Villa Kleinehin emännästä

Maanantaiaamun Twitter-surffauksessa huomasin Alankomaiden suurlähetystön tarjoavan käyntejä Kaivopuiston Villa Kleinehiin enkä tietenkään viivytellyt ilmoittautumistani. Rakennuksessa on nykyään yläkerrassa suurlähettilään asunto ja alakerrassa edustustilat, joihin avoimet ovet luonnollisesti rajoittuivat. Rakennuksen historiasta kerrottiin hieman ja Alankomaiden suhteesta Suomeen enemmän.

Onneksi en tällä kertaa en jättänyt selvitystyötä jälkikäteen tehtäväksi. Vaan olin kaivanut esiin ainoan vanhan blogitekstin, jossa Kleinehin pariskunta oli vilahtanut. Tuolloin olin ihmetellyt museotekstiä, jonka mukaan Maria Christina Forsell olisi ollut Louis Gabriel Kleinehin toinen vaimo.

Tällä kertaa aloin ihmettelemään Kansallisbiografian artikkelia, jossa Maria Christina Forsellilta puuttuu elinvuodet ja vanhemmat, jotka kuuluvat tavanomaiseen formaattiin. Sekä sitä, että artikkelissa mainituista 9 lapsesta vain kaksi oli perhetiedoissa mainittu nimeltä. Kysyttyäni syytä sain vastaukseksi "Kyseessä ei ole toimituksellinen linjaus vaan tiedon puute."

Lähdesaatavuus on nyt toinen, mutta kyllä kirjoitusaikanakin Kleinehin perukirja, jossa 9 lapsen nimet mainitaan, olisi ollut nähtävissä (HKA 6109). Helsingin vuonna 1856 aloitetussa rippikirjassa s. 48 näkyy lapsista kuusi ja Marian syntymävuosi. Tiedon puutteen sijaan työn puutetta, minusta. Tai toimituksllinen linjaus siitä, että kirjoittajilta ei työtä vaadittu. (KB:n artikkelin mukaan "Kleinehin myös kerrottiin olleen aktiivinen jäsen Helsingin saksalaisessa seurakunnassa". Rippikirjan mukaan hän oli katolinen eli peruslähteeseen ei ole nähty syytä tarttua ollenkaan. Ehkäpä siksi, että on oletettu kuuluminen saksalaiseen seurakuntaan.)

Tänä päivänä lapsilista on suhteellisen täydellisenä (yksikään ei kuollut ennen aikuisikää?) kahdessa verkon sukupuussa. Toisessa on jopa Marian syntymäpäivä 26.9.1822 Elimäellä, avioliiton solmiminen 15.5.1840 Elimäellä ja kuolema 21.12.1886 Helsingissä. Mutta kummassakaan sukupuussa ei ole hänen vanhempiaan.

Elimäellä syntyminen näkyy varhaisemmassa Helsingin rippikirjassa. Siinä mainitun muuttokirjan Maria on saanut Viaporista. Kiitos FamilySearchin indeksoinnin Viaporia ennen hänet löytää helposti Elimäen rippikirjasta 1835-45 s. 188 Peippolasta, jossa talouden päänä on Pehr af Forselles (s. 1782). Hän oli tuonut taloon vaimonsa Sofia Wilhelmina Tauben (s. 1805) vuonna 1835.

Sivun alareunassa on Hedvig Jonaedr. Edlund (s. 1788 Norrköping), joka on synnyttänyt 6 lasta olematta naimisissa. Edellisessä rippikirjassa 1824-34 s. 479 Hedvig on "naikkonen" heti Pehr af Forsellisin jälkeen, jonne nostettu alemmalta samalla sivulla. Kastettujen listassa häntä kutsutaan taloudenhoitajaksi vuosina 1830 ja 1833. Lapsilla on rippikirjassa sukunimi Forsell. Johtopäätöksien vetäminen on helppoa, mutta jättää epävarmuutta.

Maria Christinan sisaruksia olivat Magnus s. 10.11.1820, Carl Otto s. 19.3.1825 (rippikirjassa kasvattipoika), Agneta Charlotta s. 14.9.1827, Pehr August s. 15.7.1830 ja Reinhold s. 12.8.1833. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelissa Magnuksen ja Carl Oton "isän sanotaan olevan toimitussihteeri Petter af Forselles († 1860)" ja ylioppilasmatrikkelissa 1853-1899 Pehr Augustin isä "toimitussihteeri, tilanomistaja Berndt Ludvig af Forselles". Suhtaudun viimeksi mainittuun suuremmalla skeptisyydellä kuin edellisiin.

