Käsinkirjoitetuista lehdistä

Perjantainen SKS:n OA-julkaisun Handwritten newspapers. An Alternative Medium during the Early Modern and Modern Periods julkistustilaisuus yhdisti minulle mukavasti uutta ja vanhaa. Vanhaa ja melko tuttua ovat suomalaiset 1800- ja 1900-luvun vaihteessa erilaisissa pienyhteisöissä tehdyt lehdet. Näistä olen esimerkiksi Anna Kuisminin salongissa kuullut sekä Kirsti Salmi-Niklanderin ja Risto Turusen esityksiä ja molemmat puhuivat myös perjantain tilaisuudessa.

Uutta on vanhempi aika, johon olen törmännyt väikkäriä varten lukemassani sanomalehtihistoriassa. Esimerkiksi Gunnar Suolahti mainitsee 1740-luvulla Savoon kahden kirkkoherran ja virkamiehen yhteisesti Tukholmasta tilaamaan käsikirjoitetun sanomalehden. Ja Tilda Maria Forselius oli väitöskirjassaan vertaillut yhden arkistoissa säilyneen uutiskirjesarjan/käsinkirjoitetun sanomalehden sisältöä Posttidningariin ja huomannut vain vähäisiä painotuseroja. Eli miksi käsinkirjoitettuja lehtiä tarvittiin?

Tämä oli askarruttanut kirjan Salmi-Niklanderin kanssa toimittanutta Heiko Drostea. Varsinkin kun näiden varhaiset lehdet eivät ole lukunautinto lyhyine teksteineen. Olin juuri äskettäin kirjallisuudesta poiminut termin kronikka, joka toteavuudessaan sopii moneen painetun sanomalehden tekstiin ja ilmeisesti myös ajan käsikirjoitettuihin uutislehtiin. Mielenkiintoisesti myöhemmän ajan lehdissä, joissa tyyli oli vapaampi, esiintyy mainintoja siitä, että lehteä tehtiin historian kirjoittamiseksi.

Tarkastelemalla varhaisia lehtiä suhteessa myöhempiin käsinkirjoitettuihin lehtiin Droste esitti molempien olennaiseksi pointiksi sosiaalisen vuorovaikutuksen. Mikä oli erinomaisen hauskaa kuultavaa, sillä juuri se on (tämänhetkisen tutkimussuunnitelman mukaan) väitöskirjani lähestymiskulma 1700-luvun sanomalehtiin. Droste myös huomautti, että varhaisten painettujen sanomalehtien painosmäärät olivat niin pieniä, että ne eivät muodostaneet varsinaista Habermas-tyylistä julkisuutta vaan olivat pikemminkin tapa kuulua eliittiin.

Myöhemmin kyse ei ollut eliitistä vaan muusta ryhmän yhteen liittämisestä, jota korosti se, etä lehteä tehtiin usein vain yksi kappale ja se luettiin ääneen. Kommentaattorina toiminut Anne Heimo oli valmis yhdistämään jatkumoon zinet eli pienet omakustannelehdet. Itselleni tuli taas mieleen opiskeluajan valokopioitu kiltalehti, jolla ei ollut varsinaista informaatioarvoa, mutta jota silti tehtiin. Aivan kuten yliopistojen opiskelijayhdistykset edelleen tuottavat pieniä paperisia lehtiä, joiden arvo tiedotuksessa on vähäinen.

Heimo mainitsi myös lapsuutensa lehtituotannon ja minullekin oli tullut mieleen naapurin tyttöjen kanssa enimmäkseen leikkaa-ja-liimaa -tuotantona toimittama lehti. Naapurisanomat? Tyttöjen äiti, joka oli myöhemmin lukiossa äidinkielen opettajani, yritti saada meitä tuottamaan omaa tekstiä. Jos hän olisi vielä elossa, voisin nyt kertoa toimintamme jatkaneen varhaisten sanomalehtien traditiota.

Kuvat leikkeitä, lähteet:
Lorentz Svensson Sparrgren: Interior with Count Claes Ekeblad and his Wife Brita, née Horn. 1783. NationalmuseumAlex Federley, Fyren 37/1901

Viikon piispa: Kondrad Bitz

Edeltäjiensä tapaan Konrad Bitz oli syntynyt varsinais-suomalaiseen rälssiperheeseen. Hän ei ollut sukunsa ensimmäinen pappi, sillä ainakin isän eno oli aikanaan ollut Turun tuomiokapitulin arkkiteininä.

Konrad kirjoittautui vuonna 1438 Leipzigin yliopistoon ja jatkoi opintojaan myöhemmin Bolognassa vuonna 1448. Hänet valittiin 4.2.1450 Olavi Maununpojan seuraajaksi tuomiorovastina tämän noustua piispaksi. Vastaavasti Konrad nostettiin tuomiorovastista piispaksi, minkä paavi vahvisti Sienassa kesällä 1460, Konradin sinne päästyä.

