perjantai 22. tammikuuta 2021

Ennen Kustaa III:n sotaa Töölössä eläneitä

Espoon tulli
oikeassa alakulmassa
Tähän mennessä mikropaikallishistoriassani varhaisin havainto elämästä Töölössä on ollut Kustaa III:n sodan aikaan perustettu sotasairaala. Tilanteen korjaamiseksi tutustuin Opinahjossa kanssani jatko-opiskelevan Veikka Kilpeläisen graduun Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787

Käsiteltynä aikana Espoon tulli oli nykyisen Runebergin patsaan paikkeilla ja vesi liplatti vielä läheisessä Kluuvinlahdessa. Paitsi talvisin, jolloin lahti oli jäässä ja tarjosi lisää kulkureittejä. Lähimpänä tullia oleva Kamppi oli "suurelta osin sotilasaluetta, jossa tosin sijaitsi esimerkiksi köydenpunomo ja porvareiden puutarhoja" (s. 37). (Oheinen kartta Kansallisarkistolta: Töölö / Tölö; Karttoja selityksineen kaupungin alueella olevista viljelysmaista 1765-1767 (B7Helsinki:31/1-7)

Tämä on tuttua, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että kaupunginaidan ulkopuolella asuttiin virallisesti. Kilpeläinen kuitenkin toteaa rippikirjaan 1785–1794 nojaten, että "Espoon tullin lähialue oli hallinnollisessa mielessä osa kaupunkia, mutta myös sen rajaseutua. Asukkaat kuuluivat Helsingin seurakuntaan, mutta kaupungin tulliaita rajasi kuitenkin alueen ulkopuolelleen" (s. 67) 

Kyseisessä rippikirjassa tosiaan on "Kampissa ja Töölössä" asuvia 12 aukeaman verran. Toisella aukeamalla ennestään tuttu pormestarin tytär eli olen taas unohtanut ennen tietämääni. Porvarien "plantaaseilla" asuu tyypillisesti pariskunta ja palkollinen. Porvari H. Tammelinin krouvi on kirjattu kahteen kertaan, ilman elämää sivulle 91 ja sivulla 99 siellä asuvat Matt Holmström ja vaimonsa Maria. Valitettavasti varhaisempaa rippikirjaa ei ole säilynyt, joten tätä on haastavaa yhdistää Kilpeläisen tuntemaan Espoon tullin läpi kulkeneen Turun tien varrella olleeseen anniskelupaikkaan Grönbergskan krouvi, jota vuonna 1773  piti leskirouva Greta Lund (s. 68). Kilpeläinen kutsuu paikkaa myös Töölön krouviksi ja toteaa Greta Lundin asuneen krouvirakennuksessa (s. 69). 

Lastenkirjassa 1789-1804 Kamppi ja Töölö on eroteltu niin, että jälkimmäiseen osaan kuului huomattavasti vähemmän väkeä. Heidän poimintansa veisivät ohi otsikon aikarajauksen, joten hypätään historiakirjoihin. 

Tö-haut Hiskiin kertovat "Töölössä" asui Kapteeni Wallenin palvelija Fröling, jonka Helena-vaimon 17.9.1760 synnyttämä poika sai nimen Carl Friedrich ja kuoli pian. Maria-vaimonsa 5.4.1765 synnyttämä tytär nimettiin Margareta Lovisaksi. 

Tiilitehtaan käynnistyttyä luonnollisesti Töölössä asui sen työntekijöitä. Tiilenlyöjä Joh. Ersson ja vaimonsa Ingeborg Hansdotter saivat Gustaf-pojan 15.9.1779.

Pisin vaikutus Töölössä lienee ollut Henrik Appelbergilla, jonka jo 50-vuotias vaimo Ingeborg Larsdotter synnytti 3.4.1788 Carl-Pojan. Appelberg oli tässä vaiheessa armeijasta eronnut sotilas. Vaimo kuoli punatautiin 51-vuotiaana 6.10.1789 Töölössä. Henrik Appelbergin kuollessa 85-vuotiaana 24.3.1809 häntä tituleerataan vuokraajaksi. 

Muisti kaupungissa on lyhyt, mutta rohkenen silti esittää hypoteesin, että tämän Appelbergin mukaan on tunnettu "den såkallade Appelbergska åkern i Thölö", jota kaupunki kauppasi vuokrattavaksi sanomalehti-ilmoituksissa vuodesta 1833 ja vielä vuonna 1845. Vuokraajina mainitaan tukkukauppias Kiseleff ja karvari Gardberg, mutta harmittavasti pellon paikkaa ei tuoda mitenkään esiin. (mm. Helsingfors Morgonblad 10.6.1833, FAT 21.4.1837, 17.01.1845). Pekka Korvenmaa on Narinkka-artikkeliinsa Säätyläispuutarhasta kivikaupunkiin. Töölön raitiovaunuhallien alueen vaiheita 1820-1980 päässyt käyttämään kaupunginmuseon kokoelmiin kuuluvaa karttaa, johon viitaten hän kertoo Appelbergin peltojen sijainneen "etelässä" suhteessa Furuhjelmin huvila-alueeseen, jota olen jo esitellyt. Eli ehkä lähellä mikropaikallishistoriani varsinaista kohdetta.

