tiistai 19. maaliskuuta 2024

Johanna Elisabet Beckmanin elämästä (2/3)

Edellisessä osassa solmittu Johanna Elisabet Beckmanin avioliitto ei kariutunut väitettyyn rakkaussuhteeseen Porvoossa asuessa. Kun aviomiehensä Jonas Kiellgren sai kirkkoherran viran, jonka mahdollisesti appensa hänelle "osti", niin Johanna Elisabet muutti kanssaan Myrskylään. Sovun merkkinä pariskunta kävi yhdessä ehtoollisellakin tapaninpäivänä 1740. Kuitenkin jo kaksi viikkoa myöhemmin Jonas Kiellgren kävi selostamassa vaimonsa aviorikoksia Porvoon tuomiokapitulissa ja raastuvanoikeudessa mukanaan kirje, joka todisti salaisista tapaamisista.[1]

Ilmeisesti tämän jälkeen  Johanna Elisabet Beckman lähti ja pääsi vanhempiensa luo Biurböleen. Isä Petter Beckman lähti Bjurbölestä hakemaan Myrskylään jäänyttä omaisuutta. Keskellä yöllä pappilassa pakattiin rekeen myötäjäiset: hopeaa, vaatteita ja kangasta. Jonas Kiellgren hätyytti apua naapurista ja ylioppilas Jakob Hakelin tuli portille, mutta Petter Beckman veti miekkansa esiin ja uhkasi sekä nuorta miestä että vävyään. Jonas Kiellgren kiljui suomeksi "ottakaa kiinni ryöväri, ottakaa kiinni murhaaja". Reen perään lähdettiin ja se saatiin kiinni. Tässä yhteydessä Jakob Hakelin löi Petter Beckmania takaraivoon, minkä seurauksena hän kuoli pappilassa seuraavana iltana.[1] Porvoon hautauslistan mukaan Petter Beckman kuoli 27.1.1741, mutta hänet haudattiin vasta 12.11.1741. 

Viranomaiset tulivat 31.1.1741 vangitsemaan Jonas Kiellgrenin, jonka vankeus kesti lähes vuoden. Hovioikeus antoi tuomionsa Petter Beckmanin kuolemaan liittyen 5.11.1741 ja vapautti Jonas Kiellgrenin. Hän kuitenkin sai sakot varomattomuudestaan tilanteessa. Kiellgrenin vaimoaan vastaan esittämät syytökset olivat edenneet myös hovioikeuteen, jossa 15.11.1741 päätettiin, ettei mitään olennaista oltu saatu todistettua.[1]

Kun Johanna Elisabet Beckman 12.1.1742 synnytti tyttölapsen, Kiellgrenillä oli pitävä todiste. Hän oli ollut vangittuna, joten hän ei voinut olla pian syntymänsä jälkeen kuolleen lapsen isä. Talvikäräjillä Johanna Elisabet Beckman selitti lapsen isäksi metsässä kohtaamansa koiran ja pyssyn kanssa liikkuneen täysin tuntemattoman miehen, joka epäilemättä kuitenkin oli ollut ruotsalainen upseeri.[1] 

Asioiden käsittelyä hidasti ainakin hattujen sota ja pikkuviha. Johanna Elisabet Beckman pyysi myös omasta puolestaan avioeroa, josta annettiin tuomio Myrskylän ylimääräisillä käräjillä 25.8.1743, minkä jälkeen tuomiokapituli antoi varsinaisen erokirjeen 26.11.1743. Keskenään aviopari oli sopinut, että 4-vuotias tytär Kristina Dorotea jäisi isälle. Lapsen elättämiseksi Johanna Elisabet Beckman luovutti isältään saamansa perinnön Jonas Kiellgrenille ja tälle oli luvassa myös äidin isäpuolen Jacob Moldenin lahjakirjeestä juontuva etu.[1]

Jonas Kiellgrenin ura eteni vuonna 1746 Skaran hiippakunnan Flobyyn, jonne Johanna Elisabetin tytär siis muutti myös.[1] Myös Johanna Elisabet jätti Uudenmaan taakseen, mutta siitä lisää sarjan viimeisessä osassa.

Petter Beckmanin leski Dorotea Bode meni Porvoossa 12.9.1745 naimisiin kuninkaallisen amiraliteetin kapteeniluutnantin Erik Magnus Paulinin kanssa. Ehkä he olivat kohdanneet hattujen sodan vaiheissa? Erik Magnus Paulin muutti Karlskronasta Biurböleen ja pariskunta asui siellä lopun elämänsä. Dorotea Bode kuoli vuonna 1775 ja Eric Magnus Paulin 8.5.1779. [2] Perinnönjaosta maailmalle kadonneille lapsille tuli paikalliselle hallinnolle ongelma, jota helpotettiin muuttamalla irtain omaisuus käteiseksi.

Posttidningar 4.10.1779

Dorotea Boden tyttäristä oli Johanna Elisabetin jälkeen todennäköisesti vanhin oli Anna Dorothea Beckman (s. 1727), joka vietti häänsä reviisori Anders Lembergin kanssa Tukholmassa marraskuussa 1756. Anders Lemberg oli ilmoitettu isäksi jo kun 10.5.1752 Tukholmassa syntynyt Carl Gustaf vietiin kasteelle. Samoin kun kastettavana oli 24.6.1752 syntynyt Fredrika Ulrica, joka sai kummeikseen sekä äidin äidin että Sabina-tädin. Äiti ja tytär tulivat Bjurböleen, josta käsin tytär meni naimisiin 4.10.1774.[2, 3, 7]  

