torstai 3. syyskuuta 2015

Kun Krakataun purkaus näkyi Suomeen

Tunguskan räjähdystä ihmetellessäni en huomannut samalla löytäneeni kauan kaipaamaani esimerkin tulivuorten vaikutuksesta Suomessa. Tekstissä vilahtanut Krakatau tuli uudelleen eteeni selatessani Valvojan vuosikertaa 1884.

Siinä Hjalmar Gyllingin artikkeli Omituisista valo-ilmiöistä viime vuoden syystalvisella taivaalla alkaa
Yleistä huomiota herättivät viime vuoden syystalven aikaan komeat iltaruskontapaiset valo-ilmiöt läntisellä taivaanrannalla. Ensi hetkenä piti moni, niinkuin tämänkin kirjoittaja, tuota outoa rusottavaa valoa jonkun suuren tulipalon synnyttämänä heijastuksena. Tapahtuipa, että sähkölangan avulla tiedusteltiin, oliko siellä tai siellä, mistä tämä valo kulloinkin näyttihen, joku rakennus syttynyt tuleen. Sittemmin arveltiin valoa erin-omaisen kirkkaiksi revontuliksi. Vaan kun se päivä päivältä jatkautui heikkonemattomalla loistolla, ja sen keskipiste sijaitsi lännessä, eikä pohjassa, niinkuin revontulten tavallisesti on laita, sekä kun se paitsi iltaisin lännestä, havaittiin aamulla idästäkin, kävi pian selväksi, ett'ei se saattanut olla mikään revontulten laatuinen ilmiö. 
Aikaa voittaen saapui vähän väliä eri haaroilta tietoja, joidenka mukaan tuota taivaanruskoa oli huomattu melkeen yli koko maanpinnan; ilmoitettiin sitä nähdyksi, paitsi lähes kaikissa Euroopan maissa, Afrikassa, Aasiassa ja Amerikassa. Täällä Suomessa havaittiin sitä ensi kerran muistaakseni 25 p:nä marraskuuta 1883.
Koska tiedonvälitys pitkin maapalloa tähän aikaan toimi suhteellisen tehokkaasti saatiin Eurooppaan tietoon se, että ilmiö oli Itä-Intiassa huomattu jo elokuun loppupuolella eli pian Krakatoan tulivuoren purkautumisen jälkeen. Wieniläinen professori oli sitä mieltä, että purkaus ei olisi voinut aiheuttaa tarvittavaa tuhka- tai pölymäärää, mutta nyky-ymmärryksen mukaan hän oli väärässä.

Richard Hamblynin artikkelissa The Krakatoa Sunsets on esillä erään taitelijan näkemys taivaalla nähdystä valosta. Lisäksi siinä yhdistetään taivaan erikoinen väri ja Edward Munchin maalaus Huuto.

Kuvituksena "Krakatoa eruption lithograph" Wikimedia commons

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Tulitikkuja, potaskaa ja saippuaa

Kaleva julkaisi 7.2.1902 kirjoituksen Ennen ja nyt, jossa vertailtiin tuolloista elämää noin kuusikymmentä vuotta aiempaan. Kuten arvata saattaa, ennen oli kaikki paremmin. Kirjoittajaa P. P. kauhistuttaa ulkomaan viljan osto ja nisuleivän syönti sekä kaikki muukin ostotavara, joka veltostuttaa kansan.