Haaveenani on muuten, että joku keksii miten nämä kaupungin aitojen ulkopuoliset peltopläntit saataisiin kartalle. (Sama karttakokonaisuus kuin yllä.)

torstai 21. tammikuuta 2021

Kirjapainon oppipojan ilta

Niilo Kivinen, joka 1880-luvulla oli latojan opisssa Vaasan lehden kirjapainossa, kuvasi Pohjalaisessa 18.11.1890 julkaistussa kertomuksessaan Kuvia kaupungin syrjäpuolista kaltaisensa iltaa:

— No, Taavi, lähdeppäs nyt joukkoon! Näytätkin niin kovin surkastuneelta etteipä virkistys suinkaan pahaa tee.

Taavi, tuo heikko kuihtunut poika säpsähti siinä vedetyn kastin syrjällä istuessaan ja lueskellessaan kansankirjastosta lainaamaansa kirjaa, nosti vähän päätänsä ja heitti aran silmäyksen kehoittajaan, taituri Hololaiseen, joka seisoi avonaisella väliovella, - mutta painoi jälleen päänsä ja kiintyi uudestaan lampun heikosti valaisemaan kirjaansa.

— Hohoi, missäs korvat on? sanoi Hololainen kovennetulla äänellä. — Saat tulla "konstförvanttien" kanssa nyt, sanon minä. Vai luuletko pian tulevasi maisteriksi lukemallasi? Ei poika vielä hetkiseen aikaan sentään; kyllä vielä saat kuten me muutkin hypistellä kirjasimia ja niellä lyijynkatkua arvaamattomat ajat. Ja parasta on totutella ryyppäämään jo nuoresta, muuten ei kirjapainolainen voi kauan elää.

Taavista tuutui kärsimättömän kiusalliselta kun ei taas saanut pahaakaan rauhaa, että olisi edes ehtinyt tuon luvun loppuun tietääkseen mitenkä Stanley löysi Livingstonen. Mutta ei, pois täytyi pistää kirjan kastinlaatikkoon. Voi ettei hän lähtenyt kortteeriin äsken kun aikoi.

Hololainen ja hänen toverinsa — pari muita taitureja, kaksi räätälinsälliä ja eräs suutarin-oppilas — nauroivat ja ilkamoivat Taaville, jonka silmät tuskasta tuijottivat ja väliin heittivät kiukkuisen katseen houkuttelijoihin. 

— Älä ole milläsikään, poika-parka, sanoi Hololainen nyt äänellä, jossa vivahti jonkunlaista halveksivaa sääliä. — heittäy vaan huolettomaksi, äläkä kuvittele itseäsi muita kummemmaksi, ja lähde kun aikamiehet haastaa!

Vasta merkillistä houkuttelemista tämä! ajatteli Taavi. Tähän asti oli väliin houkuttelemalla houkuteltu, väliin haukkumalla ja uhkaamalla pakotettu hakemaan olutta kirjapainoon ja sillä tavoin joko saatu syytä pilkata häntä pelkuriksi, raukaksi taikka tuotettu hänelle pelkoa ja omantunnon tuskia, koska kirjapainon johtaja oli ankarasti kieltänyt kulettamasta olutta kirjapainoon. Kamalia vastuksia! Ja hän olisi tahtonut — kuten pappi ja isä ja Jumalan sana olivat neuvoneet — säilyttää puhtaan omantunnon Jumalan ja ihmisten edessä. Tuiki mahdotonta!

- Joutua, joutua nyt!

Ja ei siinä muuta neuvoa kuin kalppia aika kyytiä perään pimeästä kirjapainosta — houkuttelijat olivat juurikään sammuttaneet kaikki lamput. Kyllähän sitä nyt olisi päässyt karkaamaan tuossa pimeässä pihassa ja varsinkin tuosta kadun kulmasta, mutta mitä ne sitten huomenna sanoisivatkaan! Ilkamoisivat ja nauraisivat taas oikein aikalailla. Ja vähitellen rupesi Taavia ajatuttamaan toiseen snuntaan. Eihän tämä nyt ollutkaan niin pelonalaista kuin oluenhaku kirjapainoon. Nythän oli vapaa yö tulossa, samapa tuo vaikka menikin katsomaan kaupunkia kerran laajemmaltakin kuin tuota yhäti yhtä ja samaa kortteerikotia, jossa kiljuvilta ja ottelevilta „keneksiltä" ei tahtonut saada pahaakaan rauhaa. Niin kului Taavin vaiti-ollen ja aikamiesten puhellen muutama kadunkulma ja olutpuoti oli edessä.

Etuhuoneessa kadulta noustessa paloi kattolamppu himmeästi, miehiä repaleisissa vaatteissa istui pienten pöytäin ääressä tungoksen-taajassa, olipa siellä joku ryysyinen nainenkin ikäänkuin suutteena välissä; kumman punertavana, päältä harmaamvaahtoisena, kumotti olut laseista ja pulloista, ja outo tunkka löyhkä täytti huoneen. Mutta "tipokraahvit", sanoi Hololainen, eivät alentuneetkaan "hampuusien" joukkoon, vaan pyrkivät tuonnemmaiseen huoneesen. — Vallan hyväntahtoisesti tulikin olutneiti sytyttämään seinälamppuja sinne, ja kantoi käskystä aika kiireellä 8 pulloa olutta pöytään, oikeastaan kahdelle pöydälle. Hololainen "löi" olutta laseihin niin että heti osa pöydälle roiskahti, kievautti vasemman kätensä neiden vyötarykselle, päästi kuitenkin heti jälleen, ja kehoitti toisiakin "lyömään" olutta. Riemastellen ihanteli sitten:

— Niin sitä nyt taas on kuin elämänveden ääressä kun on olutta. — Kas vaan Taaviakin kuinka hauskaksi pojaksi rupeaa käymään! Skool, nuori toveri!

