keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Aprillipilan pohjoista aikajanaa

Nordiska museet kertoo verkkosivullaan, että aprillipilailu olisi saapunut Ruotsiin 1600-luvun puolivälissä. Tietoon ei liity minkäänlaista viitettä lähteeseen.

1742 kierrätettiin Västergötlandin eräässä seurakunnassa viestiä, että jumalanpalvelus alkaisi tuntia aiemmin. Niinpä seurakuntalaiset saapuivat kirkkoon tuntia aiemmin. Pappi tuomitsi kirkkoon tullessaan kirjeen tekijän helvettiin. Ehkä hän oli jo siellä, sillä häntä ei koskaan löydetty. (Nordiska museetVärmlands folkblad)

Vuonna 1749 runoiltiin: "På Första Dagen i April, Vil hvar och en sig klokast tycka. / En Narr den andra narra vil." (Svenska Akademins ordbok: April)

Vuonna 1780 G. J. Ehrensvärd kirjoitti,
’Ett gammalt svenskt bruk ät narra april eller »donner le poisson d’avril» har nu kommit utur modet; man blir det så mycket de öfriga dagarne af året, ät denne sedvane härigenom blifvit glömd’.
eli, että ”vanha ruotsalainen tapa” aprillata on unohtumassa. (Kirsti Aapala: Huijausta ja petkutusta. Svensk etymologisk ordbok (1922) s. 511.)

Suomen puolella vaikuttanut runoilija Frans Mikael Franzén kirjoitti vuonna 1797 runon Den 1 Aprill, jossa totesi "I dag, / Om någon är narrad Aprill, är jag." (Svenska Akademins ordbok: April. Frans M. Franzen: Skaldestycken (1832))

"Tänään olen narrannut mamselli Fortelinia niin, että kirjoitin kirjeen aivan kuin se olisi ollut rva Lindholmilta, siihen oli merkitty ensimmäiseksi 'aprill'." tunnusti Kurjalan kartanonneiti Hämeenkoskella päiväkirjaansa 1.4.1800. (Johanna Junttila: Kuka keksi aprillipilan? Tiede maaliskuu 2015)
Vuonna 1828 painetusta saksa-ruotsi -sanakirjasta näkyy, että narraus on tullut suomen kieleen ruotsin kautta saksasta.


Sara Wacklin totesi vuonna 1844 julkaistuissa muistelmissaan Pohjanmaalta: "ettei olisi uskottava sitä, jota sanotaan huhtikuun ensimäisenä tai viimeisenä päivänä." (Svenska Akademins ordbok)

Vuonna 1848 painetussa kirjassa A new universal etymological technological, and pronouncing dictionary of English Language tiedettiin, että Ruotsissa oli tapana April-ärende:


1.4.1854 julkaisi Maanmiehen ystävä mahdollisesti ensimmäisen sanomalehtipilan suomeksi... 

ja joutui 15.4.1854 kirpunrihmaisia sitten selittämään.

Sanomalehdissä julkaistiin lisää aprillipiloja Suomessa viimeistään 1900-luvun alussa. Näistä kirjoitin viime vuonna tähän aikaan. 

Sanomalehtien aprillipiloista 1900-luvun loppupuolella ovat tehneet kielianalyysiä Tomi Visakko & Eero Voutilainen. Artikkelissa todetaan, että "Suomessa aprillipäivän pilajutut vakiintuivat 1930-luvulla, ja niitä edeltää Ruotsista 1800-luvulla kulkeutunut aprillikirjeiden ja -pakettien perinne."

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Lippusia ja lappusia Kokemäeltä

Kuten uhkasin/lupasin, esimerkkejä tunnistamattomista asiakirjoista Kokemäki-seuran arkistosta. (Tarkemmin sanottuna nämä poiminnat ovat Talokohtaisten asiakirjojen yksiköstä 1:9). Vastaavia aarteita lienee monessa pitäjässä säilötty. Ja jotain samantapaista on voinut olla oman esivanhemman käsissä, vaikka olisikin tullut sitten hävitetyksi.

Kuvat saa näkymään isompia klikkaamalla niitä. Lisänäkemyksiä sisältöön vastaanotan mielelläni kommentteihin.

