt havaitsematta. Eduskunnan kirjastolla puolestaan on melkein - mutta ei ihan - samanlainen linkki kuin Kansallisarkiston kirjastolla.
Hieman yllättävästi Kansalliskirjaston fyysisistä kirjoista kertovassa tietueessa ei ole digitoidusta versiosta jälkeäkään. Dorian rakennetta on siis tulkittava niin, että vastuussa on SKS, joka onkin luonut digitoimalleen versiolle ikioman tietueen.
SKS:n kirjastossa oleva fyysinen kappale on Helka-tietueessa, jossa EI näy linkkiä digitoituun versioon, jos URL:n alku on finlit.finna.fi eli ollaan SKS:n omassa Finnassa. Kun alkuun vaihtaa www:n, niin linkki ilmaantuu! Ja jos aluksi vaihtaa helka:n, linkki häviää!

En väitä ymmärtäväni käyttöliittymäsuunnittelusta mitään, mutta ihan on kuin olisin joskus kuullut, että käyttäjät arvostavat johdonmukaisuutta. Minä ainakin arvostan.

Jätetään kotitehtäväksi kokeilla, kuinka helppoa olisi havaita digitoidun kappaleen olemassaolo lähtemällä haussa liikkeelle siitä, että Salokankaan väitöskirja on sarjan Historiallisia tutkimuksia osa 116.

sunnuntai 17. marraskuuta 2019

Viikon piispat: Bero ja Ragwald

Tuomasta seuranneet niin sanotut kansleripiispat eivät näytä innoittaneen historiallisen fiktion kirjoittajia. Eikä Paavali Juusteenkaan kahdesta ensimmäisestä pitkällisesti kirjoita
Herra Bero, syntyään länsigöötalainen, kuningas Eerik II:n [oik. IX:n] kansleri ja sukulainen. Hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.
Herra Ragvald, syntyjään itägöötalainen, aikaisemmin herttua Birgerin, jaarliksi kutsutun kansleri. Hänen toimestaan alettiin kantaa ruokalisää. Hän kuoli Herran vuonna 1266 ja hänet haudattiin Räntämäen kirkkoon.
Beron sinetti vuodelta 1253
R. Hausen: Finlands medeltidssigill
Wikimedia
Sekä Beron että Ragvalduksen väitetään olleen kanslereita Ruotsin vallan huipun läheisyydessä, mutta todennäköisesti roolinsa on ollut lähempänä hovikappalaisen ja sihteerin yhdistelmää. Vastoin kanonisen oikeuden määräyksiä Bero ja Ragvald valittiin piispoiksi Ruotsin maallisen vallan eikä hiippakunnan papiston toimesta. Edelleen muodostumassa olevaa maallista valtaa on varmasti miellyttänyt se, että molemmat kunnostuivat varojen keruussa. Bero järjesti hiippakunnassa kirkollisen verotuksen ja Ragvald liitti siihen kymmentyksiä täydentävän, papille maksettavan ruokalisän.

Verotettavia oli entistä enemmän, sillä tähän aikaan liittyy nyky-ymmärryksen mukaan muuttoliike Ruotsista Suomen rannikoille. Kehitysten samanaikaisuushan näkyy siinäkin, että ruokalisän veroparselin eroa on käytetty kylien ajoitukseen (suomalainen ja ruotsalainen oikeus).

Vielä vuonna 1248 piispanistuin oli eronneen Tuomaksen jäljiltä tyhjä, mutta Bero lienee nimitetty pian tämän jälkeen. Hänen aikanaan yhteys Ruotsiin tiivistyi merkittävästi. Mutta asiakirjalähteet kertovat hänestä varmasti vain kerran. Helmikuussa 1253 hän vahvisti maavaihdon Birger jaarlin ja Varnhemin luostarin välillä yhdessä neljän muun piispan kanssa Valbyssä, joka lienee sijainnut jossain Nyköpingin lähistöllä.

