Palkittuja opettajia vuonna 1899

"Pekka Laukkanen, kiertokoulunopettaja Kerimäellä, syntynyt 1816, joka 45 vuotta yhtämittaa on työskennellyt kiertokoulun alalla, 1 vuoden Ruskealassa, 19 v. Kiihtelysvaaralla ja 25 v. Kerimäellä vuoteen 1890 saakka, jolloin erosi toimestaan. On kristillismielinen, vaatimaton ja köyhä; on uutterasti vaivojansa säästämättä ja vaikka itse koulunkäymätön hyvällä menestyksellä virkansa toimittanut ja saavuttanut esimiestensä ja seurakunnan kunnioituksen."

Kerimäen kirkon tornista. Käyttäjän ictusoculi kuva Flickr-tilitään (CC BY-NC-SA 2.0)

"Johanna Qvickroth, torpparintytär Euran pitäjän Sorkkisten kylästä, synt. v. 1821. Hän on harjoittanut lastenopetusta yhtämittaa kolmekymmentäneljä vuotta, vuodesta 1862 vuoteen 1896 saamatta ja nauttimatta mitään vakinaista palkkaa tästä vapaaehtoisesta työstään kansanvalistuksen hyväksi, vaan eläen niillä vapaaehtoisilla antimilla, joilla lasten vanhemmat häntä muistavat. Nyt hän elää vanhana ja puutteenalaisessa tilassa."

Rippikirja 1833-39 (s. 105) vahvistaa Johannan kuuluvan torppari Elias Mattsson Qvickrothin ja Lena Mattsdotterin lapsien joukkoon

"Klaara Wohlhalt, leskirouva Tampereella, synt. v. 1821. Hän on antanut alkuopetusta pienille lapsille yksityisesti luonansa vuodesta 1863 vuoteen 1890, elättäen itsensä näin pienten lasten opetuksella sekä käsitöillä leskeksi jäätyään v. 1861. Hänen vaikutus on ollut aivan hiljaista eikä ole saavuttanut yleisempää huomiota, ei ole tullut julkisesti tunnustetuksi eikä palkituksi. Korkein määrä oppilaita kerrassaan on ollut 20."

Muurarikisällin Herik Johan Grönroosin ja Lena Stina Nummelinin 12.9.1821 syntynyt tytär kastetiin Turun suomalaisessa seurakunnassa nimellä Clara Agatha. Hän meni Turussa 24.5.1860 naimisiin leskeytyneen peilejä tehtailevan lasimestari Robert Bernhard Wohlhaltin kanssa. Tämä kuoli 32-vuotiaana 19.12.1861 ja haudattiin Tampereella.

Lainaukset: 14.1.1899 Päivälehti
Tausta: Tammikuun 14 päivän rahasto

Arkeologiaa

Museovirasto kertoi tiedotteessaan 14.11.2013, että "Vuoden 2013 pyrkimyksenä on digitoida arkistossa olevat arkeologiset inventointi-, kaivaus- ja tarkastuskertomukset." ja "Valmis aineisto on liitetty heti digitoinnin jälkeen Kulttuuriympäristön rekisteriportaalin (http://kulttuuriymparisto.nba.fi) Kulttuuriympäristön tutkimusraportit -tietokantaan, jossa aineisto on kaikkien halukkaiden käytettävissä."

Kuullosti niin hyvältä, etten ollut uskoa todeksi. Mutta tosiaan olen saanut sivustolta ulos Kokemäeltä raportteja, joten kyllä toimii. Sitten kun olisi vielä esinekuvia ja viitteitä kirjallisuuteen ja tutkimukseen...