Posttidningar 3.8.1799
Sabina Beckman (s. ~1734) vihittiin Porvoossa 30.7.1758 avioliittoon Skaran rykmentin vääpelin Anders Kiellbergin kanssa. Heidän poikansa Gabriel syntyi Skaraborgin läänin Väringin seurakunnan Törestorpissa 28.5.1759. Pidempiaikaiseksi asuinpaikaksi seurakunnassa tuli Dammsängen, jossa syntyi Karl Gustaf 22.9.1761, Ulrika 10.1.1764, Maja Stina 18.4.1769 ja Anders 5.12.1770.[5] Sabina ei kuitenkaan ollut täysin aloillaan, sillä kaksoset Fredric ja Carl Magnus syntyivät Bjurbölessä 27.11.1765.[2] Anders Kiellberg kuoli Väringissä syksyllä 1792.[6]

Charlottan (s. 1735) Sara-tyttären syntyessä 12.1.1755 Bjurbölessä, tämän isä Theodor Morin oli vääpeli. Runsasta vuotta myöhemmin mies oli kersantti, kun tytär Friderica Charlotta syntyi 1.9.1756. Tämän jälkeen Theodor Morin lähti Porvoosta Pommeriin ja Charlotta Beckman otti 18.7.1761 muuttokirjan Tukholmaan.[2] Siellä Theodor Morinin ura eteni ylisotakomissaariksi ja perheellä oli varaa m.m. kattaa pöytä Itä-Intiasta tuodulla posliinilla. Sekä omistaa maatila, jossa Charlotta Beckman kuoli vuonna 1773. Aviomiehensä eli vielä 4 vuotta. Molempien surijoina olivat Saran ja Fredrika Eleonoran lisäksi veljensä Erland Magnus, Carl Theodor ja Adolph Reinhold. [4]

Nuorin sisaruksista oli vuonna 1766 upseerin vaimo Venäjällä. [3]

Lähteet:

[1] Wilhelm Lagus: Skalden Johan Henrik Kellgrens finska lefnadsminnen (1884), 9-15

[2] Porvoon vihityt&kastetut, rippikirjat 1749-1759, 259; 1754-1770, 81; 1771-1776, 43

[3] Anbytarforumilla Kurt Hultgrenin tammikuussa 2001 jakama perukirjatieto, jota en saanut vahvistettua. 

[4] Toresund (D) C:2 (1761-1824) Bild 188 (AID: v62338.b188, NAD: SE/ULA/11558); Hedvig Eleonora (A, AB) FI:4 (1766-1785) Bild 136 / sid 265 (AID: v85669a.b136.s265, NAD: SE/SSA/0006); Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (AB) F1A:245 (1777) Bild 1750 / sid 159 (AID: v222860a.b1750.s159, NAD: SE/SSA/0145a); Selebo häradsrätt (AB, D) FII:3 (1771-1783) Bild 340 / sid 338 (AID: v147835.b340.s338, NAD: SE/ULA/11314)

[5] Väring (R) C:1 (1688-1774) Bild 114 / sid 249 (AID: v56668.b114.s249, NAD: SE/GLA/13637); Väring (R) C:1 (1688-1774) Bild 117 / sid 255 (AID: v56668.b117.s255, NAD: SE/GLA/13637); Väring (R) C:1 (1688-1774) Bild 120 / sid 261 (AID: v56668.b120.s261, NAD: SE/GLA/13637); Väring (R) C:1 (1688-1774) Bild 170 / sid 347 (AID: v56668.b170.s347, NAD: SE/GLA/13637); Väring (R) C:1 (1688-1774) Bild 172 / sid 355 (AID: v56668.b172.s355, NAD: SE/GLA/13637); Olof Parkin sukutaulu

[6] Väring (R) C:2 (1774-1849) Bild 185 / sid 35 (AID: v56669b.b185.s35, NAD: SE/GLA/13637)

[7] Hedvig Eleonora (A, AB) EII:4 (1756-1774) Bild 12 (AID: v85658.b12, NAD: SE/SSA/0006); Jakob och Johannes (A, AB) CIa:15 (1751-1759) Bild 325 / sid 359 (AID: v86368.b325.s359, NAD: SE/SSA/0008); Hedvig Eleonora (A, AB) CI:10 (1755-1757) Bild 21 (AID: v85578.b21, NAD: SE/SSA/0006)

maanantai 18. maaliskuuta 2024

Johanna Elisabet Beckmanin elämästä (1/3)

Johanna Elisabetin isää kutsutaan hautausmerkinnässään amiraliteetin kapteeniksi Petter Beckman. Todennäköisesti sama mies oli jäänyt venäläisten vangiksi Hangonniemellä 14.7.1714 ja päässyt palaamaan Ruotsiin ennen rauhaa eli jo vuonna 1719.[0]

Yhden tyttärensä perukirja [1] paljastaa, että Petter oli ollut ainakin kahdesti naimisissa. Ensimmäisessä avioliitossa syntyi vuodenvaihteessa 1709/1710 Dorothea sekä myös aikuisiksi eläneet Margareta Catharina ja Maria. Ainakin Dorothea oli vielä lapsi, kun isä solmi 8.3.1720 uuden avioliiton Tukholman Jakob & Johannes -seurakunnassa naulantekijäoltermanni Hans Jakob Boden tyttären (s. 1705) kanssa. Tämänkin nimi oli Dorothea. [2, 10] Appi kuoli vain pari kuukautta myöhemmin ja jätti leskelleen ja kahdelle lapselleen talon Norrmalmilla ja käteistä niin paljon, että sillä olisi voinut ostaa kymmenen samanlaista taloa.[3] 

Lanko Henrik Hartwich Bode kuoli rintaperillisittä huhtikuussa 1726. Äitinsä eli Petter Beckmanin anoppi Maria Wulf oli tuolloin uudessa avioliitossa purjeentekijä Jakob Möldenin kanssa.[4] Liitto päättyi Maria Wulfin kuolemaan huhtikuussa 1733. Perukirjaan merkittiin, että tyttärensä Dorothea Bode asui Petter Beckmanin kanssa Uudellamaalla ja Porvoon pitäjässä Bjurbölen rusthollissa, joka kuului appivanhemmille. Kuolinpesässä oli runsaasti muutakin varallisuutta.[5]