Tällainen oli siis "haminalainen suku", johon Marja Pehkosen ja Wikipedian mukaan Maria Christina Forsell kuului. Marja Pehkosen artikkeli Louis Kleineh - unohtumaton isäntä on julkaistu kirjassa Villa Kleineh - kylpylävieraiden kesähuvilasta Alankomaiden residenssiksi (Memoria 15, 2003). Kirjoja on suurlähetystöllä vielä sellaiset määrät, että kun hiukan kiinnostusta osoitin, sain kappaleen kotiin tuomiseksi.

Puurakennusajatuksia

Kurssin Aineellinen kulttuuri historiallisen ajan lähteenä kakkosluennolla todettiin, että arkeologinen lähdeaineisto on lähes aina sidottu paikkaan ja tarjoaa näin hyvän lähtökohdan mikrotason tutkimuksiin. Kun taas historiantutkimuksen kirjallisissa lähteissä yhdestä paikasta on monesti jäljellä vain hyvin fragmentaarinen ja yleiselle tasolle jäävä lähdeaineisto, mutta puolestaan (jollain tarkkuudella) kuva laajan alueen tilanteesta.

Tämä palasi mieleeni kun perjantaina sekä Suomen ja lähialueen arkeologian kurssin luennolla että aineellisen kulttuurin kurssin luennolla käsiteltiin asuntoja. Joko en ollut koskaan kuullut Suomesta löytyneen merkkejä skandinaavistyyppisestä hallitalo tai olin moisen unohtanut. Fennomaaninen puoleni työntyi esiin ja tulin johtopäätökseen, ettei kaksi tai kolme tapausta, joista yksi kauppapaikalla, koko Länsi-Suomea kattavaa rakennuskultuuria tee. Sanovat koulutetummat mitä tahansa.

Huomattavasti helpommin uskottavaa on hirsirakennusten käyttö, josta on edelleen silminnähtävät todisteet. Ja teoria on lasten leikkikaluversiosta tuttua. Kuin legopalat loksahtelevat hirret paikalleen... Kun vielä usein puurakentamiseen yhdistetään "yksinkertaisuus", turhan helposti (ainakin itseltäni) unohtuu kuinka paljon osaamista salvoen tehdyn rakennuksen tekeminen vaatii.

Hyödyllistä muistutusmateriaalia löysin YouTubesta. Ruotsalaisten kirkkorekonstruktioprojektissa videokuvaus oli valitettavasti lopetettu hirsien käsittelyyn, mutta kuinka paljon pitikään tehdä ja tietää jo sitä ennen! Kolmessa eri videossa kerrotaan parrujen halkomisesta toisessa kirkkoprojektissa. Kolme viimeistä ruotsalaista videota on perinnetallennusta. Yli 80-vuotias kirvesmies, joka oli kerännyt tietoja vanhoista hirsirakennuksista, toteaa, että ne rakennukset, joita ei ole jouduttu sammaleella tilkitsemään kestävät kauimmin. Laatu ratkaisee.

Lopussa on kaksi amerikkalaista videota historian elävöittäjien projektista, jossa "primitiivisiin" työkaluihin kuuluu kirveen ohella saha ja pora.

Rekonstruktionen av Södra Råda medeltidskyrka

Ekfällning med yxa
Om skogen i Hökensås
Ett träd väljs ut och fälls med yxa
En stock öghuggs
Öghuggna stockar dras ut från skogen med häst
En stock drätthuggs och hämtas med häst och kälke
En stock blockas och klyvs till sparrar
Virkesberedning

Medeltida träklyvning - Ett försök att återskapa hantverkskunskap (erilainen kuin alemmat, nähtävissä myös englanninkielisellä tekstityksellä)
Medeltida träklyvning – ett försök att återskapa hantverkskunskap (6 min)
Medeltida träklyvning – ett försök att återskapa hantverkskunskap (22 min) 

Läggning av ett nävertak 

En timmermans teorier om timring - Alvar TrogenKnutsamlingen - Alvar Trogen visar timmerknutarRegionala timmertraditioner - workshop oktober 2014 

Townsends Presents: "Raising a Log Barn"Handmade Log Building with Primitive Tools

Kuvat: Malene Thyssen, Wikimedia (CC BY-SA 3.0), & Taxelson, Wikimedia

Lumessa tarponut ja maatiloja hallinnoinut

Vanhempien kertomat vaivalloiset koulumatkat ovat klisee, enkä muista koskaan moista oikeasti nähneeni ennenkuin Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmista sain käsiini Avellan-suvun papereiden kopiot (Aa IV 74).

