"Humaliston Tarzanista" tuolisuunnittelijaksi

Yrjö Daniel Lampila syntyi 23.4.1901. Noin kymmenvuotiaana hän hakeutui Taka-Töölöön perustetun urheiluseuran Vesan painiharjoituksiin Töölön työväenyhdistyksen huoneistoon. Siellä häneen tutustunut Ade muisteli Poikien urheilulehdessä 12/1928, että

Ulkonaisesti ei tuossa miehenalussa ollut muuta silmäänpistävää kuin että tallella näkyi olevan ainakin kaikki kylkiluut. Mutta Yrjöpä oli jo silloin — sanan täydessä merkityksessä — mato miehekseen. Ei vänkälläkään vääntynyt tuo hintelä nulikka harteilleen, vaan kiemurteli pahimmistakin pinteistä irti. Niin alkoi tuttavuutemme, sillä täytyihän toki sellaisen käärmeihmisen herättää "respektiä" 10-vuotiaiden jalossa seurassa. Meille pojille paini oli tietysti vain sivuseikka, sillä suurin osa painimatolla vietetystä ajasta kului jos jonkinnäköisiin hyppyihin. Siinä missä muut jäivät puoleen volttiin, pystyi Yrjö kokonaiseen.

Mutta sillä ikäkaudella harrastettiin tietysti muutakin "voimailua". Humaliston kaupunginpuoleisessa päässä asui n.s. kaaliryssiä ja milloin ei miekkaa heilutettu heidän turnipsiensa ja kaalinpäidensä menoksi — mikä sota tavallisesti päättyi häpeälliseen karkumatkaan ryssäin takaa-ajamina — järkytti pientä yhteiskuntaamme suomen- ja ruotsinkielisten poikain sisällissodat. Mainittakoon, että hienoimmat ja nerokkaimmin konstruoidut varustukset, kuten jouset ja peltisistä karamellipurkeista valmistetut haarniskat, olivat "made in Lampila". Yrjö-pojalla ei ollut peukalo keskellä kämmentä. Mutta yhtä nokkelasti hän saattoi vaihtaa aseseppyytensä runoseppyyden. Mitä muinoin Tyrtaios oli spartalaisille, sitä oli Yrjö Taneli meille. Hänen runosuontaan saimme kiittää kuolemattomasta marssilaulustamme, jonka toisenkin kerran kajahdutimme ilmoille, kun oli karkaistava luontoamme "viikinkien" tai muiden vihollisemme kivisadetta vastaan. Tämä Porin marssin nuotilla laulamamme sotamarssi oli yhtä lyhyt kuin jylhän ytimekäs:

Poojat —

klinkka, klankka, klung

ja viihollista, viihollista 

pum, pum, pum!

Eräitä sen ajan poikain harrastuksia oli "alppikiipeily", s.o. kapuilu ylös jyrkimpiäkin kallioseinämiä, mutta myös ja ennen kaikkea puissakiipeily. Nykypäiväin ennätysmies Tarzan olisi joukossamme ehkä jotenkuten pärjännyt puusta toiseen heittäytymisessä, mutta jos olisi tullut kyseeseen kiivetä puussa korkeutta, niin varmasti hän olisi ollut Humaliston puolessa viimeisiä. Meidän ennätysmiehemme — tietysti Yrjö Tanelin — silloisessa "kunnossaan" saavuttamat jalansijat eivät enää olleet oikeita oksia, vaan varpuja, joista olisi voinut tehdä hyvänpuoleisen vispilän. 

Kun Vesa silloin tällöin torkahti, piti harrastuksiamme vireillä Hippodromsirkus, jota vastapäätä Lampilalla oli onni asua yhteen aikaan. Sirkuksessa nähdyt japanilaiset ja kiinalaiset akrobaatit ja ekvilibristit muodostuivat miesihanteiksemme. Olimme ylpeitä siitä, että kuuluimme mongolilaiseen rotuun. Nyt on tämän haaveemme rotututkimus armotta murskannut väittäessään, että olemmekin n.s. itäbalttilaisia ellei suorastaan viikinkien esi-isiä. Joka tapauksessa mamma Lampilan pyykkinaruista teimme monimutkaisen trapetsilaitteen, mutta Yrjö Taneli ei ennättänyt taittaa niskaansa, kun heiluvan rekin "järjestelmämme" sitä ennen "prakasi". Löysimme sentään korvauksen silloisesta Bjällbon uimahuoneesta, jonka katolta kokeilimme ensimmäisiä vaatimattomia volttejamme. Näimmepä kerran "Urssalla" itsensä Sireniuksenkin, jonka "gaidzickit" jäivät askarruttamaan mieltämme.

Ja näin päästiin lähemmäksi syytä, miksi Yrjö Lampila oli sopiva jutun aihe urheilulehteen vuonna 1928. Kuten englanninkieliseen Wikipediaan generoidulta sivulta voidaan lukea, hän edusti Suomea 10 metrin uimahypyssä kesäolympialaisissa 1928 Amsterdamissa. Muuhunkin menestykseen oli aineksia, ainakin ihailevan Aden mukaan.