Piispankronikassa Beron hautapaikaksi ilmoitetulla Räntämäen kirkolla tarkoitetaan tuomiokirkkoa Koroisten niemellä. Samalla paikalla hän oli hoitanut virkaansa noin kymmenen vuotta

Beron kuolinvuosi oli todennäköisesti 1258 eli hän lienee ehtinyt kuulla novgorodilaisten 1256-57 tekemästä sotaretkestä Hämeeseen. Ties vaikka ryntäsi Tuomaksen tapaan tappelemaan vastaan ja kuoli tantereella? Jos kuolinvuosi pitää paikkansa on paavin helmikuussa 1259 päiväämä kirje tarkoitettu seuraajalleen, jota ei kirjeessä nimetä. Palola kutsuu kirjettä suomen vanhimmaksi anekirjeeksi ja epäilee sen tulojen tarkoitetun Koroisten kohennukseen.

Beroa seurannut Ragvaldus esiintyy asiakirjoissa ensimmäistä kertaa Suomen piispana, kun hän heinäkuussa 1261 todisti muiden piispojen ja aatelin kanssa Birger jaarlin Hampurin kauppiaille antamat oikeudet, jotka vastasivat jo aiemmin Lyypekin kauppiaiden saamia. Joitakin virkavuosia kertyi vielä tämän jälkeen.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Ari-Pekka Palola: Bero, Kansallisbiografia
Ari-Pekka Palola: Ragvaldus. Kansallisbiografia
Sten Engström: Björn. Svenskt biografiskt lexikon
Anders Winroth: Ragvald. Svenskt biografiskt lexikon Wikipedia: Bero, Ragvald I
DF #103, #118 #123

lauantai 16. marraskuuta 2019

Täydennysosia


1) Sastamalan seudun museo kertoi FB:ssä marraskuun lopulla avautuvasta pienoisnäyttelystä Makeeta! Karamellipaperit kertovat. Taannoisessa karamellipaperihutkimuksessa ei tullut vastaan esimerkkinsä, josta kerrottiin, että
Kuvassa kysymysmerkit viittaavat Suomen ensimmäisen yksikamarisen eduskunnan äänestystulokseen. Vaaleissa tehtiin myös maailmanhistoriaa: Suomesta tuli ensimmäinen maa, jossa naisia valittiin kansanedustuslaitokseen. Litografia on Akseli Gallen-Kallelan käsialaa.
2) Tupakkarulla-hypoteesiini tuli kansanrunoutta oikeasti tuntevalta tutkijalta kommentti
3) Pyykkipojista kirjoittaessani melkein muistin Pentti Virrankosken kotikäsityötutkimuksen. Mutta en ihan, joten täydennyksenä kirjasta Käsitöistä leivän lisää : Suomen ansiokotiteollisuus 1865-1944
Pyykkipoikien tekeminen oli luultavasti vasta I800-luvun lopulla syntynyt vähäinen kotiteollisuudenhaara, josta on joitakin tietoja Satakunnasta ja Etelä-Pohjanmaalta, tunnusomaisesti muutenkin vireistä käsityöpitäjistä. Niinpä Satakunnan kotiteollisuusnäyttelyssä oli 1911 Kiikassa tehtyjä »pyykkipihtejä», ja Kankaanpäässä tehtiin Venesjärven kylän Viljasen talossa maailmansotien välisenä aikana pyykkipoikia, joita vietiin myytäväksi ainakin Porin markkinoille ja Reposaareen
Ja "Pohjanmaalla tehtiin Maalahdella kahden puolen vuotta 1900 pyykkipoikia, joita vietiin Vaasaan myytäväksi." Ja " Teuvalta vastattiin vuoden 1903 kotiteollisuuskyselyyn oma-aloitteisesti, että pyykkipoikain tekijöitä oli kaksi miestä." Viimeistään vuonna 1904 pyykkipoikia tehtiin koneellisesti Vähässäkyrössä.

