maanantai 16. tammikuuta 2017

Rippikirjat on indeksoitu!

Syyskuun 15. päivä viime vuonna luin MyHeritagen blogitekstiä Uusi: 33 Miljoonaa Suomalaista kirkonkirjaa lisätty. Konekäännökseltä näyttävä teksti lupasi digitoituja kirkonkirjoja epärealistiselta ajalta 1657-1915 (taisi loppuvuosi olla alunperin 1950). Vielä erikoisemmin
Vaikka osa Suomen kirkon kirjoista löytyi jo aiemmin netistä, kuitenkin ei-indeksoidut kuvat, ei ollut koskaan kokonaan indeksoitu tai etsittävissä, ennen kuin nyt. Suomen Arkistolaitoksen luvalla, MyHeritage on ensimmäisenä ottanut vastaan kovan haasteen indeksoida kirkonkirjat ja lastenkirjat. Ne löytyvät nyt ensimmäistä kertaa netistä, täysin indeksoituna ja etsintä valmiina, ja vain MyHeritagessa.
Rippikirjoihin nimihakemistot? Vau vai täh? Ihmeissäni linkitin saatteella
"Tässä luvataan nyt niin ihmeitä, että on vaikea uskoa silmiään. Voisiko joku palvelun käyttäjä kommentoida todellista tarjontaa?" 
tekstin Facebookissa Harrastuksena sukututkimus -ryhmään. Siellä ei herännyt ihastusta vaan epäilystä ja keskustelua maksullisuudesta. Vain yksi osallistuja totesi "Yli 100 v niin sain nätisti oikean rippikirjan sivun esille heti." eikä tähän kiinnitetty mitään huomiota.

Koska en itse ole MyHeritagen käyttäjä unohdin asian ja jäin siihen käsitykseen, että se oli vedätystä. Kunnes täysjärkinen tuttavani totesi erään ongelman ratkaisusta
Myheritagen hakukoneella nämä nimittäin löytyi ihan helposti - he ovat indeksoineet suuren osan digitaaliarkistossa olevista rippi- ja lastenkirjoista. Tästä ei ole hirveästi puhuttu (ainakaan niillä foorumeilla joita mä seuraan) - vaikka se on mielestäni Hiskiin verrattavissa oleva saavutus!
Saatuani tämän jälkeen itse mahdollisuuden testata hakua voin yhtyä tuttavani arvioon. Löysin monta uutta kirkonkirjan sivua (päällimmäisinä mielessä olleisiin) Belineihin ja Sund/Sunneihin. Hakuominaisuudet eivät ole kovin kummoiset, kuten FB-keskustelussakin todetaan. Tuloksia näytetään lähinnä nimen perusteella ja oikealla syntymäajalla ei ole hirvittävästi merkitystä. Eli patronyymiä käyttävien haku ei varmaankaan ole helppoa kuin heinänteko, mutta ehkä kuitenkin helpompaa kuin kokonaisten rippikirjojen läpikäynti hakien neulaa heinäsuovasta.


Summauksena. Jään miettimään
1) sitä miten tämä indeksointi on näinkin hyvin saatu tehtyä.
2) sitä miten epäuskottava viestintä ja epäluotettava maine voi pilata kohtuullisen hyvän tuotteen markkinoinnin.

Louis Sparren piirros kirjasta Finland in the Nineteenth Century: by Finnish authors. Illustrated by Finnish artists. British library, Flickr Commons

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Se, mikä ei löydy, on myös tärkeää