Lisää olutta ei ehditty tässä paikassa ottaa, kun puoti sulettiin klo 9:ltä. Mentiin torin yli toiseen paikkaan, jossa sai viinatillikoita ja olutta. Sieltä sitä ei aiottukaan niin heti lähteä. Piti vietettämän hauska ilta — siitä oli yleinen mielipide kaikilla, ainoastaan Taavia ensimmältä "kotiinkiire" vaivaili. Hänen mielestään oli nyt tapahtunut kokonainen häiriö elämän tasaisessa juoksussa kun ei tullut tavallisella ajalla kodintapaiseen mennyksi. Mutta samapa tuo, ajatteli hän jälleen, miten täällä kaupungissa elää, kun kerran nyt koko hiljainen, rauhallinen maalaiskotoisuus oli kadonnut ja sen sijaan tullut häiriötä, levottomuutta, täytyipä kahdesti viikossa seisoa ja kitua kirjapainossa koko yön klo 8:aan aamulla. Vähitellen lakkasi kotiinkiire vaivaamasta, olo kävi selittämättömän keveäksi siinä remmastelevassa, laulavassa ja pauhaavassa miesjoukossa, joka täytti kaksi vähäläntää huonetta tungokseen. Vähitellen poistui liika tungos ja jälelle jääneille kävi olo sitä hauskemmaksi. Useimmat joukossa mongertivat ruotsia, mutta Hololainen ja räätäli Tanttunen puhuivat paljon suomeksikin. 

— Kippis Taavi! Nyt olet parempiesi joukossa, mutta tämmöisissä tilaisuuksissa ei semmoiset rajoittelut tule kysymykseenkään. Ole nyt vaan iloinen, ja tällä tavalla sinustakin tulee mies. Sinä olet kuihtumaan ja kuolemaan päin samalla kun luulet olevasi viisaampi muita. Ei, poikaparka! Et ole vielä kokenut mitä maailma maksaa. Minä olen 12 vuotiaana lähtenyt Savon takasyrjiltä kirjapainoon ja ensimmältä, parina kolmena vuonna, sain konstförvanteilta selkääni melkein joka päivä, ja sinuun ei ole täällä sormellaan koskettu. Kiitä lykkyäs siitä. Kyllä meillä ulosoppineilla olisi valta antaa oppipoikia selkään milloin sen hyväksi näemme. 

— Se on totta, säesti siihen räätäli Tanttunen, — meillä ulosoppineilla on täysi valta oppipoikain yli. Niiden täytyy ehdottomasti totella kisälliä, mihin ikään tämä näkee hyväksi häntä käskeä.

— Aivan niin, aivan niin, — oppipojan täytyy esim. noutaa ulosoppineelle mitä ikään tämä haluaa. Mutta kyllä tämä Taavi on semmoinen junsa ettei pakanaa tahdo saada olutta tai viinaa hakemaan, enkä minä ole viitsinyt häntä pakoittamalla pakoittaa, kun on jo noinkin ikäpoika. — No Taavi, älä nuku äläkä ole milläsikään vaikka tässä nyt puhutaan suoraa kieltä. On tahdottu vaan sinua oivaltamaan ettei sitä helpolla ole ulosoppineiksi tultu ja ettei sitä turhanpäiten kerskata. — Kippis! 

— Skool. skool, kuului pitkin seuraa, lasien kilahdellessa.

Hololainen otti enemmän juomia, tuuttinkeja ja viinaryyppyjä ja olutta, kaikkia sekamelskaan. Hän tahtoi tällä kertaa "pestouvata", mutta kiliseviä enempää kuin kaliseviakaan ei hänellä nyt ollut, mutta siinä auttoi se keino että kumarteli kohteliaasti myyskelijänaista ja vakuutti että huomis-iltana on jo taas rahaa taskut täynnä.

Tultiin sitten laulupäälle. "Honkain keskellä mökkini seisoo", "Minä seisoin korkealla vuorella", "Savolaisen laulu", "Minun kultani kaunis on" ja monta muuta ylevää ja reipasta laulua siinä joutui kovaan rääkkiin. Huudettiin niin että "seinäpaperit repeilivät". Taavikin veti kurkkunsa täydeltä muassa, ja kävi niin iloiseksi ja sukkelaksi että pyörähteli toiselta seinämältä toiselle ja oli tuontuostakin vähältä kaataa pienet pyöreät pöydät kaikkine lasikapineineen. - Kas, kas mitä siinäkin pojassa vaan on! "Tyynessä lahdessa ne kalat kutee", päättelivät toiset päihtyneet. Ja kyllä se oli Taavista kummallista tuo olo nyt. Ihan kuin olisi ollut helluvien vieterien päällä keijuvien olentojen keskellä. Vähän samankaltaista muisti hän eläneensä joskus lapsena juoksennellessaan ja leikkiessään kedoilla, mutta tämä oli kuitenkin toista laatua, se oli niin miesmäistä, kaikki entisyys huolineen, ponnistuksineen, syvine mietteineen näytti turhalta, erhetykseltä, nyt oli löytänyt elämän, sen oikean olotilan, jossa ei mitään vaivaloisuutta tuntenut, vaan jossa kaikki, mitä näki tai kuuli, viehätti ja hurmasi...