Sotilaaseen liittyvä todistus vuodelta 1782
Kappalainen Matts Sundvall on selittänyt jotain Henrik Viikarista ja paloviinan poltosta 1.7.1787. Kuvattu myös kääntöpuoli
Pälpälän isännän Matts Simonssonin vaimo Catarina Johandotter on 4.6.1804 saanut sairastodistuksen, todennäköisesti jostain maksusta vapautuakseen.
Kirkkoherralla on vuonna 1810 ollut jotain asiaa. Sopii käsialaharjoitukseksi.
Paloviinaan liittyvä listaus helmikuulta 1832
Eurassa annettuun papintodistukseen vuonna 1832 ei käytetty valmiiksi painettua lomaketta. Eikä välitetty tietoa syntymäajasta.
Anders Limnellin leski Caisa Margretha Favorin kuittaa velan maksetuksi 21.1.1833
Kuitti vuodelta 1834
Viljatoimituksen todistus Paistilassa 10.1.1837.
Rengin Johan Främling Nakkilassa 25.8.1838 saama työtodistus.
"Porras Rahha Maksanet 1841" liittynee vuosittain rakennettuun siltaan.
Ylistaron Malmin emännän maksamat verot vuonna 1841.
Michel ja Henrik kuittasivat 1842 perintöosansa saaduksi
Gustaf Roosin käsialalla talon tarkistuspöytäkirja vuodelta 1847
Talonen oli ostanut porilaiselta kauppiaalta kahvia ja siirappia vuonna 1851.
Kopun talon kauppa vuodelta 1864 oli tullut maksettua rivi riviltä.
Velkakirja Harjavallan lainamakasiinista nälkävuosien aikaan saadusta viljasta.
Euran Paneliasta oli 2.6.1871 lähetetty viesti myllyasiasta "Karl Taloselle kogemälä". Kääntöpuolesta erottuu miten paperi on ollut taitettuna
Harjavaltalainen Maria on antanut 4.12.1872 tyttärelleen Amanda Fredrikintyttärelle päästökirjan.
Tampereen paperiruukki ei ollut tuhlannut tuotteitaan omiin tarpeisiinsa, tämä kuittilippunen oli melko pieni.
Työmies Frans Antinpojan veromaksujen kuitti vuodelta 1875
"Trenki jannen räkninki 1878". Palkkaetuihin on kuulunut "Halstoopi rommia" ja toinenkin.

"Taksvärkkäri Teffani Mattilan Päivälista" oli korkea ja kapea vihkonen, josta kuvasin vain otsikon ja alkurivit.


maanantai 30. maaliskuuta 2015

IHMEttä kokemassa

En onnistunut (ja vain kerran yritin) näkemään Jeremy Dellerin IHME-teosta Saa koskea alkuperäisessä ympäristössään eli kauppakeskuksissa arjen elämän keskellä. Museoista vapautettujen esineiden tarkastelu Vanhan ylioppilastalon aulassa sunnuntaina ei ollut sama juttu, mutta sain sentään jotain käsitystä tapahtuneesta.
Kiersin kaikki pöydät ja tarkastelin aika montaa esinettä. Osa tuntui saavan lisäarvoa kosketuksella, osa henkilökohtaisella opastuksella ja osa jäi pelkäksi tavaraksi.

Sitten kuuntelin tunnin session, jossa kuusi ihmistä kertoi omasta kokemuksestaan teoksen äärellä ja sen jälkeen taiteilijan haastattelua. Toivottavasti puheet tulevat viime vuoden tapaan verkkoon, niissä olisi pointteja mietittäväksi.

Mahdollisesti juuri kauppakeskuksessa olo sai yhden puhujan käyttämään esineistä sanaa tuote ja toinen puhui tavarasta. Kaj Kalin vertasi esine-esittelijää konsulenttiin - "Mitä saisi olla?" Turo-Kimmo Lehtonen vertasi teoksen ääreen pysähtymisen mahdollisuutta muihin ympäristön elementteihin: katumuusikot, feissarit ja kerjäläiset.

