tiistai 16. syyskuuta 2014

Mitä voi olla museon verkkovideo?

Roikkuva ajatus viime viikolta, jolloin olin kuokkimassa museolaisten illanvietossa. Jaarittelin verkkovideoista, jotka vievät nykyään hälyttävän määrän vapaa-ajastani. Eräs museo(a)lainen totesi siihen jotensakin "Amerikassahan on suosittuja, mutta ei niissä museoiden sisältöjä esitellä."

Tuolloin keskustelu ei jatkunut, vaikka olisin voinut kyllä kysyä, että onko verkkovideon ainoa/ensisijainen tarkoitus houkutella kävijät museoon.

Amerikkalaisia museovideoita ei tullut tuolloin edes mieleen, vaikka olisi kyllä pitänyt. Olenhan ollut monen muun kanssa Brain Scoop -fani jo ennen kun siitä tuli The Field Museumin kanava. Pienessä yliopiston luonnontieteellisessä kokoelmassa työskennellyt Emily Graslie pääsi videoillaan töihin isoon museoon, jota hän tekee nyt maailmanlaajuisesti tunnetuksi. Videoilla on haastateltu museon ammattilaisia eri osastoilla, vastattu katsojien kysymyksiin ja tehty museosta kiinnostava paikka. Vaikka itseäni ei luonnonhistoria suuremmin kiinnosta olen jokaisen pätkän katsonut.

Toinen antoisa kanava on Britanniasta Historic Royal Palaces.Sisältö on erittäin laadukkaasti tuotettua ja toisinaan kiinnostavaa. Äskettäin katsoin 1700-luvun portviini-kaakaon valmistuksen. Samalta ajalta on esitetty myös suklaatorttu, lammasta paistinpannulla ja ohrakeitto. Tudor-ajalta on tarjolla 3 reseptiä.

Lähempää kotimaata Tukholman kaupunkimuseo on satsannut useina vuosina joulukalenteriin, jota olen availlut innokkaasti (ja täälläkin mainostanut). Kaupungin historiaa museon seinien ulkopuoleltakin.

Mieleen myös tulee, että oliko Museoliiton ajatus yhteistyöstä bloginkirjoittajien kanssa hieman aikaansa jäljessä? Entä jos yhteistyötä tehtäisiin tubettajien kanssa? Jos siis haluttaisiin tavoittaa nuorisoa.

Museoskene YouTubessa ainakin kaipaisi jotain lisää, vaikka kylläkin
Suomen käsityön museolla on monenlaista sisältöä.
Museo- ja tiedekeskus Luuppi kertoo m.m. näyttelyn rakennuksesta.
Poliisimuseo on kuvannut haastatteluja.
Uudenkaupungin museo on julkaissut museoesittelyjä.
Paraisten kotiseutumuseo esittää viikatteen varren veiston, radiohaastattelun ja vanhan filmin kirkkosalmen syventämistyön päättäjäisistä.
Myös Työväenmuseo Werstas on julkaisut kolme videota.
Satakunnan museo samoin. (Rosenlew-museo on julkaissut erikseen yhden videon)
Ateneumin taidemuseo kertoo miten tehdään kaarnalaiva ja käsitellään Kansallisgallerian arkistoaineistoa.
Aboa Vetus & Ars Nova on toistaiseksi keskittynyt taidepuoleen.
Tekniikan museo on tehnyt rykäisyn vuosi sitten ja päivityksiä ei sen jälkeen.
Museokeskus Vapriikki toivottaa hyvää joulua 2013.
Lappeenrannan kaupungin kanavalla on Arkeologiaa pitäjänmuseoissa, Erikoismuseoita Etelä-Karjalassa ja Museoretki Suomen kauneimmalla maitotiellä.
Suomen kansallismuseo on julkaisut yhden videon.
Espoon kaupunginmuseo kaksi.
Vantaan kaupunginmuseo kolme.
Postimuseo kolme.
Kuvan hollantilaisesta rouvasta huiskuttamassa tv-laitetta tarjosi Nationaal Archief, Flickr Commons.

Vantaan näkymättömässä kulttuuriympäristössä (1/2)

Lauantaina olin A-luokan arkeologiaretkellä, jonka järjesti Vantaa-seura. Sää oli hieno ja oppaina kaksi (2) koulutettua arkeologia Riina ja Andreas Koivisto, jotka esittelivät omaa kotiseutuaan ja osittain omia tutkimuskohteitaan.

Olin huomannut retken Euroopan kulttuuriympäristöpäivien listasta. Vuoden teema oli "Näkymätön kulttuuriympäristö" ja tähän arkeologiset kohteet sopivat enemmän kuin hyvin. Sellaisen ohi voi suhahtaa Martinlaakson lähellä moottoritien rampissa huomaamattaan. Me emme, sillä oppaamme kertoi aidatun alueen olevan kalkkilouhos, josta on toimitettu kalkkia Viaporin tarpeisiin.