© Samuli Lintula / CC BY 3.0
Menneisyyden muistelussaan hän kuvaa pari minulle vieraampaa asiaa. Siltä varalta, että muillekin outoja...
Kun miehet metsiä kulkiessaan tapasivat taulakäävän ottivat he heti sen talteen, Kotiin tultua vuoleskeltiin se puhtaaksi ja hierottiin suuriksi levyiksi. Niitä oli vastasenvaralta talossa kannannaisia nippuja. Kun sitten niitynperkkuuporoista ja takkatuhista keitettiin potaskaa, pantiin taulalevyjä uuttimen pohjalle väkevässä lipeässä likoamaan. Sitten ne kuivattiin, hierottiin pehmeiksi ja niin oli taula valmista. Miehillä oli aina tulukset lakkarissa. joilla he ottivat valkeaa tarvittaissa. Päreitä kiskoessaan vuoleskelivat miehet kauniita lastuvuoluja, jotka he vuolivat oikein säännöllisiksi, teroittivat ne ja kastoivat niiden terävät päät sulaan tulikiveen — niitä kutsuttiin "tulitikuiksi". Niitä oli pienonen kori emännillä aina täynnä takankorvalla. Oliko tulipesässä säilynyt joku hehkuva hiili otettiin tulitikulla siitä tuli, ellei, niin heillä oli varalta takankorvalla kauselo, jossa oli tulirauta, piitä, taulaa ja pieni metallinen tulikivikuppi, niin otettiin siitä tuli; nykyisistä fosforitikuista ei tietty mitään ja yhtäkaikki tultiin valkeaneuvoista toimeen, eikä se maksanut mitään. [...] 
Potaskalla oli siihen aikaan hyvä hinta. Niissäkin taloissa, joissa ei ollut niitynperkkausta, keitettiin takkatuhka tarkoin potaskaksi; sillä tavoin iarrettiin verorahaa. Silloin kun potaskaa keitettiin, pesi akkaväki pesunsa jälkilipeällä. Saippuasta ei tietty silloin mitään pesunteossa. Ainoastaan niillä emännillä, joilla oli pienokainen, oli lapsikamarin seinällä langasta riippumassa saippuapalanen, tavallisesti niinkutsuttu kirjava keräsaippua. Kun lapsi oli pesty, pantiin se takaisin juhlallisesti naulaansa riippumaan ja kuivaamaan, etteihän se vaan liiaksi sottaantuisi ja kuluisi.  Isännän "raakloodan" päässä oli pikkuinen komero, jossa myös oli kipene saippuaa parran raakamisen varalta.
Keräsaippuasta ei löydy muita mainintoja sanomalehdistä. Huokea ja helppo keino valmistaa saippuata ja suopaa julkaistiin Maanmiehen Ystävässä 23.11.1850.

tiistai 1. syyskuuta 2015

Museoita Suomenlinnassa

Sunnuntaiaamuna paistoi aurinko ja museokortti oli levännyt muuttotouhun aikana turhan kauan aikaa. Perusteet lähteä Suomenlinnaan.

Aloitin Suomenlinnan lelumuseosta, jossa en ollut aiemmin käynyt. Museo on alkanut yksityisen keräilijän kokoelmasta ja keskittyy 1950-lukua edeltävään aikaan, jos tarkkaavaisuuteni ei täysin pettänyt.
Jokaista esinettä en todellakaan nimittäin tutkinut. Vitriinit olivat niin täynnä, että yksittäinen hylly oli minimuseo. Käsiohjelmassa kuvattiin kustakin vain avainesineet, mikä oli ainoa järkevä ratkaisu, mutta jätti minut miettimään m.m. isänmaallisen korttipelin ajoitusta.
Ehdottomasti pitää mennä uudestaan.

"Ehdottomasti pitää mennä uudestaan" ei ollut fiilikseni kun kurkkasin ensimmäistä kertaa Maneesimuseoon, mutta Museokortin ansiosta annoin tälle Sotamuseon osalle uuden mahdollisuuden. Tuntui siltä, että jokin oli freesaantunut, mutta kassapoika ei pystynyt kertomaan milloin perusnäyttelyä oli viimeksi muutettu.

Hän ei myöskään osannut sanoa oliko korsu oikea sana hirsirakenteelle, jossa ei ollut majoitusosaa. Sellainen oli salin perällä näyttelyn elämyksellisempänä osana. Konkreettisena tekemisenä kehoitettiin kokeilemaan sängynpetausta armeijan tapaan, mutta ilman ohjeita ja mallisuoritusta. Tarkoitettu armeijan käyneille? Kävijöillä oli myös mahdollisuus pukeutua sotilastakkeihin ja peilailla itseään. Kerrankin aikuisten koossa vaatteita, mutta en halunnut identifioitua sotilaisiin.

Suomenlinnan museossa olin ollut ihan kunnolla sisällä muutama vuosi sitten. Ennen syksyä 2013, jolloin yläkerta oli omistettu näyttelylle linnoituksen kunnostuksesta ja uudesta käytöstä. Alakertaa oli siis viime näkemästä tiivistetty, mutta se tuntui hyvin tutulta.

Sitten taas jotain aivan uutta eli tullimuseo. Se on ilmainen kaikille kävijöille ja ihan asiallinen katsaus tullin toimintaan Ruotsin vallan ajasta nykyaikaan. Toi esiin ahkeria naiskirjanpitäjiä, jotka olivat rahallisessa vastuussa mahdollisista virheistään, ja tullin labratoimintaa.

Lopuksi poikkesin Ehrensvärd-museoon, jossa olin viimeksi syksyn kauhukerroksella taskulampun valossa. Olin Suomenlinna-museossa kiinnittänyt huomiota "naurislamppuun", joka oli ruotsiksi rovoljalampa. Termi tuli täälläkin vastaan ja ystävällinen kassa/opas osoitti minulle kaksi esimerkkiesinettä. Hänkin ihmetteli, miten nauriista saataisiin öljyä.

