Suomeksi sanottua

Johan Fredrik Randén oli yksi monista entisajan ihmisistä, jotka Wikipedian ja yleisen kirjaston puutteessa keräsi mittavan muistiinpanokokoelman. Randénin osalta siitä on myös ilmeisesti merkittävä osuus tallentunut Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmiin. Selasin lukuisia kirjoiksi sitomia kokonaisuuksiaan läpi ja totesin pääasiallisen sisällön olevan ruotsinkielisistä kirjoista tai sanomalehdistä kopioitua. Signumin DD 207H saanut erosi joukosta olemalla lähes alusta loppuun sanontoja, mutta kun nekin olivat ruotsiksi... paitsi etteivät sitten olletkaan.

Valokuvasin käsivaralta kaikki suomenkieliset tekstit. Parissa ruotsinkielisessä oli viitteitä 1840-luvun sanomalehtiin, joten kokoelmaa on työstetty tuolloin tai myöhemmin. Useiden murre vaikuttaa minusta varsinaissuomalaiselta, mutta en ole kieliekspertti. Käsialaa osaan lukea sen verran, että jätin puhtaaksikirjoituksen tekemättä muista kuin työekonomisista syistä. (Kuvan saa isommaksi ruudulle klikkaamalla sitä.)

Minna Canthin pöydän takaa

Ylläoleva valokuva löytyy monelta verkkosivilta ja oli julkisuudessa jo Otavassa 1/1915 kuvatekstillä "Skruuvipöydässä. Hanna Levander, Alma Tervo, Maiju-tytär, Minna Canth." Vietämme Canthin päivää, mutta marginaalin ystävänä kysyn "kuka oli Alma Tervo?"

Naisten äänessä 16/1912 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Alma Tervo oli syntynyt Oulussa ja hautakivensä kertoo päiväksi 12.2.1863. Tiedot vahvistuvat Oulun kasteluettelolla, johon Alma Johannan vanhemmiksi on merkitty kauppakirjapitäjä Heliodorus Jacob Tervo ja vaimonsa Agnes. Rippikirjasta näkyy, että Alma menetti äitinsä tammikuussa 1867 ja sai äitipuolen syyskuussa 1868. Jossain vaiheessa Alma on siirtynyt kummiensa Herman ja Maria Tervo kasvatiksi.

Sanomalehdessä Savo 3.8.1912 julkaistun muistokirjoitus kertoo, että Alma Tervo muutti vuoden 1885 tienoilla Oulusta Kuopioon

konttoristiksi Lignell & Piispasen firmaan, hän osoitti työssään erinomaista taitoa ja itsenäisyyttä, sekä innostusta ja näppäryyttä. Hänen työkykynsä ja intonsa tuli kohta käytetyksi muissakin harrastuksissa kuin kauppaliikkeen alalla. 

Vaikka hän oli käynyt ruotsalaista tyttökoulua, niinkuin useimmat tytöt siihen aikaan, oli hän mieleltään lämmin suomenmielinen. Kun suomalaista yhteiskoulua tänne hommattiin, oli Alma Tervo koulun perustajia. Hänen sujuva kynänsä teki hänet kuin luoduksi sihteerin tehtäviin, jona hän oli johtokunnassa alusta alkaen niin kauan kun hän oli paikkakunnalla. Kaikkia suomenmielisten yrityksiä paikkakunnalla hän kannatti. Hän oli Suomalaisessa seurassa, Konkordia-yhdistyksessä, Rouvasväen yhd., Naisyhd. toimivana ja vaikuttavana jäsenenä. 

Naisten ääneen kirjoittanut jatkaa

Muutettuaan Helsinkiin v. 1898, jossa hän palveli Suomen Merivakuutus O. Y:ssä, rupesi hän Naisasialiitto Unionin jäseneksi, toimi kuten ennenkin Konkordia liiton tilientarkastajana, oli mukana sortovuosien taistelussa j. n. e. 

[...] säilytti hän koko elämänsä pohjalaisen luonteen pääpiirteet: sen koruttomuuden, avomielisyyden, reippauden ja rakkauden vapauteen. Pohjalaista tulisuuttakin hänessä oli, mutta sen hän oli oppinut kovan itsekasvatuksen kautta pitämään aisoissa. Tämä seikka sekä hänen
myötäsyntynyt huumorinsa, hyväntahtoisuutensa ja hienotunteisuutensa tekivät hänen hyvin suosituksi seuraelämässä. Hän ei puhunut liikoja, mutta se minkä hän sanoi, oli aina hyvin sattuvaa ja osotti hänen ajatustensa selvyyttä. Kun tähän vielä tuli lisää hänen suuri vaatimattomuutensa, oli aivan luonnollista että hän sai paljon ystäviä, että esim. aivan ventovieraat niissä parantoloissa, joissa hänen viime vuosina täytyi terveytensä takia oleskella, liittyivät häneen.