Ja tuoreehkoa tutkimusta on

• Åberg, Annika: Litorinameren ylin ranta Suomessa
• Åberg, Annika: Itämeren ylin ranta Suomessa
• Mantere, Ville: Hirven rooli Suomen kalliotaiteessa
• Muilu, Merja: Ukonkynsiä ja tawattomia kiwikaluja : Reisjärven Niinikosken kivikautinen koskilöytö
• Lahelma, Antti: A Touch of Red : Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings
• Rohiola, Ville: Polttokenttäkalmiston ominaisuudet ja rakenne : Tutkimuskohteena Laitilan Vainionmäen viikinkiaikainen B-kalmisto
• Hakonen, Aki: Tahkokangas ja metallikausien Oulujokisuu : kalmiston ja ympäröivän muinaisjäännöskannan sekä alueen yhteisön tutkimus 3d-topografian avulla 
• Määttä, Johanna: Leukojen koon ja käytön vaikutus kallon fenotyyppiseen plastisuuteen Iin Haminan arkeologisen luuaineiston valossa
• Patteri, Anna: Kipsipaketteja mikroskoopin alla : Laboratorioarkeologia Suomessa ja Mikkelin Tuukkalan haudan 7 mikrokaivausprojekti
• Manninen, Mikael A: Culture, Behaviour, and the 8200 cal BP Cold Event - Organisational Change and Culture–Environment Dynamics in Late Mesolithic Northern Fennoscandia.

Jos on kiinnostusta Ruotsiin, niin sikäläisellä RAÄ:lla on digijulkaisut tietokannassa.

Stereokuvassa kivikautinen asuinpaikka (tietenkin!). Tarkemmin sanottuna Max Neuschellerin kuvaamana Suur-Merijoen kartanon mailta Karjalan kannakselta. Valokuvataiteen museon kokoelmasta (Flickr)

Kevätlomalla: toinenkin viikko

Sunnuntaina kotimatkalla ohitin jälleen mystisen tietyömaan Nihtisillan ja kehä ykkösen välissä. Nyt siinä oli vihdoin kyltti, jonka nimellä googlaus tuotti muun ohessa linkin erittäin laadukkaalle Wikipedia-sivulle Kilon turveradasta. Suuri osa sen jäänteistä on nyt tuhoutunut työmaan alle. Onneksi erikoiset tiennimet voivat johdattaa ympäristönsä historiasta kiinnostuneet tiedon äärelle.

Helsingissä ei vielä odottanut töihin paluu, mutta kaikenlaisten roikkuvien asioiden hoito. Niiden lomassa...

Kävin Kansalliskirjastossa etsimässä Napparin Tigerstedteistä kirjoitettuja juttuja, jotka löytyivät Tuomas Hopun kirjoittaman paikallishistorian alaviitteistä. (Avustamisensa parhaita palkkioita on kirjan tekstitiedostoversiot tietokoneellani. Tekstihaut nopeita.)

Kävin Kansallisarkistossa tarkistamassa Tuomiokirjakortiston hopeavyömaininnat aikanaan todennäköisesti ilmestyvää Suomen naisellista historiaa II:ta varten. Kortteja oli monta, onneksi kännykässä kamera ja muistia. Vöihin yritin keskittyä, mutta huomiota kiinnitti myös paljon tekstiä sisältäneet kortit, kuten tämä:

Kurkistus Kotivuoren ylioppilasmatrikkeliin tuotti arvauksen lusikan alkuperäisistä omistajista: Rauman kirkkoherra Zacharias Martini Wellerus ja Brita Mattsdotter.

Kävin (ekaa kertaa) SKS:n kirjallisuusarkistossa hakemassa lisätietoa Hilda Rintasesta. Olin tarkistellut tilannetta helmikuussa spostitse. Hyvä, mutta kysymykseni fibana liika tarkennus kirjeisiin ja WSOY:n arkistoon. Eli paikan päällä tuli iloisena yllätyksenä käytettävissä ollut lehtileikearkisto. Siitä tosin löytyi se sama juttu, josta Hoppukin aikanaan tiesi. Kirjallisuusarkistosta tiedusteltuaan?