Onneksi on internetin hakukone. Maatalousmuseo Sarka valistaa, että
Varhaisimpia valaisimia on ollut esimerkiksi niin sanottu naurislamppu, jossa koverrettu nauris täytettiin hamppuöljyllä ja sydämenä toimi pellavainen punos. Nauriin sijasta tehtävään on soveltunut oikeastaan mikä tahansa kupponen ja rannikolla polttoaineena on käytetty myös kalanrasvaa.
Tästä Suomenlinnan komeissa lasiseinäisissä lyhdyissä, joissa oli metallinen kannu, ei ollut kyse. Ilmeisesti näissä oli poltettu naurisöljyä, jota ei todellakaan puristettu nauriista vaan sen siemenistä. Varmuuden vakuudeksi vielä leike Oulun Wiikko-Sanomista 9.7.1853.

maanantai 31. elokuuta 2015

Elokuun loppu

20.8.
  • Ehdin kuin ehdinkin Sibeliuksen ja Topeliuksen seuraan. 
  •  Kiitokset @Rakennusvirasto ! Hieno kierros ja superhieno lopetus! 
  • Kokemäki mainittu s. 18 eli kirjoittaja selvästi ymmärtää mikä Pohjolan keskiajassa on merkittävää.
22.8.
24.8.
  • "Blog Awards Finland 2015" - "kulttuuri, yhteiskunta ja talous" 
31.8.

KRP:n rikosmuseossa

Lauantaina järjestetty Poliisin päivä tarjosi mahdollisuuden toteuttaa pitkäaikainen unelmani Keskusrikospoliisin museoon tutustumisesta. Kyseinen museo kiinnosti muitakin. Pääsin (pienien logististen mokien jälkeen) jonoon varttia vaille 10 ja sisälle noin tuntia myöhemmin. Takanani olleet joutuivat odottamaan paljon kauemmin.

Poliisien ammattitaidolla museoon päästettiin niin vähän ihmisiä kerrallaan, että sinne ei syntynyt tungosta. Ulkopuolella oli ohjeet siitä, että sisällä ei saanut valokuvata, videoida eikä käyttää muita tallennusvälineitä. Viimeksi mainittuun luulisi kuuluvan paperin ja kynän, mutta kun niiden käyttöön ei kukaan reagoinut...

Näyttely alkoi kronologisena. Ruotsin vallan kauden ainoa esine oli näyttävä piilukirves ja sen säilytyslaatikko, jonka kannessa luki Kopio Läns Hals-Bila. Eli käytetty mestauksiin Kuopion läänissä.

Valitettavasti muihin esineisiin ei liittynyt yhtä informatiivisia säilytyskoteloita. Autonomian ajan ensimmäisessä vitriinissä oli pääkalloja, joiden luulin liittyvän viereisessä tekstissä kuvailtuun kallonmittausmeininkiin. Mutta kun sain oppaan käsiini, hän totesi niitä käytetyn poliisien koulutukseen, sillä jokaisessa oli aseen aiheuttama vamma.

Se minun poliisitaidoistani. Älysin kylläkin, että seuraavan vitriinin rautavenkura oli tiirikka ja opas ehti kertomaan, että sillä oli avattu Maarian kirkon joku ovi. Alla olevat esineet tulkitsin omin päin rahaväärennöksiin liittyviksi.

Myöhempien aikojen esineet olivat myös kyltittömiä ja selityksettömiä, ellei sattunut kuulemaan oppaan puhetta oikeaan aikaan. Halutessaan olisi voinut lukea kylttikaupalla tekstiä rikospoliisin toiminnasta, mutta olen tainnut pariin kertaan sanoa, mitä mieltä moisista olen.

Eli museokokemus olisi vaatinut opastuksen alusta loppuun ollaakseen informatiivinen ja mielenkiintoinen.

Lisäys 8:28. Anja oli joutunut jonottamaan pidempään.

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Rekimatka Hämeenlinnasta Kuopioon 1840 (Roos 2/7)

Jätimme viikko sitten Westerlundin teatteriseurueen ja kirjassaan Gömdt är icke glömdt! Några och tretioåriga teater-anteckningar (1871)  muistelevan Johan Petter Roosin lähtötunnelmiin Turussa vuoden 1839 lopussa. He siirtyivät ensin Hämeenlinnaan ja heti vuoden vaihduttua olivat lähdössä Kuopioon rekikyydillä.
Pitkälle matkalle ei lähdetty Kaarlo Karin piirroksen (Tuulispää 21.8.1903) näköisessä reessä vaan kuurireellä. Matkaa tehtiin yölläkin. Ensimmäisessä pysäyspaikassa Roosille ei rittänyt kyytimiestä vaan hänen piti ajaa hevosta itse kuutamon valossa. Hän eksyi pian matkaseurastaan, törmäsi hämäläisiin, jotka eivät ymmärtäneet ruotsia, mutta osoittivat sentään suuntaa jonnekin päin.