Riikka Stewen huomautti, että mainonta houkuttelee meitä ostamaan tavaroita identiteettimme muokkaamiseksi. Ja museon on tarkoitus ylläpitää/luoda identiteettiämme ylläpitämällä muistoja.

Riikka Stewen suhtautui kokemukseen kriittisimmin. Hän haluaisi suojella museoita sellaisena kuin ne ovat alunperin olleet, mikä ei kuullostanut kovin hedelmälliseltä ratkaisulta suuressa mittakaavassa. (Mutta jos moisesta on kiinnostunut, suosittelen Kokemäen maatalousmuseoa, joka on tarkoituksellisesti jätetty alkuperäistä vastaavaan tilaan.)

Hänestä museossa esineet ovat kontekstissa ja teoksessa ne irroitettiin narratiivistaan muiden mainostettavien esineiden rinnalle. Ikäänkuin esineellä olisi yksi ainoa oikea konteksti ja yksi ainoa narratiivi? Ja moniko museo näitä edes pystyy luomaan tahi esittämään yhtä tehokkaasti kuin Dellerin teos?

Taiteilijaa haastatellut vertasi teosta kuriositeettikabinettiin, mutta kokemuksiaan jakaneet peilasivat niitä museoihin. Joista puuttuu kohtaaminen ja lämpö (Iina Nokelainen). Joissa tavarat pakataan happovapaaseen paperiin ja kävijöiden vitriineihin jättämän sormenjäljet pyyhitään pois (Kalin). Jotka ovat kuin pakkovisiitti vanhojen sukulaisten luona. Pitää käyttäytyä nätisti. (Christopher TenWolde) Kuin hautausmaa, jossa muistetaan poismenneitä. Varasto tavaroille, joiden kanssa emme ole tekemisissä. (Lehtonen)

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

Kävelykierros ja rundvandring


Päättyneellä viikolla Helsingin yliopisto vietti vuosijuhlaviikkoaan, johon kuului iso määrä kaikelle kansalle avoimia kävelykierroksia. Osallistuin kahdelle, jotka olivat ensimmäisiä Helsinki Walks -kokemuksiani.

Perjantai-iltapäivällä satoi ja Kati Katajiston opastettavaksi teemalla "Yliopisto kansakuntaa rakentamassa" oli lähdössä vain viisi henkilöä minut mukaan lukien. Kuulimme kuivassa aulassa yliopiston siirtämisestä Helsinkiin, jossa se sai kenraalikuvernöörin palatsille suunnitellun tontin, ja pääsi näin fyysiseen yhteyteen kirkon, valtiovallan ja kaupungin kanssa. Ja siitä, miten Venäjän osana piti alkaa luoda suomalaista identiteettiä.

Runebergin patsaalla Katajisto mainitsi patsaan paljastuksen suurena mediatapahtumana (katso kuva) sekä Vänrikki Stoolin runojen suosion. Sitten kurvasimme kuivattelemaan Kaupungintalolle, jossa oli kierrostamme varten tuotu ala-aulaan Antti Tulenheimon muotokuva. Sen avulla Katajisto hyppäsi ajallisesti pitkälle Runebergista ja selosti valtion, kaupungin ja yliopiston hallinnon välisiä yhteyksiä. Ajallista disorientaatiotani ei helpottanut se, että lopetimme Snellmanin patsaalle, jossa minulta hukkui yhteys yliopistoon.

Katajisto onnistui puhumaan yliopistokeskeisesti, mutta luomatta mielikuvaa, että koko maailma pyörii yliopiston ympärillä. En kovin suuresti yllättynyt, kun Laura Kolbe seuraavana päivänä kierroksellaan "Professorstigar och studentliv" puolestaan esitti asioita vinkkelistä, jossa jopa TKK:lta ja Tampereen Teknillisestä korkeakoulusta tutkintonsa suorittanut Satu Hassi kuului nimenomaan Helsingin yliopiston vihreään liikkeeseen.

Lauantaina ei satanut, mutta oli viileää, joten Kolben rundvandring kulki päärakennuksen ympäri kunhan olimme ensin kuunnelleet hänen luentoaan istualtaan juhlasalissa lähes tunnin. Osoituksena Suomen elävästä kaksikielisyydestä "Professorstigar och studentliv" houkutteli paikalle noin kahdeksan ruotsinkielistä kuulijaa ja minut.