Ensimmäinen varsinainen kohde oli Hämeenkylän kartanon alkuperäinen tontti, jonka suuntaan otin Vihdintieltä yllä olevan kuvan. Runsaan kasvillisuuden vuoksi 1700-luvun lopulla hylätyn paikan asutuksen jäljet eivät hahmottuneet kovin helposti, mutta löytyi kivijalan kulma, jolla seisoen Koivisto huitoi parikymmentä metrisen rakennuksen paikalleen.

Minut valtasi tunteet, sillä olinhan "lähes tulkoon sukutilalla". En niinkään sen takia, että Hämeenkylän kartanon varhaisin isäntä oli esiserkkuni Bengt Juusteen (aat. Gyllenlood), vaan siksi, että tilan omisti 1700-luvun alussa lemppariesi-isäni Petter Sund. Hän ei tilaa viljellyt eikä asunut, mutta tontilta näkyvän komean peltoaukean tuloista osa kilahti siis häneen taskuunsa. Mukava ajatus kaltaiselleni materialistiselle ihmiselle.

(Kotona tarkistettuna Sund oli ostanut tilan vuonna 1703 Ax Lorentz Landecrantzilta. Petter Sund siirsi omistuksen Karl-pojalleen vuotta ennen kuolemaansa eli vuonna 1734. Tämä piti tilan hallussaan vuoteen 1743.)

Seuraavaksi nousimme bussista Myyrmäessä. Omana elinaikanani rakennettu ostoskeskus tuntuu erikoiselta arkeologiselta kohteelta, mutta pointtinahan oli nimenomaan näkymätön kulttuuriperintö. Sitä edusti nykyisen Myyrmäki-talon vieressä tehty kaivaus, joka oli paljastanut 23 punamultahautaa ja kuoppaliesiä, joita oli käytetty 5500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.

Kivikauteen ja arkeologiaan liittyvä kadunnimistö oli näkyvä jäänne, mutta kuinka monelle sen viesti aukeaa? Lisäksi näkyvää oli Myyrmäki-talon aulassa, Vantaan taidemuseon oven edessä, oleva punamultahaudan toisinto.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Apurahataiteilijat vuodelta 1884

Kansallisarkisto tiedotti 17.2.2014 digitoineensa "Suomen kultakauden taiteilijoiden todistuksia verkkoon". Kokoelmassa on tiedotteen mukaan kyse valtion matka-apurahan saaneiden jälkikäteen toimittamista todisteista ulkomailla oleskelusta/opiskelusta. Aineiston hakemisto houkutteli minua tekemään uuden megasarjan tänne blogiin, mutta kokeilut todistivat, että suuri osa taiteilijoista oli jo hyvin esillä Kansallisbiografiassa ja Wikipediassa. Lopuista puolestaan oli verkossa heikosti tietoa.

Mutta esimerkin (ja viime viikolla SLS:n tekemän Edelfelt-julkaisun johdosta) käyn läpi Finlands Allmänna Tidningin 20.12.1884 mainitsemat apurahan saajat.

Heistä Akseli Gallén-Kallela ja Emil Danielsson kuuluvat sarjaan, joka ei kaipaa lisäesittelyä.

Marie Backman pakoili sanomalehtihakujani, mutta on tullut Edelfeltin mainitsemaksi. Edelfelt tiesi hänen asuneen Sophie Oterdahlin luona ja Kansallisarkiston aineistossa Oterdahl on myös Backmanin todistuksen antajana tammi- ja toukokuussa 1884.

Hieman hämäävästi arkistossa on myös Oterdahlin toimittama todistus opiskelustaan Tukholmassa lokakuussa 1881. Arkiston järjestystavasta voisi luulla, että hän on ollut suomalainen apurahansaaja. Mutta Edelfelt-julkaisu tunnistaa hänet ruotsalaiseksi ja hänestä löytyy helpommin sanomalehtimainintoja Ruotsista kuin Suomesta. Oterdahl konsertoi Kalmarissa (?) 23.9.1875 ja 18.5.1880 (Kalmar 21.9.1875 ja 15.5.1880). Svensk musiktidning 3/1881 kertoo hänen antaneen laulutunteja Tukholmassa. Tarkemmin saamaansa todistusta tutkien huomaa, että kyse on opetustaidon todistuksesta. Eli onko todistus ollut lisäliite jonkun oppilaansa papereissa? Arkiston nykyinen järjestys ei tätä kerro. Provinienssiperiaate?!