Tänään aamupäivällä päivitin Facebookiin:
Eilen ryhdistäydyin ja aloin käydä läpi Petter Sundin elinajan Helsingin pitäjän käräjiä. Yhden vuoden ehdin tehdä ja urakka näytti aikaa vievältä. Tänä aamuna piti jatkaa, mutta ajattelin, että *ehkä* olisi hyvä katsoa vanhojen muistiinpanojen löydökset pohjaksi. Joo. Oli *aika* hyvä idea. Olin nimittäin vuosia sitten istunut KA:ssa mikrofilmien kanssa ja käynyt läpi kaikki käräjät. Merkiten muistiin nollatulokset (tärkeää!) ja löydökset siistiin puhtaaksikirjoitettuun taulukkoon. Kiitos menneisyyden minä!
Miksi painotin nollatulosten merkitystä! Mitä merkitystä on A4:llä, jossa luetellaan käräjiä, joissa Petter Sund EI ole esiintynyt? Eikö oleellista ole se, kun hän on paikalla?
Negativisilla merkinnöillä on kaksi merkitystä. Erityisesti kun kyse on vuosia vanhoista muistiinpanoista ja tiedän istuneeni Kansallisarkiston mikrofilmisalissa, jossa tein hommaa työpäivän jälkeen ja aukioloaikojen puitteissa, on oleellista tietää, että tosiaan olen käynyt (tuolloisilla kyvyilläni) käräjät läpi. En sieltä täältä vaan loppujen lopuksi kattavasti.

Toiseksi näin järjestelmällisesti esitettynä näen selvästi milloin Petter Sund alkoi toimimaan pitäjän puolella ja milloin hänellä ei vielä ollut siellä mitään intressejä.

Järjestelmälliset ja siistit muistiinpanot eivät ole paperikasoilleni tyypillisiä, joten olen erittäin kiitollinen menneisyyden minälleni.

Lisäksi olen erittäin iloinen, että nämä käräjäpöytäkirjat on nykyään digitoitu ja voin täällä kodin rauhassa kiroilla yrittäessäni ymmärtää käsialoja. Nyt siihen onkin enemmän aikaa, kun ei tarvitse haravoida juttuja vaan voi linkit kerättyään hypätä kuhunkin suoraan.

Päädyin komeaan kartanoon

Petter Sundin elämän kokoamisen ohessa pitää palata jälkeläistensä haravointiin (että kirjaan saa lisäsivuja sukutauluista). Edellinen osa tästä sarjasta päättyi surullisesti, mutta kuten otsikosta voi päätellä, tämä ei.

Petterin Isak-pojan isäänsä huomattavasti paremmin taloudellisesti pärjänneen Carl Magnus Sunnin tyttären Maria Sophian taulussa roikkui yksi tytär ilman kuolinaikaa. Tämä Henriette Sophie oli syntynyt Helsingissä 2.9.1800 ja menettänyt isänsä kauppias Henrik Christian Schwartzin kuolemalle 31.3.1809. Kun veljensä Wilhelm Christian kuoli Helsingissä 27.3.1851, lähiomaisia ei ollut enää yhtään elossa.

Helsingin kaupunginarkiston tonttikortistosta selviää, että Henriette Sophie on vielä samana vuonna myynyt Aleksanterin- ja Helenankadun kulmasta talon, joka oli hänen lapsuuden kotinsa ja isänsä perintö.


Tosin tuolloin ja nykyään uudelleen muotoiltuna paikalla olevan talon oli rakennuttanut vuonna 1813 Henriette Sophien isäpuoli Adolf Fredrik Gebauer. Balderin talon verkkosivulta selviää, että varsinainen lapsuudenkoti oli "ollut taitekattoinen puutalo. Se oli palanut 17.–18. marraskuuta 1808 raivonneessa tuhoisassa palossa, joka autioitti lähes koko Helsingin keskustan. Puutalosta jäi ainoastaan kellarit."

En tiedä millä mielellä Henriette Sophie kivitalon Helsingin keskustassa jätti ja ennen tätä tutkimuskierrosta en tiennyt minne hän meni. Innoton Helsingin sekavien rippikirjojen selailu ei auttanut eteenpäin, mutta järkeilin, että kuolinilmoitus sanomalehdessä oli mahdollinen. Olin oikeassa. Helmikuun alussa 1889 se julkaistiin muutamissa lehdissä.