4) Kesän lopulla esittelemäni kultaa huuhtonut apteekkari Carl August Ekman ei ole päässyt Wikipedian luetteloon Lapin kullankaivajista. Pitäisi kai askarrella mukaan.

5) Vuosi sitten haravoin tietoa naisakatemiasta, joka vuonna 1873 tarjosi oppia. August Schauman ketoi muistelmissaan Kuuden vuosikymmenen ajoilta vielä varhaisemmasta luentosarjasta, johon naisetikin olivat tervetulleita:
Tuo kasvava vilkkaus kirjallisessa maailmassa esiintyi erityisesti niissä useissa kirjallisissa iltamissa, joita pidettiin syksyllä 1849 ja jatkettiin seuraavana vuonna. Näihin iltamiin, joita pidettiin yliopiston juhlasalissa, oli yleisöllä vapaa pääsy, ja tuskin mahtui huoneustoon niin monta mies- ja naispuolista kuulijaa, kuin pyrkijöitä oli. Jokaisessa iltamassa oli kaksi esitelmää, ja niissä kansantajuisesti ja usein hyvin etevällä tavalla esitettiin erilaisia tieteitä. Useimmat näistä esitelmistä ilmestyivät sitten painosta pieninä vihkoina.;
Sarjan alottivat F. Cygnaeus ja A. von Nordman, tuo kuuluisa eläintieteen professori. Toisessa iltamassa, Porthanin päivänä marrask. 9 p:nä, esiintyi M. A. Castrén, joka koko olennoltaan oli täysi tiedemies, ja piti tuon merkillisen esitelmänsä: "Missä oli Suomen kansan kehto?" jonka jälkeen F. v. Willebrand, joka äsken oli palannut kotiin Ranskasta, hauskalla, ranskalaisella tavalla puhui sähköstä ja galvanismista; — tuskinpa iltamaa, jossa yleisön jännitys olisi pysynyt niin vireillä, lie ennen taikka myöhemmin Suomessa pidetty. Sittemmin pitivät perättäin esitelmiä F. Berndtson ja J. M. J. af Tengström, C. V. Törnegren ja C. A. Gottlund, A. A. Gyldén ja E. Grönblad, F. L. Schauman ja W. Lagus, E. af Brunér ja A. A. Laurell, V. Falck ja S. G. Elmgren, H. Kellgren, Z. Topelius ja vielä useat muut, kunnes harrastus vähitellen jäähtyi ja iltamat syksyllä 1850 lakkasivat.

perjantai 15. marraskuuta 2019

"Perillisistä mahdoton saada mitään tietoa"

Yksi erikoisimmista ja mahdollisesti hyödyllisimmistä sanomalehtiosumista Suomalaisessa Wirallisessa Lehdessä on sukututkijalle kuulutus, johon sisältyy valmis sukuselvitys. Esimerkki lehdestä 31.7.1909, jossa Henrika Ylénin (o.s. Wilkman) testamentista hyötyvä taho oli tuonut oikeuteen saamansa sukuselvityksen todistaakseen, ettei lakisääteisiä perijöitä tunnettu. (Aviomiehensä Israel Henrikinpoika Ylén (s. 30.6.1830 Hattula) oli kuollut aiemmin.)

Henrikan isän suhteen on siis luovutettu. Äidin vanhemmat ja sisarukset on saatu kokoon:
Kirkkoherran saatekirje oli osa todistusaineistoa
Henrikan eno Johannes jäi siis arvoitukseksi ja niin käy Helsinkiin muuttaneelle serkulleenkin.

Miksiköhän oikeudessa ei esitetty mitään tietoa Hämeen Koskelle muuttaneesta Ulrikasta?