Nykyään meteroriitin laskeutumispaikkana tunnettu Bjurböle sijaitsee noin kahdeksan kilometriä etelään Porvoon keskustasta. Mitään ilmeistä selitystä Bjurbölen omistukselle ei näy Tukholman perukirjoituksissa. Vielä ennen isoavihaa tila kuului Jöran Flemingille.[6] Jakob Mölden (tai Möller) oli asunut kaupungissa aiemman vaimonsa kuollessa vuonna 1720, eikä tämä pariskunta tuolloin omistanut tilaa.[7] Rauhan tultua tilalla oli vuokralaisia tai pehtoori.[8]

Viimeistään vuonna 1731 Bjurböleen olivat asettuneet Dorothea Bode ja Petter Beckman  tyttäriensä kanssa.[9] Tilalla kasvoivat Petter Beckmanin kakkosavioliiton tyttäret: Johanna Elisabet, Anna Dorotea, Sabina (s. ~1734), Charlotta (s. 1735) sekä edellä mainitussa perukirjassa nimettömäksi jätetty tytär.[10]

Johanna Elisabet Beckman oli syntynyt ennen Bjurböleen muuttoa ja todennäköisesti pian vanhempiensa avioliiton jälkeen. Siinäkin tapauksessa hän oli hyvin nuori solmiessaan avioliittoa vuoden 1737 paikkeilla Porvoon tuomiokirkon taloudenhoitajan Jonas Kiellgrenin kanssa. Mies oli häntä 20 vuotta vanhempi. Vihkimerkintä ei ole säilynyt, mutta helluntaina 1739 parilla oli vuoden ikäinen tytär. Tämä pantiin muistiin, sillä tuolloin Johanna Elisabet Beckmanilla oli käynnissä rakkaussuhde tuomiokapitulin konsistorin notaarin Matias Martiniuksen kanssa. Tai näin ainakin väitettiin.[11]

Lähteet:


[1] Tiedon perukirjasta jakoi Anbytarforumilla Kurt Hultgren tammikuussa 2001. Hän antaa ymmärtää, että perukirja tehtiin Tukholmassa vuonna 1766, mutta sitä en löytänyt Tukholman perukirjahakemistosta eikä ArkivDigitalin hakemistosta. Aiemmin Hultgren kertoi, että hautauskirjauksen perusteella Dorotea oli syntynyt vuodenvaihteessa 1709/1710.

[2] Jakob och Johannes (A, AB) CIa:12 (1709-1725) Bild 235 / sid 459 (AID: v86365.b235.s459, NAD: SE/SSA/0008)

[3] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:88 (1720) Bild 4310 / sid 419 (AID: v222393.b4310.s419, NAD: SE/SSA/0145a)

[4] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:96 (1727) Bild 1150 / sid 100 (AID: v222405.b1150.s100, NAD: SE/SSA/0145a)

[5] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:108 (1733) Bild 8180 / sid 788 (AID: v222423.b8180.s788, NAD: SE/SSA/0145a) & Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:108 (1733) Bild 10490 / sid 1018 (AID: v222423.b10490.s1018, NAD: SE/SSA/0145a)

[6] Suomen asutuksen yleisluettelo -arkisto  - Porvoo, jakso 116: Bjurböle Säteri. Lisäksi Wilhelm Lagus toteaa kirjansa Skalden Johan Henrik Kellgrens finska lefnadsminnen (1884) alaviitteessä sivulla 11:"i Finska Adelns Gods och Ätter sid. 245: "Sedermera (efter Jak. Fleming, kring 1725) innehades Bjurböle af segelsömmaren Jakob Mölden""

[7] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:89 (1721) Bild 7030 / sid 691 (AID: v222394.b7030.s691, NAD: SE/SSA/0145a)

[8] Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä - 8162 Tositekirja, f. 1–727 1724-1724, jakso 31, sivu 22Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä - 8184 Tositekirja 1728-1728, jakso 22, sivu 17

[9] Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä - 8200 Tositekirja, f. 1–1530 1731-1731, jakso 167, sivu 287

[10] Syntymäajat Porvoon rippikirjoista 1749-1759, 259; 1754-1770, 81; 1771-1776, 43

[11] Wilhelm Lagus: Skalden Johan Henrik Kellgrens finska lefnadsminnen (1884), 9


sunnuntai 17. maaliskuuta 2024

Tykö Tomminpojan elämä ja onnen-vaiheet

Oli nimimerkki K. W. W-n sitten Pyhtäällä vuonna 1838 syntynyt Karl Wilhelm Weman tai ei, jatkokertomuksensa Tykö Tomminpojan elämä ja onnen-vaiheet (*) on aikaansa nähden harvinaisen hauskasti kirjoitettu. Tyylinäyte alusta:

Yhtenä päivänä hämärän tullessa seisoi joukko akkoja Toimelan kylässä vanhan, maantien varrella olevan koivun vieressä ja pakisi tapauksista ja muista kylän asioista. Heidän kielet ja huulet olivat erinomaisessa liikkeessä ja samoin kädet, sillä jokaisella oli sukkapuikot joita he kiiruusti liikuttivat — he neuloivat sukkaa. Yht'äkkiä huomasivat he maantiellä vielä yhden akan, joka tuli juosten heitä kohti ja tultuaan heidän joukkoon hengästyneenä tötätti: 

— Ystävät! ... Kulkaa kummaa.... 

— Mitä, mitä? huusivat ne toiset. 

— Tommin vaimo ... on ... on ... synnyttänyt ... pojan, ilmoitti äsken tullut. 