Lampilan taiteilijatuttaviin kuuluu m.m. Aksel Gallen-Kallela ja vähällä oli, että Yrjö olisi antautunut suuren mestarin oppilaaksi. Yrjön kuvaamataiteellisista lahjoista puhuvat m.m. hänen komeat metallipakotustyönsä. Tanssija Vuorisolalle — joka on yhtä perso kroolin kuin volttien harrastaja — Lampila on opettanut "hyppykiekkoja". Eräs toinen balettimestari kuvasi hänelle niitä loistavia afäärimahdollisuuksia, jos Yrjö poika antautuisi tanssitaiteilijaksi. Maailmassa on lukemattomia tanssijattaria, mutta vain ani harvoja hyviä miestanssijoita.

Myöhempään elämäänsä liittyy edellisestä ainakin metallityö. Verkkohaut paljasti Yhdysvalloissa patentoidun tuolin, jolle hakivat patenttia 1930-luvun alussa Yrjö Daniel Lampila ja Ahti Ilmari Lampila. Ahti ja muutama muu Lampila ilmoitti vuoden 1928 osoitekalenteriin saman osoitteen kuin Oy Veljekset Lampila, jonka mainoskuva on selvästi samaa sarjaa kuin patenttipiirros, jonka tuoli löytyy esitteen kolmannelta sivulta. Yrityksen tuotantoa löytyy verkosta niin museoiden kuin nimekkäiden huutokauppiaiden sivuilta, mutta yrityksen historiasta tai Lampiloiden perheestä en onnistunut löytämään valmista tietoa. 

Levysepät Urho A. Lampila ja Karl J. Lampila muuttivat vuoden 1911 paikkeilla Humalistoon Läntisen Viertotien varrelle, mikä sopii Aden kertomukseen, mutta ei paljasta sitä, oliko jompi kumpi Yrjön isä. Oy Veljekset Lampila ilmestyi vuonna 1920 osoitteenaan Läntinen Viertotie 28, mikä on tarpeeksi lähellä Humalistoa ja Hippodromea (eli nykyistä kisahallia) sopiakseen sekä kertomukseen, että aiempiin levyseppiin. Varsinkin kun protestilistassa 1924 yhtiömiehinä mainitaan Kaarlo Johannes Lampila ja Urho Armas Lampila. Sotavankikortiston mukaan Kaarlo Johannes oli sisällissodan aikaan perheetön, joten ainakaan hän ei ole ollut Yrjön isä.

Yrjö Daniel Lampila kuoli lokakuussa 1963 ja haudattiin Malmille.

Mamselli Perander

Mehiläisessä julkaistiin tammikuussa 1859 "lähetetty" tarina Rintasolki, joka oli "Martti Klaudiuksen mukaan -ia. a. lta." ja "Ilolla ilmoittaa Mehiläisen toimitus tämän suomennoksen olevan suomalaisuutta rakastavalta mamselilta. Todella on tämä ensimmäinen kirjallinen teos suomeksi suomalaiselta rouvas ihmiseltä." Mamselli vai rouva? Ja minkä niminen?

Kotuksen varhaisnykysuomen korpukseen on löytynyt Mehiläisen vuosikerran hakemisto, jonka mukaan mukaelman oli tehnyt Mamseli Sohwia Lowisa Perander. Tämä oli aloittanut elämänsä 27.12.1824 Liperissä rovasti Niklas Johan Peranderin tyttärenä. Isä kuoli helmikuussa 1831, joten ei yllätä, että Sofia Lovisa Peranderin jälkien seuraaminen rippikirjoista on työlästä.

Rintasoljen mukailun aikaan 25-vuotias Sofia Lovisa Perander asui Porvoossa, jonne hän oli muuttanut vuonna 1854 Helsingistä. Porvoossa rippikirjaa tulkiten Perander asui yhdessä veljensä lesken kanssa (Porvoo RK 1848-1857 s. 282). Porvooseen muutti myöhemmin myös äitinsä ja sisarensa Karolina Amalia. Äidin kuoleman jälkeen sisaret ottivat muuttokirjan Karjalohjalle vuonna 1861. Siellä he asettuivat rippikirjassa Pellin tilalle Härjänvatsan kylässä. Samalla tilalla asuivat myös kolmannen sisaren kaksi tytärtä, jotka olivat myös muuttaneet Porvoosta vuonna 1861. (Porvoo RK 1858-67 s. 550, Karjalohja RK 1859-65 s. 24)

Aarne Anttilan Lönnrot-elämäkerrasta selviää muuton syy:

Isä oli määrännyt tyttöjen hoitajaksi vaimovainajansa sisaren, neiti Amalia Peranderin ja holhoojaksi Elias Lönnrotin. Pesässä oli varoja runsaanlaisesti. Ingman oli lausunut toivomuksen, että osa niistä sijoitettaisiin maatilaan, jossa myös Lönnrotin tyttärillä olisi osuus. Saamiensa ohjeiden mukaan Lönnrot kuulusteli sopivaa maatilaa ja osti vihdoin kauniin Pellin talon Lohjanjärven rannalta, jonne oli noin penikulman matka Nikulta. Maanviljelyksestä huolehti vuokraaja, mutta syksyllä 1867 tämä ei katovuoden pelossa uskaltanut uudistaa sopimusta, ja Lönnrotin oli vähäksi aikaa otettava Peili omaan hoitoonsa. Holhokkien muut varat olivat sijoitettuina kymmenelle eri taholle; niistä huolehtiminen, korkojen perintä ja holhoustilit aiheuttivat paljon vaivaa. Useasti oli Lönnrotin tehtävä matkoja Peiliin, ja useasti olivat holhokit myös hänen kodissaan vieraina.