Kristian vuoden 1474 paikkeilla
Nordisk familiebok

Turkuun palaamisessa ei tapahtunut viivettä ja siellä Konrad oli kesällä 1463, kun tanskalainen unionikuningas Kristian tuli käymään ja viipyi kuukauden. Kyösti Wilkunan mukaan

Syy tähän Kristian-kuninkaan siksikin pitkäaikaiseen vierailuun maassamme on sekä ajan oloja hyvin kuvaava että samalla varsin huvittava, minkä vuoksi siitä tässä ohimennen lyhyesti kerrottakoon.

Kun pyhän isän kassakamari näihin aikoihin poti kroonillista tyhjyyttä, kierteli kaikkialla länsimaissa paavin asiamiehiä rahoja keräämässä. Tekosyynä oli turkkilaisia vastaan muka tehtävä ristiretki. Skandinavian maista veti apajan Marinus de Fregeno-niminen asiamies. Mutta kun Kristian-kuninkaan raha-asiat kaipasivat myöskin parannusta, niin tyhjensi hän pyhälle isälle vedetyn apajan omiin kassakirstuihinsa. Menettelynsä peitteeksi keksi hän samanlaisen tekosyyn kuin pyhällä isällä itselläänkin oli. Paaville lähettämässään kirjeessä selitti hän nimittäin tarvitsevansa noita rahoja sotaretkeen venäläisiä vastaan — ja sinä aikanahan pidettiin taistelua heitä vastaan yhtä ansiokkaana kuin konsanaan turkkilaisten hätyyttämistä. Antaakseen asialle uskottavuuden leiman tuli nyt Kristian Suomeen muka tuota sotaretkeä varustelemaan. Itse asiassa ei hänellä ollut mukanaan mitään sotajoukkoa eikä täällä muutenkaan ryhdytty mihinkään varusteluihin. Arvatenkin Turussa, jonne maamme kaikki merkkihenkilöt olivat kokoontuneet, kuninkaan vierailun aikana seurasi iloinen juhla toistaan ja voimmepa hyvällä syyllä otaksua Kristian-kuninkaan pistäytyneen ystävänsä ja kannattajansa Konrad-piispan vieraana Kuusiston linnassa.

Paluumatkalle kiirehtivät Kristiania Ruotsissa puhjenneet levottomuudet, joita juonikas arkkipiispa sillä aikaa oli viritellyt. Tällä matkalla seurasi häntä Konrad-piispa sotajoukkoineen, ottaen osaa kapinan kukistamiseen ja menettäen taisteluissa Tukholman ympärillä osan miehiään, kuten jo mainittu. Petollisen arkkipiispan pisti kuningas Kristian vankeuteen, minkä johdosta paavi julisti hänet kirkonkiroukseen. Tältä julistukselta kielsi Kristian pätevyyden ja pyysi asiassa muutamien hengellisten herrain, niiden joukossa Konrad Bitzin, lausuntoa. Voimme arvata, että Konrad-piispan lausunto asiassa oli Kristianille suotuisa, vaikka siitä ei asiakirjoissa erityisesti mainitakaan.

Säilyneeseen asiakirjaan kiinnitetty sinetti todistaa, että Konrad yhtenä valtaneuvoston jäsenenä hyväksyi 13.9.1463 Tukholman linnassa sen, että kuningas oli vanginnut Uppsalan arkkipiispan. Seuraavan vuoden tapahtumista kertoo jälleen Kyösti Wilkuna:

Tapahtuupa sitten eräänä päivänä keväällä 1464, että Kaarle Knuutinpoika toisen kerran valtaistuimelta työnnettynä saapuu seurueineen Turkuun. Ruotsin valtaneuvoskunta on antanut hänelle elinkautiseksi läänitykseksi muun muassa Raaseporin linnan. Mutta sepä onkin jo ennestään läänitetty Konrad-piispalle. Kun Kaarle-kuningas vaatii sitä nyt valtaneuvoskunnan päätöksen nojalla haltuunsa, vastaa Konrad-piispa jyrkästi: ei! Seuralaisiinsa ja asemiehiinsä turvaten uskaltaa maanpakolainen kuningas uhkailla piispaa. Kiihtymys kasvaa molemmin puolin ja yks-kaks ajaa karahuttaa silmikkokypäriin ja haarniskaan puettu piispa omine asemiehineen ulos kirkkokorttelin ahtailta ja monimutkaisilta kaduilta. Hätääntyneinä rientävät porvarit sulkemaan laskupuotejaan sekä telkeämään porttejaan ja akkunaluukkujaan, sillä siinä tuokiossa on taistelu riehahtanut ympäri kaupunkia. Piispan asemiehet eivät ole ensikertalaisia tässä leikissä, sillä edellisenä syksynä ovat he olleet Ruotsissa ja siellä Tukholman ympäristöllä herransa johdolla mitelleet miekkaa Kristian-kuninkaan puolesta sekä joukon tovereitaan menettäen vuodattaneet vertansa useissa kahakoissa. Tuimasti ahdistavat he Kaarle-herran joukkoja, jotka tappiolle joutuen pakenevat kaupungin mustaveljesluostariin turvaa etsimään.