Akat seisoivat avo-suin ja katselivat kummastuneina toinen toistansa. Viimein päästi yksi heistä kielensä taas entiseen liikkeesen ja lausui:

— Kumma kuitenkin! Mutta, mennään katsomaan! 

— Niin, mennään katsomaan! huusi nyt joukko ja pani säärensä liikkeesen. Polkutiellä tuli pitäjän lukkari heitä vastaan. Tälle ilmoittivat nyt akat huutaen ja rähisten sen kumman asian, että Tommin vaimo oli synnyttänyt pojan. Lukkari katseli akkoja avossa suin sanaa vastaamatta ja viimein kuin tointui huusi hän: 

— Kumman kumma! Tommin vaimo. 

— Niin, ja poika on niin kaunis, niin valkea ja hieno muoto sillä on ja niin kaunis se on kuin herrasväen lapsi, pakisi akka, joka toisille oli ilmoittanut asian koivun vieressä. 

— Se vasta kumma! huusi ne muut: Ja kuin herrasväen lapsi, lisäsi muutamat. 

— Mennään katsomaan! huusi lukkari ja seurasi akkoja. 

(*) I. Mitä Toimelan akat sanoivat kun Tykö syntyi OTAWA 07.11.1862 NO 44 

II. Kuinka Tykö kasvaa, opetetaan lukkariksi ja mitä hän vielä saa oppia ja tietää. OTAWA 14.11.1862 NO 45 

III. Tykö tulee Porvoosen ja mitä hän siellä näki ja huomasi OTAWA 14.11.1862 NO 45 

IV. Tykö Puhtalassa ja kuinka siellä kävi OTAWA 12.12.1862 NO 49 

V. Mikä Tykölle tiellä tapahtui ja kuinka hän pääsi Helsinkiin OTAWA 28.11.1862 NO 47 

VI. Mitä Kapteini Tyköstä sanoi, mikä hänelle Esplanatissa tapahtui ja kuinka hän nai OTAWA 12.12.1862 NO 49 

VII. Tykö tulee pataljuonan lukkariksi, kuinka muutoksia tapahtuu ja mintähden Tykö ottaa eron & VIII. Kuinka Tykö pääsee koulumestariksi Vaahtijärvelle ja mitä akat hänestä sanovat OTAWA 19.12.1862 NO 50 

IX. Kuinka uusi kirkkoherra Tyköön vihastui, antaa Tykölle korva-puustin ja miten sitte kulussa kävi & X. Tykö Toimelassa ja kuinka siellä kävi OTAWA 30.12.1862 NO 51 

lauantai 16. maaliskuuta 2024

Jonnin joutavia

 L. Vanha lasimestari Lasinen oli sangen sukkela mies ja ehkä kuuro molemmin korvin, oli hän eläissänsä paljon kuullut tietääksensä joka paikassa katsoa hyvin suuhunsa saadaksensa. Yhtenä päivänä viskasi hän lasi-arkkunsa selkään ja matkusti maanpintaan, siellä rikkoneita ruutuja parantelemaan. Kuljeskellessansa kutsuttiin hän yhteen herras-taloon, jossa herrasväki juuri oli puolipäiväsellä. Likokalat olivat pöydällä ja katsellessansa tuokion näitä, rupesi sylki oikein kuohumaan suussansa. Ei hän nyt muuta niin kokottanut kuin lausumusta: "No, äijäseni, etkös tahdo vähä maistaa likokalojamme?"

Turhaan kokotteli hän tätä ystävällistä kutsumusta, hän näki heidän vaan nieleskelevän yhden lautasen toisen perään tästä sanaakaan hiiskumatta.

Emäntä suuttunut vaihti-olemiseen lausui viimein hänelle: "Onkos kylmä tänäpänä Jouhtuipa äijän mieleen nyt jotakin, arvaappas mitä hän vastasi:

"Ei, suuri kiitosta", vastasihän työtänsä lopettamatta.

"Mitä hän sanoo?" kysyi emäntä naurain — "tuleepahan kuurommaksi päivä päivältä! Ettekö kuule, minä kummonen ilma on ulkona? huuti hän nyt.

"Ei, kiitoksia paljon vaan, minä olen syönyt puolipäiväistä."

Nyt puhkesivat kaikki nauruun ja emäntä läheni häntä korvaan huutamaan: "Oletteko nyt ihan kuuro! Onko kylmä, minä kysyn.

"No, koska emäntä väkisin tahtoo", vastasi hän ja istui pöydän ääreen, ottain lautasellensa likokaloja niin paljon kun se veti, huomaitsematta muitten tästä hämmästyksiin lankenneen.

LI. Yksi ostaja moitti kauppamiestä valitellen hänellä huonoja viinejä löytyvän. "Tässäkin viinissä on taas liiaksi vettä", sanoi hän. "Eipä", vastasi kumppaninsa maistain kanssa tätä — tässä vedessä on liian vähä viiniä!"(19.10.1860)

LII. Sotamies seisoin vahtissa yhden kanunan vieressä, jätti tämän ja pötkäsi kapakkaan. — "Miksis sinä riivattu olet virastas luopunut?" tiuskasi kapteini kohdattuansa hänen. Herra kapteini — vastasi sotamies — minä koitin nostaa kanunaa, mutta ei sitä kaksikaan miestä jaksa poijes kantaa, ja jos heitiä tulee usiampi sinne, niin en minä suinkaan olisi voinut häntä suojella.”

LIII. Yksi mies kysyi hevosen myyjältä, jos hänen hevosensa oli pelkuri. "Ei", vastasi tämä, "hän on usiat yöt ollut vallan yksinänsä tallissa!"

LIV. New-Yorkin kaupungissa Pohjais-Amerikaa sanotaan löytyneen miehen, joka niin hyvin osasi osotella kukonlaulua, että aurinkokin pettyi hänen sävelestänsä ja nousi pari tuntia ennen aikaansa.