Vihdoin, puolenyön tienoissa, täytyi seuran poistua kun kapakka oli sulettava. Missä sitä sitten vielä lienee käytykään, mutta hämäränä haamoitti Taavin kipeässä päässä aamulla tuo kaikki ja sekin että hän oli kauan turhaan etsinyt kortteeriaan. Väristen ja onnettoman näköisenä osui hän ylösnousun aikana kortteeriinsa, ja siellä ihmeteltiin ja kyseltiin missä on ollut, kun tiettiin ettei ollut "sanomalehtiyökään", että olisi työssä täytynyt olla.

Silmäntäyttä nukkumatta meni Taavi kirjapainoon, työskenteli entiseen tapaan, yön muistot rupesivat vaikuttamaan miltei innostuttavasti, kun oli saanut olla mielestään arvokasten miesten seurassa, mutta "ulosoppineet" tulivat vasta iltapäivällä painoon haukottelemaan.

(Taavin elämäntarina jatkui lehdissä 2.12.1890, 12.2.1890, 27.12.1890 ja 30.12.1890.) 

keskiviikko 20. tammikuuta 2021

Cecilian merihätä ja päivät Suomessa joulukuussa 1564

Cecilia 
Wikimedia
Jostain vuosia sitten luin, että matkallaan Englantiin Kustaa Vaasan Cecilia-tytär koukkasi Suomen rannikolle ja joutui merihätään. Yritin löytää lisätietoa, mutta en onnistunut. Ennen kuin joulun aikaan tavasin Kristiina Savinin jo pariin kertaan täällä mainittua väitöskirjaa Fortunas klädnader. Savin käsittelee siinä James Bellin tekstiä Queen Elizabeth and a Swedish Princess: Being an Account of the Visit of Princess Cecilia of Sweden to England in 1565. Hän huomauttaa, että kertomuksen tosiperäisyys on kyseenalaistettu, ja suhtautuu itsekin totuudellisuuteen kriittisesti.

Minua kiinnosti juttu silti ja yliopistotunnareilla sain auki Margaret Morisonin litteroiman version (Transactions of the Royal Historical Society Vol. 12 (1898), pp. 181-224). Omissa silmissäni jo ilmaus "the huge and monstruous Rockes of Fynnelande" asetti kirjoittajan luotettavuuden kyseenalaiseksi. 

Hänen mukaansa seurue lähti Tukholmasta 12.11.1564. Vaxholm ohitettiin seuraavana päivänä. Seuraavat kolme päivää (14.-16.11.) oltiin jatkuvasti merellä: "beinge contynuallye at sea ; they haled over to Hellengenhaven in Eolande". Eolande tarkoittanee Ahvenanmaata, mutta Hellengenhaven? Tässä vaiheessa ohitettiin jo mainitut suuret ja hirviömäiset kalliot. Tämän jälkeen jouduttiin myrskyyn, josta selviydyttiin ja oltiin Suomen rannikolla? Kopsasin alle jatkopätkän, jossa hypätään hämmentävästi marraskuun 17. päivästä joulukuun viidenteen, jolloin oleskelu Suomessa alkoi. Pois oli lähdettävä 9. päivä, sillä ruokaa ei seurueelle ollut. Ennen pääsyä Rääveliin yövyttiin yksi yö täysin autiolla saarella, jossa Cecilia värjötteli palvelijoiden viittojen alla ja nämä niitä ilman.

Overpassed I saye, for eskaped how should I saye, since ymediatelye by necessitie forced they must venter upon no lesse daungerous a Coaste; but (for that which happened) farre more full of terrour, for directinge forward their course, they approched neere a pointe named the Quinelaxe, a marvailous daungerous passadge: where beinge under saile the XVIIth of November, not able to staye their course, sawe before their eies one shippe rashte in pieces, and the mariners crienge for helpe to them that even now were lyke to be helples them selves, for the same course that thother ranne before, they muste needes and did roonne presently after, But by the grace of God eskaped. After this saylinge still betwixte the rockes on thone side, and in the face of their enemies the Danes (readye allwaies to pushe in upon them) on thother side. 

Arryved at laste at user in the same countrey of Fynnelande the Vth daie of Decembre, and there remayninge till the IXth of the same (the countrey not beinge able to provyde them victuell) standinge betwixte too extremyties, chose rather to hassarde themselves in the terryble seas, then by longer abode to fall into extreame penurye of necessaries. 

So that they took shippinge in a moste terryble tempeste what tyme the storme comynge upon them wonderfull faste, and the wind beinge outragious, and the shippe boye, (for wante of heede) havinge cut the sayle before the ancre was wayed, The shippe betwixte the full sail and the faste ancre holde, was lyke to put her nose quite  sail and the faste ancre holde, was lyke to put her nose quite under water, or w:th the recoylinge of the surges and waves in daunger to be crashte in pieces. And yet this storme w:th lyke happe overpassed, they sayled forwarde betwixte the Rockes. And towardes nighte, as the winde waxed more calme, the seas also abatinge somewhat in courage, and her grace allmoste weriedd in thes perplexyties, was desirous to repose herselfe ashore. 