Alma Tervo oli kuollessaan vain 49-vuotias, mutta oli ehtinyt kuolemaan valmistautua. Testamentissaan hän oli määrännyt "8,000 mk. annettavaksi Oulun vanhain kotiyhdistykselle säilytettäväksi Herman, Maria ja Alma Tervon lahjoitusrahastona, jonka vuotuisilla koroilla on valmistettava yksi tai useampi vapaapaikka kodissa varattomille ja kivuloisille naisille, jotka eivät olivat toimineet konttoritöissä tai muulla liikealalla. Samalla on neiti Tervo tahtonut kiinnittää kasvatusvanhempainsa kirjanpitäjä Herman Tervon ja tämän vaimon Maria Tervon muiston ei ainoastaan antamalla rahastolle heidän nimensä vaan myöskin vakuuttamalla heidän lähenneille sukulaisilleen etuoikeuden mainittuihin vapaapaikkoihin. " (US 16.11.1912)

Tilan omistus ei selviä rippikirjoista

Minulla on ikävä kutina, että olen kirjoittanut tästä aiheesta äskettäin, mutta ilmiselvästi kaipaan itse kertausläksyä: toisinaan rippikirjoissa näkee merkintöjä tilojen omistajista, mutta tavanomaisista kirjauksista ei kannata kehitellä tilan omistusketjua.

Tämä kävi ilmi, kun (kuten arvasin) jatkoin Abraham Stenfeltin selvittelyä, johon liittyi Siikajoen Kiviniityn tila ihmisineen ja omistajineen. Aloitin rippikirjoista, joissa Abrahamin isoisä näyttää koko tilan isännältä 1820-luvun alussa. Tilalleen tulee vävynsä, jonka kanssa mainitaan tämän veli. Joten reippaasti oletin, että tilan oli perinyt Abrahamin täti, jonka aviomiehen mukana sattui tulemaan veljensäkin.

Abrahamin asetuttua aloilleen ja mentyään naimisiin jo lapsensa synnyttäneen naisen kanssa, heidät merkitään omaksi taloudekseen Kiviniittyyn. Vaimon isä oli ollut aiemmin Kiviniityssä yhden talouden päänä, joten arvelin suoraviivaisesti, että Abraham viljeli vaimonsa perimää osuutta.

Mutta onneksi näin tarpeelliseksi kurkistaa henkikirjoihin. Niissä oli ulkopaikkakuntalaiselle häkellyttävä määrä kanssa-asujia, joten jonkinlaisen tolkun saamiseksi aloin etsiä tilalla asuneiden perukirjoja, jotka onnekkaasti on digitoitu. (Luonnollisestikin lainhuudot olisivat paras lähde, mutta niitä ei ole Siikajoen osalta vielä digitoitu.)

Ja näin selvisi Abrahamin isoisän perukirjasta (ja tarkemmasta kirkonkirjojen luvusta), että tämä oli vain pari viikkoa ennen kuolemaansa myynyt puolet Kiviniitystä Hailuodolta tulleille veljeksille. Kuolinpesä oli niin velkainen, että todennäköisesti veljekset ovat sittemmin ostaneet myös toisen puolikkaan. Ja vasta isoisän kuoleman jälkeen Abrahamin täti meni naimisiin hailuotolaisen kanssa.

Abrahamin omasta perukirjassa puolestaan nähtiin tarpeelliseksi rautalangasta vääntäen todeta, että hän ei omistanut muruakaan Kiviniitystä. Toisin kuin avioliiton ulkopuolella syntynyt tyttärensä. Ja näin oli ollut jo vuosia iemmin, sillä juuri ennen Abrahamin avioliittoa henkikirjassa on varsin erikoinen rivi, jossa kanssa-asuja on 5-vuotias tyttö, jonka talouteen kuuluu "isä" ja "äiti". Myöhemmin "isä" ja "tämän vaimo".