Rintasen Ilmari Kiannolle lähettämän kirjeen taustoittamiseksi varasin kirjastosta hänen elämäkertojaan. Kannoin kotiin myös yhden Siperia-kirjan, sillä sitä proggistahan tässä välissä piti tehdä. Eikä kirjoittaa kerääntynyttä Tigerstedt@Nappari-aineistoa kesän blogisarjaksi.

Kevätlomalla: Kulttuurien kerroksia Kauttualla

Lauantaina Eurassa pidetyn yleisöseminaarin Kulttuurien kerroksia Kauttualla ympärille olin rakentanut koko lomasuunnitelmani ja sen vuoksi tartuin 7 tai 8 vuoden tauon jälkeen auton rattiin.

Kannatti, vaikka satakuntalaisesta kyläelämästä en saanut kaipaamaani Mankbyn tapaista tietoa. Sen sijaan aamupäivän Terttu Lempiäisen ja Kristiina Korkeakoski-Väisäsen esitykset antoivat runsaasti näkemyksiä Länsi-Suomen varhaisen viljelyn ajoitukseen ja tutkimiseen. Euran kaivauksilta on ajoitettu vasta yksi jyvä, joka on hiiltynyt 900-800 eaa. Yksi vanhimpia Suomessa ja parikymmentä muuta ajoittamatta...

Mutta yksi jyvä ei kerro viljataloudessa elosta vaan jonkinlaisesta viljan hyödyntämisestä muun ruuan ohessa. Ei siis vielä (välttämättä) jokapäiväisenä puurona vaan (todennäköisemmin) juhlapäivien oluena.

Ajoituksia on tekemättä, niiden suhde siitepölymittauksiin mietittävänä, joten opin ainakin sen, että uutta tietoa on odotettavissa eikä vanhempaan kirjallisuuteen kannata nojata, jos varhaisesta maataloudesta jotain haluan jonnekin kirjoittaa.

Lounastauko jätti aikaa juosta läheiseen esihistorian opastuskeskukseen Naurava lohikäärme. Kiersin kaupan ja suureksi ilokseni sain ostettua paidan, jonka tänne jättäminen on harmittanut vuosia. Kuten kuvasta näkyy olin mielipuolisen tyytyväinen ostokseeni vielä kotonakin.

Kaivauksia johtanut Kari Uotila summeerasi Kauttuan kylän ja läheisen Luistarintien tulokset. Jälkimmäinen oli viemärityön valvonnassa löytynyt kohde, joka todennäköisesti liittyy läheiseen Luistarin kalmistoon. Isosta liedestä oli saatu paljon keramiikkaa, jonka sisäpuolelle jääneestä ruuasta (?) ollaan tekemässä analyysejä.

Leena Koiviston otsikko "Yhteisöllistä arkeologiaa Kauttualla" ei ollut auennut hänen pomolleenkaan. Kiitos filosofis-arkologisessa klubissa kuulemani Inkeri Koskisen esityksen, minulle juttu oli tuttua. Koiviston mukaan vielä 80-luvulla vallinneesta elitismistä on päästy pitkälle suuntaan "arkeologia kuuluu kaikille". Kauttualla oli järjestetty sekä koululaisten että vapaaehtoisten osallistuminen kaivauksille. Hauskalta kuullosti se, että päiväkotilaisetkin olivat päässeet mukaan ja he olivat jatkaneet kaivausta vielä omalla pihallaan näköetäisyydellä "oikeista" kaivauksista.

Kauttuan kaivauksia on voinut seurata kiitettävän hyvin sosiaalisessa mediassa. Tätä puolta selvitti Laura Puolamäki, joka piti sekä blogi- että Facebook-tiedotusta onnistuneena. Olen samaa mieltä ja kuuntelin korvat höröllä jotain selitystä sille, miksi tämä ei ole yleisempää Suomen kaivauksilla. Mutta ainoa työläs aspekti tuntui olevan tarkistaa, että valokuviin osuneet henkilöt sallivat kuvien esityksen. Lisäksi mainittiin nopeus, joka pahimmillaan vie tiedon nopeammin julkisuuteen kuin kaivausjohtajalle.