Sofia Lovisa jäi Suomeen, kun isosiskonsa Karolina Amalia vei sisarentyttäret kouluttautumaan Dresdeniin syksyllä 1870.

Ennen kuolemaansa heinäkuussa 1868 Lönnrotin vaimo toivoi, että "kodin hoitajaksi ja tyttöjen kasvattajaksi hänen kuolemansa jälkeen otettaisiin kuopiolainen neiti Sofi Louise Perander [...] Sofi Louise Perander oli monessa suhteessa rouva Lönnrotin tapainen: ahkera ja käytännöllinen talousihminen ja vakavasti uskonnollinen. Hän ei suosinut evankelista suuntaa, johon Ida Lönnrot kallistui, ja näin eivät heidän välinsä olleet parhaat. Neiti Perander hoiti Elias Lönnrotin kodin emännyttä kahdeksan vuotta, 1869-1876. Hän opetti tyttärille taloustehtäviä ja ranskan kielen alkeita.". Mutta taloudessa oli myös varsinainen kotiopettajatar.

Sofia Lovisa Perander on haudattu Sammatin kirkkomaalle samoin kuin veljensä Henrik Gottlieb Perander.

Tervakaupan teko

Talvinen näkymä Kristiinankaupunkiin

SLS. CC BY 4.0

Kristiinankaupungissa ilmestyneessä sanomalehdessä Ahti julkaistiin vuonna 1878 jatkokertomus (*) Ensikerran kaupungissa, jossa nimimerkki D kertoo 11-vuotiaan näkökulmasta rekikelillä tehdystä tervanmyyntimatkasta "kolmenkymmenen peninkulman" päässä olevaan kaupunkiin, joka ilmiselvästi on ollut joku Pohjanmaan ruotsinkielinen rannikkokaupungeista. En mene vannomaan, että kyse on silkasta lapsuusmuistelmasta, mutta siltä se vaikuttaa ja varmasti tarkoitus on ollut esitää realistinen kuva elämästä 10-20 vuotta aiemmin. Eli tällaista saattoi olla kaupanteko

Samassa, kun minä vielä mietteissäni ummoskelin, juoksi meitä vastaan etu-kaupungista joukko suurempia ja pienempiä miehiä, joista jokainen huusi: "Tulkaa meille! Tulkaa N. N:lle" ja kaikellaisia kummallisia nimiä sanottiin niin paljo, ett'en ainakaan minä saanut selvää, mihin oli mentävä. Sen tiesivät vaan isommat miehet sanoa.

Tässä hölyssä tulemme yhä likemmäksi terva-tarhaa, johon tervakuormat olivat purettavat. Lähellä sitä puhuivat miehet muutaman herramaisen miehen kanssa, joka heti kelpo sukkeluudella veti kuormaimme jokaisen tynnyrin päähän muutamia latinalaisia kirjaimia ja muita koukeroita. Miesten liikkeistä näin minä heti, että kauppa oli tehty.

Vaikka jo olimme esi-raitilla oli kuitenki vielä kotvanen matka siihen missä kuormamme olivat purettavat. Tällä välillä oli kahden puolen tietä joukottaisin työ-miehiä lankkuja puhdistamassa ynnä muuta yhtä ja toista tekemässä sekä paljo muitaki miehiä, joilla tuskin oli mitään tekemistä. Tässäpäs oli rähinää ja riitaa. Muutamassaki paikassa tappeli suurella innolla pari kolme miestä, joita meidän joukon miehet sanoivat hurreiksi. Juuri kun me menimme ohitse pakeni heistä muutama kai omalle puolelleen ja huusi sieltä piiluaan heiluttaen: "Kom hit bara — här ska' ni få (Suom. Tulkaa tänne vaan — täällä saatte.) Minä säikähdin ; sillä puheesta, josta en mitään ymmärtänyt, kuulin vaan sanat: — här ska' ni få, lausuttavan erinomaisen uhkaavalla äänellä. Ja tuosta elämästä päättäen päätin minä näiden olevan niitä niinsanottuja katu-koiria, jotka nyt hirveästi uhotellen vaativat minulta noita kummallisia "härkä-kannuja", huutaen: "härk kannui poik", jonka minä hädissäni luulin aivan varmaan olevan saman kun: "härkä kannuja poika". Hevoset menivät menojaan ja minä kuormani perässä. Miehet tietysti jäivät paikalleen ja uhkauksen kauhu hälveni minultaki. Mutta sykkivällä sydämellä olin kuitenki peloissani, koska saattanee tulla samasta asiasta joku uusi ja ehkä vieläki kovempi vaatimus — ja mitä sitte teen? 