Nykyaikaiella teknologialla eli FamilySearchin rippikirjaindeksointien kautta tai suoremmin HisKillä Kaartin seurakunnasta löytyy 35 vuotiaana 30.3.1834 naimattomana kuollut Johan Tingvall. Ikä ei aivan stemmaa Kärkölästä hävinneeseen, mutta tuntuu samalta mieheltä. Jos siviilisääty on kirjattu oikein tarkk'ampuja Johan Tingvall, joka on vienyt Viipurin maasrk:ssa kasteelle vaimonsa Agneta Sorjoisen 20.4.1828 synnyttämän pojan, on toinen mies. Tingvall vaikuttaa sotilasnimeltä.

torstai 14. marraskuuta 2019

Vinka löi kurikalla päähän

Sanan-lennättimestä 2.7.1858 kuvaus häkämyrkytyksestä:
Muutama päivä sitte istui eräs herra kirjoitus-pöytänsä ääressä, kun renki lähestyi häntä hämmästyksissä ja sanoi: "halkko-pilppoja tuvassa kuolee:" Herra kapsahti ylös, juoksi tupaan ja näkiki puu-ukon lattialla uunin ääressä selällään. Ukko oli kuin kuollut, vaan jäsenet ei vielä jäykkiä. Herra kyselti rengiltä miten hän sairastui. "Eihän muuta," vastasi renki, "sekun istualtaan rötkähti lattialle." Kun luultiin ukon jollakulla lavalla pyörtyneen, pani herra rengin avulla lunta ukon päähän ja niskaan. Tuosta ukko viimein niin virkistyi, että pääsi istualleen, mutta mieli oli päästä ja voima jaloista. Kun häneltä kysyttiin, jutteli hän loruja ja oli kuin horiseva. Vuode laitettiin nyt lattialle ja siihen vedettiin ukko makaamaan. Herra, saadaksensa huonetta vihemmaksi avasi uunin juskan ja alkoi männä pois, mutta renki, kun luuli ukon sinä yönnä kuolevan, pelkäsi eikä tohtinut jäädä ukon kanssa yksinään. Herralta pakoletta jäi hän kuitenki ukkoa katsomaan ja herra mäni suojinsa. 
Neljän tunnin kuluttua, nousi herra yöllä ylös ja mäni sairasta vierastansa katselemaan. Pihalle tultua, näki hän tuvan ikkunassa vielä valkian ja kun tupa-suoja oli kartanon ylä-kerrassa, alkoi hän rappusia sinne kulkea. Pimeissä rappusissa tapasi hän miehen ja kysäsi, kuka hän on. "Minä", vastattiin. — "Kuka sinä?" — "Minä, puu-ukkohan, tässä pyrkisin pihalle," vastasi vieras ja kapueli pyörryksissä ihan väärää suuntaa kohti. Herra auttoi hänet ulos, hauteli häntä sitte lumella, ja johdatti hänet taas tupaan, jossa renki rauhallisena maata rötkytti. Nähden ukon jo näin virkistyneenä, läksi herraki makaamaan ja seuraavana aamuna kun herra herättyänsä mäni pihalle, tapasi hän jo ukon puita pilkkoamassa. Ukko jutteli nyt: "kun eillen, pakkaisesta jähmettyneenä, tulin tupaan, otin minä uunin ala-pellit auki ja istahdin uunin suulle lämmitteleimään, eikä tietänyt ennenkuin vinka löy minua kuin kurikalla päähän, ja minä kaaduin enkä sitte ole itsestäni tiennyt, ennenkuin yöllä teidät pihalla tapasin." 
Olkoon tämä varoitukseksi juteltu niille, jotka vingan kanssa leikitteleevät; sillä varmaanki olisi tämä ukko vinkaan kuollut, jos ei herra olisi avuksi ehtinä ja avannut unin juskan selälleen.
Mutta kuvauksen perusteella sen paremmin herra kuin renkikään ei tunnistanut häkämyrkytystä eikä varsinaisesti siis toiminut sen mukaan.