So that somewhat before nighte she was sette a shoare in her shippe boate in a lande to her unknowen, in wylde and deserte wooddes, forsaken, (as it were) for the unfrendlynes thereof as well of brute and savadge beastes, as everie other inhabytaunte. And that no parte of her iourney mighte wante cause of feare and pensyveness, The boate hadd not yet attayned the shippe, before there arose a soddaine Tempeste and almoste drowned the Boate, the Shippemaster, Pylote, and all the beste maryners. Duringe which time her grace was a shore accoumpanied but with a verie fewe, and contrarye to her expectacone without house or herberow, having no victuell in a deserte nor entertaynement in a barren Countrey, must needes with gladdesome will, yelde over all that wynter nighte in all thextremytie of colde to the colde grounde. And because the place mynistered no soccoure from the smarte boisteous wyndes, muste be contented to shrowde herselfe in her servantes cloakes, whiles they were enforced to shippe about therewhiles in their Jerkines, to gette heate to their Lymes, which otherwise mighte have waxed styffe before morninge throughe the hoarye froste and wante of warmer mantelles. Besides this they hadd no meate to refreshe their houngrie bodies, but suche fowle as some of the servauntes mighte happelie kill with their goonnes. A verie freshe entertaynemente to refreshe a weried princes. But suche was the extremytie of the time, and the wyldnes of the savadge wydernes: wherewith she seemed almoste nothinge to be dismaiedd. But cherefullie callinge her Servauntes together: 'Come hither (quod she) what is this for a colde Lodginge. Let us nowe talke of the Quene of Englande: who knoweth not in what case I am now: The remembraunce of whom hathe allwaies hitherto putte awaie all troubles, feares and daungers owt of my heade,' and so passed over all that colde nighte. The nexte daye tooke shippinge and arryved at Renell, a cytie within the province of Lyfelande. 

Tarkistusgooglaus toi eteen aivan uunituoreen ja avoimen Anna Swärdhin artikkelin James Bell’s Narrative of Cecilia Vasa’s Journey to England: Travelogue as Encomium (English Literary RenaissanceVolume 51, Number 1 Winter 2021). Svärdhille Suomesta alkavat ja läpi matkan jatkuvat vaikeudet ovat tarkoituksellinen narratiivi, jonka totuudellisuuteen hän ei ota kantaa. Alaviitteidensä perusteella mielipiteitä ja mahdollisesti faktojakin olisi läpikäytäväksi. Kai Tallinassa huomattiin ja pantiin johonkin paperiin muistiin prinsessan käynti? Kauanko matka Tukholmasta sinne oikeasti kesti?  

tiistai 19. tammikuuta 2021

Ruotsi 1200-luvulla (peruskouluversiona)

Ruotsin historian oppimateriaalissa on 1200-luvulla Suomen etelärannikko pinkkinä ja ingressin mukaan Sveanmaa, Göötanmaa, Norrlannin rannikon eteläosat ovat yhtä maata Suomen osien kanssa. Vuosisataa avataan kolmella oppitunnilla.

Kiitos Ilari Aallon innon tiilien merkintöihin ensimmäinen aihe tuntuu varsin tutulta. Tiilet liittyvät 1200-lukuun, sillä ne otettiin vasta tuolloin käyttöön Pohjolassa. Oppimateriaalin mukaan luostareista alkaen. 

Vuosisadan lopulle on ajoitettu Tukholmasta löytynyt tiileen raaputettu kaunis prinsessan kuva. Sen sijaan on modulin pääkuvaksi valittu (Tanskaan 1200-luvulla kuuluneen) Lösenin kirkon tiili, jossa on riimukirjaimia. Nämä saa ihan itse tulkata ja myöhemmin tarkistaa tuloksen. Lause on ihan ymmärrettävää latinaa ja tarkoittaa yksinkertaisuudessaan "minä olen kivi". Jollain ollut huumorintajua ja kielitaitoa?

Tiili löytyi teräväsilmäisen kanttorin ansiosta vuonna 1858 kirkkoa purettaessa. Nykyään se on virtuaalisesti esillä oppimateriaalin kanssa samaan aikaan avatussa palvelussa Runor, johon on koottu kaikki tunnetut riimutekstit. Ajoitus siellä on melko väljä: 1100-1500.

Kirkkojen seinien läheisyydessä pysytellen. Taalainmaalta löytyneen ranskalaisen pyhiinvaellusmerkin kautta ei väitetä paikallisen käyneen kaukana vaan arvellaan merkin pudonneen Trondheimiin matkalla olleelta. Aihe on minulle niin tuttu, että näen tekstissä vain puutteita.

Teemaan on liitetty varhainen kartta ja maailmankuvan käsite, mutta monelleko ruotsalaiselle nämä olivat merkityksellisiä? Toisaalta jätetään kertomatta, että Ruotsista ihan oikeasti tehtiin pyhiinvaelluksia ulkomaille asti. Eikö tämä olisi ollut jännittävää? Nyt kartalla kohteet muualla ovat tiettömän tyhjyyden toisella puolella.

(Jaa kukako kävi kauempana? Ainakin esi-isäni Birger Persson Santiago di Compostelassa 1320-luvun alussa.)

Kolmas lähtöesine on Gudhemin luostarista löydetty hautapaasi. Kuvatun naisen kruunu viittaa kuninkaallisuuteen. Miten tästä on päädytty tunnistukseen Sverker-suvun Katarina-kuningattareen jää kertomatta. 