Nya Pressen julkaisi 5.2.1889 kuolinilmoituksen lisäksi pienen muistokirjoituksen, jonka mukaan Henriette Sophie Schwartz oli muuttanut Lohjan Kirkniemen kartanoon vuonna 1855 ja ollut työteliäs elämänsä loppuun asti.


Miten helsinkiläinen vanhapiika oli päätynyt Kirkniemeen, joka Museoviraston sanoin on "yksi Suomen ylhäisaateliston kartanoista"? Tässä ei ole suurempaa ihmettelemistä, sillä kurkistamalla rippikirjaan huomasin, että kartanon isäntänä muuton aikaan oli Henriette Sophie Schwartzin sisaren poika Carl Ulrik von Christierson. Tämän kuoltua 26.2.1861 kartano jäi suvulleen, joten työteliäs sukulaistäti sai asua siellä elämänsä loppuun. Pää- tai sivurakennuksessa.

P. S. Carl Ulrikin sisko Beata Carolina meni naimisiin venäläisen kontra-amiraalin kanssa. Heidän poikansa Wikipedia-sivu ranskaksi on varmaan komeampi kuin yhdelläkään muulla Petter Sundin jälkeläisellä.

P. S. 2 Rakennuspiirros Balderin sivustolta. Kirkniemen kartanosta Signe Branderin kuva, joka on kirjasta skannattu Wikimediaan.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Tammikuun alkupuolta

30.12.
31.12.
1.1.
  • Historioitsijan lohdutus
  • Äiti, tehdäänkö makaroonit tehtaassa? Älä tyttö tyhmiä puhu, ne kasvavat makaroonivainioilla!
  • Mistä lähtien Uudenvuoden konsertti Wienistä on näkynyt suorana lähetyksenä Suomessa? Tietääkö @elavaarkisto ? [Ei kukaan tiennyt. Tai ainakaan vastannut]
5.1.

6.1.
8.1.
  • Eukot ja koohotus? Näin kerrotaan naisjärjestön historiasta? [Leike Ylen verkkosivuilta]
12.1.
13.1.
  • Kun kierossa asennossa istuva kuvataan yläpuolelta... kiitos @Kansallisarkist [Isosta kuvasta leikatussa osassa kuuntelen Kari-Matti Piilahden esitelmää Tieteiden yönä.]
  • Hämmästyttävän vaikeaa etsiä väliviivallista sanaa. Tekstihaut avuliaasti sallivat viivan paikalle esim. välilyönnin tai pilkun.
14.1.
  • Kaveri viestitti: "voin kertoa että nimesi herättää kauhua pienissä mutta asiantuntevissa piireissä." Pitäisikö tästä olla ylpeä vai hävetä? [Kohtelias Aira Roivainen, joka ei ole koskaan tavannut minua, vastasi "Ylpeä siitä pitää olla. Sinä et mielistele ketään. Aina perustelet hyvin ja tuot uusia näkökulmia esille."]

3. tieteen päivä

Perjantaina tieteen päivillä aloitin sessiossa Maan rajoihin puristettu historia. (Se kuvattiin, verkossa nähtävillä. Pliis, lopettakaa katsominen ennen yleisökysymyksiä.) Pertti Haapala alusti toteamalla, että usein puhutaan/kirjoitetaan huolimattomasti Suomesta toimijana niin, että "syntyy mytologinen maailmanhistorian toimija" ja "olimme olemassa ennen kuin meitä oli". (Kuva Fyren 18/1906)

No, mitä oli, kun ei ollut Suomea? Tapio Salmisen mukaan niin paljon, ettei hän ehtinyt kaikkea kunnolla selittääkään. (Hyppään itse yli kartan, vaakunat ja herttuat.) Ensin oli 1000-luvun alussa yksittäisiä mainintoja maasta ja maakunnista käsikirjoituksissa ja riimukivissä. Sitten piispa ja Turun hiippakunta, kun maallista hallintoa edustivat vielä sinettimaakunnat. Tähän aikaan puhuttiin Itämaista monikossa ja 1400-luvun alussa Itämaasta. Vuoden 1442 Kristofferin maanlain sanotaan koskevan Turun hiippakuntaa ja kahta (eteläinen ja pohjoinen) Suomen laamannikuntaa. Lopulta Kalmarin unionin aikana hallinto laitetaan uusiksi ja aletaan käyttää nimeä Finland Ruotsiin kuuluvasta alueesta "meidän puolellamme" Itämerta.