Kauttuan kaivaukset osallistuivat kansainväliseen tapahtumaan Day of archeology 2013, jonka tarkoitus on tuoda arkeologien työtä suuren yleisön tiedoksi verkossa ja paikan päällä. Uotila ja Puolamäki aikovat olla mukana jossain muodossa tänäkin vuonna eli 11.7.2014.

P. S. Seminaarista on jo asiallisempaa tietoa hankkeen blogissa ja lisää tulossa.

Kevätlomalla: Vanhan tutkimuksen tarkastelua

Lomaohjelmani etukäteen sovittu osuus oli alustus Kuurolan kyläyhdistyksen historiapiirissä Kokemäellä torstai-iltana. Oli pyydetty Forsbytä, joten kaivoin vuonna 2007 julkaisemani kirjan esille.

Ilokseni huomasin, että olin tutkinut paljon sellaistakin, jonka olin unohtanut. Edelleen olen ylpeä 1800-luvun tuomiokirjojen selaamisesta, vaikka tiedänkin, että monet muut ovat tehneet paljon isompia urakoita.

Mutta jotain parannuskohtiakin löysin. Tilan omistusvaiheet 1500-luvulla perustuivat laadultaan kyseenalaiseen kirjallisuuteen ja nyt osaisin päivämäärien perusteella hakea KA:n registratuurakopiosta kyseiset tekstit. Ja ehkä jopa löytäisin henkilöistäkin jotain lisätietoa.

Forsbyn omistusketjussa olevaa aukko 1700-luvulla ei kirjan julkaisun jälkeenkään kerääntyneillä tiedoilla ole kaventunut. Mutta esitystä valmistellessani tuli mieleen, että voisi yrittää selvittää muiden samalla omistajalla olleiden tilojen omistuskulkua. Ehkä niistä löytyy paremmin tietoa. Ja digitoiduista tilikirjoistakin voisi tarkistaa asioita vielä kerran uudelleen.

Ennen sukuni tuloa tilalle sitä viljelivät lampuodit. En ole ollut heistä suuremmin kiinnostunut, mutta esitystä valmistellessa tuntui typerältä, kun en edes osannut sanoa oliko lampuoteja yksi vai useampi. Tämä olisi sentään rippi- tai henkikirjan tarkkuudella selvitettävissä.

Sukututkimuksellisesti kirjaan jäi aukko 1800-luvun esitädin lähtiessä kohti Ulvilaa, josta en häntä tavoittanut. Nyt tuli mieleen, että äitinsä perukirja voisi sisältää tarvittavan tiedon. Tosin perukirjoja tilailin ja käytin tutkimuksessa, eli on mahdollista, että a) esiäidin perukirjaa ei löytynyt tai b) se löytyi, kopio on arkistoissani ja tyttären kohtalosta ei ollut tietoa. Kaksi ratkaisuvaihtoehtoa: kysyn kyseisestä maakunta-arkistosta uudelleen tai alan kaivaa omia papereitani. Kallistun ensimmäiseen.

Jaa miten esitys meni? Ei mitenkään loistavasti, sillä puhuin liian nopeasti ja valmistellussa en ollut miettinyt vuosilukujen käyttöä kunnolla. Mutta yleisössä oli ihania ihmisiä. Monet heistä olivat olleet Helmi-mummoni oppilaita Kuurolan koulussa. Oli ihana kuulla, että he muistivat mummon jakaneen tiedon syntymästäni työpaikallaan. Muutakin muisteltiin ja sain nähdä mummon ekaluokkalaiselle kirjoittaman muistokirjoituksen:

Kevätlomalla: Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa vuonna 2013

Turun vierailuni finaali oli torstain seminaari Arkeologisia kenttätöitä Varsinais-Suomessa vuonna 2013. Se keräsi Raatihuoneen juhlasalin täyteen.