Seurannut teksti naisten asemasta avioliitossa on niin yksinkertaistava, että ei siitä sen enempää.

Kun nyt ensimmäisen kerran saatiin kontakti hallitsevaan luokkaan, niin todettakoon, että materiaalissa ei vuosisadan esittelyosiossakaan ole tapahtumahistoriaa. Enkä sitä kaipaakaan, vaan mielenkiintoista sisältöä. Ehkä 1300-luvulla... 

Teksti perustuu sivuston tilaan 8.-9.12.2020.

 

maanantai 18. tammikuuta 2021

Suomen merkitykselliset tulipalot ennen vuotta 1721

Väikkärin väsäyksen myötä tietooni tuli Linköpingin piispan Andreas Rhyzeliuksen kirja Brontologia theologico-historica (1721), jonka kolmas osio lupaa sisältää
trowerdiga berettelser om the märkwerdigasta Åske-slag, Thor-eldar och andra stora brandskadar, som i förra och sednare tider, ifrå åhr 1000. in til thetta innewarande, på Städer, Slott, Kyrkior och andra stora Hus sig tildragit hafwa, inom Swea och Götha Rike.

Suoraan sanottuna oletin, että nämä uskottavat kertomukset tulipaloista olisivat rajoittuneet varsinaisempaan Ruotsiin, mutta kiitos hakemiston selvisi, että joitain tapahtumia Suomestakin oli tiedossa. Turun paloista oli koossa varsin mittava lista:

Muistellen Henri Hannulan blogitekstiä Turun palo vuonna 1681 hollantilaisasiamiehen silmin ja Mari Välimäen jatketta Turun palo 1681 – mitä raastuvanoikeuden pöytäkirjat kertovat? selasin esiin kyseisen tulipalon. Siitä Rhyzeliuksella on melko perusteelliset tiedot, sillä käytettävissään on ollut Gabriel Walleniuksen julkaisu Wåd-eldars retta ursprung. Samaiseen Walleniukseen Rhyzelius viittaa tietolähteenä myös 1678 tulipalossa. Ottaen huomioon, että vuoden 1681 tulipalon kuvauksessa oli kiinnitetty huomiota akatemian kirjaston kohtaloon, Wallenius lienee vuodesta 1675 kuolemaansa 1690 akatemian kirjastonhoitajana ollut Gabriel Wallenius. Vuonna 1681 eli arvatenkin reaktiona tulipaloon julkaistu tekstinsä on koko nimeltään En kort vnderrättelse om wåd-eldars : rätta vrsprung etc. etc. vthaff Gudz helige ord och höglärde mäns skriffter wälment dem brandskaddom til tröst.

Mutta mitä muuta kuin Turku Suomessa oli palanut?

Messeniuksen kirjasta Rhyzelius on poiminut Viipurin palon 1628 (s. 73). Ahvenanmaan Sundin kirkkoon iski salama 26.7.1678 ja seuranneessa tulipalossa suli kirkonkellokin (s. 80). Kesällä 1693 salama iski Iijoen kirkontorniin ja sytytti koko kirkon ja tapulinkin polttaneen tulipalon. Toinen tapulin kirkonkelloista putosi alas vahingoittumana ja Rhyzelius on kirjannut ylös sen tekstin. Tietonsa hän on kirjallisesti saanut rovasti Erik Frosterukselta, joka oli maininnut samaisen kellon olleen venäläisten ryöstösaaliina isonvihan aikaan. Miten lie saatu takaisin? (s. 85)

Kemiössä salama sytytti kirkon 16.8.1700 polttaen katon, mutta söilyttöen kirkon sisätilan ja viereisen puisen suomenkielisten kirkon, kirkkoaidan päällä olleen katon ja tapulin. Tämän tiedon Rhyzlius oli saanut Turun konsistorin akteista (s. 94). Vuonna 1702 salama sytytti Haukiputaalla kellotapulin ja Kemissä koko kirkon. Nämä molemmat tiedot kertoi edellä mainittu Frosterus.(s. 96) Tuomiokapitulin akteihin oli ennen isoavihaa vielä merkitty salaman 23.5.1709 polttama Korppoon kirkko (s. 100).

Tässä ei todellakaan ole kaikki Suomen salamien sytyttämät kirkot ja kaupungit, minkä Rhyzeliuskin lienee ymmärtänyt. Mutta ihailtavan paljon tietoa on saanut kokoon. Frosteruksen tiedonantoja selittää se, että hän oli paennut vuonna 1715 varsinaisen Ruotsin puolelle. Lukuisten muiden pappien tapaan eli potentiaalia tiedonantajille olisi ollut enemmänkin. Esipuheesta käy ilmi, että useat, joille Rhyzelius lähetti tiedustelun, jättivät kokonaan vastaamatta. Tästä harmistuneena hän oli jo heittämässä kokoelmaansa "penkin alle tai tuleen", mutta onneksi sentään ei. 

(Rhyzeliuksen kirjasta on perusteellista analyysiä Kristiina Savinin väitöskirjassa Fortunas klädnader. Lycka, olycka och risk i det tidigmoderna Sverige (2011) sivuilla 170-207.)