Gustaf Adolf Avellan oli 1832, noin kuukausi isänsä kuoleman jälkeen, kirjoittanut muistiinpanoja tämän elämästä.

Isältään Gustaf Avellanilta tai mahdollisesti myös tämän veljiltä Gustaf Adolf oli saanut kuulla, että näiden isä Johan Avellan oli suuressa köyhyydessä kasvattanut 7 poikaansa ankaruudella, jota 1830-luvulla saattoi kutsua totiseksi julmuudeksi, joten lienee sitä varmasti nykypäivästäkin katsoen. Gustafin lapsuusvuosina isänsä oli oman isänsä apulainen Kaarinan kappalaisen toimessa, jonka Johan sai varsinaisesti vuonna 1753.

Pyhän Katariinan kirkko. Samuli Lintula, CC BY-SA 3.0, Wikimedia

Perhe asui Kaarinan kirkolla, joka on kävelyetäisyydellä Turun keskustasta, joten Gustaf kävi Turun katedraalikoulua kotoa käsin. Vaikka olisi ollut hukkua kinoksiin. Koulupäivät alkoivat kello 5, mutta koska kotona ei ollut seinäkelloa eikä taskukelloa, Gustaf lähti varmuuden vuoksi ajoissa ja oli usein kaupungissa kun koulun ovet ja kaupunkilaisten pihaportit olivat vielä lukossa.

Näin koettu kylmyys oli Gustaf Adolfin tulkinnan ja ymmärryksen mukaan isänsä aikuisvuosien sairastamisen syynä. Sairastamisen kuvausta hän kirjoitti useamman sivun, mutta ei mielestäni maininnut ollenkaan sitä, että isänsä Kokemäen kirkkoherrana vastasi seurakunnan kivikirkon rakentamisesta (*). Sen sijaan kirjoituksensa lopuksi hän huomautti, ettei pappilassa isän virkakaudella 1778-1832 kuollut kukaan ennen kirkkoherraa itseään.

Kokemäen kirkko, joka Avellanin jälkeen laajennettiin ristikirkoksi.
Kotivalo, CC0, Wikimedia 

Hieman lyhyemmän tekstin Gustaf Adolf on kirjoittanut äidistään Lovisa Fredrika Branderista, joka oli 16-vuotias tullessaan Kokemäen pappilan emännäksi. Miehensä työn ja sairauden sekä perinnöillä ja ostoilla kerääntyneen maaomaisuuden vuoksi hänellä oli lopulta hoidettavanaan pappilan tilusten lisäksi Porin Vähä-Rauman kylässä Liinaharjan rustholli ja tämän augmenttitila Pekka, Laitilassa ja Pyhämaalla Palttila, Mattila, Seppä, Junnila, Haveri ja Olli, Nakkilassa Villilän säteri (vuodesta 1788) ja puolet Kellahden säteristä.

Tilaluettelon löysin samassa kansiossa olleesta Satakunnan maalaisväen äänenkannattajan vuonna 1942 julkaiseman jutun kopiosta. Artikkelissa tilojen hoitajaksi kerrottiin kirkkoherra itse, apunaan poikansa Gustaf Adolf. Luulisin kuitenkin Gustaf Adolfin oman kuvauksen olevan lähempänä totuutta. Hän antoi äidilleen kunnian jopa pappilan peltojen ojituksesta. Tarkoittamatta tietenkään, että tämä olisi ojia ollut kaivamassa.

(*) Tästä perusteellisesti Ella Viitaniemen väitöskirjassa Yksimielisyydestä yhteiseen sopimiseen Paikallisyhteisön poliittinen kulttuuri ja Kokemäen kivikirkon rakennusprosessi 1730-1786

Tentti ja taidetta

Turun yliopiston verkkokursissa Suomen historian linjat ja murrokset oli tällä tokavikalla viikolla vuorossa tentti. Miunmaun mukainen: sai pitää kirjan esillä. Ja kukapa sitä olisi kotonani vahtinutkaan.

