tiistai 17. heinäkuuta 2018

AS10: Aamukävely Kajaanissa

Jyrkänkoskelta ajelin (vielä auringonpaisteessa) Kajaaniin, jossa en ole ollut aiemmin kuin kerran pikkulapsena. Kaikki oli siis minulle uutta ja ihmeellistä. Kuten kirkon yksityiskohdat, jotka eivät muistuttaneet mistään tutusta.

Sitten törmäsin mielestäni rajuun funktionalismiin. Rakennuksessa toimii nyt taidemuseo, jonka henkilökunnalta kuulin, että 1930-luvulla valmistuessaan siinä oli poliisilaitos.

Kuution takaa pilkottaa vuonna 1831 valmistunut sympaattinen puinen raatihuone, jonka kuvasin myös etupuolelta. Mitenköhän tämä on selvinnyt läpi laajennushaaveiden ja purkuintojen? Tästä ei infokyltti kertonut vaan selosti Raatihuoneella järjestettyjä juhlia, joissa Elias Lönnrotkin oli ahkerasti tanssinut.

Patsaassaan Lönnrot kuitenkin istuu, aivan kuten Paikkarin torpalla ja Helsingin keskustassa. Eikö missään ole vaeltavaa ja energistä Eliasta?

Elias katselee Kajaanissa Ämmäskoskea ja ehkä vähän linnanrauniotakin. Jollain esittelysivulla korostettiin sen olevan pohjoisin kivilinna Suomessa vai oliko koko maailmassa, mutta eiköhän se Suomessa ole enimmäkseen tunnettu ainoana linnanrauniona, jonka päältä on rakennettu tie.

Esittelykyltissä linnasta annetaan minusta epärealistisen fiini kuva,

mutta kyllähän rauniosta romantiikkaa löytyi. Sillä paikalliset graffiittitaiteilijat olivat toistaiseksi rajoittaneet työnsä vasta melko pienelle alueelle.






maanantai 16. heinäkuuta 2018

AS9: Jyrkkäkosken ruukilla

Keskiviikkoiltana päädyin Jyrkkäkosken ruukille, jossa testasin toista ja viimeistä kertaa tällä matkalla "kartano"majoitusta. Tällä kertaa kartanoksi kutsuttiin ruukin patruunan asuintaloa, joka on valmistunut vuonna 1840.

Ympäristö on aidosti historiallinen ja varustettu itsensä Museoviraston tietotauluilla, joiden teksti oli kyllä siinä määrin haalistunutta, että kaipaavat piakkoin uudistusta. Kylteistä ja verkkosivuilta voi lukea, että järven rautamalmia jalostava ruukki aloitti vuonna 1831 ja toimi 1900-luvun alkuun asti.

Siellä oli työväkeä 116 henkeä - ilmeisesti aina ja jatkuvasti kun kyltti ei mitään aikamäärettä antanut. Nykyisessä hiljaisuudessa vaikea uskoa. Autoreitilläni paikka tuntui olevan keskellä ei mitään.

Vanhemman masuunin jäännökset on suojattu katoksella.


Uudempi, joka valmistui 1870-luvulla, on vastarannalla
Ja sitä pääsee katsomaan läheltä
Raudanvalmistukseen linkittyen ympäristöön on siirretty "Kurkisten suvun savolainen kyläpaja" Ulmalanmäeltä.
Komean hirsirakennuksen alkuperäinen käyttötarkoitus ei käynyt ilmi mistään tutkimastani taulusta.

sunnuntai 15. heinäkuuta 2018

AS8: Asutusmuseossa

Jossain vaiheessa aamupäivää tuli mieleen, että Asutusmuseo taisi olla jossain täällä päin. Ajatus katosi ennen googlausta, joten onneksi Pöljän pysäkillä Aira Roivaisen kanssa istuessani hän tuli Asutusmuseon maininneeksi. Se oli aivan lähellä, menosuunnassani ja vielä muutaman tunnin ajan auki, joten menoksi.

Asutusmuseo oli jäänyt mieleeni Hurmioituneen Hietzun bloggauksista kesällä 2011 eli blogin pidolla on merkitystä museomarkkinoinnissa. Taisi kyllä mennä jonkun aikaa, että ymmärsin mistä asutuksesta oli kyse. Karjalan evakkojen.