Näin tulimme tervatarhalle. Täällä, kun kuormia juuri ruvettiin purkamaan, tuli luoksemme muuan herrasmainen mies ja lupasi tervoista 5 kopeekkaa enemmän kun se, joka tynnyrimme jo oli merkinnyt. Miehet lupasivat tervansa hänelle. Edelliset merkit raapittiin tynnyrien päästä pois ja kuormia ruvettiin purkamaan hänen määräämäänsä riviin. Samassa tuli paikalle se edellinenki ostaja ja nyt syntyi näiden kahden välillä kamala kinastus ja herjaus-haukunta ruotsiksi ja suomeksi, josta meidänki joukon miehet saivat osansa. Tämä kiistely meni aina pitemmälle ja pitemmälle niin, että miehet viimmein lupasivat kuormansa edelliselle. Kun toinen kiivaasti vastusteli, niin intaantui edellinen niin hirveästi, että veti vastustajaansa paksulla mittapuulla korvalliselle niin, että se tupertui maahan ja hädisteli vielä meidänki miehiä samalla kepillä uhotellen: »Här ska ni få" Minä taas jouduin härkä-kannuistani uuteen pulaan. Tästä menosta nousi tietysti hirveä melu ja väkeä kaikkialta haaroilta riensi paikalle, kuin vareksia haaskalle. Pyörtynyttä käännettiin, väännettiin ja tarkastettiin tuokio, kunnes se viimmein virkosi ja nousi seisomaan voihkuen ja uhaten vetää vastustajansa oikeuteen. En tiedä kuinka sitte lienee muuten käynyt, mutta lyöjä sai tervamme, kuten oli puhetki, ja lyöty lähti matkaansa yhä vieläki lailla uhotellen. 

Tervat tarkastettiin ja me ajoimme kaupunkiin. Ilta hämärti jo jotakuinki kun me riensimme kaupungin kumisemaa toria ja katua ihmeen muhkeain rakennusten välitse maja-paikkaamme.[...]

Kaikki muut olivat jo ulkona asioillansa, kun minä aikojani heräsin. Tuokion aikaa istuin minä majatuvan rahilla odotellen, josko kukaan tulisi takaisin. Silloin tuli isäni ja muutamia muitaki miehiä tupaan. He olivat olleet ulkona hevosia hoitamassa sekä käyneet jo torilla ynnä muissa paikoissa katselemassa ja tilaamassa tarvittavia ostoksiaan. Rahoja ei oltu vielä saatu. - Hetkisen puhelivat miehet kaupungin hinnoista ja päättelivät mistä mitäki ostettaisiin. Näitä tuumaillessaan avasi isäni vakan kannen ja, käskein minua seuraansa, rupesi syömään. Syödessämme tuli taas ulkoa muutamia miehiä, jotka ilmottivat, että rahain saantiin oli käsketty. Atria päätettiin hätä hätää ja joukko, johon minunki käskettiin yhtyä, läksi rahain ja murusten saannille. 

Kävimme yli pihan ja tulimme toimioon, jossa asiat olivat suoritettavat. Täällä istui muuan hieno herra, jota kumarrettiin ja puhuteltiin "handesmanniksi," "puukhollariksi," "komessoraadiksi," "asessooriksi," "roodmanniksi," "konsulliksi" ynnä muiksi, miksi kukin vaan taisi ja uskalsi. Tämä kaikki kävi joko pelosta tahi toivosta, että tuo arvoisa herra saataisiin todellaki maksamaan kuormista se hinta, joka eilen oli tuolla tervatarhan kiista-kentällä luvattu. Minä yksin seisoin ovipielessä sangen suijaa ja ääneti. — Liput, jotka oli tervatarhalla saatu, näytettiin tuolle kunnian herralle ja hän maksoiki joka miehelle kaikki aivan kiistelemättä. Tämä oli hyvä kyllä, mutta nyt alkoi kaupanpäällisten ja ryyppyjen kerjuu. Ryyppyjä ei jaeltu, vaan sen sijaan antoi herra miehille puolentuopin rommi-pullon ja käski heidän keskenään sopia siitä. Muiden murujen jako kävi säännöllisemmin. Meitä käskettiin kauppioon ja siellä nuoret leikilliset poi'at jakelivat pilkkaa puhuen meille kulleki pienen kartuusin, savi piipun, vähän rusinoita y. m. Jokainen kuormantuoja, olkoon suurempi tahi pienempi, sai yhtäpaljon. 