Tentittävänä kirjana oli Kirsi Vainio-Korhosen pyöreän syntymäpäivän johdosta tehty juhlakirja, jota olin aiemmin vain vilaissut. Turhan hätäisesti, minkä tarkempi luenta paljasti. Tarkkuus on tietenkin suhteellinen käsitys. Ohitin reippaasti Anu Lahtisen kirjoittaman henkilöhistoriallisen katsauksen, joka olisikin ollut relevantti yhteen tenttikysymykseen. Onneksi piti vastata vain kolmeen neljästä.

Yksi tenttikysymyksistä kohdistui Suvi Rytyn artikkeliin Kavalat kaupungit ja modernin elämäntavan kirous. Paluu luontoon 1900-luvun alun urbanisoituvassa Suomessa. Vastaaminen oli helppoa, sillä olin tehnyt runsaasti muistiinpanoja ihmetellen yhteyksiä nykyajan elämään, jossa myös ihmiset kokevat tarvetta tehdä henkilökohtaisia valintoja yleisten ongelmien ratkaisemiseksi. Kasvissyöntiä ja kulutuskritiikkiä jo 100 vuotta - yhä marginaalissa.

Luonto ja viljely osana Turkua vilahti edellisen viikon keskusteluavauksessani, mutta Panu Savolaisen artikkelista Näkymättömien puutarhojen varjoissa. Ruotsin ajan lopun turkulaispihojen puut, viljelmät ja istutukset tonttikatselmusten valossa selvisi paljon lisää.

Topi Artukan artikkelissa Valssin pyörteissä. Tanssi ja Turun seurapiirit 1800-luvun alussa oli paljon tuttua, sillä luin lähteitään kirjoittaessani kuningasparin matkasta kesällä 1802. Taisin väittää valssin olleen tuolloin jo etabloitunut osa tanssiaisia, mutta Artukka ajoittaa suosion vakiintumisen 1810- ja 1820-luvuille. Joka tapauksessa ällistyttävän paljon aikaisemmaksi kuin Yhdysvalloissa, jossa erään verkkosivun mukaan valssia demottiin vasta vuonna 1834.

Kirjan innovatiivisin artikkeli oli mielestäni Tiina Männistö-Funkin Kävelevien naisten kaupunki. Sata vuotta sukupuolta Turun kaduilla. Männistö-Funk oli käynyt läpi tuhansia Turusta otettuja katuvalokuvia ja tehnyt huomioita sukupuolista, säädystä ja iästä. Se, että naiset ovat enemmistönä joukkoliikenteessä, on tuttu havainto, mutta Männistö-Funk osoittaa, että naisia on miehiä enemmän myös jalkakäytävillä.

Tentin luvun keskellä kävin Ateneumin äskettäin avatussa näyttelyssä Kohtaamisia kaupungissa. Sekä Männistö-Funkin että laatukuvamaalauksesta artikkelissaan historiaa etsineen Johanna Ilmakunnaksen innoituksesta aloin katsoa taidetta "sillä silmällä".

Menneisyyden muuttokuormista jaoin aikanaan kuvauksen vuodelta 1909. Tanu Mannisen grafiikkatyössä Muutto vuodelta 1939 oli myös mukana huonekasvi, mutta muu omaisuus mahtui isoon kahden kannettavaan pärekoriin ja tunnelma on surullinen. Yksi muuttokuorma liikkui käsikärryillä vossikoiden ohi Marcus Collinin maalauksessa vuodelta 1931. Sen jalkakäytävällä käveli mies olallaan säkki, mitä ei nykyään usein näe. Maalauksessaan Katu vuodelta 1925 tunnelma on harmaa ja masentunut eli aivan toinen kuin Helsingin kaupunginmuseon Suruttomassa kaupungissa.

Ilokseni löysin myös nykyisen kotini ympäristön kuvattuna Einari Wehmaan maalauksessa Näkymä Töölönkadulta (1943). Valitettavasti en tekijänoikeussyistä voi ottamaani kuvaa jakaa. Näkymän etualalla on punatiilinen panimo, joka 40-luvulla oli jo jotain muuta. Mistä tuleekin mieleen, että kyseinen rakennushistoriakatsaus on edelleen blogin luonnoskansiossa.

(Alkukuvassa yksi harvoista näyttelyn maalauksista, jonka tekijänoikeus on rauennut. Henry Ericssonin (1898-1933) Fazerin baari vuodelta 1931.) 