Toivottavasti saan aikaiseksi lainhuutojen metsästyksen, sillä tietenkin olisi mielenkiintoista nähdä minkälaisella kaupalla tyttö maat sai ja onnistuiko Abraham ehkä osan myymään. Lainhuudot pitäisi löytyä renovoituina Helsingistä, kun taas muita tämän projektin papereita pitäisi tämänhetkisen työlistan mukaan käydä katsomassa Kansallisarkiston Oulun, Vaasan, Hämeenlinnan ja Turun toimipisteissä. Mutta ei auta itku markkinoilla. Joko hutkitaan tai tutkitaan kunnolla.

Kuva: Kansakoulun lehti : kasvatusopillinen aikakauskirja kodille ja koululle no 4/1917

Petter Viiliäisen rauhan tuova taisteluvaunu

Petter Viiliäinen syntyi, Olli Koistisen selvityksen mukaan (*), "talollisen Juhana Viiliäisen ja hänen vaimonsa Kristiina Rantosen poikana Nurmeksen Saramolla 30/8 1767". Hän oli osakkaana kotitalossaan vuoteen 1809 ja omalaatuisina koetuista toimistaan jäi muistiin yrityksensä istuttaa pajuja aidaksi. Englantilaisten vuosisatoja harjoittamalla tekniikallahan tämä on ihan toimiva ratkaisu, mutta Viiliäinen taisi jättää istutukseen.

Vasta luovuttuaan osakkuudestaan Petter solmi avioliittonsa 5.10.1811 toisen tilattoman kanssa. Pari vuotta tämän jälkeen, Napoleonin joukkoineen käytyä Moskovassa, Petter käveli Pietariin mukanaan piirros taisteluvaunusta ja kirjelmä keisarille. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Petter näytti kirjelmän suomenkielistä konseptia ja piirroksen kopiota Elias Lönnrotille, jonka matkakertomuksen mukaan

piirustus kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltiset, linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikin niistä saattoi nähdä ja ampua. Etuosassa ja sivuilla oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.

Kirjelmässä, joka ruotsiksi käännettynä julkaistiin Helsingfors Morgonbladissa 6.6.1834, Petter selosti, että vaunua käytettäisiin kun koko Eurooppa yhdessä hyökkäisi Turkkiin ja saisi näin aikaiseksi pysyvän rauhan. Petterin ajatukset tulivat keisarille asti tiedoksi ja tämä lähetti Petterin kotiin 500 ruplan kanssa.

Tämä ei jäänyt Viiliäisen ainoaksi matkaksi vaan tiedetään hänen talvella 1832-33 käyneen Tukholmassa anomassa Oululle vapaamarkkinoita. Muistitieto kertoo muistakin reissuista, sekä siitä, että

Kun hänellä ei matkoillaan ollut ruokaa eikä rahaa ja kun hän ruotsin kieltäkin vain ymmärsi, mutta ei osannut puhua, oli hän huomannut varmimmaksi ruuansaantikeinoksi sen, että vain rupesi istumaan pöydän päähän, kunnes lopulta käskettiin syömään, muiden mukana.

Petter Viiliäinen kuoli 18.4.1834.

Petter Viiliäisen nimi on merkitty Nurmeksen kuolleiden kirjaan kahta kertaa suuremmilla kirjaimilla kuin tavallisten kansalaisten; niin oli tapana osoittaa kunnioitusta merkkihenkilöille. Vaimo kuoli 10 / 5 1846 kerjäläisenä keuhkotautiin.

(*) Olli Koistinen: Elias Lönnrotin matkat Ylä-Karjalassa paikkakunnallisilla henkilö- y.m. tiedoilla valaistuina. Suomi 3/1927

Arkiston hyötykäytöstä ja tanssin kieltämisestä

Sanomalehdessä Pohjalainen kerrottiin 1.8.1893 miten arkistoja voi käyttää hyödyksi oman ajan ongelmissa:

Keväällä rakennettiin Kortesjärven kirkonkylässä tanssilava, joka on loukannut useain uskonnollista tunnetta. Alettiin etsiä vanhoista asiapapereista jotain kirjoitusta, jossa tanssit olisivat sakon uhalla kielletyt, sillä muistettiin että semmoinen löytyisi. Ja aivan oikein! Kirkonarkistosta löytyikin suomennettu ote kuvernöörin vahvistama, jossa 9 riksin sakon uhalla kielletään tanssitilan antaminen ja tanssiminen. Eikä tuo paperi olekaan juuri äskeisiä päätöksiä, sillä se on v:lta 1793, marrask. 10 p. ja maaherra Crabben vahvistama. Kun tuo muinaislöytö oli keksitty, julistettiin se kirkossa heinäk. 9 p:nä ja kutsuttiin samalla kirkkoraati kokoon sunnuntaiksi, jolloin m. m. keskusteltiin miten paperille olisi hankittava entinen arvonsa. Ukot tuumailivat, että asiasta mennään vaikka "„kupernyöriin", jollei muualta saada paperille toivottua tunnustusta.