Mistä päästiin näppärästi Petri Karosen peruskurssiin aiheesta Ruotsi-Suomi. Minullahan on ollut sen kanssa hieman haasteita ja kun nyt sain kaipaamani ammattilaisen asiaa selittämään kuuntelin kuin piru kirkonmenoja. Karosen selvityksen mukaan termin todennäköisesti keksi E. G. Palmén, joka käytti sitä Oma maa -kirjoissa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Vänkyrä kun olen, niin tein haun digitoitujen sanomalehtien puolelle, jossa varhaisin löytämäni esiintymä on Uudessa Suomettaressa 18.8.1895. Vaikka Karosen mukaan Ruotsissa termiä on alettu käyttää ahkerammin vasta 2000-luvulla aikaisin löytämäni esiintymä on Göteborgspostenista 3.11.1865.
Mutta samapa tuo, kun on kerran väärin kumminkin.

Karonen pääsi lopuksi Ruotsin luonteeseen konglomeraattivaltiona. Olin täysin kärryillä kun hän puhui vakioilmaisusta "Sverige och Finland" (ks. yllä linkitetty blogiteksti). Uutta minulle oli, että tätä vastasi "rike och storfurstendome". Olin kuvitellut Suomen sentään kuuluneen valtakuntaan! Mutta ei.

Aivan lopussa Karonen esitti tulkinnan, että jos Ruotsi-Suomi tarkoittaa jotain, niin se on Ruotsin (=valtakunta+suurruhtinaskunta) ydinalue eli jättää ulkopuolelle Norrlannin, Lapin, Pohjanmaan ja eteläisen Ruotsin (en tarkoita Pommeria). Tässä logiikassa en pysynyt kärryillä, mutta jatkossa
a) en (tietenkään) käytä sanaa Ruotsi-Suomi, sillä se paljastaisi sivistymättömyyteni
b) enkä enää käytä ilmaisua Ruotsin valtakunta kuvitellen, että tämä kattaisi Suomen.

Lopuksi Pertti Haapala puhui Suomen talouden noususta 1800-luvulla osana kansainvälistä taloutta ja totesi, että samalla kuin Suomi kansanvälistyi ja modernisoitui oli kansallinen historia ja taide kovassa nousussa. Ehkä ristiriitaista, mutta ääneen jäi sanomatta, että sekin oli kansainvälinen trendi.

Iltapäivällä, laitettuani juuri paneelikeskustelut pannaan, menin kuuntelemaan Inkeri Koskisen joihtamaa paneelikeskustelua Suomen kuvitteellisesta historiasta. Tarpeeksi aikaa ja hyvät puhujat (Ulla-Maija Forsberg, Seppo Knuuttila ja Derek Fewster) takasivat helmiä jopa yleisön innokkaan osallistumisen lomassa. (En pitänyt suutani kiinni minäkään.)

Koskinen yritti useammalla kysymyksillä vierittää vastuuta tutkijoille. Että verkossa pitäisi olla vapaasti uutta tutkimusta. Että pitäisi osallistaa. Näihin ei tartuttu. Knuuttila totesi (mielestäni oikein) ettei ongelmana ole tiedon saanti, vaan pitäisi miettiä kuvitteellisen tuottajien motivaatiota ja intentiota. Fewster mainitsi historiantutkimuksessa osallistajana Jorma Kalelan, mutta sanoi, ettei tämän malli juurtunut.