Miksi meillä on Aleksanteri II:n patsas Senaatintorilla?

Kurssin Politics of Memory and Oblivion ryhmätyöhön piti valita kohteeksi joku monumentti. Laiskuuksissani katsoin ulos luentosalin ikkunasta ja ehdotin Senaatintorin keskellä seisovaa Aleksanteri II:sta. Olin ihan varma, että olin lukenut siitä jotain valmista analyysiä, mutta en sitten moista löytänytkään. (Jos sinä muistat, kerro kommenttina, pliis!)

Wikipedian avulla löysin sentään Liisa Lindgrenin asiallisen kirjan Monumentum, muistomerkkien aatteita ja aikaa. Aleksanteri II:n patsas on siinä sivuosassa, mutta kävi selväksi, että alustava päätös oli tehty valtiopäivillä keväällä 1882, vuosi Aleksanteri II:n salamurhan jälkeen.

Näin päädyin ensimmäistä kertaa eläissäni painettujen valtiopäiväasiakirjojen ääreen. Niiden käyttö ei osoittautunut suoraviivaiseksi, mutta sain vahvistuksen sille, että aloite oli tullut pappissäädyltä.

Tutummista lähteistä eli digitoiduista sanomalehdistä kävi ilmi, että tuskin 2 viikkoa oli kulunut keisarin kuolemasta, kun suomalaiset sanomalehdet kertoivat, että duuma oli päättänyt pystyttää Aleksanteri II:lle patsaan Kremliin (Keski-Suomi 26.3.1881). Eikä kuolemasta ollut kuukautta, kun Östra Finland julkaisi 11.4.1881 "maalta" saamansa kirjoituksen, jossa ehdotettin patsasta myös Suomeen. Kirjoitus sai kannatusta ainakin siten, että se julkaistiin suomeksi useissa sanomalehdissä suopealla saatteella. (Uusi Suometar 13.4.1881, Ilmarinen 16.4.1881 Uusi Suometar 19.4.1881)

Nimettömän kirjoittajan idea, että tarkoitusta varten kerättäisiin rahaa toukokuun lopun surujumalanpalveluksissa, meni myös läpi ja toteutettiin ainakin Turun hiippakunnassa. Mutta muutamat seurakunnat olivat rynnänneet keräämään rahaa jo tätä ennen.

Oliko Östra Finlandiin oikeasti kirjoittanut joku vai oliko juttu toimituksen tuotosta? Patsasidean nopeaan läpimenoon varmasti vaikutti se, että samaan aikaan oli käynnissä Agricolan ja Runebergin patsashanke. Mutta oliko kansan karttuisan käden takana masinointia, joka ei julkisissa ja virallisissa lähteissä näy? Keksikö Walter Runeberg 1863-painotuksen itse, oliko se kilpailuohjeessa vai "ilmassa"?

Olisi pitänyt arvata, että simppeliltä näyttävä ei sitä ole.

Eilisestä luennosta ja eräästä tietokannasta

Kurssilla Politics of Memory and Oblivion työjärjestykseen kuuluu lukea etukäteen luentoon liittyvä artikkeli (tai ainakin tässä ensimmäisessä tapauksessa täsmälleen sama artikkeli, josta luento oli tehty). Tällä kertaa "Plets, Gertjan. 2016. Heritage bureaucracies and the modern nation state. Towards an ethnography of archaeological systems of government. Archaeological Dialogues 23.2: 193-213". Se säästeli osin rautalankaa, mutta olin loppujen lopuksi, ja erityisesti luennon jälkeen, kärryillä.

Plets halusi kiinnittää huomiota siihen, miten kulttuuriperintöhallinto toimintaohjeillaan ja infrastruktuurilla synnyttävät tutkimukselle (ja muulle toiminnalle) rajoja, joita ei aina tiedosteta. Esimerkkitapauksenaan oli Flanderi. Siellä ei oltu aktiivisesti pyritty kansallisen menneisyyden arkeologiseen etsintään. Mutta kun arkeologian hallinnointi oli laskettu valtakunnalliselta tasolta alueelle, syntyi sen ympärille toimintaa ja melko pian esim. arkeologit itse identifoituivat Flanderin tutkijoiksi eivätkä Belgian.