Tanssin kielto ei ollut kortesjärveläisten erikoisuus. R. Calamniuksen artikkelissa Tietoja Piippolan serurakunnan vaiheista (Jouko 2/1914) mainitaan vuoden 1767 pitäjänsopimus, jonka vahvisti kuvernööri 1779. Sen mukaan

»Ne jotka uudistetuista varotuksista huolimatta pelaavat korttia, vetävät sakkoa 12 kuparitaaleria eli istuvat yhden sunnuntain jalkapuussa. Joka huoneessaan sitä sallii, vetää kaksinkertaisen sakon.» 

»Ne jotka kokoontuvat tansseihin, maksavat sakkoa 3 taaleria; joka huoneensa siihen antaa, 6 taaleria, mutta pelimanni 12 taaleria, kaikki kuparissa.» 

»Ne jotka kinkereillä tai lukupaikoissa pitävät viinaa kaupan, vetävät sakkoa 30 taaleria, josta puolet menee köyhille, toinen puoli ilmiantajalle.»

En tiedä miten tämä 1700-luvun ilmiö on jäänyt minulta huomaamatta. Kirjallisuutta on ja siihen nojaten Reino Kallio on kirjoittanut katsauksen Tanssi lapualaisten murheenkryyninä. Närpiössä valitettiin (silloin upouusista) tanssihuoneista 1670-luvulla. Lapualla yllämainittujen kaltainen sakko tanssitilan antamisesta määrättiin jo 1740-luvulla.

Kuvitus: Anders Zornin Juhannustanssien surkealaatuinen painokuva paloiteltuna ja väritettynä.

Emma Seppälän kokemukset Torniossa

Oulun Viikko-Sanomissa 8.1.-26.2.1870 julkaistiin Torniosta lähetetty raportti rikosjutusta. Sen osana oli surullinen todistus Tervolasta kotoisin olevalta Emma Seppälältä, joka lienee paikkakunnalla 6.8.1854 syntynyt ja ainoan vanhempansa 6-vuotiaana menettänyt.

Menneenä kevät-talvena [1869] tulin tänne Tornioon, työtä, ruokaa eli palvelusta etsimään. Sitäpä en saanutkaan, kuin olin kaikille outo ja muukalainen. Kukaan ei tahtonut huoneesensakaan ottaa, tahi jonkun hyvän neuvon eli avun antaa. Näin olin orpo ja turvaton, ilman kaikkea apua, oudon ja tuntemattoman kansan keskellä. Tässä tilassa, hätäisenä ja suruisena, etsin lämmintä ja suojaa, ja niin ilman mitään pahaa aavistamatta tulin tuohon Eva Leena Hammarin huoneesen 4:nessä korttelissa. 

Tämä otti minun kernaasti vastaan huomaansa ja suojeluksensa alle. Jonkun aikaa suosiollsesti ja hyvästi suositteli hän minua, niinkuin äiti. Mutta eläpäs huoli; eipä kauvan tuota teeskenneltyä hyvää kestänyt, ennenkuin hän eräänä päivänä suloisilla sanoilla ja monilla imartelevilla viekotuksilla houkutellen vaati minua menemään oudon ruotsalaisen herran kansa tuohon häpiälliseen ja synnilliseen huoruuden työhön. Nyt vasta näin ja oikein ymmärsin, minkäkaltaiseen paikkaan nuoruudessani joutunut olin. 

Siihen syntiin kun en ensinkään ssuostunut, tuli Hammari heti vihaiseksi ja kaikin puolin pirulliseksi minulle, haukkuen, kiroillen ja pieksämisellä pakottaen, vastoin tahtoani, tuohon häpiälliseen menoon, jota tunnossani kokonaan kauhistuin. Turha oli tahtonsa ja toransa, niin tällä kuin vielä toisillakin kerroilla, saada minua siihen. Hammari huusi ja kirosi: "sinä sen vietävän — — p—keleen laiska koira, kelvoton j. n. e,, et viitsinyt mennä tuonkaan Ruotsin herran kanssa, noin helposti tienaamaan itselles ruokaa, rahaa ja vaatteita. Toteen olen sinua suojellut ja elättänyt; tuollako lailla sinä sen sulju maksat hyvän-tekoni minulle." 