LV. Eräs herrasmies kysyi piikaltansa, joka talvi-aamuna tuli ulkoa sisälle: "minkälainen ilma siellä on?” Tähän piika vastasi: ”en minä nähnyt kun oli pimiä.”

LVI. Eräässä paikassa oli tapana koota syksyllä "kapsakoja" (konnia), joita paistettiin ja suolattiin ja sitte talvella syötiin suolaisen siassa. Niin osasi tulla kerjäläinen taloon ja pyysi ruan apua, niin emäntä antaa leivän palan ja kapsakan päälle. Äijä katsoo tätä vähän aikaa ja paiskaa kapsakan loukkaan, — emäntä torumaan sanoen: "ilmanki oli huono kapsakka-vuosi tänä vuonna, ja sinä paiskaat sitte vielä loukkaan.” (2.11.1860)

LVII. Muinan mies oli ritaan joutunut. Tuntematon akka kulki siitä sivutte ja mies huusi häntä auttamaan. Akka tiuskasi: ”et sinäkän minua ole koskaan auttanut, ei minun ole mitään tekemistä sinun kanssas." Mies huusi "hyvä ystävä, sanokaa muillekin ihmisille!" Akka tiuskasi: ”en minä ole ennenkään kieliä kantanut."

LVIII. Kerran rikas ukko lopulla ikää aikoi rahansa kätkeä permannon alle ja teki liiton ettei kenenkään pitänyt rahaa ylös saamaan ilman jollei yhdeksän ihmisen verta vuodateta. Toinen mies kuulteli välikatosta eli vintistä ja huusi: "eikö yhdeksän kukon veri piisaa?” Ukko katsoi ylös päin ja vastasi: "piisaa kyllä hyvä ylhäinen Jumala!" (23.11.1860)

perjantai 15. maaliskuuta 2024

Esivanhempien etsintää 2024, käytännön esimerkki

Vuosikymmen sitten olen yrittänyt juurieni etsintää Asikkalassa ja kirjoittanut nurinkurisen tekstin, johon oli parin vuoden viiveellä tullut kommentti sukutauluineen. Aika testata auttaisivatko taitojen ja digitaalisten mahdollisuuksien lisääntyminen eteenpäin Ilmavallan torpparipariskunnan Eric Simonsson (s. 1799) ja Maria Helena Johansdotter (s. 1803) esivanhempien etsinnässä. 

Edellisellä kierroksella kertynyt tieto koski Maria Helenan äidin Eva Mattsdotterin (s. 5.12.1769 Heinola) juuria. Kun tämä meni naimisiin 4.10.1801 sulhasensa Johan Jakobsson (myöh. Flyckt) oli 4.10.1801 renki maaherran residenssissä. 

Nyt (ks. alla) selvisi, että vuoteen 1789 mennessä ja ehkä vasta kyseisenä vuonna Heinolan Paason kylän Jaakkolaan tuli iäkäs ja armeijasta eronnut Jacob Nilsson Flyktig sekä kolme poikaansa Johan (s. 1776), Augustus (s. 1780) ja Jacob (s. 1780). Perheen isä kuoli 22.12.1789 Heinolan kirkonkirjojen mukaan 60-vuotiaana, mutta voi olla että hän oli hieman nuorempi. 

Isänsä menettäneet pojat päätyivät eri Heinolan taloihin rengeiksi. Johan palveli aluksi Paason Jaakkolan kahta isäntää, mutta vuodesta 1796 alkaen hän oli renkinä Heinolan kaupungissa maaherran residenssissä osana rahastomestarin palveluskuntaa.

Lokakuussa 1801 solmitun avioliiton jälkeen Johan muutti Evan kanssa Marjoniemeen, jossa syntyivät Maria Lena s. 8.1.1803, Elisabet s. 4.3.1806 ja Michel s. 25.8.1812. Elisabetin kasteen aikaan Johan oli lähtenyt isänsä tielle ja oli värvätty sotilas. Lastenkirjasta (1798-1821, 240) käy ilmi, että Johan oli sotilas Adlercreutzin värvätyssä rykmentissä. Arkistojen portti tietää kertoa, että "Adlercreutzin rykmentti oli vuoteen 1804 saakka nimeltään Uusi jääkärirykmentti tai Suomalainen värvätty jalkaväkirykmentti. Se oli 1800-luvun alussa suurin Suomeen sijoitetuista värvätyistä joukko-osastoista; siihen kuului 13 komppaniaa ja noin 2000 miestä." Rykmentti hajoitettiin Suomen sodan jälkeen.

ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla löytyivät rykmentin katselmukset, joissa Johan ja (ainakin) kaksi kaimaansa olivat mukana. Iän perusteella Johan ei liittynyt Asikkalan komppaniaan vaan Porvoon komppaniaan, jota katselmoidessa Ilolassa 29.6.1805 hänet kirjattiin 28-vuotiaaksi Porvoon komppanian sotilaaksi 64 (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1513 (1805) Bild 1690 / sid 133 (AID: v480506.b1690.s133, NAD: SE/KrA/0023)). Mutta vuotta myöhemmin sama mies kuvataan naimattomaksi, mikä ei stemmaa (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1514 (1806) Bild 1920 / sid 164 (AID: v480507.b1920.s164, NAD: SE/KrA/0023)). Onko otettava huomioon mahdollisuus nimen vaihdosta rekrytoinnin yhteydessä?!

