Kymijoen luostarista

Langinkoskella kahdesti käydessäni (tuolloin ja tällöin) en muista kuulleeni historiasta, josta jakoi tietoa Ylen artikkeli Kapinalliset munkit elivät hurjaa elämää unohdetussa luostarissa Kymijoen varrella: Rikkoivat lakia ja häiriköivät naapureita. Sen mukaan "keisari [Paavali I] lahjoitti Langin- ja Siikakosken kalastusoikeudet yksinoikeudella Valamon munkeille." "Munkit rakensivat Siikakoskelle vaatimattoman sivuluostarin" ja "Langinkoskelle 1800-luvun alussa ortodoksisen kappelin eli tsasounan, joka seisoo edelleen alkuperäisellä paikallaan kosken äärellä." Haminan rauhan jälkeen tarkemmin määrittelemättömänä aikana "Munkit jättivät Kymijoen taakseen ja luostari purettiin."

Karhulan lukion teksti taitaa olla paikanmääreiden suhteen tarkempi sijoittaessaan myös kappelin Siikakosken läheisyyteen eikä alavirrassa olevaan Langinkoskeen. "Luostarirakennus purettiin vuonna 1901 ja sen tilalle rakennettiin kaksi vuotta myöhemmin Munkkisaaren maja, mutta keskellä Siikakoskea olevaan saareen rakennettu neitsyt Marian kappeli on vieläkin pystyssä." (Munkkisaari merkitty ylle Senaatin kartaston lehteen X 39, jonka oikeassa alakulmassa Kyminlinna, jossa käydessä luostarista ei myöskään puhuttu.)

Vielä kesällä 1847 luostarin rakennukset seisoivat ja niistä kirjoitti Antero Warelius Suomettareen 14.9.1847:

Jouduttuani taasen valtatielle ja pötkittyäni kappaleen itään päin, tulin Kymiin. Täällä poikkesin katsomaan Luostaria, jota paikalla Monastieriksi kutsuvat. Se on Kymin virran itäisellä rannalla, rakettu Valamon munkeille, joiden oli määrä kalastaa tässä, kruunulta heille lahjoituilla kalapaikoilla. Jonkun vuoden olivat munkit kalastamassa ; mutta nyt ovat kaikki mennet takasin Valamoon ja katsoneet parhaaksi ottaa valmista rahaa kalavedestänsä. 4000 hopia ruplaa kuulin nykyisen vuoroojan maksavan vuodessa munkeille. 

Luostarin portin päällä oli jumalankuva, mutta portin alla niin julma ja kiukkuinen kahlekoira etten vertaista ole nähnyt. Tätä hillitsemään sain vanhan suomalaisen miehen, joka oli elinaikansa ollut munkeilla palveliana, ja sopei siis nyt minulle tulkiksi ja johdattajaksi mennessäni Luostarin sisäpuolta katsomaan. Pari nuorta venäläistä kohtelin alasessa kerrassa, jossa oli munkein koto, ravinto kamari ja esimiehen asunsia; ylisessä oli munkein kammiot (eli sellit), kaikki nyt tyhjinä. 

Katsomaan kirkkoakin, joka on saaressa keskellä koskea, Luostarin alla, vei vanhus minun. Täällä oli kaikki hyvässä järjestyksessä ikänkuin äsken olisi jumalanpalvellusta pidetty. Kuvia oli sekä kauniita että rumia, ja kaikille tiesi mies, joka "Valamossakin oli renkinä ollut" (tätä sanoi hän usein, ja vähän isosesti) antaa selitystä. Kyllä hän selitti "Helvetinsilmääkin" joka oli alttaritaululla, mut en muista enää mitä hän sanoi siitä. Jäänyttä kirkkopihkaakin eli pyhän savun ainetta sain siltä hyvällaiselta äijältä palaisen, mutta tämä mureni plakkarissani ja tuli hukkaan ennenkun jouduin sen suloista suitsutulta maistamaan. 