(*) 01.03.1878 Ahti no 1, 16.03.1878 Ahti no 2, 06.04.1878 Ahti no 5, 04.05.1878 Ahti no 9, 11.05.1878 Ahti no 10, 22.06.1878 Ahti no 16, 03.08.1878 Ahti no 22, 24.08.1878 Ahti no 25, 19.10.1878 Ahti , 30.11.1878 Ahti no 39, 07.12.1878 Ahti no 4014.12.1878 Ahti , 21.12.1878 Ahti no 42, 28.12.1878 Ahti no 43

Torpparin pojasta kauppiaaksi

Herman Santala syntyi Isossakyrössä 14.1.1861, vanhempinaan torppari Johan Johansson Santala ja Greta Henriksdotter Tuuralan Tuurasta. Oman kertomuksensa mukaan:

Aikaisemman lapsuuteni ajan sain viettää syntymäkodissani nauttien vanhempieni hellää hoitoa, jotka uutisviljelijöinä, kolkon korven raatajina, saivat useinkin kokea hyisen hallan ankaruutta. Vuonna 1869 sain minäkin ensi kerran — olin silloin 8 vuoden vanha — tuta elämän huolia. Oli herttainen heinäkuun aamu, kun minä unesta herättyäni näin vanhempani vesissä silmin ja raskasmielisinä keskustelevan keskenään. Utelin osaaottavaisesti syytä heidän suruunsa ja sain tietää, että halla, harmaapartainen ukko, oli yöllä vienyt kaiken viljan pelloista ja että nälkä oli edessämme.

Katkeran mielen valtaamana riensin ulos omin silmin näkemään, mitä oli tapahtunut ja huomasin miten vielä iltasella kauniisti kukoistavat perunanvarret olivat kokonaan mustat, ja niiden kukkaset alasvaipuneet, ikäänkuin olisivat nöyrästi kumartuen jättäneet hyvästiä. Saman kohtalon oli viljapeltokin saanut. Senkin kauniit tähkäpäät olivat vaalenneet ja surullisen näköisinä alas vaipuneet.

Nyt tajusin syyn vanhempieni suruun ja raskain mielin mietin minäkin elämämme kohtaloa. Vanhempaini uutteralla työllä ja toimella saimme kuitenkin sen verran ravintoa kokoon, ettei tarvinnut mennä mieroa kiertämään, eikä kukaan perheenjäsenistä liioin nälkään kuollut, vaikkakin ravintona oli pettu ja muu luonnoton riista. 12 vuotiaana täytyi minun ensi kerran mennä vieraan palvelukseen.

Oltuani kolme suvea karjanpaimenena, pääsin 15 vuoden vanhana palvelukseen erääseen taloon, jossa saavutin isäntäväkeni suosion ja sain opetella isäntäni johdolla talossa tarvittavia käsitöitä, joka taito siihen aikaan oli ihan välttämätöin renkimiehelle. 17 vuoden vanhana olin ensikerran hutikassa ja sitten monta kertaa myöhemminkin, vaikka aina pidin itseni kohtuullisena, enkä oikeastaan ollutkaan mieltynyt noihin juomiin. Samana kevännä kun Suomen jalo suuriruhtinas murhattiin, muutin minä Helsinkiin, koettelin täällä kaikellaisia töitä, olin muun muassa muuraustyössä, missä sellainen laki vallitsi, että tulokkaan s. o. »nahkapojan» aina piti hankkia tuopin viinaa, n. s. »härkäkannut», vanhoille työmiehille.

Jonkun ajan perästä sain työtä kauppias Vavulinilla, jonka luona olin koko 13 vuotta. Siellä ollessani tutustuin vaimooni, ja kun perhettä rupesi lisääntymään, heräsi minussa halu saada oma katto pääni päälle, jonka tähden ryhdyin rakennustoimeen vasta-alkavassa Hermannin kaupungissa. Sinne sitte muutinkin v. 1895 ja alotin pienen kauppaliikkeen. Ja nyt, kun olin vapaa toisen palveluksesta, sain tilaisuutta ottaa hiukan osaa kursseihinkin. Niinpä olin v. 1896 mukana kansanopistokursseissa, joissa sain uutta elämän innostusta, niitten etevien opettajien sanoista, jotka meille sydämmen lämmöllä puhuivat. Vasta nyt heräsin itsetajuntaan ja tunsin kansalaisvelvollisuuteni. Seuraavana kesänä otin myös osaa yliopistollisiin lomakursseihin, joissa sain uutta vakaumusta elämälleni.

Tämä teksti julkaistiin Santalan muistokirjoituksena Kylväjässä 41/1914. Esipuheessa ei muuta elämäänsä selitetä kovi yksityiskohtaisesti. Santala oli perustamassa raittiusyhdistystä nimeltä Toimela, hän oli "jäsenenä Helsingin raittiusyhdistysten yhteistoimikunnassa ja Helsingin raittiuspiirin toimikunnassa. Sörnäisten työväenyhdistyksessä ja yleensä Sörnäisten kansankodin harrastuksissa hän aikanaan puuhasi ensimmäisten mukana."

Osoitekalenterissa vuonna 1896 Herman Santala omisti Hermannin 6. korttelin osoitenumeron 1. Vuoden 1902 osoitekalenterissa on kartta, josta näkyy, että Hermannin tori oli samassa korttelissa ja koko alue käytännössä kiinni Sörnäisten vankilan muurissa.

Syysmyrsky etelärannikolla 1752

Loviisassa oli koettu myrsky 21.-22. lokakuuta, mutta sen jälkeen oli tyyntä ja kaupungin viereinen merenlahti oli alkanut jäätyä. Mutta viiden maissa illalla 24. lokakuuta nousi lounastuuli, joka puhalsi aamuyhteen ja puuskia oli tämänkin jälkeen. Tuuli nosti meriveden 2-2,5 metriä tavallisen tason yläpuolelle.