Vaihtoehto. Parolassa 12.11.1804 pidetyssä katselmuksessa 32-vuotias Johan oli ollut 9 kuukautta Asikkalan komppanian sotilas 141. Syntymäpaikakseen on merkitty hieman yllättävästi Porin lääni. Sama paikka on yllä ja alla, mikä vähentää luotettavuutta. (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1512 (1804) Bild 2830 / sid 279 (AID: v480505.b2830.s279, NAD: SE/KrA/0023)). Sama mies oli katselmuksessa Hattulan Nihattulassa 18.6.1805 (Generalmönsterrullor - Männingsregementen, grenadjärförband, frikårer och andra 1513 (1805) Bild 1960 / sid 153 (AID: v480506.b1960.s153, NAD: SE/KrA/0023))

Mainitusta lastenkirjasta näkyy myös se, että perheeseen kuului ennen avioliittoa syntynyt Evan poika Johannes (s. 14.2.1799), jonka epäilen olleen myöhemmin Heinolan Jyrängön lampuoti Johan Candelin/Kandelin. Maria Lena päätyi piiaksi Asikkalan Salon kylän Tornioon, mistä käsin hän meni naimisiin 26.12.1823 (RK Asikkala 1815-25, 105). Tilalleen tuli pikkusiskonsa Elisabet, joka muutti Heinolasta virallisesti Asikkalaan helmikuussa 25.2.1824. Äitinsä Eva kuoli 55-vuotiaana 22.4.1824. Johan muutti seuraavana vuonna virallisesti Asikkalan puolelle (RK Heinola 1826-1931, 239).

Johan kuoli 50-vuotiaana 9.2.1826 ja asui hautauskirjauksen mukaan edelleen Marjoniemessä.

***

Johanin taustan etsimisessä käytin Heinolan kaupunkiseurakunnan rippikirjan läpikäynnin sijaan FamilySearchin hakua. Se toi esiin rippikirjan maaherran residenssin sivun (RK 1801-1812, 21), jossa lääninrahastonhoitajan palkollisista ylimpänä on renki Johan Jacobsson (s. 1776), joka kävi ehtoollisella vielä 14.5.1801 ja siirtyi sivulle 181. Kyseisen sivu maaseurakunnan puolella on Marjoniemeä ja vaimonaan Eva eli kyseessä oli oikea renki.

Aivan vanhanaikaisesti sitten pakitin aiempaan kaupunkiseurakunnan rippikirjaan, jossa Johan oli ollut rahastomestarin renkinä vuodet 1796-1800 (s. 15). Vähän tätä ennen (s. 13) hän oli tullut sivulta 73. Tällä tarkoitettiin maaseurakunnan siirtyväisväestön kirjaa 1790-94, jossa Johan on renki Paason Jaakkolassa ja tullut sivulta 75, johon on kirjattu saman talon toinen osa, jossa Johan oli päässyt ripille 1792. Tätä ennen hän oli tullut sivulta 128. 

Kyseessä on lastenkirja 1779-1797, jonka yliviivauksin alta erottuu, että Johanin isä oli palveluksesta eronnut sotilas Jacob Flykt ja hänellä oli pikkuveljet Augustus (s. 1780) ja Jacob. Hiskiin hypäten veljesten isä löytyy haudattujen listasta. Afsk.sold. Jacob Nilss. Flyktig kuoli 60-vuotiaana 22.12.1789 Paason Jaakkolassa. En kuitenkaan löydä häntä Jaakkolassa tätä edeltävästä Heinolan rippikirjasta enkä maaliskuussa 1789 allekirjoitetusta henkikirjoituksesta (KA 8964:684-685).

"Kaikki seurakunnat" haku kasteiden puolella ei tärppää Johanin ja Augustin osalta. Puuttuvat syntymäpäivät kielivät siitä, että he ovat syntyneet jossain muualla kuin Heinolassa. Mutta missä?

"Kaikki seurakunnat" haku Hiskissä osuu lupaaviin häihin 19.11.1786 Joroisissa. Sekä sulhanen Jäg. Jacob Flycht el. Kaupin että morsian Pig Anna Tenhutar ovat Kerisalosta, jossa heille syntyy 26.9.1787 poika Jacob. Samalla vaihtoehtoisella nimellä varustettu Jacob Flyckt on kuitenkin elossa FamilySerchin haulla löytyneessä Mikkelin rippikirjassa 1794-1804 eikä syntymävuosi 1752 sovi Heinolassa tavattuun. Sama mies nuorennusleikkauksella tai kaimansa löytyy ArkivDigitalin Generalmönsterrullor-haulla. Joroisissa syntynyt Jacob Flyckt oli 37-vuotias katselmuksessa 25.6.1799 (Generalmönsterrullor - Savolax fotjägarregemente 1037 (1797-1801) Bild 3580 / sid 120 (AID: v997871.b3580.s120, NAD: SE/KrA/0023))

Generalmönsterrullor-haku sukunimellä Flycktig tuotti osumia vain Suomesta. Näistä viidestä yksi koski liian nuorta miestä ja neljä muuta samaa vuoden 1737 paikkeilla syntynyttä miestä. Kuolinikä 60 vuotta Heinolassa on todennäköisesti arvio, mutta olisiko se heittänyt kymmenellä vuodella? Viimeinen katselmus on vuodelta 1782, jolloin iäksi on merkitty 45, mutta huomautuksessa riveistä poistumisesta puhutaan yli 50-vuotiaasta.

Vuoden 1783 paikkeilla tämä Jacob Flyckt (s. 1736) vaimonsa Elisabet Magnusdotterin (s. 1748) kanssa muutti Elimäen Rahikkalan Munnusta (N:o 21) "Koiskalaan", jota en löydä (RK 1783-90).  Vaimon erikoisemman patronyymin avulla pariskunta löytyi torppareina Elimäen rippikirjasta Rahikkalassa N:o 11 (Suonpää/Mattila) vuosina 1784-1788. Täältä oli lähdetty Orimattilaan.... Jotta elämä ei olisi liian helppoa, Elimäestä puuttuu kriittisten vuosien kastetut, enkä löydä Flycktiä lastenkirjasta.

torstai 14. maaliskuuta 2024

Turun linnan vankeja tammikuussa 1750

Aloitin vuosi sitten Turun linnan vankilistojen käsittelyn jostain syystä vuodesta 1762. Se ei kuitenkaan ole varhaisin vuosi oikeuskanslerin arkistossa säilyneissä vankilistoissa. Sarja alkaa vuodesta 1750, mutta Turusta on tuolloin vain tammikuun lista [1]. Se on huomattavasti lyhyempi kuin vastaavat pari vuosikymmentä myöhemmin, joten kaikki nimet mahtuvat blogipostaukseen.