Ylioppilaita muistanut apteekkari Carger

Karl Emil Carger syntyi Oulussa 22.7.1811 piirilääkäri Johan Herman Carger ja Johanna Katarina Brovallin pojaksi. Isoveljensä suoritti ylioppilastutkinnon Turussa vuonna 1825 ja Karl Emil seurasi jälkiään vuonna 1828. Myöhemmin testamenttimääräyksiensä lomassa hän muisteli, että

kun minä 16 vuotta vanhana pääsin ylioppilaaksi arvolauseella optimae spei ja kotiintullessani annoin isälleni ylioppilaskirjani muassa lompakkoni siinä olevine sinisine ja punaisine seteleineen, niin sanoi pappa mammalle seuraavata: "olettu koskaan kuullut ylioppilaan tulevan kotiin akademiasta, rahoja lompakossaan". Näistä pani hän tallelle 75 ruplaa, jolla piirtäjä maksettaisiin, joka piirtäisi kirjaimia sittemmin tehtyyn ja kadonneeseen sormukseen. Jälkiosan rahoista ynnä lompakon antoi hän minulle takaisin.

Karl Emil oli ylioppilasvuonnaan Oulussa apteekkari Skogmanin oppilaana ja suuntasi alalle valmistuen farmaseutiksi vuonna 1831. Hän pätevöityi lisää Helsingissä apteekkari Konrad Appelgrenin ohjauksessa vuosina 1831-36 ja pääsi sitten proviisoriksi. Näin ollen hän oli pätevä pyörittämään Karl Henrik Aschanin apteekkia Kauppatorin kulmalla ensin sijaisenaan pari vuotta ja sitten omissa nimissään 1838-1845.

Aschanin kuoltua Carger meni tämän lesken Andrietta Sofia Collinin kanssa naimisiin vuonna 1840. Avioliitosta tuli onnellinen ainakin miehen mielestä. Testamentissaan hän vaimonsa muotokuvan yhteydessä toteaa

Häntä rakastin minä enemmän kuin jotain jumalatarta. Ilman tätä kristillismielistä ja maailmallisesti iloista vaimoa minä en olisi voinut kestää kaikkia huoliani. Tulkoon hän teille, köyhät ja ahkerat nuoret ylioppilaat puolijumalattareksi. 

Avioliiton solmimisen aikaan Cargerin omistukseen tai hallintaan tuli Numlahden kartano Nurmijärveltä. Gösta Sundmanin (1854-1914) muistelman mukaan

Nuorempina vuosinaan Carger oli ollut harras maanviljelijä, ja maatilallaan, Nummilahden talossa Nurmijärvellä, hän teki paljon kokeita, rakenteli ja istutteli. M. m. hän viljeli juurikkaita valmistaakseen niistä sokuria ja tarjosi isälleni kupillisen siirappia, joka oli valmistettu Nummilahden juurikkaista. Hän tahtoi saada isäni kerallaan perustamaan sokuritehtaan ja alkamaan viljellä juurikkaita suuressa määrin, mutta ehdotus rajoittui vain kokeiluihin ja siirrettiin sopivampaan aikaan.

Cargerin kulma Pohjois-Espa 17:ssa Signe Branderin vuonna 1908 ottamassa valokuvassa
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Sundman oli koulupoika kun kävi ensi kertaa Cargerin kaupunkikodissa, joka apteekkioikeuksien myynninkin jälkeen oli Pohjoisespan ja Unioninkadun kulmalla kiinteistössä, jonka omisti edelleen apteekkari Aschanin perikunta.

Apteekkari Carger oli laiha kuin luuranko; hän sanoi itsestään kuluttavansa vaatteitaan sisäpuolelta.  [...] Huonekalut olivat mahongista ja punaisella, kukallisella kankaalla päällystetyt, ja sohvain yläpuolella riippui neliskulmaisia kullatuita peilejä sekä kyuttilälampetteja, jotka sytytettiin vieraiden saapuessa. Suuressa salissa loi valoa kristallikruunu, mutta se riippui niin matalalla, että sitä oli kartettava franseesia tanssittaessa. Kahta pelipöytää ja keinutuolia ei käy myöskään unohtaminen, kun haluaa kuvata tätä vanhaa kotia.  