Yksi osa hallintoa on tietokanta, jossa pidetään kirjaa Flanderin alueen arkeologisista kohteista. Plets näki todennäköisenä, että hakuja kohdistetaan helposti siihen ajattelematta, että olennaista olisi selvittää myös tilanne rajojen toisella puolella. Jossa sitten vaan valitettavasti on rakennettu toisenlainen tietokanta ja mahdollisesti puhutaan toista kieltä.

Apropoo, kielet, rajat ja tietokannat. Toissa päivänä avattiin interdisiplinäärinen resurssi Norse World, joka on interaktiivinen spatiaali-temporaalinen resurssi Ruotsin ja Tanskan keskiaikaisen kirjallisuuden spatilaaisuuden ja maailmankatsomuksen tutkimukseen. Sivuston omin ja kehnosti suomentamineni sanoin.

Perinteiseen ja huonoon tapaan ryntäsin karttaliittymään, joka näytti Suomeen kohdistaen tältä.

Zoomailemalla selviää esimerkiksi, että Hämeenlinna esiintyy Eerikinkroniikan seitsemässä käsikirjoituksessa. Ja että karttaotteen vasemman reunan pallukat käsittelevät nykyiseen Norjaan kuuluvia paikanninmiä. Etsin selvennystä rajaukseen etusivulta. Sitä oli niukasti, mutta pointtina on "literature as a mine of information on how foreign lands were visualised in the Middle Ages".

SIIS RUOTSALAISET JA TANSKALAISET OVAT TEHNEET TIETOKANNAN, JOSSA ULKOMAALAISEKSI ON LASKETTU ALUEET, JOTKA JUMALAUTA KUULUIVAT SAMAAN KALMARIN UNIONIIN SILLOIN, KUN LÄHTEET, JOIHIN TIETOKANTA PERUSTUU, ON KIRJOITETTU. VAD FAN?!

Projektisivu löytyi purkauksen jälkeen. Siinä rajauksesta:

For the purposes of our project, we are disregarding medieval understandings of “utlændsker” and simply defining “foreign place names” as referring to localities beyond the current, political borders of Sweden and Denmark. This is not without consequences as it means that regions such as the Swedish parts of Sápmi are not considered foreign, whereas areas in Swedish-speaking Finland or Danish-speaking Southern Schleswig are. However, the shifting borders of medieval Scandinavia coupled with the fluidity of concepts of “‘utlændsker’-ness” make this definition of “foreign place names” the clearest and most categorical to work with.

Tämän luettuani en rauhoittunut. Jos käsite "ulkomaalainen" on hankala, miksi se otettiin rajaukseksi? Miksei kirjallisuudesta poimittu kaikkia paikannimiä? Eikä asiaa helpota/selvennä mitenkään se, että mahdolliseen määrittelyyn otetaan mukaan kieli.

Miksi tehdä oikeita ratkaisuja, kun voi tehdä selkeitä?

Vahtimestari ja kaksi tytärtänsä

Siuntiossa 24.2.1799 torpparin pojaksi syntynyt Abraham Johansson muutti vuonna 1815 Helsinkiin, jossa hänet merkittiin rippikirjaan 1806-19 s. 14 suutarin kisälliksi sukunimellä Lindroos. Uransa on tämän jälkeen kokenut merkittävän käänteen, sillä kun hän meni 1.12.1831 naimisiin oli tittelinsä meritullin vahtimestari. Morsian Gustava Laurén oli syntynyt Pohjassa 30.8.1810 ja tullut Helsinkiin vuonna 1828, mikä käy ilmi naimisissa olevan väestön rippikirjasta 1827-37 s. 344.

Parille syntyi 9 lasta: Anton Vilhelm s. 3.12.1832, k. 20.5.1836; Johan Adolf s. 25.9.1835. k 30.5.1847; Ida Gustava s. 1.7.1837; Frans Victor s. 25.8.1839, k. 26.4.1844; Maria Wilhelmina s. 9.11.1841; Natalia s. 4.6.1844, haud. 14.9.1850; Otto Thure s. 9.10.1846, k. 12.11.1864; Albert s. 3.3.1849, k. 5.2.1854; Gustaf Julius s. vuoden 1853 lopulla, k. 28.3.1857. Alla olevassa kaaviossa elinvuotensa välillä 1832-1868.