Myös vankeusajat ovat lyhyempiä, sillä pisimpään ollut oli tuotu linnaan 25.3.1749 eli alle vuosi aikaisemmin. Hän oli turkulainen Johan Kiempe, joka oli tuomittu osallisuudesta varkauteen. Listasta ei käy ilmi, mitä hän odotti. 

Sama epäselvyys koskee turkulaista Anders Blomia, joka oli tuomittu hevosvarkaudesta, ja porilaista miestä Anders Kekonius, joka oli tuomittu taposta. Porissa oli kauppias Nils Gabrielsson Kekonius, mutta 2.9.1729 syntyneen Anders-poikansa elämä näyttää tutkimattomalta.

Sotilas Anders Höök Marttilan Harmasta oli tuomittu karkaamisesta. Huomautuskentän mukaan vapaus odotti häntä 5.2.1750, olettaen, että hän selvisi hengissä 40 raippaparista. 

Piika Anna Jacobsdotter Tyrvään "Jamala"sta oli ilmiannettu kotivarkaudesta ja epätosien huhujen levittämisestä. Hänet oli tuotu linnaan 13.11.1749 ja hän pääsi pois 2.1.1750. Huomautussarakkeessa ei ole mitään mainintaa rankaisusta.

Vanajan kirkkoherra Thomas Packaleniuksen kohdalla ei ole syytä eikä mitään kirjausta tuomiotilanteesta. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan "Oli hattujen sodan aikana valtiopetoksesta syytettynä ja vangittuna Ruotsissa, mutta havaittiin syyttömäksi"

Nousiaisten Köönikkälästä oli tuotu 13.1.1750 vangiksi "naisihminen" Lisa Alexandersdotter, jota syytettiin useammasta varkaudesta. Häntä ei oltu vielä tuomittu ja sama koski rakuuna Henrik Frimodigia, jota syytettiin tappelusta maantiellä. Kotinsa oli Pöytyän Käntty (?), jonne päin hän pääsi jo 4 päivän vankeuden jälkeen. Mahdollisesti käräjille.

Tammikuun 23. päivä linnaan tuotu Rauman kaupunginpalvelija Erik Hammarberg oli tuomittu varkaudesta. Hammarberg ei ole kovin yleinen nimi, joten sama mies taitaa olla tiilirenki, joka on Rauman kastettujen listassa kolmesti isänä 1755-57.

[1] Justitiekanslern -1974, Huvudarkivet EIIIcc:1 (1750) Bild 1180 (AID: v567601.b1180, NAD: SE/RA/1340101)

keskiviikko 13. maaliskuuta 2024

Muistelmia Hannu Tiaisen elämästä

Uusi Suomi
27.5.1922
Nimimerkin O. L.:n kirjoituksen "Eräs savolainen maakauppias. Muistelmia Hannu T:n elämästä" (Kauppias. Suomen vähittäiskauppiasliiton äänenkannattaja 20/1931) päähenkilön tunnistaminen oli haasteellista kunnes hain esiin saman nimimerkin kirjoittajan artikelin "Rantasalmen liikeolojen taustaa" (12/1935), josta poimittu sukunimi Tiainen osoittautui sopivaksi. 

Eli kyseessä oli Hanno Tiainen , joka "oli syntynyt maanviljelijän poikana Säämingin Ahvionsaaressa lokak. 15 p. 1844. Jo nuorena antautui Hanno Tiainen liikealalle, harjoittaen etupäässä laajaa voin, viljan ja puutavaran kauppaa, ulottaen sen ympäri Suomea ja maan rajojen ulkopuolellekin."(U. S. 30.5.1922). Tästä O. L. kertoo 

Hannu T. oli viime vuosisadanvaihteessa niin monipuolinen liikemies, että maalaiskauppiaiden keskuudessa on harvoin ollut siinä suhteessa hänen veroistaan tavattavissa. Hänellä oli hyvin varustettu sekatavarakauppa R:n pitäjässä ja sen haaramyymälä S:n pitäjän L:nsaaressa. Mutta niiden hoitamisen ohella hän toimi kaikilla mahdollisilla aloilla.

Hannu-kauppias oli pitkähkö, paksuvartaloinen mies, joka kulki aina vasen lonkka hiukan oikean edellä, mutta liikkui ketterästi ja vilkkaasti, ollen alituisesti touhussa ja aherruksessa. Hän näytti tietävän, että »aika on rahaa», samoin kuin senkin, että raha on hankittava aikanansa. Ja hän kyllä osasikin rahan ajallansa hankkia, oli selvillä siitä, mihin se on sijoitettava, jotta sen voi taas takaisin periä. Itse taukoamatta hommassa ollen, hän piti samalla auki silmänsä ja korvansa sekä ajatteli aina — ajatteli omaa parastaan. Voiton saaminen oli hänen elämänsä johtotähti, ja tätä uskollisesti seuraten hän siinä onnistuikin.