Tilaisuuden avasi Kristiina Korkeakoski-Väisänen. Hän tiivisti käynnissä olevan kenttätutkimuksen murroksen työn ulkoistamiseen, tutkimuslähtöisten kaivausten erittäin heikkoon rahoitustilanteeseen ja keskittymiseen historialliseen aikaan. Esihistorian tutkimuksen mahdollisuus on hänestä jo olemassa olevassa aineistossa, jota voidaan analysoida uusilla menetelmillä ja tutkimuskysymyksillä.

Harrastajatoimijat Korkeakoski-Väisänen näki sekä uhkana että mahdollisuutena. Metallinpaljastamien käytön salliminen ja siihen mediassa kannustaminen on hänestä kestämätön kehityssuunta kulttuuriperinnön säilymisen kannalta. Mutta vapaaehtoiset tekevät arvokasta työtä ja pelkona on heidän intonsa lopahtaminen.

Aki Pihlmanin jäähyväisesitelmä Turun kaupunkiarkeologiasta kokosi sisältöä, joka oli minulle jo toisaalta tuttua. Yleisöstä tuli kysymys tuomiokirkon ajoituksesta: eikö siis 1200-luvulta. Vastaus oli selvä: vasta 1300-luvulla aloitettu rakentaminen.

Tanja Ratilaisen esitys Paraisten kalkkilouhoksista ja -prosessoinnista tarjosi paljon uutta tietoa. Enpä ole tullut ajatelleeksi, että kalkkia piti louhia ja polttaa. Että sitä myytiin Paraisista 1700-luvulla Viipuriin, Vaasaan, Ouluun ja Tukholmaan asti. Tuotanto oli todennäköisesti kivikirkkojen rakennuksen myötä keskiajalla ja jatkui talonpoikien yritteliäisyytenä 1800-luvun lopulle, jolloin tuonti ja teollisuus teki toiminnan kannattamattomaksi.

Hanna-Maria Pellisen esitys Salon Uskelan autioituneen pappilatontin tutkimuksista oli mielenkiintoinen lukuisilla tavoilla. Ensinnäkin Procopaeus-suvun esi-isäni asioivat tontilla. Toiseksi lukuisat 1600-luvun pappisesi-isäni ovat asuneet jossain muualla vastaavalla paikalla. Ja kolmanneksi opin, että pintapoiminnalla voi tosiaan saada tietoa suomalaisesta kynnetystä pellosta. Pellisen väitöskirjaa odotellen...

Lounastauon jälkeen Ulla Moilanen kertoi Paimion Pyhän Mikaelin kirkon (vihitty 1689) tapulin ja oven välistä paljastuneista haudoista. Luista oli taas selvinnyt paljon terveystietoja. Yhden hautauksen ajoittamiseen oli käytettävissä arkkuruuvi, mutta Moilanen oli kohdannut haasteita yrittäessään selvittää milloin ne otettiin Suomessa käyttöön. Jännää miten arjen tavaroiden tuleminen ja meneminen ei jätä varmoja aikamerkkejä.

Juha Ruohonen kertoi Ravattulan Ristimäen kaivauksista samoilla kalvoilla kuin Helsingissäkin. Uutta oli rahoituksen järjestämiseen juuri perustettu yhdistys Suomen muinaistutkimuksen tuki ry. Se ei voi (ilman keräyslupaa) pyytää lahjoituksia, mutta Ruohonen antoi ymmärtää ja yhdistyksen esitteessä luki, että "tutkimushankkeiden mahdollistamiseksi yhdistys voi ottaa vastaan lahjoituksia". Kankeampi versio joukkorahoituksesta, mutta sinne päin.