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Kahverokasta

Elias Lönnrot julkaisi "Kitteeltä" saamansa runon Kahverokasta Kanteleessa (1829-31). Aiheensa puolesta luulisin tositapahtumista kertovan. Eli Antin, Simon ja Pelkosen varkausretkestä "Karjalaisten kaupunkihin". (Kuva Fyren 5/1905)

Alko Anterus sanoa:
"Pelkonen perehen miesi!
Mistäs laitat langoillesi 
Sunnuntaina suurustähen?"
Vaimo vastasi somasti : 
"Menkää te yhessä yöllä, 
Kahen kesken kaunihisti, 
Karjalaisten kaupunkihin; 
Kantakaa te kahvet sieltä, 
Nyt ei oo koissa Kosken herra, 
Eikä seppä saapuhilla."
Läksi Antit astumahan
Rapikolle rannalle,
Simo siivihti jälessä.
Lykkäsit lylyn vesille,
Laivan suuren lainehille.
Antti airoillen rupesi,
Simo istuupi sivulle,
Pelkonen perää pitääpi.
Souit sormilla kovilla,
Laskit suoroa Sahalle,
Karjalaisten kaupunkihin.
Vielä Antit arvelovat:
"Mistä me sisään menemme."
Pelkonen sano pelolla;
"Kuletaan kohen ryytimaata,
Siell' on ikkunat isommat,
Tikapuut on tietyt siellä;
Ei oo uksen aukomista,
Eikä portin ponkamista,
Lasin lungun lonkamista." 
Pelkonen perehen miesi
Ite astuupi eellä.
Pääsi päähän tikapuihen,
Otti veihtesä tupesta,
Piirsi lasin lungun rikki,
Kiersi ruuingin lukosta.
Antti kanto aarappia,
Laukanen lato rahoja,
Seteliä selvitteli,
Simo nahkoja sipeli,
Veti verkavaattehia.
Silkit siivolla menevät,
Eikä verat mitään virka.
Nahat naukuvat selässä,
Miehen halvan hartiolla.
Aina ankkuri sanoopi,
Aarappi ajatteleepi,
Juonittelee julkijuoma;
"Voi te miehet mielettömät!
Minne te minua viettä,
Kunne kannatte katalat?
Kaunihista kammarista
Saatatte salon sisälle,
Mehtäin tyrmien tykö.
En ollut salanen juoma,
Olin juoma julkinainen.
Herrat on tuoneet herkuksesa,
Saksat saahakseen rahoa."
Tuli päivä yön perästä;
Pistihen pihalle Tiina,
Tiina Tiiteron emäntä.
Tiina juosta tiiteroihti
Vikevästi Viilarihin.
Viilari ennähti kysyä:
"Mitäs itket vaimo parka."
"Jo nyt on itkut itkettynä;
Jop' on rosvot ronkannuna,
Lasin lungut lonkannuna;
Kaikk' on akkunat avattu,
Kaikk' on kammarit katottu."
Läksi Jussi juoksemahan,
Kaipiainen kahtomahan;
Löyti suolta saappaat jälet,
Aholta upokasjälet:
"Tok' siin on hyvin hypätty,
Kuin on sukka suolle jäänyt,
Kinnas puonnut purolle."
Vaan ei ollut sukalla suuta,
Eikä kieltä kintahalla.
Erikkä tiesi ihmeimmät,
Sunnuntaina suuret kummat,
Tiesi vielä tiistaina:
Löysi lekkerin lehosta,
Putelin punasta vettä,
Riikosen vähä rihatsu,
Läksi käymähän kylöä;
Tääpä koskellen kokesi,
Sanomata saattamahan,
Ett' on annettu rahoa,
Rupiloita rutkattuna,
Kaksi loutuu loivattuna.
Pelkonen perehen miesi,
Kohta kotiin tultuasa,
Sano vaimolleen samassa:
"Akkaseni, ainoseni,
Minun kaunis Katrinani!
Keitäs meillen kelporuoka,
Laita ruoka lampahasta.
Tuolt' on lammas laitettuna
Yli selän Seukkolasta,
Kanna kahveja sekahan,
Että kerran kelporokka
Saataisihin miesten syöä.
Annan sinulle aarappia,
Suuhusi sulan sokurin,
Verat päällesi vetelen,
Huivit kaulaasi koriat,
Sormeesi sormukset soriat,
Säärilleis sukat säviät,
Juhtinahat kengiksesi."
Kaisa aarapin alotti,
Ketutar kelpojuoman.
Kosk' oli viikkaus kulunna,
Oli Siili siivo herra,
Alko aittoja katella,
Toropainen, toimen poika,
Sanoopi sanoilla näillä :
"Pelkonen perehen miesi!
Lähes aittoas avamaan,
Kateltav' on kartanosi."
Toropainen, toimen poika,
Alko aittoa katella;
Tääll' oli sukka sulhasmiehen,
Silkkihuivi siivon herran,
Puustavit sukalla suussa,
Nimi niekliin nenässä.
Rouhiainen mies rotova
Otti nuoran orren päästä,
Sito siipehen sepälle,
Laitto langokset levolle.
Runssilass' ol' ruoka valmis,
Kuopion kutut paremmat,
Vaikkei tuolla eteen tuotu,
Kahverokkaa kannettuna.
Ei ollut huolta huuhistasa,
Kysymistä kynnöstäsä,
Suurustähestä surua. 
Viel' on siitä virttä tehty,
Kuin on käyty keräjissä,
Pelastettu Pellishuono
Likasilmän Liisan luoksi.
Monta kaunista valoa
Vannotahan siitä siellä,
Keräjissä käytäissä.
Rosvon päälle päätettynä,
Kunnialta pois polettu;
Viht' on viimenen kuritus,
Musta penkki muiten nähä.
Joutu tieto Tikkaselle,
Äsken Tikka tielle joutu,
Miestä virpojaa vitoilla,
Painelee pajun vesoilla;
Uuen vuoen uutisiksi,
Vanhan vuoen vastuksista.
Virtt' on tehtynä vilussa,
Jalaksill' on jatkettuna,
Puolella Puhossaloa;
Vaan ei tieä Jussi rukka,
Liekö suotu surmaksesa,
Kuolemaksi kohtailtu.