Aikakirjojen tiedot Konrad-piispan ja Kaarle Knuutinpojan välisestä yhteentörmäyksestä ovat kovin niukat, mutta lastenleikkiä ei se missään tapauksessa liene ollut, koska Kaarlen mainitaan siinä vähällä olleen henkensä menettää. Tappiolle joutuneena ja nöyryytettynä sai hän sitten koko sen kevään ja vielä seuraavan kesänkin majailla luostarin vaatimattomissa suojissa, nauttien dominikaani-veljesten vieraanvaraisuutta. Vasta seuraavana syksynä suvaitsi Konrad-piispa monien neuvottelujen jälkeen luovuttaa hänen asunnokseen Raaseporin linnan.

Bitz piti unionikuninkaan puolta niin kauan kuin pystyi, mutta oli mukana valitsemassa Sten Sturea Ruotsin valtionhoitajaksi elokuun lopulla 1470. Kun Kristian seuraavana vuonna hävisi Brunkebergin taistelun, Bitz laskettiin puolueeseensa ja hän katsoi parhaaksi luopua virkansa hoidosta ja pyytää paavilta synninpäästöä monista virheistään.

Vaikka Bitzin kauden aikana rakennustoiminta jatkui ja uusia seurakuntia perustettiin, todettiin vuonna 1474 tuomiokapitulin ohjesäännön johdannossa, että "Nykyajan kansa on paatunutta, sen niskajänteet ovat rautaa, otsa vaskea ja rakkaus kylmää".

Konrad Bitzin hautakiven "tiiustus"
Gottlundin Otava I:ssä

Kuusiston piispanlinna paloi vuonna 1486. Konrad ehti aloittaa se uudelleenrakennuksen. Turkua varten Lyypekissä painettavaan messukirjaan (Missale Aboense) hän päiväsi esipuheen 17.8.1488. Samaan messukirjaan tuli komea ryhmäkuva, jonka keskellä on piispa Henrik, maassa Lalli ja oikeassa reunassa piispan hiippa päässään Konrad Bitz. Todennäköisesti Konrad ei nähnyt tekstiään eikä kuvaansa painettuna, sillä hän kuoli 13.3.1489.

Lähteet:
Paavali Juusten: Suomen piispainkronikka. Suomennos ja selitykset Simo Heininen. SKST 476. 1988
Jully Ramsay: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden
Ari-Pekka Palola: Conradus Bitz. Kansallisbiografia
Wikipedia: Konrad Bitz
Kyösti Wilkuna: Sotaisa kirkkoruhtinas. Piispa Konrad Bitz. Kirjassa Suomalaisia sankareita I: Historiallisia kertomuksia

Joulukuusta tammikuuhun

25.12.

• [Huomasin kävelyllä Töölössä Tove Janssonista kertovan elokuvan kuvauksista ilmoittavan lapun] Lisää naiselämäkertaelokuvaa tulossa. Jos tässäkin puhutaan suomea, ankkalammessa ei ole enää yhtään ehjiä pelihousuja. [Joku jaksoi googlata ja selvisi, että elokuvassa puhutaan ruotsia. Toisin kuin pian teattereihin tulevassa Schjerfbeck-elokuvassa siis.]

26.12.

• Vuoden vaihde lähenee, joten laajensin profiilitekstiäni lausekkeella "Työn alla väitöskirja @jyu_hela". Alkaa vähitellen/melkein tuntua todelliselta hankkeelta.

28.12.

• Sijoitusvinkki 1800-luvulta: "Joka vuosi keyripäivänä kantoi hän säännöllisesti palkkansa isännältä, /.../ osti niillä lehmiä, jotka hän sitte antoi perheellisille loisille ja mökkiläisille vahvaa voi-arentia vastaan eläkkeelle." [Lähteenä Kustaa Juuti: Pappiparka]

31.12.

• Jos konffan CfP-alustassa asetetaan abstraktille pituusrajoitus, niin vähänkö olisi kiva, että se kerrottaisiin a) konffan omilla sivuilla ja b) kyseisen syöttöruudun yhteydessä. No, minähän olen kehuskellut osaavani aina lyhentää...
• Esitysehdotus lähti maailmalle. Edellisen kv-konffapaperini kirjoitin muuten vuonna 1998. Proffa lisäsi siihen nimensä, juttu hyväksyttiin ohjelmaan ja proffa lensi Tanskaan lukemaan tekstiäni ääneen.

7.1.

• No niin, täällä sitä vaiettua suomalaisen kolonialismin historiaa sitten on. Ruotsalaisten tulo Suomeen ei ollut kolonialismia, mutta 300 vuotta myöhemmin joukkomuutto toiseen suuntaan kylläkin. Just. (Heckscher: Sveriges ekonomiska historia. 1936)
  [En ollut ihan tosissani, mutta en myöskään suuremmin miettinyt twiitin lähettämistä. Sakari Dystopelius tarkasti terävästi: "Olisko tässä joku merkitysero sanan ”kolonisation” ja ”kolonialism” välillä?". Vastasin ruotsin verkkosanakirjaan kurkkauksen jälkeen: "Juu, mutta: kolonisation=det att kolonisera; kolonisera= göra (ett land) till koloni; koloni= befolkat om­råde som är helt under­ställt *en annan (av­lägsen) nation*/personer som bildar en samman­hållen grupp på en plats långt från *hem­landet*". Edelleen laiskasti, sillä Mikko Toivanen joutui siivoamaan jäljet: "Kyse ehkä ennemmin siitä että sanan merkityskenttä on ajan saatossa muuttunut, tuon linkkisi kautta löytyy myös: "i utvidgad anv., om anläggande av nybyggen o. uppodlande av förut icke odlad jord inom det egna landet" Tämä on itseänikin arkistossa joskus hämmentänyt."]