Vesi nousi taloihin, joista asukkaita pelastettiin ikkunoidenkin kautta. Kukaan ei menehtynyt, mutta kotieläimiä kuoli. Luonnollisesti laiturit ja satamarakenteet tuhoutuivat ja rannassa olleet pikkualukset eivät säilyneet vaurioitta.

Sama tuuli iski myös Helsinkiin, jossa ihmisiä pelastettiin soutuveneisiin, joilla kuljettiin katuja pitkin. Kaduille oli veden mukana tullut laiturin osia ja aluksia. Täälläkään ihmisiä ei kuollut, mutta suojiinsa jääneitä eläimiä menehtyi. Ranta-aitoissa säilytetyt tavarat kärsivät, juuri valmistuneet tuulimyllyt lensivät kumoon ja niin edelleen.

Myrskyn vaikutus on riippunut rannan muodoista, mutta lienee vaikuttanut näiden kaupunkien välilläkin. Mutta vain niistä on tietoja sillä Posttidningar julkaisi 5.11.1752 kaupungeista lähetetyt raportit tapahtuneesta.

Sääilmiö pääsi myös kansainvälisiin uutisiin eli oli osa Pariisiin Tukholmasta lähetettyä raporttia, joka julkaistiin Gazettessa 16.12.1752. Teksti ajoittaa myrskyt 5. marraskuuta, mutta kirjoittaja lienee poiminut edellä esitetyn sanomalehden päivämäärän erehdyksessä.

Kuninkaan mitalin ansainnut Juho Juhonpoika

Kannuksen Petäjän talossa 20.8.1709 syntynyt poika vietiin kaksi päivää myöhemmin kasteelle. Vanhemmilleen oli jo syntynyt kaksi tytärtä ja sukututkijan keräämä lapsisarja piteni lähes rauhan aikaan asti.

Juho oli siis vain 15-vuotias solmiessaan avioliiton 2.10.1726 eikä ehtinyt täyttää 16 vuotta ennen esikoispojan syntymää 12.6.1727. Lapsia syntyi lisää lähes vuosittain, mutta monet kuolivat sylivauvoina.

Vuonna 1738 Juhon isän vielä eläessä Petäjän tila jaettiin kahteen osaan. Juhoa pari vuotta nuorempi Jaakko sai toisen puolen ja Juho toisen. Juho otti isännyyden tosissaan rakentaen omalle puolelleen kahdeksan uutta rakennusta ("laga hus"), mutta päätti vuonna 1744, etteivät maat riittäneet kahden talouden elannoksi. Isä oli kuollut vuonna 1740, mikä teki lähdöstä helpompaa. Maista Juho sai veljeltään jonkilaisen rahallisen korvauksen.

Uusi koti oli Polven talo Ylivirran kylässä. Juho uudisti rakennukset ja laittoi pellot kuntoon. Myöhemmän kertomuksen mukaan apunaan oli vain yksi renki, mutta vanhin poikansa oli muuton aikaan 15-vuotias eli työkykyinen. Työllä ei voitu voittaa suon vieressä sijaitsevien peltojen hallanarkuutta, joten Juho päätti vuonna 1759 eli 50-vuotiaana aloittaa alusta aiemmin viljelemättömällä maalla Lestijoen rannoilla Hirvikosken läheisyydessä. Hän toivoi maita ympäröivien kivisten mäkien suojaavan hallalta.

Maaliskuuhun 1762 mennessä uudistilalle syntyi Juhon ja kahden poikansa voimin

Eli lyhyesti sanoen rakensivat paljon ja raivasivat paljon. Eikä tuossakaan kaikki, vaan talvisin takoivat suomalmista kirveitä, lapioita, viikatteita ynnä muuta, jotka vaihdettiin savolaiseen viljaan, kun uudisviljelyksen tuotto ei riittänyt 12-päiselle taloudelle. Ainoa ulkopuolinen apu toimintaan oli Hirvikosken myllyä käyttäneiden naapureiden päivätyöt. Vaimollaan oli hoidettavana 10 lehmää ja eläinsuojassa oli myös kolme hevosta ja pienempiä eläimiä. 

Tämä kaikki kerrottiin koko valtakunnalle Inrikes Tidningarissa 27.1.1763. Elämäkertaa ja saavutuslistausta ei oltu tehty sanomalehteä varten vaan se oli todennäköisesti lähetetty kamarikollegiolle, jotta Hirvikosken työ saisi palkintonsa.

Näin kävikin ja tämä saatiin lukea Inrikes Tidningarista 23.6.1766. Kamarikollegiossa oli edellisessä heinäkuussa päivätty kirjelmä, jolla Juho kahden poikansa kanssa sai uudistilaansa perintöoikeuden ja 50 vuoden verovapauden. Lisäksi Juho sai kuninkaan maanviljelyn edistämiseksi antaman mitalin, joka maaherran piti luovuttaa rahvaan läsnäollessa joko käräjillä tai maaverontarkistuksessa. Tämä toteutui tammikuussa 1766 Pyhäjoen käräjillä, jonne suostuntaveron määräämistä varten oli tullut edustajia kauempaakin. Juho oli niin sairaana, että häntä edusti poikansa Heikki.