Minä lähdin poijes hänen tyköänsä; mutta tuo rietas henki houkutteli kavaloilla ja imartelevilla lupauksillaan minun turvattoman taasen jäämään luoksensa vähäksi ajaksi. Erään toisen kerran hän taas makioilla sanoillaan ja viekotuksillaan koetti saada minua erään oudon muukalaisen herran kanssa; vaan en siihen myöntynyt. Minulle juotettiin humalluttavia juomia, olutta ja punssia, josta tulin juurikuin tainnoiksiin. Ja voi päiviäni — — — niin tässä tilassa tähän päivään asti puhdas tuntoni ja vielä nuori viattomuuteni piti ikipäivikseni tuolla tavalla tulla synnin ja saastaisuuden alttarilla uhratuksi. 

Hammari kun näki, että tuolla herralla oli paljo rahoja muassaan, ja kun outo oli vielä vähin humalassa, niin vielä päälliseksi viekotteli minun niitä varastamaan, kuiskutellen korvaan näin: "kuule Emma rakas, lypsä, lypsä, lapseni, tuolta herralta noita sadan markan seteleitä, koska sillä niitä näkyy kosolta olewan. Minä laitan sinulle uudet, kauniit, koreat vaatteet." Minä tein niinkuin neuvottu ja käsketty oli; liukkahasti livatuhin herran taskusta raha-tukon, ja niin nämät kuin kaikki muullakin tavalla tienatut rahat heti annoin emännälleni, joka ne joutuisasti pisti hameensa taskuun, mujussa suin lausuen näin: "hyvä, hyvä — — lapseni, se on oikein." Kuinka paljon näitä rahoja oli, sitä en ensinkään tiedä, eikä niistä minulla penniäkään ole, ne ovat kaikki Hammarin hameen taskussa.

Emma sai tuomion varkaudesta, mutta koska hän oli sen (ja kaiken edellä mainitun) aikaan alle 15-vuotias, hän ei saanut tavanomaista rangaistusta vaan lähetettiin takaisin Tervolaan.

Näkymä Tornioon kirjasta Finland framstäldt i teckningar.

Ruustinnan suhtautuminen koulutukseen

Juho Saarinen (s. 18.6.1846) kertoo kirjassaan Muistelmia lapsuudenajalta ja kouluvuosilta (1920) miten hän torpparin poikana Sysmän säätyläisiltä keräsi vuoden 1859 rahaa kouluun lähtöön rovastin kirje mukanaan.

... jatkoin matkaani edelleen noin kilometrin päässä olevaan Väihkylän kartanoon, jonka omistaja oli edellisen rovastin leski Agata Sofia Sélen, o.s. Rehbinder. 

Täällä kohtasi minua aluksi ankara vastatuuli. Keittiöön tultuani kysyin ruustinnaa. Tämän ilmestyttyä tarjosin rovastin kirjelmää hänen luettavakseen, mutta minulle tuntemattomasta syystä ei hän ottanut sitä käteensäkään, vaan käski minua suullisesti esittämään asiani. Sen kuultuaan tuimistui roteva ruustinna, tömisytti jalkaansa lattiaan ja tiuskaisi: "Kynnä sinä vaan peltoa, onhan niitä herrojen lapsia kylliksi koulua käymään!" 

Luonnollisesti pelästyin kovin ja yritin lähteä tieheni. Mutta onnekseni sattui ruustinnan poika, ylioppilas Ferdinand Sélen, kuulemaan äitinsä nostaman rytäkän. Hän tuli keittiöön, otti kirjelmän, luki sen ja, jonkun aikaa äitinsä kanssa kiivaanpuoleisesti ruotsia puhuttuaan, pyysi minut tulemaan kamariinsa. Myötätuntoisella ymmärtämyksellä keskusteli hän kauan aikaa kanssani asiastani. 

Eipä aikaakaan, niin tarjottiin kahvitkin ja herra antoi minulle vanhoja vaatteitansa sekä rahaakin, ei tosin enempää kuin 10 kopeekkaa, mutta hyvä sekin, sillä talo lienee ollut vähävarainen. Sillä kertaa ei ruustinna enää näyttäytynyt, mutta myöhemmin, kuten vasta tulen kertomaan, olin aina tervetullut siinä talossa ja sain osakseni mitä ystävällisintä kohtelua.(s. 70)