Asutusmuseo ei ole eri puolilta haalittujen rakennusten kokoelma eikä lavastettu kokonaisuus vaan asukkaiden kuoltua sellaisenaan museoitu pihapiiri. Esillepanossa on joitakin museoelementtejä, kuten suojalaseja, mutta periaatteessa tämä on yksi autenttisimmista kotimuseoista koko Suomessa. Jopa kauan sitten kuolleen hevosen jätökset ovat edelleen paikallaan ja rotanloukun saalis myös.


Museossa kiersin aivan erinomaisen oppaan kanssa. Hän sai melko tavalliset elementit mielenkiintoiseksi ja kuunteli sujuvasti ajatusteni harhailut. Kysyin lopuksi, ovatko kävijät kauhuissaan asuinolojen primitiivisyydestä. Eivät, vastasi hän. Esineissä ja rintamamiestalossa on niin paljon tuttua, että kävijät lähinnä nostalgisoivat.

Kouluaikainen ystäväni asui rintamamiestalossa, jossa ei ollut sisävessaa, ja peseytyi saunalla. Häntä muistaen nostalgia väisti minut (kuten muutenkin). Ihmettelin (oppaan vinkkien mukaisesti) modernisti muotoiltua puuhellaa vanhemman sähköhellan vieressä...

... parsinlaitetta NOPE, joka vaikutti pienoiskangaspuilta,

... kanansulkien käyttöä pullasutina ja paperirullasta muotoiltua henkaria, joka on kuvan taustalla

Oppaan ohjeesta pysähdyin lähdettyäni ennen valtatietä Alapitkän Pyhän Kolminaisuuden tsasounalla, jossa on Veikko Vennamon näköisyys vuonna 2010 paljastettuna muistomerkkinä.


lauantai 14. heinäkuuta 2018

AS7: Pöljällä

Matkani jatkui Varkaudesta edelleen kuningasparin kesän 1802 reittiä, joten oli aiheellista pysähtyä Pöljässä. Muun muassa blogista Hajamietteitä Pöljältä tuttu Aira Roivainen ystävällisesti tuli tapaamaan minua Pöljän pysäkille, jota hän osana kyläaktiivien joukkoa on muutaman vuoden kunnostanut. Rakennus oli junaliikenteen lakattua pysähtymisensä ensin toiminut kunnallisena museona, mutta sitten suljettu taloudellisista syistä ja jäänyt rappeutumaan.


Olin tällä matkalla jo ohittanut monia ja tulisin ohittamaan kymmenittäin kotiseutumuseoita. Etteivät ne jäisi reissulla täysin paitsioon, satsasin kolme euroa Pöljän kotiseutumuseoon, selvittääkseni onko Savossa jotain erilaista. No, ainakin kivikauden keramiikkatyyppi, joka on nimetty Pöljän mukaan ja oli päästäni jossain vaiheessa tipahtanut. Keramiikan paloja oli esillä kotiseututalossa, josta ostin lippuni. Sitä mielenkiintoisempi oli kierros toisaalta siirettyjen rakennusten pihapiirissä. Se oli merkittävästi erilainen kuin Länsi-Suomessa, sillä se ei ollut umpipiha!

Ja asuinrakennukseksi oli parituvan sijaan valittu savutupa, jossa oli asuttu vuoteen 1933!

Hirsiarinalle rakennettua uunia opas kutsui savolaiseksi, mutta minusta se oli samannäköinen kuin Seurasaaren karjalaisessa talossa. Jompikumpi meistä lienee oikeassa. Mutta kumpikaan ei tiennyt miksi tuvan seinälle oli ripustettu "teerin kuva". (Kuva on laadultaan kammottava, mutta niin olivat valaistusolosuhteetkin.)

Opas ei innostunut arvailuista kun materiaaleissaan vain noin luki. Mutta satuin seuraavana päivänä Kainuun museossa näkemään mielestäni samanlaisen

joka puolestaan oli kyltitetty houkutuslinnuksi.