Juho kuoli 21.3.1766.

Kokemäen Vuolteesta ja kartanon määritelmästä

Uuden Aatelin historia Suomessa kirjan sivulta 312 löysin 1700-luvun kohdalta Petri Karosen tekstistä kartanon määritelmän, jota ajattelin testata Kokemäen tiloihin laajemmin, mutta eksyin Vuolteen historiaan. Kuten olen aiemmin todennut, kasvoin Vuolteen entisillä pelloilla, joista vanhempieni kuoleman jälkeen omistinkin muutaman kuukauden ajan palan. Vuolteen omistushistoriaa 1800-luvulla olen selvitellyt, mutta mitä tapahtui sitä ennen? Ja oliko Vuoltee 1700-luvulla kartano?

Tuomaan sinetti. DF 1671

Seppo Suvannon Satakunnan henkilötiedoston mukaan Vuolteen todennäköinen ensimmäinen omistaja oli Tuomas Pietarinpoika, joka oli Ala-Satakunnan kihlakunnantuomarina ainakin vuosina 1420-37. Hänen leskensä Lucia mainitaan vuonna 1442. Lähes samanlaista sinettikuvaa kuin Tuomas käytti vuosina 1482-1511 Matti Filpuksenpoika, joka kirjoitti nimensä perään "af Wltis" ja kutsuu Vuolletta kartanokseen. Kun tuomarinviroilla oli taipumusta siirtyä maaomistusten tapaan suvuissa Matti voisi hyvinkin olla Tuomaan pojanpoika. Matti oli Ala-Satakunnan tuomari ainakin vuosina 1497-1511 ja samassa toimessa oli vuosina 1469-83 Filpus Tuomaanpoika, joka sopisi patronyymienkin puolesta välisukupolveksi.

Vaimokseen Matti sai (Jully Ramsayn mukaan) Sääksmäen Jutikkalasta Klaus Bitzin Katariina-tyttären. Matin kuoltua Vuoltee siirtyi tyttärelleen, joka peri myös Jutikkalan. Tyttären aviomies oli rälssisukuinen Erik Sluk. Häntä syytettiin vuonna 1526  rahvaan yllyttämisestä kuningas Kustaa Vaasaa vastaan ja juuri ennen strategista maasta lähtöä hän myi Vuolteen sukulaiselleen Erik Flemingille. 

Flemingin maaomaisuuksissa yksi Vuoltee ei paljoa merkinnyt ja hän myi tilan vuonna 1542 edellisten omistajien tyttärelle Kaarinalle ja tämän miehelle Henrik Jönsinpojalle, joka kuului Mynämäen Aarlahden rälssisukuun. Henrik kirjoitti vuonna 1563 nimensä perään "till Voltis" eli Vuoltee oli parin pääpaikka, jossa he todennäköisesti asuivatkin merkittäviä aikajaksoja. Asettuminen uudelle paikkakunnalle ei sujunut ristiriidoitta, sillä naapurikylä Villiön yksi isäntä kutsui Henrikiä varkaaksi ja sai tästä herjauksesta 40 markan sakon talvikäräjillä 1567. 

Kaarinan ja Henrikin poika Hartvig Henrikinpoika on saanut Georg Haggrénin kirjoittaman artikkelin Kansallisbiografiaan. Ingressin tiivistyksenä: "Vuolteen herra Hartvig Henrikinpoika oli 1590-luvulla Suomen aatelin johtavia henkilöitä. Hän kuului sotapäällystöön ja marski Klaus Flemingin lähipiiriin. Kun Kaarle-herttua oli syksyllä 1599 valloittanut kuningas Sigismundin kannattajien hallussa olleen Suomen, hän mestautti vihamiehenään pitämänsä Hartvig Henrikinpojan." 

Johtavuus ei riitä merkittävyyteen aatelin historiassa, sillä en löydä Hartvigia uutuuskirjan nimihakemistosta. Oli elämällään sitten merkitystä tai ei, sen dokumentoidut vaiheet eivät liity Kokemäkeen. Haggrénin artikkelin loppu kuitenkin tarjoaa seuraavan palan omistusketjua: "hänen oma sisarenpoikansa, vouti Augustin Larsinpoika vangitsi hänet ja toimitti Kaarle-herttualle; palkkioksi Augustin sai Hartvigin maaomaisuuden".

Vuolteen maihin kuului kaukaa Ulvilasta osa Lattomerta. Niilo J. Avellan artikkelissaan Entisen Ulvilan pitäjän maatilat III (Satakunta. Kotiseutututkimuksia 5) ei ole täysin varma Vuolteen omistuskulusta, mutta paremman puutteessa todettakoon hänen tietäneen, että Augustinin omistus jatkui ainakin vuoteen 1609. Seuraavat vuosikymmenet ovat hämäriä ja varmemmalta näyttää vasta vuosi 1631, jolloin Vuoltee kuului Nils Assersson Mannersköldille, jonka vaimon Katarina Böcklerin äiti Kaarina Eerikintytär oli syntynyt Mynämäen Aarlahdessa eli linkittyy aiempiin omistajiin. Mannersköldin intressit olivat kaukana Kokemäeltä, joten Vuolteella häntä oheisessa (SBL:n tarjoamassa) komeudessaan tuskin nähtiin. 