Näköala huoneistosta on vielä tänäänkin jotensakin samallainen kuin Cargerin aikana. Vain esplanaadin puut ovat kasvaneet suuremmiksi ja tuuheammiksi sekä Kappeli itse laajemmaksi. Carger saattoi kesäisin kurkistaa molemmille totikuisteille, joille mahtui vain yksi pöytä kummallekin; mutta enempää ei tarvittukaan, sillä siihen aikaan ei tavannut kovinkaan monta sellaista, joka uskalsi nauttia totiaan keskellä esplanaadia. Tuttavia nähdessään hän laittausi sinne itsekin, muuten hän istukseli kotosalla pasianssia pannen.

Cargerin kulma on tapahtumapaikkana Topeliuksen runollisessa kertomuksessa.
Eos 3/1861

Apteekkari jäi leskeksi 7.4.1863. Sundmanin lukuisista Carger-anekdooteista viimeinen alkaa

Carger sairastui ja kutsutti isäni luokseen, jolloin minäkin sain seurata. Potilas sairasti nivelreumatismia ja näytti meille isoavarvasta, joka olipaisunut nyrkin suuruiseksi. »Se on hengenvaarallista,» selitti Carger, »se ei olekaan mitään arkileiniä, vaan oikeata podageria, ja sen vuoksi olen aikonut laatia testamenttini.

Tämän testamentin toimeenpanemiseksi se piti julkaista virallisissa lehdissä molemmilla kielillä, joten näin on luettavissa, että hän määräsi 27.4.1872

Jos rakas miniäni Emelie Eulalie Aschan on, niinkuin hän minulle on luvannut, viimeisinä päivinä kuolinvuoteeni vieressä, niin vetäköön hän, kun minä vedän viimeisen henkäykseni, sormistani kaksi kultasormusta, nimittäin kihlasormukseni ja minun ja vaimoni vihkimäsormuksen. Koska varsin hyvin tiedän, kuinka suuressa arvossa hän pitää anoppinsa kihla- ja vihkimäsormusta, niin pitäköön ne ja myöskin makuukamarilamppuni. Samaan aikaan lähettää Emma sanan professori Ahlqvistille ja lentolähetin Numlahden kartanoon Nurmijärven pitäjässä.

Kirkonkellojen ei tanvitse soida kuoltuani. Vanhain urhollisten palvelijaini tultua Numlahdesta kaupunkiin, pitää heidän paikalla saaman syödä ja puolen putelin olutta miestä päälle. Senjälkeen he kantakoot minut hautaan, jonka partaalla veli kirkkoherra Frans Snellman toimittaa maahanpanijaiset, jos hänellä on siihen tilaisuutta. Älköötkä kuljettako minua ruumisvaunuilla, sillä kyllin tunnen Numlahtelaiset poikani, he sekä voivat että tahtovat kantaa minua, vähät tuosta, jospa joskus huokaavatkin välillä ja laskevat kirstuni siksi aikaa kadulle. Ketään muita ei hautajaisiin kutsuta kuin nämä Numlahdeu ukot ja pojat ja jos ukot yksinään eivät jaksa kantaa, niin ottakoon kukin vanhimman taikka sen jälkeisen poikansa tätä varten mukaansa, niin että vähintänsä 12 riskiä miestä on saapuvilla ja saakoot nämä 12 kantajaa maksun matkastansa hopeamarkoissa ja muistiksi kukin yhden hopeaisen ruokalusikoitani, joihin on stemplattu isäni hopeastemppeli. Sitten minä haudataan vaimo vainajani viereen, jonka sijan ostin hänen kuoltuaan ja siitä saadun kuitin pitäisi olevan muiden kuittien joukossa byrokaappini laatikossa. Takaisin palattuaan pitää Numlahden poikien ja ukkojen saaman juoda mielin määrin, mutta porttikielto on annettava ja vahvistettava näiksi tunneiksi jollakin poliisilla portilla, jottei, jos joku tulisi niin iloiseksi ja uteliaaksi, että tahtoisi katsastella Helsinkiä, sitä sallittaisi, vaan maatkoot he ja levätkäät, kunnes hiljaa nousevat rattaillensa ja menevät kotiin vaimojensa ja lastensa luokse. 