Aitat, joiden opas oli materiaaleistaan oppinut olevan 1700-luvulta, olivat länsisuomalaisia (1800-luvun) aittoja matalampia.

Voimankeli oli uutta minulle. Tuleekohan moisia nyt vastaan joka toisessa museossa?


Tarvittiinko yhdessä talossa näin monta piimäleiliä?

Karsikkolauta on Länsi-Suomesta katsoen outous. (Karsikoista blogissa aiemmin tässä ja tässä.)


Opas onnistui kampittamaan minut kysyessään yhden rakennuksen seinällä olevan pyörän käyttöä.

Olin jo kaukaa mieltänyt mökin vesimyllyksi, miettimättä sijaintia kuivalla maalla tai pyörän tehotonta ulkonäköä. Eli vastasin myllynrattaan, mikä oli väärin. Saatuani lisävihjeen, että pyörä oli käytössä vaaka-asennossa, arvasin sitten oikein. Hevosveto.

Pöljän kotiseutupolku jäi kiertämättä, sillä maantie kutsui.

perjantai 13. heinäkuuta 2018

AS6: Varkauden museot ja "museo"

Mikkelistä lähdin keskiviikkoaamuna seuraamaan kuningasparin kesän 1802 reittiä. Viitostie oli kyllä aikamoinen approksimaatio ja vasta kun käännyin Varkauden keskustaan näin tutun paikannimen. Mutta missäs se laivastotukikohta, jossa arvelin kuninkaan pysähtyneen, olikaan?

Vastaus löytyi sopivasti päivän ensimmäisestä kohteesta eli Taipaleen kanavamuseosta. Esillä oli karttoja, joihin laivastotukoikohta oli merkitty, kuninkaasta ei tietenkään puhuttu mitään. Eikä tällä kertaa ollut syytäkään, sillä museon aihe eli kanava rakennettiin vasta autonomian aikana.

Museo oli aika tekstipohjainen, mutta ei varsinaisesti häirinnyt, kun kursorisellakin lukemisella sain uusia asioita irti. Koska Järvi-Suomi on minulle outoa aluetta, en ollut kanavista oikeastaan edes tietoinen. Niiden vaatimasta tekniikasta (joka on jälleen yksi esimerkki varhaisista aiheista, joita Tekniikan museo ei muistaakseni käsittele).

Niiden synnyttämistä erityisyhteisöistä.

Niiden merkityksestä liikenteelle ja kaupalle. "Taipaleen ja Konnuksen kanavien valmistuminen vilkastutti vesillikennettä. Säännöllinen rahti- ja matkustajaliikenne alkoi jo 1850-luvulla Pietariin ja 1860-luvulla Lyypekkiin." Lyypekkiin?!

Kanavamuseosta lähtiessäni kiersin kanavapolun, joka kulki vuosina 1840-1871 käytössä olleen kanavan reunaa. On siinä ollut lihasvoimin kaivamista

Varkauden museoihin kuuluu myös taide- ja kulttuurihistorian rakennus. Jälkimmäistä edusti muutaman vuoden auki ollut näyttely alueen teollisuudesta. Se on nimeltään Teollisuuden tekijät - Kymmenen tarinaa tehtailta, joten kipusin portaat odottaen kohtauksia Varkauden teollisuusmuseon historiasta. Mutta ehei.


Pääasiassa tekstistä ja valokuvista kootussa näyttelyssä oli runsaasti taustatietoa paikkakunnan teollisuuden kehityksen historiasta ihan tavallisena faktatekstinä. Tarinoiksi ymmärsin henkilökuvaukset, joiden määrää en kuitenkaan laskenut. Niiden tekstit eivät mielestäni olleet tarinallisia, mutta kysyin varmuuden vuoksi yhdestä esimerkistä mielipiteitä FB-kavereiltani. Museoalalla työskentelevä tuttavani kiteytti "Ei. Tuo on lähinnä kuin ammattliiton matrikkeliteksti, johon on lisätty verbit".