8.1.

• Jaa, että miksikö haluan tutkia 1700-luvun sanomalehtiä? [Samaisen hakemiston mukaan luvassa myös perunasta tehdyn kahvinkorvikkeen ohje.]

12.1.

• Kirjanmerkkeihin talletettu uutinen pariisilaisen museon kuva-avauksesta ei tuottanut kovin kummoista tulosta.

• Oletko kaivannut lapsia "viehättävää" kirjaa Suomen sodasta? Jalmari Finne tarjoaa tarinat, joissa varhaismurrosikäiset pääsevät tekemisiin sodan kuuluisimpien johtajien kanssa. Siis "Sankariajan lapsia". [Luettavissa myös yhteen pötköön Project Gutenbergissä]

13.1.

• "Ihan vaan varotuksena, saliin ei jää tyhjiä paikkoja" Keskiajan jäljet -kurssin avausluento @HYAvoin alkamassa puolelta.

18.1.

• @NatLibFi on avannut sata vuotta suljettuna olleen arkiston. Jännää!

20.1.

• "Vuoden 2020 historiapäivät järjestetään Lahden Sibeliustalossa 7.-8.2. 2020. Ohjelma valmistuu tammikuun loppuun mennessä." Talo täyttyy eläkeläisistä tälläkin tahdilla? [Noin lukee edelleen etusivulla, mutta jossain vaiheessa ohjelma oli kuitenkin sivustolle päivitetty kohtaan "Ohjelma".]

22.1.

• Jee! Nyt [oli luotu edellisenä päivänä] minustakin on epäinformatiivinen esittely yliopiston sivustolla. Jaksaisiko alkaa selvittämään, miten ja milloin tämän saisi edattua? Vai odottaisiko ja katsoisi kauanko kestää, että joku proaktiivisesti kertoisi oikean toimintatavan? [Ottaen huomioon valitusvirteni aiheesta, oikeasti ei ollut valinnanvaraa. Mutta edistys ei ole ainoastanan minusta kiinni.]

Sanakirjoista hyödyksi ja lystiksi

Ruotsin 1700-luvulla ei tarvitse kauaa pyöriä, ennenkuin törmää fraasiin "för nytta och nöje". Etten sitä turhan suoraviivaisesti ja helposti suomentaisi, kaivelin blogin vanhoja sanakirjalinkityksiä, joista osa vaati fiksailua ja täydennystäkin löytyi.

Muistutuksena kuitenkin, että 1700-luvun osalta helpoimmat ja turvallisimmat ovat SAOB ja Vanhan kirjasuomen sanakirja. Jälkimmäisestä löysin esimerkkilauseista ensiksi mieleen tulleen huvin vaihtoehdoksi lystin. Mutta alliteraatio puhuu huvin puolesta.

• Florinus, Henricus Matthiae: H. F. Vocabularium latino-sveco-germanico-finnonicum, in vsum juventutis (1695)
• Gustaf Renvallin suomalainen sanakirja (1826) Kotuksen korpuksessa ja Googlen digitoinneissa ensimmäinen, toinen  ja kolmas kappale)
• Gustaf Wilhelm Wirenius: Lyhykäinen suomen ja ruotsin kielinen sana kirja = Kort finsk och swensk ordbok (1827)
• Carl Helenius: Suomalainen ja ruozalainen sana-kirja: Finsk och svensk samt svensk och ... (1838). Myös Kotuksen Varhaisnykysuomen korpuksessa.
• Elias Lönnrotin Svensk, Finsk och Tysk Tolk (1847), josta Kotuksen Varhaisnykysuomen korpuksessa on julkaistu Ruotsin ja suomen tulkki, jatkoa (1847)
• Lyhykäinen suomen, ruotsin ja wenäjän kielinen sanakirja = Kort finsk, swensk och rysk ordbok = Finskìe, švedskìe i russkìe razgovory (1845)
• Johan Fredrik Wallin: Suomen-Wenäjän-ja Ruotsin-kielinen Sana-Kirja (1848)
• Europaeuksen ruotsalais-suomalainen sanakirja (1853).
• Gustaf Erik Eurén: Finsk-swensk ordbok. Suomalais-ruotsalainen Sanakirja. Hämeenlinnassa. 1860.
• Aukusti Liliuksen Suomenkielinen lukemisto (1860) (ei ole proosaa vaan suomi-ruotsi sanakirja).
• Eero Salmelaisen toimittama Wähäinen sana-kirja etenki Pääskyisen pakinoihin (1861) on suomi-ruotsi sanakirja
• F. W. Rothsten: Latinais-suomalainen sanakirja, koulujen tarpeeksi.(1864)
• Ferdinand Ahlmanin Svenskt-Finskt lexikon : Ruotsalais-Suomalainen sanakirja (1865). Siitä on myös vuoden 1883 painos. Ahlmanin sanakirja on myös Kotuksen Varhaisnykysuomen korpuksessa ja Kansalliskirjaston digitoinneissa.
• Eino Sakari Yrjö -Koskinen: Suomalais-ranskalainen sanakirja: Dictionnaire finnois-français (1900)