Hän päätyi takaisin samaan kestikievariin, jossa ei haluttu antaa matkaan opastajaa eikä hevosen jatkaa matkaa. Vierashuoneessa oli onneksi pappi, joka osasi ruotsia, ja pystyi auttamaan Roosin takaisin kohti Kuopiota. Sanattomasti nyt saatu kyytimies onnistui kertomaan, että kun edellinen hevonen oli lähtenyt tieltä oli se lähtenyt kohti kotiaan. Kun Roos pääsi seuraavaan hollipaikkaan oli muu seurue jo matkustanut eteenpäin. Vasta seuraavassa pysähdyspaikassa hän tavoitti heidät.

Täällä oli tarkoitus syödä, mutta kestikievarissa ei ollut antaa ruokaa rahaa vastaan. Roosin matkaan varaama ruokavarasto oli pudonnut reen pohjassa olleesta reiästä jonnekin matkalle. Yhden näyttelijän tytär oli Suomessa syntynyt ja osasi suomeksi kysyä, jos edes vähän maitoa saisi ostaa. Kestikievarin emännän vastaus kuului "mene talliin ja lypsä hevonen".

Roosin onnettomuudet eivät olleet lopussa. Myöhemmin matkalla, keskellä järven jäätä, reki lakkasi kulkemasta ja syyksi huomattiin jalaksen taipuminen. Sanaakaan sanomatta kyytimies irroitti hevosen, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pois. Roos jäi öiseen kylmyyteen ympärillään todellisia tai ainakin kuviteltuja suden jälkiä.

Noin tunnin kuluttua kyytimies palasi avun kanssa. Roos toteaa jälkiviisaana, että suomalaiset ovat matkalaisia kohtaan hyvin avuliaita. Erityisen avuliaita, jos matkalaisella on hevosen silaan kiinnitettynä "kuriirikello", jonka käyttäjän ajateltiin olevan tärkeällä asialla.

Järven selältä seuraavaan hollipaikkaan päästyä auttajat tekivät elein ja sormilaskuin selväksi, että odottivat Roosin maksavan avustaan. Roosin ainoa suomenkielen sanat olivat "ymmere" ja "rypi viine". Jälkimmäisellä saatiin rauha aikaan kun Roos maksoi viinapullon, lämmitti sen tulella, lisäsi joukkoon sokeria ja tarjoili tämän glögin miehille. Roos ei jaksanut jatkaa matkaa vaan ulkovaatteissaan laskeutui lattian oljille nukkumaan.

"Utan något anmärkningsvärdt kom jag ändtligen fram andra dagen sent på aftonen." Siis matka kesti vain pari päivää? Neljäsataa kilometriä jaettuna 48 tunnilla tarkoittaisi 8,3 km/h nopeutta, joka ei kuullosta täysin mahdottomalta.

lauantai 29. elokuuta 2015

Karjalasta

1) Lappeenrannan museot lähetti pari viikkoa sitten tiedotteen avaamastaan verkkonäyttelystä Aikamatka Kannakselle, jota
työstettiin lukuvuoden 2014-2015 aikana Lappeenrannan Kesämäenrinteen koulun kahdeksasluokkalaisten kanssa. Ryhmä nuoria oli mukana verkkonäyttelyn sisältöjen ja toiminnallisuuksien suunnittelussa. Hankkeen alussa nuoret tutustuivat aiheeseen haastattelemalla iäkkäämpiä sukulaisiaan tai muita läheisiään, joilla on yhteyksiä Kannakselle. Lisäksi he osallistuivat syksyllä Lappeenrannan museoiden ja Pietarin etnografisen museon yhteistyössä järjestämään suomalais-venäläiseen seminaariin, jossa he kertoivat ajatuksiaan verkkonäyttelyhankkeessa mukana olemisesta.
Lisäksi verkkonäyttely "pohjaa kirjailija Anna Kortelaisen Lappeenrannan museoiden vuoden 2015 suurnäyttelyä Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella varten kirjoittamiin teksteihin."

Lopputulos on melko tavanomainen, mutta uutta oli henkilökuvien yhteydessä kuunneltavat muistelmat.

2)  Aikamatkaa Kannakselle voi verrata vanhempaan Karjalan koko kuvaan.

3) Kannakselle takaisin pääsee Valokuvataiteen museon tarjoamissa Max Neuschellerin Suur-Merijoki -kuvissa.

4) O. A. Forströmin Kuwia Raja-Karjalasta ei ole (nimestään huolimatta) kuvakirja, mutta sieltä irtosi sentään pari kuvaa - yllä ja alla.

5) Opinnäytteitä