Jälleen kerran todettiin, ettei tutkimus löydä lukijoita vaan tieto menee paremmin perille romaaneina. Tätä kommentoi kitkerästi yleisöstä ainakin Jukka Korpela. Muistiinpanoissani on toisessa kohtaa Knuuttilan kuvausta Jalmari Jaakkolan ja Kaarle Krohnin yhteistyöstä, joka tuotti "niin hurmaavaa tulkintaa" rautakauden Suomesta ettei siihen purrut aikalaiskritiikki ja kuva jäi elämään sadaksi vuodeksi. Olisikohan mahdollisesti niin, että tavalla esittää asia on merkitystä viestin perillemenolle?

Internet oli tietenkin taas kaiken pahan alku ja juuri. Viis siitä, että Knuuttila aloituspuheenvuorossaan mainitsi nakkilalaisen Verneri Ruususen tarjonneen 1892 SKS:lle keräämäänsä uutta länsisuomalaista Kalevalaa, jonka hän oli kirjoittanut omalla pikakirjoituksellaan. SKS ei halunnut rahoittaa puhtaaksikirjoitusta. (Ruususesta ei muuten löytynyt pikaisella internethaulla mitään tietoa.)

Hupaisasti (minun näkökulmastani) esillä olivat amatöörejä enemmän Ihan Oikeiden Tutkijoiden lapsukset heidän eksyessään osaamisalueensa ulkopuolelle. Haavio etymologiaan ja Klinge muinaisuuden merivaltoihin.

perjantai 13. tammikuuta 2017

10 tuntia tiedettä

Eilinen tieteen päivien ja yön maratonini alkoi Suomalaisuuden alkuperä -sessiosta, joka täytti yliopiston ykkössalin seisomapaikkoja myöden. Ensimmäisenä puhuneilla arkeologeilla oli linjaerimielisyys. Mika Lavennon puheessa Suomen alueelle saapui esihistoriassa "suomalaisia" ja Petri Halisen esityksessä "maahanmuuttajia".

Päivi Onkamon geneettikan esityksestä opin, että puolella Suomen miehistä (suurempi osuus idässä ja pienempi lännessä) on N1c1-linja, jonka esi-isä eli joskus 6000 vuotta sitten Kiinan tienoilla. Noin kolmanneksella naisista taas on äitilinja, jota löytyy (käytännöllisesti katsoen) vain Suomen nykypopulaatiosta. Joukossamme on siis sellaisia joiden esiäiti on asunut Suomen alueella jo 4000-6000 vuotta sitten - tai on jotenkin muuten saanut rajattua kaikki jälkeläisensä tänne.

Viimeisenä sessiossa puhui Outi Vesakoski, joka edusti tutkimusryhmää, jossa evoluutiobiologian analyysimenetelmiä on sovellettu suomalais-ugrilaisiin kieliin ja suomen murteisiin. Jälkimmäisistä Vesakoski vilautti tuloksia, joissa näkyi mitkä murrealueet olivat vaikuttaneet toisiinsa eli missä ihmiset olivat olleet kanssakäymisissä. Tästä olisi kiva kuulla joskus lisää. (Tämä sessio on jo nähtävissä verkossa.)

Toinen sessio oli otsikoltaan Vapauden aika ja sen perintö. Jari Ojalan esitys oli mielenkiintoisin. Hän tarkasteli taloudellisten vapauksien vaikutusta myöhemmälle kasvulle ja teollistumiselle. Ensinnäkin minua kiinnostaa 1700-luvun lopun vaurastuminen, johon törmäsin krinoliinien taustoituksessa, kun sekä suomalainen että ruotsalainen tutkimus ajoitti talonpoikaisten muodin seuraamisen tähän aikaan. (Edelleenkin epäilen, että lähteillä eli perukirja-aineiston alkamisella on osuutta asiaan.) Toiseksi Ojala käytti analyysissaan Juutinrauman tulleja, joihin ihastumiseni ei ole laantunut.

Henrika Tandefelt käsitteli Kustaa III:n onnistunutta tapaa oikeuttaa vallankaappauksensa vuonna 1772. Minut pysäytti kalvo, jossa tiivistettiin kaappauksen tuoneen "laillisuuden ja turvallisuuden" (kansanvaltaisemman) omavaltaisuuden tilalle. Tuli mieleen Franco ja Hitler.