Lapsuudestaan elossa selvinneestä Idasta kerrottiin myöhemmin, että

Ollen vanhin lapsi vähävaraisessa, lapsirikkaassa kodissa, jossa äiti usein oli vuoteen omana, täytyi hänen jo aikasin oppia pitämään huolta nuoremmista siskoistaan. Vielä itse lapsen kengissä, toimitti hän talousaskareet, hoiti sairasta äitiään ja pientä vastasyntynyttä veljeään sekä ompeli kaikki perheen vaatteet. (Naisten ääni 6-7/1907)

Vaikea sanoa, mitä pikkuveljeä on tarkoitettu. Tuskin ainakaan nuorinta, jonka syntyessä Ida oli jo 16-vuotias. Tätä ennen "vaikkakin käytännölliset toimet olivat anastaneet suurimman osan hänen aikaansa" oli Ida päässyt venäläisen rouva Lebedeffin johtamaan kouluun ja saanut "alkeistietonsa ja käytännöllisen saksankielen taitonsa."

Varsin nuorena - vuoden 1860 paikkeilla - sai Ida

ulotuttaa samaa hellää huolenpitoaan rouva Karamzinin perustaman lastenkodin pienokaisiin, joiden keskuudessa hän toimi opettajana, ja jossa tehtävässään hän osotti niin suurta taipumusta ja tunnollisuutta, että hän muutamien suosijoittensa avulla oli tilaisuudessa matkustamaan kasvatusopin kotimaahan, Saksaan, kehittämään näitä lahjojaan. [...]

Tällä parin vuoden oleskelulla vanhassa kulttuurimaassa, hienosti sivistyneiden, edistysmielisten ihmisten keskuudessa siinä ijässä, jolloin mieli on erinomaisesti vastaanottavainen, mutta arvostelukyky jo siksi kehittynyt, että voipi omatakeisesti valita, oli mitä suurin merkitys Ida Lindroosille.[...]

Kotiin tultuaan perusti hän v. 1863 pikkulasten koulun ja lastentarhan Fröbelin malliin, joka siihen määrin voitti yleisön suosion, että sen oppilasmäärä tuota pikaa nousi sataan, sen ajan olosuhteissa varsin hämmästyttävän suuri luku, varsinkin kun ottaa huomioon, ettei tässä ollut kysymys nykyajan kansanlastentarhasta. (Naisten ääni 6-7/1907)

Tavanomaisesti Idan aktiviteetista ei ole jälkeäkään rippikirjan 1856-69 sivulla 171. Sen sijaan siitä näkyy, että hän asui vanhempiensa kanssa isän omistamalla 3. kaupunginosan tontilla Miekkakalan korttelissa Ludviginkadulla. Kävelykierrokselle kerätyn tiedon mukaan katuosoite oli Ludviginkatu 8. Asuinrakennuksen lisäksi tontilla oli talli-navetta, jonka lehmä pääsi laitumelleen Kolmikulmalla. Joko Signe Brander ei koskaan poikennut Ludviginkadulle tai kaupunginmuseo ei ole kyseisiä kuvia digitoinut, sillä Finnasta ei löydy otosta vuonna 1917 puretuista rakennuksista.

Huoneita riitti vuokrattavaksi ja sanomalehti-ilmoitusten perusteella Abraham omisti tontin viimeistään helmikuussa 1855. Kaupunginarkiston kiinteistökortista löytyy tietenkin tarkempi tieto: Abraham oli tehnyt kaupat kirvesmiehen lesken kanssa vuoden 1835 alussa.

Rippikirjan sivulta näkyy myös jo yllä todettu lähes täysi-ikäiseksi ehtineen veljen kuolema sekä perheen äidin kuolema 17.4.1868. Tuolloin Idan pikkusisko Maria Vilhelmiina, jota kutsuttiin Minnaksi, oli jo 25-vuotias. Hänen kerrotaan toimineen nuoresta alkaen

opettajattarena, aluksi pitäen ruotsalaista pientenlastenkoulua omassa kodissaan. Mutta ennen pitkää hän, samoinkuin niin monet muutkin Snellmanin kansallisen herätyksen innostamina, päätti uhrata työnsä ja voimansa suomenkielisen nuorison hyväksi. Hän, joka oli kasvanut umpiruotsalaisessa kodissa ja jonka suomenkielentaito lapsena — hänen oman kertomuksensa mukaan — supistui seuraavaan loruun: »lite' kan jag finska tala, gäddan heter haukikaala», hän aikaihmisenä ryhtyi niin tarmokkaasti opiskelemaan suomea, että hän omisti sen täydellisesti omakseen ja sekä työssään että kotioloissaan käytti yksinomaan suomenkieltä.
V. 1869, kun Helsinkiin perustettiin ensimäinen suomalainen tyttökoulu, valittiin Minna Lindroos koulun johtajattareksi. Tässä toimessa hän oli v:een 1876, jolloin ensimäinen parvi suomalaisen koulusivistyksen saaneita nuoria neitosia pääsi ulos maailmaan. (Pääskynen 5/1917)