Elin Nordlundista ja Anna Sahlsténista Edelfelt ei äidilleen vuosina 1885-86 kirjoita. Nordlundin nimeä ei edes ole matka-apurahojen hakemistossa, joten hän on voinut jättää apurahan käyttämättä. Sahlstén on toimittamansa todistuksen mukaan opiskellut keväällä 1885 Académie Colarossissa. Kuullostaa italialaiselta, mutta Wikipedian mukaan oppilaitos toimi Pariisissa. Sahlstén ei siellä siis ottanut yhteyttä Edelfeltiin eikä muutenkaan eksynyt hänen läheisyyteensä.

Liekö Sahlstén sitten eksynyt kahviloihin? Kuva kirjasta  "Tableaux de Paris ... Paris qui consomme. Dessins de P. Vidal" (1893). Digitointi British Library, jakelu Flickr Commons.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Palkittuja opettajia vuonna 1910


"Merimiehen leski Erika Sundberg, syntynyt 1825 ja neljäkymmentäviisi vuotta työskennellyt Uudessakaupungissa lastenopettajana ja lisäksi sairaanhoitajanakin. Nämä luvut lyhykäisyydessä puhuvat kunnioitusta herättävästä elämäntyöstä."
Erika on rippikirjojen mukaan syntynyt 4.2.1825. Hänen merimiesmiehensä oli jätetty sairaana Marseillesiin vuonna 1860. (RK 1860-1869, 1870-1879)
"Toisena muistopalkinnon saajana on mäkitupalainen Maria Matintytär Blom Petalahdella ruotsalaisella Pohjanmaalla. Hän on syntynyt 1826 ja 43 vuotta opettanut seutukunnan lapsukaisia saaden palkakseen vain ihmisten vähiä antimia. Todistukset kertovat "Maija muorin" entisistä perhe-elämän kärsimyksistä ja hyljätyn vaimon uupumattomasta työstä omain ja vieraitten lasten hyväksi."

"Karttulan Hirvijärventaus-piirin pyhäkoulunopettaja, torpanmies Aatu Pulliainen on juuri saavuttanut tai saavuttamassa 50 virka- ja 80 ikävuotta. Innokkaasti, mutta lapsia kohtaan säyseästi ja vakuuttavasti on ukko-Aatu opetusta jakanut saamatta tähän saakka muuta palkkaa tai palkintoa kuin raamatun."
Aatun monilapsinen perhe näkyy verkon sukutaulustossa.
"Samaa on sanottava toisesta vanhasta pyhäkoulunopettajasta suutari Iisak Syreniuksesta Länsi-Suomen Lapin pitäjässä. Hän on syntynyt 1830 ja 40 vuoden ajat pyhäkoulunopettajana ja muullakin tavoin vaikuttanut kristillinen kansanvalistuksen hyväksi Kuolimaan kylässä. Siihen kiitollisuuteen, jonka kanssaihmiset Syrenius-vanhusta kohtaan tuntevat, yhtyy Helsingistä tuleva kunniakirjakin."
Rippikirjojen mukaan Isak Syrenius on syntynyt 20.2.1833 eli Kuolimaalla torppari Isak Samuelssonin ja Maria Isaksdotterin pojaksi. (RK 1860-1866, 1867-1876, 1877-1886)
Tekstilainaukset: Suomalainen Kansa 14.1.1910
Kuva Uudestakaupungista 1900-luvun alusta. Uudenkaupungin museon FB-sivu
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

lauantai 13. syyskuuta 2014

Muistaminen

1)  Tänä vuonna ilmestynyt Muisti (Acta Philosophica Tamperensia 6) sisältää lyhyehköjä artikkeleja otsikon aiheesta monesta lähestymiskulmasta. Suurin osa meni yli ymmärrykseni, mutta mainittakoon kaksi poikkeusta.

Bernt Östermanin artikkeli Matkakirjoituskone, kävelykeppi ja tähtikuvioinen nenäliina - muistoesineiden filosofiaa on oivaa luettavaa sekä esineiden että henkilöiden historiasta kiinnostuneille. Minkälaisia merkityksiä liittyy tunnettuihin henkilöihin liittyvistä esineistä?

Katja-Maria Miettusen artikkeli Muistelu historiantutkimuksen haasteena ja mahdollisuutena näki muistitiedon ensisijaisesti haasteena (lue: ongelmana). Lukiessa mutisin kiukkuisesti ääneen, että muistelun suhde muistoihin on kuin historiankirjoituksen suhde lähteisiin. Ei jälkimmäisiäkään pidä toisiinsa sekoittaa ja historiantutkimusta luullaan yhtä usein ja yhtä virheellisesti "totuudeksi" kuin muistitietoakin. Minusta.

2) Esineiden ja muistamisen yhteydestä on kyse Ziyah Gafićin esityksessä Everyday objects, tragic histories.