Yliopiston kuva kirjasta "Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. (Editor, L. Mechelin.)" British Libraryn digitoimana, Flickr Commons

Monesti ohitettu muistomerkki

Stadin salaisuuksia riittää. Kuunnellessani pätkiä panin merkille kysymyksen muistomerkistä Lauttasaaressa. Ajattelin ensin saavani siitä viikonlopun kävelyreittikohteen, mutta karttaa katsoen näytti siltä, että voisin koukata paikalla hyppäämällä työmatkalla bussista. Onneksi googlailin lisää ja löysin blogikommentin

“Muistomerkki on mielenkiintoinen, sillä se on ihan vaivalla tehty ja kuitenkin melko hankalasti luoksepäästävässä paikassa. Ennen meluvallin rakentamista tähän pääsi Gyldenintien talojen pihojen kautta, mutta nyt täytyy kulkea motarin vartta pitkin.
Paikka on ennen motarin rakentamista ja maantäyttöä ollut aika lähellä rantaa. Siinä rannalla on ilmeisesti tähtäilty pahat mielessä kun noutaja tuli. “
Moottoritien reunalla kulkeminen ei houkutellut ja päätin yrittää pitää työmatkalla silmät auki kartan osoittamassa paikassa. Muistomerkki näkyikin linja-auton ikkunasta hämmästyttävän hyvin, erityisesti sitä ympäröivän kettinkiaidan ansiosta.

Minkä jälkeen olen ihmetellyt sitä, etten ole sitä tietoisesti tahi muistijälkeä jättäen noteerannut niinä tuhansina kertoina, kun olen bussissa kohdan ohittanut muutettuani pääkaupunkiseudulle kesällä 1991. Mahdollisesti samasta syystä, josta valokuvan ottaminen on osoittautunut vaikeaksi/mahdottomaksi.

Helsingin taidemuseon julkisten veistosten tietokannassa kerrotaan, että lähempää katsoen kyseessä on "rautainen kuula luonnonkiven päällä. Kuulaan on kaiverrettu sanat STUPAD VID FÖRSVARET AF DENNA Ö, Å MÖRTNÄS UDDE: DEN 9 AUGUSTI 1855 FRID MED HANS STOFT. " Kyseessä on siis Krimin sodan aikana saarta puolustaessa kaatuneen hauta. Miksi hänet on haluttu haudata kuolinpaikalleen? Kenen toimesta? Milloin?

Näihin kysymyksiin taidemuseo ei vastaa, mutta kertoo lisäksi
Haudassa olevan sotilaan henkilöllisyys selvisi vasta 1950-luvulla. Suomalainen sotilas, krenatööritarkk´ampuja Josef Johan Israelinpoika Back (4.7.1826 - 9.8.1855) kaatui Särkiniemen taistelussa. Back oli kotoisin Närpiön Pirttikylästä.
Miten henkilöllisyys selvisi? Kenen toimesta? Onko siitä kirjoitettu jotain? (Backin perhetaustaa on selvitelty sukututkijoiden palstalla.)

Sodan jälkeen Mörtnäsiä linnoitettiin? Tai suunniteltiin linnoitettavaksi?
VeSA linnoitus- ja rakennuspiirustukset - VeSA Lauttasaaren linnoitus- ja rakennuspiirustusten arkisto - VeSA Lauttasaaren linnoitus- ja rakennuspiirustukset - Lauttasaari. Mörtnäsniemi. Seitsemän tykin patterin nro 3 pohja- ja profiilipiirustukset. 1859-1859 (33)
Onko näistä jäänteitä? Arkistolaitos on myös digitoinut uudistuskarttoja Lauttaaaren alueelta, mutta en niistä löytänyt paikkaa Mörtnäs.

Englantilaisten laivoja Fredrik Theodor Blomstandin kirjasta Brittiska eskadern i Östersjön.