Sitten vaihdoin päivän yöksi piipahtamalla SKS:llä, jossa tutkija Ville Valta esitteli seuralle vuonna 1963 lahjoitettua (todennäköisesti) 1640-luvulla kirjoitettua Kristofferin maanlain suomennosta, joka oli löytynyt 1922 Aitolahden Kiikkisten talon ladon/navetan vintiltä. Digitoinnin yhteydessä sidos oli purettu ja kansista löydetty painatteita, jotka auttavat ajoituksessa. Käsikirjoituksesta on juuri alkamassa kielitieteellinen tutkimus, mutta minulle jäi epäselväksi, että oliko se odottanut tutkimusta vuodesta 1963?

Sitten Kansallisarkistolle, jossa Kari-Matti Piilahti puhui Suomen Sukututkimusseuran ja sukututkimuksen historiasta Suomessa. Näistä tulee kaksi artikkelia Genokseen.

Seuraavaksi ohjelmassani oli Tieteiden talolla peräkkäin kaksi paneelikeskustelua. Miten olin onnistunut unohtamaan viime vuonna tekemäni päätöksen jättää paneelikeskustelut väliin? Useimmiten niistä ei saa mitään irti ja nämä kaksi vahvistivat havainnon. Jälleen kerran.

Olin jo lähdössä kotiin, mutta pysähdyin tiedebloggaajien bongauspisteeseen, jossa oli puhumassa Tiina Raevaara. Hän selitti kirjoittaneensa Suomen Kuvalehden blogiinsa peräti kuusi kirjoitusta kuukaudessa, kun näin oli rahaa vastaan sovittu. Aivan muuta kuin minun tuntemani bloggaus.

Taas olin matkalla kohti ulko-ovea ja tapasin tuttavani. Hänellä oli illan ohjelma, josta tarkistin mitä kalenterini merkintä "arkeologia" tarkoitti. Päätin, ettei sitä kannattaisi sittenkään jättää väliin, mikä oli päivän fiksuin valinta.

Ensin Elisabeth Holmqvist-Sipilä ja Riitta Rainio puhuivat esihistorian rajoista. Holmqvist-Sipilä toi esiin tapauksia, joissa nykyiset valtiorajat ovat vaikuttaneet oletuksiin menneisyyden maailmasta. Ääniä tutkiva Rainio kertoi esimerkkejä äänen muodostamista rajoista esihistoriassa. Kulkuset ja kellot vaatekoristuksina rautakauden Suomessa loivat rajaa rikkaiden ja vähemmän varakkaiden välille. Kalliomaalausten pinnat eli rajat kaikuivat.

Sitten Derek Fewster esitti kuusi esimerkkiä arkeologiasta tai muinaisuuden kuvasta Suomea rakentamassa. Esimerkiksi kun keskusteltiin naisten äänioikeudesta oli liikkeellä postikortteja, joissa nainen oli pukeutuneena tuolloin suosittuun "muinaiseen" Aino-pukuun. Samalla kun yritettiin päästä poliittiselle kentälle yritettiin päästä osaksi Suomen menneisyyttä.


Lopuksi Visa Immonen käsitteli kivikirvestä suomalaisuuden symbolina. Ajatus kuullosti ensin älyttömältä, sillä jos joku esine maailmassa on ollut universaali, niin kivikirves. Mutta Immosen esitys (puoli kymmenestä kymmeneen illalla) vakuutti, että kivikirves tosiaankin on nähty osana sotaista ja voitokasta menneisyyttä, luontosuhdetta, design-osaamista ja vielä muitakin suomalaisuuteen liitettyjä asioita. Erinomainen esitys.

Kuvat Flickr Commons hakutuloksia.

torstai 12. tammikuuta 2017

Muistin politiikasta


Eilen alkoivat sunnuntaihin asti jatkuvat Tieteen päivät. Ohjelmassa on joka päivä jotain minua kiinnostavaa, mutta eilen vain yksi sessio: Muistin politiikka.