Varsinaisten museoiden jälkeen jatkoin Mekaanisen musiikin museoon, jonka hannunvaakunakylteissä sana museo oli lainausmerkeissä. Ties mikä skisma tämän taustalla, mutta oman tulkintani mukaan kyseessä ei ole Ihan Oikea Museo, sillä
a) henkilökunta tunsi esineet
b) henkilökunta osasi kertoa niistä mielenkiintoisesti
c) käynti oli aito elämys
Älkää jättäkö väliin ja lähtekää käymään kauempaakin.

Laitteissa itsessään oli joitakin ennennäkemättömyyksiä, mutta merkittävämpää oli sen tajuaminen, että esimerkiksi mekaanisia pianoja oli Suomessakin eikä vain (filmien) villin lännen kapakoissa. Kun jouluna näin Pariisissa polyfonin, kirjoitin, että sellaisia "varmaankin oli pitkin Eurooppaa 1800-luvun lopulla". No, melko varmasti oli Suomessa, sillä missäpä muualla olisi kaivattu levyjä, jotka soittivat Suomen laulua tai Oulun suomalaispataljoonan marssia? Ja esittelijän mukaan yksi "museon" laitteista oli ollut käytössä Kotkassa.

torstai 12. heinäkuuta 2018

AS5: Tertin "kartanossa"

Mikkeli on todennäköisesti Suomen kartanomajoituksellisin paikka. Runsaasta tarjonnasta valitsin yöpymispaikaksi Tertin kartanon ja tarkoituksellisesti jätin sen taustan selvittämisen tekemättä. Paljon mukavampaa hutkia paikan päällä yksityisparvekkeella ilta-auringossa wifin kanssa. (Tietenkään majoitustilat eivät ole kuvassa takana näkyvässä päärakennuksessa, vaan oikean reunan sivurakennuksessa.)

Kartanon omien verkkosivujen esitys on virkistävän rehellinen. Kyseessä ei ole kartano-kartano vaan rustholli, jonka historiasta sivu kertoo enimmäkseen nykyisten omistajien suvun ajasta vuodesta 1894 nykypäivään. Päärakennuksen ikä ei selviä. Julkaisussa Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykyaikaa kerrotaan, että
"Nykyinen uusrenessanssityylinen päärakennus on peräisin v. 1809. Rapattua hirsitaloa jatkettiin 1894. Samalla rakennus vuorattiin lääninarkkitehti J. L. Lybeckin piirrustusten mukaan."
(Kyseisen tekstin muita yksityiskohtia enemmän luotan alla esittämääni.)

Löytyykö digitoiduista lehdistä täydennystä? Toki. Ensinnäkin aikakauslehtien puolelta löytyy Suomi-lehdestä 4/1928 Marrti Westerholmin artikkeli "Mikkelin pitäjän asumusten nimet", josta saadaan seuraava tausta.

Jatkoksi sopii Mikkelin sanomissa 28.9.1929 julkaistu Martti Hertzin "Teitin kartanon yli 250-vuotiset vaiheet". Se on siinä määrin täydellinen, että ei auta kuin referoida. (Hertzin aiempi versio julkaistiin Mikkelin Sanomissa 16.6.1923.)

Tertti (tuolloin vielä Hintsala) kuului 1700-luvun alussa lääninrahastonhoitaja Barthold Ithimaeukselle. Isonvihan jälkeen lapsistaan olivat Suomessa Puumalan nimismies Henrik Ithimaeus ja Katarina, jonka aviomies oli Mikkelin kappalainen Samuel Hertz. Samuel Hertzin kuoltua vuonna 1744 Katarina lunasti sisaruksiltaan tilan, jota viljeli poikansa Henrik Hertz kuolemaansa 1763. Koska kolme lastaan olivat alaikäisiä tilaa isännöi isäpuoli vääpeli Petter Johan Gadde.

Kolmen lapsen osuudet siirtyivät eteenpäin eri reittejä. Vuonna 1795, kun viimeinen Hertz myi osuutensa, tilasta kuului 2/5 Gustaf Adolf von Brandenbrugille ja 3/5 auditööri L. J. Jägerhornille. Miehet käräjöivät keskenään omistusoikeuksistaan kunnes 1799 koko tila tuomittiin von Brandenburgille. Tämä omisti samassa pitäjässä Asilan kylässä Tertin talon, jonka nimi laajeni nyt kattamaan myös Hintsalan.