Ruotsissa on näköjään digitoitu myös Cannelinin sanakirja, jota muistan kehutun

• Svenskt-finskt lexikon / utarbetat av Knut Cannelin = Ruotsalais-suomalainen sanakirja / toimittanut Knut Cannelin 1930. - 4., tillökade uppl.
• Suomalais-ruotsalainen suursanakirja. = Finsk-svensk storordbok / Knut ja Aulis Cannelin, Lauri Hirvensalo, Nils Hedlund. 1968

Nopeimmin aukeaa Projekt Runebergin sivuilta Hirvensalon ja Hedlundin Ruotsalais-suomalainen sanakirja : Svensk-finsk ordbok (1960). Nykyruotsin ymmärtämiseen käsittääkseni paras lähde on Ruotsin akatemian verkkosanakirja, jossa voi samantien hakea myös SAOB:sta.

Kuvituskuva on Alexandra Såltinin piirtämä kirjaan Lasten kesäinen elämä (1882), joka tuli vastaan, kun yritin hapuilla Finnan kautta digitoituja sanakirjoja. "Joku päivä" pitäisi oikeasti perehtyä Finnan hakuun. 

Kappalaisen tytär ja rouva

Adolf Snellman meni vuonna 1822 naimisiin ja pääsi Tervolan kappalaiseksi. Poikansa kirjoittaman mukaan hän osti vuonna 1833 Ruonan tilan

tulevaksi asuinpaikaksi leskelleen ja lapsilleen, oli sen hinta 666 riksiä (== 932 mk 40 penniä) ja viljelykset hinnan mukaiset. Heiniä korjattiin kolmelle lehmälle ja yhdelle hevoselle, peltoa oli joku ohratynnyrin ala, joka harvoin antoi viljaa. Huoneita oli pieni sisälle lämpiävä pirtti ja navetta, jossa oli orsia viilipyttyjä varten. Iloissaan oli myyjä, päästessään tilasta ja veloista irti, antanut kaksi mielestään arvokasta ohjetta: "Älkää pitäkö syksystä poikivia lehmiä, sillä niityt ovat niin ruosteperäisiä, ettei niiden tuotteilla saa viljaa'" ja "Älkää koettakokaan potatin viljelystä, sillä halla ne aina hävittää."

Tilalle oli tarvetta kun Snellman kuoli 8.12.1843 nuorimman tyttärensä Sofia Amandan ollessa vain 5-vuotias. Mutta vanhimmat sisarukset olivat jo aikuisia ja näkivät pian järkevämpänä tilan myynnin kuin sen pidon. Sofia Amandaa kaksi vuotta vanhempi veli muisteli, että

Minulle, joka täällä olin tottunut loma-aikani viettämään, kesällä istuttanut puita, puistoja karsinut, nuorimman sisareni kanssa kalastanut tahi marjaillut, talvella mäkiä laskenut ja riekkoja pyytänyt, minulle, jolle kaikki kivet ja kannotkin täällä olivat vanhoja, rakkaita tuttuja, tuntui tämä myyntituuma melkein kuin kuoleman isku. Äitinikin, joka nuorena, orvoksi jääneenä, oli saanut kokea miltä tuntuu omatta koditta olla, sain huokeasti puolelleni. Kun onneksi yksi sisareni oli naimaton, oli meitä kolme, jotka kotia tarvitsimme.

Veli jäi kehittämään Ruonan viljelystä, mutta kalastanut ja marjaillut Sofia Amanda meni 19-vuotiana eli vuonna 1857 naimisiin Frans Fredrik Lönnrotin kanssa. Tästä tuli vuonna 1860 Ristijärven kappalainen ja vuonna 1899 rovasti. Sofia Amanda sai siis harjoittaa vuosikymmenet todennäköisesti yhtä tiukkaa taloutta kuin missä oli lapsena kasvanut. Tästä on epätavallisen realistinen ja yksityiskohtainen kuvaus muistokirjoituksessaan.

Talonemäntänä oli vainajalla monessa suhteessa vanhan ajan työtapa ja järjestys. Itse nousi hän aina varhain aamulla, mutta levolle pano tapahtui tavallisesti jo aikaisin illalla. Samallainen päiväjärjestys oli tietysti palvelusväelläkin. Sen ajan, mikä emännän varsinaisista tehtävistä jäi vapaaksi, hän käytti uskollisesti käsitöihin, villan, hampun ja pellavan kehruuseen, kankaan - kutomiseen, ompelemiseen y. m. Useinpa oli sukankudelma käynnissä pellon pyörtänöillä astellessa ja läheisillä kylämatkoillakin. Työnteko oli niin verissä, että pienikin lepohetki usein katkesi sanoihin: »enhän minä näin saisi olla». — Selvää on, ettei vainaja palvelijoissaankaan suosinut laiskuutta ja leväperäisyyttä, vaan voi sellaisesta usein ojentaa hyvinkin selvillä ja suorilla sanoilla. Mutta merkillistä kyllä oli siitä huolimatta emännän ja palvelijain väli säännöllisesti hyvä ja avomielinen. Palvelijat ja työntekijät tunsivat kaiketi saavansa osakseen ymmärtämystä, luottamusta ja hyväntahtoisuutta, ja se teki, että he yleensä viihtyivät hyvin talossa, monet kymmeniäkin vuosia. 