Paitsi kauppaliikkeitään oli Hannulla tiloja ja maa-alueita siellä täällä pitkin Itä-Savoa. Varsinkin saarimaita hän mielellään osti, sillä sekatavarakaupan lisäksi hän harjoitti erityisellä innolla myös laajaa halkojen ja muun puutavaran kauppaa, ja niiden siirtäminen lastauspaikalle tuli saarissa halvimmaksi. Halkoja hän myikin sekä omilla rannoilla että vierailla rannoilla, joihin hän niitä osteli sikäli kuin suinkin kaikkein halvimmilla hinnoilla sai. Ja halkokaupoissa hän oli muutenkin tarkka mies. Olivatpa halot metrin pituisia, jolloin ne ladottiin sylen korkuisiin pinoihin, tai n. s. nalikoita, jolloin ne pinottiin metrin korkeudelle, tuli pinon aina painumisen varalta ylittää 10 sentillä mainitut korkeudet. Mutta pinojen mittauksen hän kumminkin tavallisesti suoritti vasta avoveden tultua, jolloin lumen paino ja kevätaurinko jo olivat tiivistäneet pinot melko tiukoiksi. Siitä huolimatta Hannu-kauppias, kuten monet muutkin puukauppiaat, vaati kontrahdissa mainitun ylikorkeuden, ja sen perusteella hän vähensi pinon pituudesta sen, minkä katsoi sen korkeudesta puuttuvan — taisipa joskus ehkä tapahtua varovaisuussyistä niinkin, että vähennys oli liiankin riittävä.

Siihen aikaan myytiin Saimaan nalikoita suuret määrät Pietariin. Välittäjinä olivat enimmäkseen koivistolaiset, jotka jaaloillaan purjehtien saapuivat aina Saimaan vesistön pohjoisimpiin ja itäisimpiin osiin koivuhalkoja ostamaan. Jaaloihin mahtui toista sataa nalikkasyltä, suurimpiin 150:kin. Niihin myydessään Hannu, kuten muutkin, käytti n. s. umpimittaa, toisin sanoen: mitään pinon painumisen varaa ei laskettu, joten tuosta ylimitastakin saattoi kauppiaalle koitua sievoinen voittoprosentti. Saimaan varsilla moni aikoinaan rikastuikin yksinomaan halkokaupoilla. Niinpä Hannu T:kin. Vaikkapa hänen kauppakirjanpitonsa olikin yksinomaan hänen hyvämuistisessa pääkopassaan, hän sai »vuositilejä tehdessään» noppia »halkotililtä» melkoisen voiton.

Sitäpaitsi Hannulla oli lotjia, jotka niinä aikoina, rahtimaksujen ollessa verraten hyviä, tuottivat runsaita tuloja.

Hannu T. ansaitsi myöskin hevosten ostolla ja myynnillä sievoiset rahat. Ollen yleensäkin eläinten ystävä, hän oli erikoisesti kiintynyt hevosiin, ja oli niiden erinomainen tuntija. Hän otti tarkoin selvän siitä, minkä värisistä, minkä kokoisista ja minkä sukupuolisista hevosista kukin hevosen tarvitsija erityisesti piti — ja jo jonkun päivän tai viikon kuluttua saattoi T. esitellä ostettavaksi juuri sellaisen. Hän osteli hevosensa maakylistä, varsinkin Kuopion seuduilta — eikä hän ostaessaan pelännyt niiden takkuisuutta, sillä ani harvassa päivässä sileni hevosen karva Hannun käsissä. Eräällekin tehtailijalle, joka halusi isoja pikimustia hevosia, hankki Hannu lyhyessä ajassa puolikymmentä melkein kuin samaan muottiin valettua sellaista. Hänen sanottiin niissäkin kaupoissa voittaneen kussakin muutaman satasen, mitkä määrät olivat niinä aikoina paljon rahaa. Mutta voitoillahan eikä kaupoilla kauppiaan onkin elettävä. Hannu itse ei voitoistaan koskaan puhunut sanaakaan.

Näin peräti monitouhuisena miehenä Hannu-kauppias oli melkein aina matkoilla, ostamassa ja myymässä. Kun häntä puhelimella tiedusteli kotoansa, voitiin sieltä vain ilmoittaa, että hän mahdollisesti oli Viipurissa, mutta jo päivänä seuraavana tai sitä seuraavana hän saattoi ilmestyä henkilökohtaisesti näköpiiriin, kertoen tulleensa Joensuusta tai Kuopiosta.

Monista kiireistään huolimatta Hannu T. esiintyi aina hyvin rauhallisena, ollen siinä suhteessa oikean liikemiehen esikuva. Ja vaikka hänen alkuperäiset sarkavaatteensa muuttuivat vähitellen kokonaan verkavaatteiksi, hän edelleenkin käyttäytyi vaatimattomasti niin herrain kuin talonpoikainkin seurassa.

Ylläolevista riveistäkin jo voi päätellä, että T. oli harvinaisen tarmokas ja ripeäotteinen liikemies, joka menestyi yrityksissään. Suoraan lienee sanottava, että hän toimi omanvoitonpyyntöisesti, mutta kuitenkin on tunnustettava, että hän samalla teki hyvää toisillekin: hän jakeli niihin aikoihin vaikeasti saatavaa rahaa maakuntaan, sillä hänellä sitä oli, koska hän osasi sitä hankkia.

Suoranainen hyväntekeväisyyskään ei osoittaudu olleen T:lle vallan vierasta. Niinpä sanotaan hänen kustantaneen kokonaan erään nuoren sukulaisensa koulutuksen. Kun tämä meni sitten Venäjälle sotakouluun, ei siellä olo varmaankaan tullut varsin huokeaksi. Ja kun nuori mies pääsi vihdoin upseeriksi, T. lahjoitti hänelle 7—8 tuhannen ruplan hintaisen ratsuorhin. Lopullista iloa T:llä ei kuitenkaan tästä autiudestaan ollut, sillä nuoren upseerin ura päättyi väkivaltaiseen kuolemaan T:n vielä eläessä.