Mannersköld luovutti Avellanin tiedon mukaan Vuolteen Katarina-tyttärelleen 17.9.1640. Toinen, varmaankin Lindströmin Kokemäki-historiikkin nojaava esitys, kertoo, että Katarinan aviomies eversti Patrik Ogilvie osti tuolloin Vuolteen. (Ogilvien elämäkerta on koottu tietokantaan The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database.) Tämän ajan Vuolteen lampuotivoutia olen vuosia sitten selvitellyt ja tuolloin epäillyt, etteivät Ogilvie vaimoineen suuremmin Kokemäellä vaikuttaneet.

Vuoltee siirtyi seuraavaksi heidän Margaretha-tyttärelleen. Aviomiehensä everstiluutnantti Henrik Sassin kohdalla Ramsay ei ole Vuolteeta maininnut ollenkaan. Käytettävissä oli kivinen päärakennus Perniön Mälkkilässä, joten tuskin tämäkään pari Kokemäellä viihtyi. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa Avellanin version, jossa Vuoltee (ett lijtet Sätherij ben:dt Woltis) on siirtynyt 1680-luvun alkuun mennessä armeijauraa tehneelle Henrik-pojalle, joka lienee kuollut isonvihan alkuvuosina.

Avellanin mukaan Henrikin veljen leski Anna Magdalena Boije af Gennäs lahjoitti Vuolteen 12.3.1726 vävylleen luutnantti Otto Kristoffer Schulmanille, joka puolestaan myi sen eteenpäin jo 24.3.1726 Kokemäen kirkkoherra Johan Polvianderille. Tämän leski Margaretha Paulina esiintyy Vuolteen haltijana vuoden 1738 säterilistauksessa (KA 7515:2344), jolloin rakennuskanta ei ollut kovin kummoinen (försvarligen bebyggt). Tilanne on sama vuonna 1740 (KA 7522:1175v). 

Margaretha Paulina myi Vuolteen 23.5.1750 Huittisten kirkkoherra Nils Idmanille, joka lunasti tilalle perintöoikeuden 5.12.1757. Idman luonnollisesti asui Huittisissa, mikä merkittiin saman vuoden säterilistaukseen (KA 7564a:1048v), jossa Vuoltee on passelisti rakennettu (passabell bygd). Arvosteluasteikkoa en ole tullut koskaan selvittäneeksi, mutta suhteellisesti Vuoltee ei ainakaan ole Kokemäen loistokkain, sillä Kokemäenkartanossa oli varsinainen päärakennus, Rudanko yhdessä Vitikkalan kanssa on hyvin (väl) rakennettu, Säpilä tulkinnasta riippuen soreasti tai niukasti (nätt) rakennettu. Vuonna 1754 (KA 7583:1921) on Kokemäenkartanon päärakennus todettu puutteelliseksi ja muista päärakennuksen eli tavallista talonpoikaistaloa komeamman pytingin puuttuvan kokonaan.

Avellanin mukaan Idman myi Vuolteen vuoden 1770 paikkeilla Kokemäenkartanon tuolloiselle herralle Frans Henrik von Knorringille. Hän vaimoineen myi Vuolteen 9.2.1782 pojalleen, joka myi sen 10.6.1793 porilaiselle maaviskaali Georg Fredrik Mustelinille.

Näiden tietojen valossa Vuoltee oli minusta kiistatta kartano 1500-luvulla. Karosen edellä mainitut kriteerit 1700-luvulle ovat, että kartanon pitää täyttää vähintään neljä seuraavasta kuudesta ehdosta

1. "omistaja edusti eliittiryhmiä, mutta hänen ei silti välttämättä tarvinnut olla aatelinen"
2. "tila oli maaverosta vapaa, tavallisimmin säteri eli asumakartano"
3. "tilalla tuli olla joko veronsa kartanoon maksavia talollisia ja/tai omia torppareita"
4. "työvoiman valvonnasta vastasi erillinen tehtävään nimetty vouti tai muu omistajan palkkaama etumies"
5. "päärakennus oli huomattavasti näyttävämpi kuin suurehko talonpoikaistalo ja sen eri huoneiden väliset hierarkiat olivat selkeärajaiset ja sieltä löytyi muitakin vastaavia statuksesta kertovia merkkejä"
6. "kokonaisuuteen kuului puutarha tai puisto"

Kohdat 5 ja 6 eivät täyty, joten turha tarkistaa muita. Ja turha käydä yksityiskohtaisesti läpi Kokemäen muita ehdokkaita, kun verifikaattien tietojen nojalla ainoastaan Kokemäenkartanolla on mahdollisuudet menestyä. 

P. S. Aiempia nipotuksiani kartanoksi kutsutuista (Lauttasaaren "kartanossa", Puotilan kartanomuotoisella tilalla) voisi tarkistaa uutta kriteeristöä vasten.