Pääskysen nuorille lukijoille ei kerrottu, että Minna oli "Jyväskylän seminaarissa seurannut opetusta ja toiminut suomenkielisessä koulussa kansakoulunopettajana" (Otava 9/1919). Koulun johtajattaren paikan saantiin saattoi olla osasyynsä myös sillä, että "Helsingin suomalaisen tyttökoulun syntysanat lausui eräässä pienessä suomalaisuutta harrastavassa seurapiirissä lehtorinrouva Ida Godenhjelm." (Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland no 1-2/1920).

Ida oli nimittäin vuonna 1867 mennyt

naimisiin yliopiston saksankielen lehtorin, B. F. Godenhjelmin kanssa ja joutui siihen piiriin, jossa välittömästi oli ruvettu työskentelemään suomalaisen kansan kohottamiseksi. Ida Godenhjelm oppi silloin näkemään miten takapajulle jäänyt juuri tämä väestö oli, miten se vieläkin enemmän kuin ruotsia puhuva oli avun ja sivistyksen tarpeessa. Hän opetteli suurella tarmolla suomenkieltä ja teki sen kotinsa puhekieleksi, joka ei suinkaan ollut helpointa, sillä monta vuotta — niin kertoo hän itse — täytyi hänen suomenkielisiä lauseita muodostaessaan aina ajatella kieliopillisia sääntöjä. (Naisten ääni 6-7/1907)

Mitä lie isä Abraham ajatellut tytärten kieltenvaihdosta ja esiintymisestä näkyvissä yhteiskunnallisissa asemissa? Hän ei voinut olla asioista tietämätön, sillä Ottilia Stenbäckin muistelman mukaan (pdf)

Minnan koti oli vaatimaton ja puoleensa vetävä, kaikessa yksinkertaisuudessaan hyvin aistikas, siten kuvasta en haltijattarensa luonnetta. Huoneustoon kuului kaksi kamaria ja keittiö. Minnan oma huone, samalla hänen vastaanotto huoneensa, oli pitkänomainen, kapea ja niin pieni, että vain välttämättömimmät huonekalut siinä saivat sijaa. Toisessa viereisessä huoneessa asui hänen ijäkäs isänsä, ent. tullivirkailija Lindroos, joka otettuaan virastaan eron vietti elämänsä ehtoon tyttärensä luona. Vanhukseenkin tutustuin. Ijästä heikentyneenä hän liikkui tyttärensä käsivarteen nojautuen. Kun Minnan hellä katse kohdistui isään, oli kuin päivänpaiste olisi kirkastanut tämän rypistyneitä kasvoja. 

Uransa lopussa Abraham Lindroos ei enää ollut pelkkä vahtimestari vaan "vanhempi vanhtimestari Helsingin tullikamarissa, päällysmies" joka keväällä 1874 sai keisarin määräyksellä napinlävessä kannettavan hopeisen mitalin, jossa luki "uutteruudesta" (SWL 16.4.1874). Kauaa hän ei sitä ehtinyt kantaa vaan kuoli vain kaksi vuotta myöhemmin. Tyttärensä julkaisivat suomenkielisen kuolinilmoituksen Uudessa Suomettaressa 29.3.1876.

Ilmeisessä yhteisymmärryksessä 12.10.1876 tehdyssä perukirjassa (6477, HKM) ei ole ajalle tyypilistä yksityiskohtaista tavaralistaa vaan summat kullekin ryhmälle. Voi siis vain sanoa, että Abraham kuoli huomattavasti varakkaampana kuin hän oli kaupunkiin aikanaan tullut. Tonttinsa arvoksi kirjattiin 10000 markkaa ja käteistä oli (tasan!) 5000 markkaa.

P. S. Isän kuoleman ja perukirjan teon välissä Minna meni naimisiin Julius Krohnin kanssa. Elämäkertaansa tyttäriensä muistelun kautta on tutkinut Maarit Leskelä-Kärki m.m. Ennen ja nyt -artikkelissaan.

Kuvat: Naisten ääni no 34/1919