Von Brandenburgien suvussa Tertti siirtyi mieheltä toiselle kunnes kevyesti lohkottuna myytiin 1848 Mäntyharjun kappalaisena toimineelle Karl Gröhnille, joka kuoli jo 1850. Leskensä myi maat 1852 hovioikeuden ylimmälle notaarille Berndt Frederik Hultinille.

Tämän (tai tarkemmin sanottuna kuolinpesänsä, Hertziä hieman korjaten) jouduttua konkurssiin tilan ostivat vuonna 1870 veljekset Juhana ja Kalle Avelin, mutta saman vuoden aikana tila päätyi kokonaan Juhanalle. (Kurkistaen Mikkelin maaseurakunnan rippikirjaan 1890-1899 sivulle 568 selviää, että Juhana Avelin oli koko nimeltään Yrjö Juhana Avelin ja syntynyt 8.11.1839.) Avelin omisti tilan vuoteen 1893, jolloin sen pakkohuutokaupasta osti Kalle Pietari Tolvanen.

Tämä kuoli jo saman vuoden aikana ja leskensä myi tilan Aatami Pylkkäselle, kuten Tertin verkkosivuillakin kerrottiin.


keskiviikko 11. heinäkuuta 2018

AS4: Mikkelin museoissa (2/2)

Ensimmäisiin kolmeen museoon ei ollut mennyt visioimaani aikaa, joten sitä jäi Mikkelin kolmeen sotamuseoon, jotka olisi ihan hyvin voinut jättää väliinkin.


Jalkaväkimuseota minulle suositteli Olli Kleemola arvatenkin siksi, että puhdetyökokoelmastaan on osa siellä näyttelynä esillä. Arvasin museon sisällön oikein, mutta vedin silti herneen nenään sen nimestä. Jos kerrotaan Suomen jalkaväestä niin eikö museota voisi nimetä Suomen jalkaväkimuseoksi? Museossa oli ihme haituja itsenäistymistä edeltävästä ajasta - mallinukke Oppisalissa ja näyttelyjen joukossa pieni alue, jossa huitaistiin autonomian ajan armeijaa, Porrassalmen taistelua ja Suomen sotaa. Sotatietouteni vähäisyyden tunnustan, mutta eikös jalkaväkeä ollut aika kauan ennen 1800-lukua?



Päämajamuseossa puolestaan ärsytti Mannerheimin työhuone, jota sai katsella lasiaidan takaa kuin jotain s*tanan pyhäinjäännöstä. 

Ja oliko se pyhäinjäännös? Se ei selvinnyt nähdäkseni miestään ympäriltäni, joten haastattelin poislähtiessäni lippukassan mimmit. He eivät olleet tietämättömiä vaan kertoivat, että sodan jälkeen opettajien käytössä ollut huone oli 1970-luvulla rekonstruoitu nykyasuunsa. Kyseisen päätöksen historiasta voisi syntyä mielenkiintoisempaa tarinaa kuin itse museosta.

Mutta yllätyksekseni pidin museon 1918-näyttelystä. Täällä oli päästy tekemään valtakunnallista katsausta ja valittu "reilu" kaksijakoisuus. Toinen puoli huoneesta kertoi punaisista ja toinen valkoisista. Ne yhteivät pieneen reflektiotilaan, jonka seinälle oli kiinnitetty aika paljon kävijäkommentteja. (Mäntyharjulla vastaavassa  tilassa oli vain kaksi muistoa.)

Päämajamuseosta on vain pari askelta Viestikeskus Lokkiin, jota varten sodan alkaessa louhittiin kallioon luolat. Ne olivat sodan jälkeen m.m. asuntoina, mutta 1980-luvulla vähäiset jäljellä olleet rakenteet purettiin ja rakennettiin kopio sodan aikaisesta viestikeskuksesta. Tiloissa oli mallinukkeja monissa toimissa ja huolellisella tutustumisella olisi varmasti oppinut paljon. Minä olin ilahtunut, kun kerrankin lotat olivat luontevasti lähes pääosassa.