Ahkeruuden rinnalla oli huolellisuus tavaran hoidossa ja säästäväisyys puheena olevan emännän talouden hoidossa enin silmäänpistäviä piirteitä. Ohimennen mainittakoon, että siten esim. samat puvut olivat käytännössä monta vuosikymmentä. Oltiin niihin samoin kuin huonekaluihinkin nähden jotenkin vapaita muodin vaatimuksista ja vaihteluista. Vainajalla oli vielä jäljellä tähteitä morsiusaikansa vaatetuksesta ja hänen äitinsä morsiushame on vieläkin peitteenpäällisenä käytännössä. Vanhoillisuuteen tällä alalla vaikutti kai osaltaan myös se, että vanhemman herännäisyyden aikana enemmän kuin sittemmin kammottiin maailmanmukaisuutta ja kaikkea turhamielisyyttä. Olkoonpa, että tämä toisinaan tuntui meistä tämän ajan ihmisistä ahdasmielisyydeltä, niin oli tuossa itsensä- ja maailmankieltämisessä kuitenkin jotakin suurta ja kunnioitettavaa. Se pani vapautumaan toisten jäljittelemisestä, ihmisorjuudesta,
se vaati itsenäisesti ja tinkimättä seisomaan sen puolella, minkä omantuntonsa mukaan piti oikeana. 

Rovastinna Lönnrotin itsenäinen ja vanhoillinen yleiskatsantotapa ei estänyt häntä kuitenkaan myötämielisesti seuraamasta aikamme todellista edistystä toisilla, olletikin käytännöllisillä aloilla. Niinpä oli hän valmis panemaan uudistuksia toimeen maa- ja karjatalouden hoidossa y. m. sekä kehoitti paikkakuntalaisiakin sellaisiin.

Lähteet:
Anton Erik Snellman. Maamies 13/1899
Sofia Amanda Lönnrot. Suomen nainen 15-16/1914

Anders Livonin mahdollinen oikeusmurha

Matilda Roslin-Kalliolan kirjassaan Viestini menneiltä sukupolvilta jakaman muistitiedon mukaan Turussa elänyt nuorimies Anders Livon oli perheen taloudellisen tilanteen vuoksi päätynyt peruukintekijän oppiin. Eräänä aamuna hän oli

kello 4:n ajoissa mestarin portin edustalla puhdistanut katua. Siitä olivat kaupungin järjestysmiehet hänet löytäneet seisomassa verinen puutarhalapio (kihveli) kädessään. Hän oli kauhistuneena tuijottanut kuolleeseen mieheen, joka kadulla makasi hänen edessään, pääkallo halki lyötynä. Ruumis oli vielä lämmin. Ketään muuta ihmistä ei näkynyt koko kadulla. Nuorukainen ei tehnyt vastarintaa vangittaessa, hän oli kuin lamautunut.

Kaupungin suojelusmiehen Johan Sandbergin 2.1.1770 tapahtuneen kuoleman syyksi kirjattiin seurakunnassa "Död af et våldsamt slag i huvufvudet med järn-skyffel". Turun linnan vankilistoihin merkittiin samassa kuussa Anders Levonius (RA. Justitiekanslern. Fånglistor E III cc:71).

[...] Oikeudenkäynti kesti, kuten jo on sanottua, monta kuukautta, nuorukainen ei näet tunnustanut itseään syylliseksi ja tämä pitkitti asiaa. Hän väitti, että kaksi miestä oli riidellyt keskenään, he olivat tulleet pitkin katua, ja toinen heistä, hänen kohdalleen tultuaan, oli siepannut lapion hänen kädestään, lyönyt sillä toisen pään halki ja heittänyt lapion hänen käteensä ja samalla juossut pakoon. Mutta hänen kalpeutensa, pelkonsa, nähtävä rauhattomuutensa ja aluksi epävarmat vastauksensa viittasivat siihen, että hän itse oli syyllinen, niinikään se, ettei hän voinut tehdä selkoa siitä, miksi hän ei ollut huutanut apua, juossut pahantekijän perässä tahi järjestysmiehiä etsimään jne. 

[...] Useita kuukausia kiellettyään hän vihdoin — tunnusti olevansa syypää murhaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan. 