Kevätlomalla: Turun maakunta-arkistossa

Viime keskiviikkona oli vuorossa TMA. Jotain oikeaakin asiaa sinne olisi ollut, mutta jätin muistiinpanot kotiin ja pidin hauskaa. Lämmittelin tarkistamalla, että kaikki Dahlströmin korttilaatikon otsikot olivat tuttuja. Oikeasta alakulmasta löytyi minulle outo "Brandförsäkr.contoret i Finland", jota kaivelin hetken aikaa. Ilmeisesti kamariherrani Carl Knorring oli saanut palovakuutusrahoista 600 ruplan lainan (Akti 164/1829, kansio 10). Mennyttä tutkimusta, joten eteenpäin.

Uutta ja erilaista löytyi useammankin blogitekstin verran. Tässä yhteydessä mainittakoon huutokaupat, jotka resonoivat edellisenä viikonloppuna kuuntelemaani radio-ohjelmaan. Turun ja Porin lääninhallituksen Lääninkanslian huutokauppa-asiakirjat osoittautuivat (yhden kaupan otoksen perusteella) velkojien vaateiden aiheuttamiksi pakkohuutokaupoiksi. Arkistoluettelossa mainittiin, että kaupoista on kortisto ja henkilökunnan avulla se paikallistui takahuoneeseen, jossa SSHY:n vapaaehtoiset ahkeroivat ainakin Turun kehruuhuoneen vankilistojen parissa.

Kortit oli järjestetty paikkakunnittain ja näin pääsin näppärästi käsiksi Kokemäen Järilän Keski-Pereen huutokaupan papereihin. Myynnistä en löytänyt niistä tietoa, mutta tilasta oli kuvaus ja kuittaukset kirkoissa luetuista kuulutuksista kuukautta ennen huutokauppaa 31.10.1867. Omista eduistaan huolehtinut velkoja oli Juha Matinpoika Pohjala ja velallisensa Staffan Karlsson Keski-Pere. Iso-Iivarin talonhaltijaluettelon mukaan talossa on uusi isäntä vuonna 1868.

Takahuoneeseen päädyttyäni huomasin, että siellä oli monia käyttämättömiä kortistoja. Turun yliopiston käsityöläiskortiston laatikot tuntuivat olevan tiukasti kiinni ja ainoastaan se, jossa oli Kokemäen kortit sattui olemaan auki...

Kiskoin kortteja esille ja totesin sisällön keskittyvän asuinpaikkoihin ja perhesuhteisiin. Käsityön muodosta en havainnut mainintaa. Mutta jos saan älynväläyksen miettiä Kokemäen käsityöläisiä enemmän kuin ennen, niin tiedän ettei kannata aloittaa puhtaalta pöydältä. (Jollei auki ollut laatikko sitten ollut jotain ihan muuta.)

Kaivoin esille myös isäni muistaman rekkarin perusteella Helmi-mummoni auton tiedot. Näitä korttejahan on digitoitu Arkistolaitoksen digitaaliarkistoon, mutta ei ole päästy vielä näin pitkälle viimeksi tarkistaessani.

Pääosa päivästä kului tietenkin tutkijasalissa. Todisteena Ulvilan kihlakunnan voudin kotelosta Kestikievareita ja kyytilaitosta koskevat asiakirjat 1831-1884 H:4 hieno piirros Poriin suunnitellusta proomusta ilmeisesti marraskuulta 1831.

Tutkijasaliin saapui yllätyksekseni päivän lopussa  Kansallisarkisto-tuttu. Hän tuli kertomaan lukeneensa tuoreessa Genoksessa ilmestyneen Ulla Koskisen kirjoittaman arvostelun Ångerman-kirjastani. Ihmetteli tarttumistani "niin vaikeaan aiheeseen". Tjaa.

Kirjani tuntui olevan hänelle uusi asia, vaikka se ilmestyi jo vuonna 2012. Eli jään itse ihmettelemään markkinoinnin toivottomuutta. Mistä puhuen, oikeassa reunassa on listattuna myynnissä olevat kirjani.