Teemaan liittyviä tuoreita väitöskirjoja:

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Mitä tiedämme Pietari Juustenista ja miten? (1. osa)

Peruskirjallisuuslähde Pietari Juustenin tiedoille on Jully Ramsayn rälssisukujen tutkimus. Toisin kuin muutamissa muissa aikansa tuotteissa, siinä on sentään jonkin verran lähdeviitteitä.

Näistä ensimmäinen koskee tietoa, että Pietari olisi ollut 20.3.1525 yksi Viipurin linnan päälliköistä. Lähteenä "A II, 151", josta lyhenneluettelo avaa "A = Arwidsson. Handlingar". Kyseinen osa sarjaa Handlingar till upplysning af Finlands häfder kuuluu onnekkaasti Googlen digitointeihin, joten on helppo todeta kyseessä olevan Kustaa Vaasan kirje, jossa Pietarin nimi todellakin muutaman muun joukossa.
Kirje on myös Diplomatarium Fennicum - tietokannassa : FMU 6205.

Mitä nimen esiintyminen listassa todellisuudessa tarkoitti? Viipurin kaupungin ja läänin historia (*) palauttavat mieleen, että Kustaa valittiin Ruotsin valtionhoitajaksi vuonna 1521 ja kuninkaaksi 1523. Viipurin linna oli Kalmarin unionin kuninkaan eli Tanskan Kristianin miehen hallinnassa kun Kustaan lähettämä sotajoukko saapui paikalle lokakuussa 1523.

Onnekkaasti väkivaltaa ei tarvittu, sillä Kristian oli juuri menettänyt asemansa eikä linnanpääliköllä ollut suhdetta uuteen unionikuninkaaseen. Kustaa antoi linnan ja sen läänin väliaikaisesti sotapäällikköjensä hoidettavaksi. Alkuvuodesta 1525 hän läänitti Viipurin langolleen Hoyan kreivi Johanille ja asetti tämän tuloa edeltäväksi ajaksi vastuuseen Jöns Vestgöten sekä kaksitoista miestä, joista yksi oli Pietari Juusten.

Siis jaettu ja väliaikainen vastuutehtävä.

(*)
  • Kimmo Katajala: Viipurin Karjala rajamaakuntana. Viipurin läänin historia 1534-1617. (Teoksessa Kimmo Katajala, Antti Kujala ja Anssi Mäkinen: Viipurin läänin historia III. Suomenlahdelta Laatokalle. 2010 s. 11-238) s. 12-14
  • J. W. Ruuth y.m.: Viipurin kaupungin historia I osa vuoteen 1617. 1982 s. 130

perjantai 27. maaliskuuta 2015

Taidemuseot ja valokuvaus, sitaatti


Vuosi sitten Tarja Haikara mietti museon valokuvausasioita Twitterissä. Eilen julkaistussa kirjoituksessa hän tiivistää asiallisesti, mutta melko kärjekkäästi
Nykyisin suorastaan vaaditaan myös lupaa kuvata museossa esillä olevia teoksia, selfiellä tai ilman. Joissakin museoissa tämä on sallittua – niin sanotusti omaan käyttöön. Tekijänoikeusjärjestöjen mukaan oma käyttö tarkoittaa muutamaa kuvaa ”yksityiseen käyttöön”, käytännössä siis korkeintaan viittä kuvaa. Taideteosta esittävän kuvan julkaiseminen somessa tai missään muuallakaan ei kuitenkaan kuulu yksityisen käytön piiriin. Ei, vaikka väittäisi mustaa valkoiseksi. Viidakossako tässä siis eletään?
Pitäisikö taidemuseot rajata niille, jotka ovat suorittaneet tekijänoikeuskoulutuksen? Vai voisiko museo viestiä asioita asiakasrajapinnassakin niin, että ne tulevat selviksi? Kun "Tekijänoikeusasiat eivät ehkä hetkauta satunnaista matkailijaa".

Ennen oli niin paljon paremmin. Ihmiset ryntäsivät (näiden Uudessa kuvalehdessä 2/1895 julkaistujen kuvien mukaan) silloin taidemusoon ilman kameroita ja sosiaalista mediaa. Mistähän ovat saaneet näyttelystä tietää?