Anders Levonius poistettiin Turun linnan vankilistoista kesäkuussa merkinnällä "utgått till halshuggnad". Turun suomalaisen seurakunnan haudattujen lista todistaa että Anders Levon oli peruukkimaakari Ednerin kisälli ja että kuolematuomio pantiin toimeen 4.7.1770 ja sama päivä on painatteessa Waroitus wirsi, ionga Andreas Liwon, fangeudesa ollesans, ennen cuin hän sinä 4 päiwänä heinä=cuusa 1770, tehdyn cuoleman ricoxen tähden, cuoleman rangaistuxen alla käwi, on cocoonpannut, ja nyt hänen halullisen pyyndöns jälken präntihin annettu. Mä fangi surkia [et]c. Weisatan nijnkuin: Tänn' Herra corwas callista, [et]c Vaikka kansi väittää runoa vangin itsensä tekemäksi, todennäköisempänä kirjoittajana pidetään Thomas Ragvaldinpoikaa.

Roslin-Kalliolan kuvaus lumisateesta mestauspäivänä on siis mielikuvituksensa tuotetta. Mutta ajassa lähempänä oli jälkikirjoituksensa, jonka mukaan vuonna 1805 Ruovedellä matkannut Merikarvian kirkkoherra Gabriel Bergelin, jonka vaimo muisti lapsuudestaan Livonin perheen, kohtasi renttumaisen miehen. Tämä entinen ylioppilas uskoutui kirkkoherralle

Minä olin aikeissa jättää Turun kaupungin ja join lähtömaljoja muutamien hauskojen ylioppilastovereiden kanssa. Olimme koko yön juoneet eräässä ravintolassa. Vihdoin erottiin ja lähdettiin pois, minä, laskun suorittaja, viimeisenä. Kadulla tapasin erään entisen riitatoverini, joka tuli ulos eräästä kapakasta. Minä olin aina paha tulistumaan ja samoin hänkin, vainaja. Kiroten ja rähisten solvasimme toisiamme käydessämme, hän nyhjäsi minua kylkeen, vai löikö, siitä en tiedä varmaan. Onnettomuudeksi sattui eräs nuorukainen tiellemme, hän puhdisti katua. Minä sieppasin kihvelin hänen kädestään ja löin sillä riitakumppaniani päähän. Hän kaatui, luullakseni kuolleena, maahan, sillä hän ei liikahtanutkaan. Käsitin samassa silmänräpäyksessä tekoni, heitin lapion pojalle ja lähdin juoksemaan pakoon. Ensi poikkikatu loi minulle tilaisuuden päästä huomiota herättämättä etäämmäksi. Pakenin kaupungista, sillä luulin minua ajettavan takaa, koska oli ollut tekoni näkijä ja kuulin mielestäni huutoa ja juoksua takanani. Sinne, erääseen huonomaineiseen paikkaan kaupungin läheisyyteen sitten piilouduin, muka velkamiehiä piilossa.

Velkaa minulla tietysti vähän olikin. Sinne sain kuulla jo ensi päivänä, että kaupungissa oli tehty murha ja että murhaajakin oli jo vangittu. Silloin rohkenin palkata miehen kaupunkiin asunnostani noutamaan matkakapineitani, jottei matkustukseni näyttäisi paolta; miehen mukana lähetin pienen kirjelipun, jossa sanoin hyvien tuttavieni luona olevani vieraisilla. Kaikki onnistui hyvin. Minä olin kuitenkin varma siitä, että epäilys vihdoinkin johtuisi minuun ja että nuorukainen kyllä voisi todistaa, ettei vangittu mies ollut murhaaja, sillä minä luulin jonkin ohikulkevan vangituksi. En voinut käsittää, ettei poika juossut perässäni, huutanut kaupunginpalvelijoita tahi muuten minuun johtanut oikeuden huomiota, taikka ettei kukaan yövartijakaan olisi nähnyt minun juoksevan, koska minäkin kuulin hälinää. Sentähden matkustin etäämmälle ja elin toisella nimellä. Kotiin kirjoitin meneväni merelle. He tietysti nyt jo aikoja sitten ovat luulleet minut hukkuneeksi.

Vasta paljon jälkeenpäin sain sattumalta kuulla, että eräs nuorukainen, peruukintekijäoppilas Livón oli mestattu Turussa. Minä en näet ollut milloinkaan rohjennut tehdä mitään kysymyksiä tuosta asiasta, vaikka se alati painoi mieltäni. Vähän älppien kysyin nyt siis, mistä rikoksesta tuo nuorukainen oli mestattu; mutta minä en tosiaankaan ollut ajatellut, että syytön, tahi itse todistaja, voisi siitä tulla kärsimään, kun asia oli niinkin selvä. Pöllö poika, kun ei juossut, ei huutanut! Olin luullut asian jäävän sikseen, kun ei tekijää löydettäisi. Silloin kerrottiin kauhukseni, että kysymyksessä oleva nuorukainen oli tavattu verinen lapio kädessään, jolla hän oli halkaissut pään mieheltä, joka makasi kuolleena hänen edessään. Kysyin siis milloin murha oli tehty. Sekin tiedettiin tarkoin sanoa. Ja nyt tiesin minäkin, ettei minun enää tarvitsisi pelätä maallista oikeutta, sen oli jo toinen verellänsä sovittanut. Raivo, joskin hillitty, oli melkein tukehduttava.