lauantai 16. tammikuuta 2021

Täydennysosia

Kirjasta Neujahrsgrüsse
empfindsamer Seelen;
eine Sammlung
von Liedern mit Melodien
und Bilderschmuck
aus den Jahren 1770-1800. (1922)


1) Kylläpä aika juoksee. Toisin kuin tuntui on jo yli vuosi siitä kun blogissa purin frustraatiotani Finnan epäjohdonmukaisilta ja epätäydellisiltä tuntuviin digilinkityksiin. Aihe lienee pysynyt mielessä siksi, että Finnaa kirjallisuudenmetsästykseen käyttäessä ilmiö tulee jatkuvasti eteen. 

Tällä viikolla kuitenkin toisesta suunnasta. Kaipasin artikkelia 1950-luvulla julkaistusta vuosikirjasta ja korona-ajan palvelurajoituksilla ajattelin saavani sen helpoimmin käsiini Kansalliskirjaston lainattavissa olevana varastokappaleena. Mutta en. Sarjan sivulla lueteltiin joukko osia, jotka olivat varastossa, mutta ei sitä vuotta, johon minulla oli viite. 

Tässä vaiheessa olisi pitänyt (tietenkin!) muistaa ottaa huomioon mahdollisuus, että vuosikirja oli julkaistu nimekkeellä, joka on luetteloitu erilliseksi tietueeksi, mutta kykyni ja muistini ovat rajallisia. Joten painoin Finnan yhteysnappia. Vastaus sähköpostissa paljasti, että vuosikirjalla tosiaan oli oma tietue. Finna-linkin kera todettiin "Onko sinulla jonkun täällä mainitun oppilaitoksen tunnukset? Jos on, pääset lukemaan etänä digitoidun version." Tuijotin Finna-sivua aika kauan. Siinä ei ollut linkkejä tavallisilla paikoilla eikä muuallakaan, joten pyysin lisää rautalankaa. Sen avulla selvisi, että vuosikirja oli lehtenä (!) Kansalliskirjaston digitoitujen aineistojen joukossa. Ja minullahan on Opinahjon tunnarit eli sain sen myös auki.

JOS tämä digitointi olisi näkynyt suoraan Finnasta kyseisen vuosikirjan sivulta, olisin säästänyt huomattavasti aikaa ja kirjaston oma työntekijä myös. Kuhan sanon.

2) Vähemmän aikaa on siitä kun kerroin hyvin lyhyesti vaikeuksiaan karanneesta Ottmanista. Tartuttuani muista syustä Opinahjossa kanssani jatko-opiskelevan Veikka Kilpeläisen graduun Salaviinarinkien toimintaympäristöt Helsingissä 1770–1787 huomasin, että tiedonhakuni oli jäänyt varsin puutteelliseksi. Kilpeläinen oli kertonut Ottmanin useista oikeusjutuista sivuilla 58-62.

3) Huomattavasti pidemmän aikaa on siitä, kun jaoin pikku-uutisen Pohjanmaalla puhelimella välitetyistä jumalanpalveluksista vuonna 1903. Blogipätkään tuli äskettäin Jukka Hietalan informatiivinen kommentti:

Itse asiassa tuo uutinen ylitti aikoinaan kansainvälisen uutiskynnyksenkin! Amerikansuomalainen sukututkijaystäväni lähetti minulle kesällä -20 samansisältöiset lehtileikkeet ja pyysi kääntämään englanniksi. Toinen oli saksankielinen ja julkaistu Indiana Tribunessa (Indianapolis, Indiana) 9.3.1903, toinen kirjoitettu ruotsiksi lehteen Minnesota Stats Tidning (Minneapolis, Minnesota) 25.2.1903. Minusta se oli siinä määrin hulvaton juttu, että tein vähän kyselyä toholampilaisten kotiseututuntijoiden keskuudessa. Silloin valitettavasti paljastui, että juttu ei voi olla totta.
Kirkkoherra Anton Aimonen sai luvan senaatilta perustaa puhelinyhteyden Toholammille vuonna 1911. Perustettiin osuuskunta, joka ryhtyi asiaa innokkaasti ajamaan. Sisällissota keskeytti kuitenkin puuhat; ensimmäiset kilometrit kuparikaapelia ostettiin Raahen Telefoni Oy:ltä vasta 1919. Tämän ja paljon muuta tietää kertoa Anna-Maija Kujala.
Paikkakunnalla on veikattu, että tarinan lähde voisi olla tuolloin Amerikkaakin kierrellyt paikallinen huuliveikko Emppu Porkola, jonka jutut eivät aina pysyneet ihan totuuden raameissa.
Usein todellisuus on tarua ihmeellisempi, tässä näyttäisi valitettavasti käyneen päinvastoin!