Siinä ensimmäisenä Ulla Savolainen kertoi tutkimuksestaan vuosina 1944-46 internoitujen saksalaisten ja unkarilaisten muistoista ja yleisestä internoinnin unohtamisesta. Käsitteiden esittely ilmaisuin "representaatioiden kokoelma" ja "tulkinnan skeema" ei minulle täysin auennut, mutta perustulos toivottavasti tuli perille oikein.

Eli miksi internoinninsta ei vuosikymmeniin puhuttu? Ensinnäkin sitä pidettiin ajalleen tavanomaisena ja vähäpätöisenä. Toiseksi ei ollut sopivaa mallia, jolla aiheesta kertoa. Internointileirien vertaaminen keskitysleireihin tai Neuvostoliiton gulageihin ei toiminut eikä ollut selviä pahiksia ja hyviksiä. Kolmanneksi saksalaisuutta ei haluttu tuoda esiin.

(Kun itse mietin, miksei 1802-matkasta ollut säilynyt muistitietoa melkein samanaikaisten keisarimatkojen tapaan, pääsin vain lopputulemaan: "kukaan ei halunnut muistaa eikä muistella". Olisin voinut analysoida enemmän?)

Hilajisuus internoinnista päättyi kun YLE esitti vuonna 2003 Mikko Määttälän dokumentin Vankileirien Suomi. Dokumentissa tuotiin esiin, että internointi ei ollut täysin tavanomainen. Ohjelma kyseenalaisti suomalaisten virkamiesten päätöksiä eli loi vastakkainasettelun internoitujen "uhrien" ja "virkaintoisten roistojen" välille. Voitiin kertoa tapahtuneesta tutuilla tavoilla.

Dokumenttia seurasi Kansallisarkiston selvityshanke, Määttälän tietokirja Vihollisena vangitut ja lehtiartikkeleita. Sekä internoitujen yritys saada korvausta tapahtuneesta. Korvauslaki lopulta säädettiin, mutta Savolaisen haastattatelemat olivat siihen tyytymättömiä. Savolaisen tulkinnan mukaan korvaus nähtiin asian loppuun käsittelynä, jonka pitäisi vaientaa keskustelu, jonka heidän mielestään pitäisi jatkua.

Päätuloksena siis, että hiljaisuus menneisyyden tapahtumasta tai aiheesta voi johtua aktiivisen vaientamisen sijaan siitä, ettei ole kertomisen mallia.

Lopuksi sessiossa puhui Jukka Rantala muistin politiikasta koulujen historian opetuksessa. Edelleen hätkähdän, kun ääneen sanotaan, että historianopetuksen tehtävä kouluissa on ollut luoda kollektiivinen kansallinen identiteetti. (Vrt pakkokoulu) Minulle uutta oli 60-luvun (?) ajatus, että esittämällä suurmieshistoriaa, jossa tavallinen ihminen ei ollut toimija, nuorisoa passivoitiin. Miksi osallistuisi, kun ei aiemminkaan oltu osallistuttu.

Rantala, viitaten opintosuunnitelman sanamuotoihin, väitti, että enää ei kansallisen identiteettirakennuksen pitäisi näkyä Suomen koulujen historian opetuksessa. Tilalle on tullut kulttuurinen identiteetti, mikä moinen sitten lieneekään. Opetuksen tarkoituksena on nyt tiedon käsittelyn oppiminen, erilaisten menneisyyskertomuksien hallitseminen.

Rantalasta ei enää ole nuorison yhtenäiskulttuuria ja muistin politiikka ei enää ole samalla tavalla hallittavissa. Minä näen edelleen menneisyydessäkin niin paljon eroavaisuuksia (maantiede, sosiaalinen ympäristö yms.) etten oikein niele tällaista käsitystä erosta nykymaailmaan, mutta ehkä omassa ajattelussani/muistissani on jotain vinksallaan.

Kuva: Flickr Commons hakutuloksia sanalla memory.