Minua ei ollut kukaan epäillytkään, kun kaupungista katoamisenikaan ei herättänyt mitään epäluuloa. Olisin siis taaskin kyllä voinut tulla Turkuun; mutta tämä olikin minusta kaikista mahdottominta, en voinut enää Turkua nähdäkään, sillä minä olin aikonut papiksi… Minäkö, murhaaja, rauhan evankeliumin saarnaajaksi? Mahdotonta on minun kertoa niitä sieluntuskia, joita silloin kärsin. On vain ihmeellistä, etten kadottanut järkeäni, tahi etten surmannut itseäni. Mutta minä en rohjennut sitäkään tehdä, sillä minä uskoin iankaikkisen tuomarin olemassaoloon; nyt, nyt minä uskoin. Minä olin hyljännyt Jumalan ja hän oli myöskin hyljännyt minut, heittäen tämän kauhean taakan niskoilleni. Tuota tekemääni murhaa tuskin olin rikoksena pitänytkään, ainoastaan itsevarjeluksena — noh, tietysti sekin papinurani katkaisi, mutta onhan niitä virkoja muitakin, enkä minä siinä suhteessa ollut kovin arka, mutta tuon nuorukaisen syyttömänä kärsiminen ja teloitus, se se piirsi Kainin merkin otsalleni ja poltti omassatunnossani.

Tämä hirveä salaisuuteni, yhdessä luonteeni heikkouden kanssa, teki minut kaikkeen säännölliseen ajattelemiseen ja kunnolliseen toimintaan kykenemättömäksi, sillä en minä ollut kuitenkaan mikään kunniaton heittiö tahi konna, vaan ainoastaan kurja, onneton raukka.

Niin, sitten olen juonut hurjasti unohtaakseni, tehnyt työtä taaskin päiväläisenä kuin orja, voidakseni hankkia varoja juodakseni. Vähän yhtä ja toista olen kokenut, mutta mikään ei ole minulle onnistunut, minulla ei ole ollut taipumusta mihinkään ammattiinkaan. Nyt olen viime vuosina ollut salpietarinvalajana, olen kuljeskellut missä milloinkin ja semmoiset ovat minulla todistuksenikin.

Gabriel Bergelin oli aloittanut opintonsa Turun akatemiassa keväällä 1768 eli jos tarina ja yksityiskohta ylioppiluudesta pitävät paikkansa hän on todennäköisesti tuntenut miehen entuudestaan. Kotivuoren ylioppilasmatrikkelia silmäilemällä löytyy hämmästyttävä määrä Turusta kadonneita ylioppilaita eli mies jäänee nimettömäksi. 

Huomiot Torniossa 1830-luvun alussa

Parikymppinen aatelismies Arthur Dillon teki 1830-luvun alussa Islantiin ja Lappiin matkat, joista kirjoittamansa kaksiosainen kirja A winter in Iceland and Lapland julkaistiin vuonna 1840. Jälkimmäisen osan koristuksena oli oheinen kuva saamelaisesta Kautokeinossa.

Pohjoista Dillon lähestyi Tukholmasta rekikyydillä Länsipohjan rannikkoa seuraten. Haaparannassa ei ollut paljon nähtävää, joten hän lähti katsomaan kasakoita Tornioon.

 I had heard that Tornea was in a better state of defence ; that it was garrisoned with Cossacks. I was further told of the numberless crosses that covered the commanding officer of this important position. Eager to see again the long beards of these half-wild troops, of which I had a very indistinct recollection, I asked the way to Tornea, and was pointed out an avenue of young fir-trees planted in the ice, and forming a good track over the river. It is scarcely half a mile wide in this part, and, after making some leeway in my progress, for the wind was very high, I came to the opposite bank. I expected here to be subjected to the examination which takes place on every other part of the Russian fron tier, but nothing in the shape of soldier or custom-house officer, or, indeed, living being, presented itself. A sentry box, I was going to say empty, but there I would be incorrect, for it was choked up with snow, was the only thing on duty here, and a high barrier of drift was the only bar to my entrance.

Kaupungissa venäläisten vallasta kertoi vahtikoppien ohella ortodoksinen kirkko "a gay-looking building, painted green and white, [...] Four or five bells were hung in a row, not on the summit but on one side of it." ja tienviitta, joka kertoi etäisyyden Pietariin "On one side of the gateway I observed a post, on which was painted in large letters, "To St. Petersburg, 1735 wersts."".

Dillon palasi Tornioon seuraavanakin päivänä, mutta paikallisen oppaan kera

The peasant that went with us was a Finlander, and wore the handsome cap peculiar to that nation. It is a cloth or velvet skull-cap surrounded by fur, much after the manner of the tiara of the Russian women. They also wear a particular kind of boots, called komager, the feet of which are made of one entire piece, and the leg that reaches up to the knee of another. As the soles are not harder than what would be the upper leather with us, they are much better suited for walking on the snow and keeping the feet warm than the common sort of boots ; the same kind are worn by the Habitants of Lower Canada.

Tutustuttuaan vihdoin kasakoihinkin Dillon jatkoi Köngäksen ruukin johtajan seurassa matkaa pohjoiseen, jossa ruotsin kielellä ei pärjäisi (!) .