3) Kuvitukseksi George Cruikshankin piirtämä Napoleonin muistomerkki kirjasta Four Hundred Humorous Illustrations, Vol 1 (of 2).

4) Muistan lukeneeni Lois Lowryn kirjoja suomeksi käännettynä nuorempana. Mutta en ollut ennen Oona Juutisen blogitekstiä kuullut hänen kirjastaan The Giver (1993). Kuullosti mielenkiintoiselta ja sellaiseksi osoittautuikin. Ajatella yhteiskuntaa, jossa muistaminen on ulkoistettu yhdelle ihmiselle. Iso osa inhimillisyydestä jää puuttumaan.

5) Muistamiseen liittyviä opinnäytteitä

perjantai 12. syyskuuta 2014

Kaupunkiemme profiili ruotsalaisessa 1800-luvun kirjallisuudessa

Facebookissa Litteraturbanken mainosti äsken sovellusta Koltrast, jolla voi tehdä sanapilviä Litteraturbankeniin digitoidusta ruotsinkielisestä kirjallisuudesta. Niitä voi tarkastella ajallisella jakaumalla sekä kirjoittajan sukupuolen mukaan jaettuna.

Pikatestasin sivua suomalaisten kaupunkien nimillä. Ne ovat kirjallisuudessa melko harvinaisia, joten sivuston varsinainen pointti tulee huonommin esille, mutta perjantai-iltapäivän hengessä...

... voi todeta, että Helsinkiin naiskirjoittajat yhdistävät kaipuun ja miehet pettymyksen
 ... Tampere ei ole tehtaiden vaan sodan paikka. Naiskirjoittajat eivät mainitse sitä kirjoissaan kertaakaan.
... Turkuun yhdistyy ennen kaikkea adjektiivi vanha. Lisäksi miehet kansoittavat Turun ympäristön gubbeilla eli jokseenkin vanhoilla miehillä.
Ettei menisi ihan typeryydeksi kokeilin vielä ohjeen mukaan yksittäisen sanan klikkaamista. Näin selvisi, että Åbo ja gammal esiintyivät yhdessä 11 kertaa kolmessa kirjassa, joista yksi on P. Nordmannin Mäster Peder och riddar Nils. Historisk berättelse från reformationens gryningstid i Finland. (1900). Jos Koltrastin käytettävissä olisi isompi tekstimassa, tulokset voisivat olla aidommin kiinnostavia.

Vedätyksen makua


Kirja Isomummin keittiö. Elsa Helmisen ruokavuosi 1896 vaikutti erinomaisen mielenkiintoiselta. Alkusanojen mukaan se "on rakennettu Elsa Helmisen jälkeenjääneistä papereista vuodelta 1896", "koostuu Elsa Helmisen ruokapäiväkirjasta sekä valmistusohjeista", jotka "ovat kirjoittaneet puhtaaksi Hanna Pukkila ja Kai Linnilä".

Lisäksi alkusanoissa on esitelty Helminen perheineen lyhyesti ja kuvattu Suomea ja Helmisen ruokaperinnetaustaa. Sitten alkaa kollaasi päiväkirjamerkinnöistä ja niihin liittyvistä resepteistä. Luin ensiksimainitut läpi ja olin otettu lähdelöydöstä. Minkä johdosta tietenkin yritin esittelyssä annetuilla tiedoilla löytää lisäinfoa kartanosta, jossa Helminen oli töissä.

Ei osumia. Vaihdoin hakuun kirjan nimellä ja sain esiin Turun Sanomien jutun Hellan ja päätteen välissä, jossa Linnilä muistelee, että
Juttu alkoi työpaikkapuuhasteluna. Alettiin puhua Elsa Helmisestä. Vähitellen luotiin Helmisen sukupuu. Joka aamu joku oli keksinyt runkoon jotain uutta: harrastuksia, tapahtumia. Perhealbumikin kerättiin.
Itse kirjassa viitettä rakennetusta todellisuudesta oli vain lopun lähdeluettelossa, jota hieman ihmettelinkin. Samalla formaatilla tehtyyn jatko-osaan Jazztyttö keittää. Aino Helmisen ruokavuosi 1928 on pääkaupunkiseudun kirjastolainenkin erehtynyt liimaamaan selkämykseen Linnilän nimen päälle tekijäksi "Helmisen". Näin vaikka kirjan takatekstin mukaan "Ilmeikkään kuvauksen menneen ajan elämästä ja ruokakulttuurista ovat kirjoittaneet Hanna Pukkila ja Kai Linnilä." Tarkemmin katsottuna sama "paljastus" löytyy Isomummin keittiöstä.

Aitoja vuoden 1896 reseptejä voi lukea suomeksi verkossa.
Teemakuvan tarjosi OSU Special Collections & Archives Research Center, Flickr Commons