Karl Emil Carger kuoli 16.7.1872. Monimutkaisen ja osin hyvin yksityiskohtaisen testamenttinsa nojalla pääosa omaisuudestaan meni Helsingin yliopistolle, jonka konsistorin asia oli päättää vastasiko Suomalaisen kirjallisuuden seuran toiminta edelleen alkuperäistä tarkoitustaan niin, että se oli oikeutettu vuosituotto-osuuteensa. Näin Carger oli päättänyt jo vuonna 1867, mutta viimeisenä kesänään hän hautajaisjärjestelyjen lisäksi tarkensi, että

Ensiksi annan minä Suomen ylioppilaille, paitsi mitä testamentissa on lueteltu, kaikki öljyväritauluni, yksin vaimoni muotokuvankin. [...] Sitä paitsi annan minä ylioppilaskunnalle "Keisarin" ja "Keisarinnan" kuvat, Sjöstrandin vartalokuvat "Runeberg" ja "Porthan", edelleen professori Qvarnströmin teoksen "Kylpevä tyttö" sekä Thorvaldsenin "Kolme runotarta", "Venus" ja "Amor", mielinmäärin käytettäviksi. Kaikki huonekaluni, piironki luukulla tarjottakoot samoin Ylioppilaskunnalle ja Ylioppilashuoneelle.

Tämä hyväntahtoisuus on yliopistolla unohdettu samaan tapaan kuin monien muidenkin lahjoittajien. Tätä kirjoittaessani Finnasta löytyy Yliopistomuseon  kokoelmiin kuuluvan Karl Emil Cargerin 1830-luvulla Johan Lindhin maalaaman muotokuvan valokuva vesileimalla peitettynä ja käyttöoikeuksitta. Sen kuvaus kuuluu

Puolivartalokuva vasemmalle, katse eteenpäin, nojaa vasemmalla käsivarrellaan punaisella verhottuun korokkeeseen. Kihartuvat hiukset, jakaus oikealla. Musta takki, liivi, rusetti, kullanväriset kellonvitjat. Rintamuksessa kullanvärinen nappi, jossa viuhkamainen koriste. Kehys: Kullattu, kaareva, palmetti-, lehvä- ja kukkakoristeita.

Ei sanaakaan kuvan kohteen elämästä ja suhteesta yliopistoon.

Lähteet:
Åke Backström: Carger från Tyskland. Genos 66(1995), s. 120-123, 143-144
Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli #14431
Edward Stigzelius: Apotekets vid Salutorget vid Salutorget i Helsingfors. Ett sekelminne. Finska apotekareföreningens tidskrift 10/1913
Cargerin kulma. Kuvia vanhasta Helsingistä. Helsingin kaiku 21/1914 (alkup. Gösta Sundman: Cargerska knuten. Veckans krönika 20/1914)
RK Nurmijärvi 1842-1851 s. 278
RK Nurmijärvi 1853-1862 s. 290
Helsingin kaupunginarkisto. Korttelikortisto. Kortteli 31
Suomalainen Wirallinen Lehti 25.2.1873

Täydennysosia historian oppikirjoista

Aarno Karimon Suomen historiallista kuvastoa.
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Elokuussa poimin mielestäni erikoisia ilmaisuja lukion oppikirjan esihistoriaosiosta. Kyseessä ei ollut yksittäistapaus, vaan arkeologituttavani kertoi löytäneensä toisesta tuoreesta oppikirjasta esihistorian kohdalta Wikipediasta kopsattua tietoa, joka sattui eroamaan merkittävästi uusimmista tutkimustuloksista. 

Esihistorian esityksissä ei mätä ainoastaan faktat vaan Ilari Aalto totesi, että 

Sukupuolittunut katse historiaan ei koske vain yhtä koulukirjaa, vaan kyseessä on syvällä kytevä vääristymä. Tutkin viime vuonna Suomen esihistorian esittämistä oppikirjoissa 1990-luvulta 2010-luvulle, ja naisnäkökulman loistaminen poissaolollaan oli hälyttävimpiä havaintojani. Tutkimissani kahdeksassa oppikirjassa Suomen esihistoriaa käsittelevissä luvuissa sukupuoleltaan mainituista henkilöistä 75% oli miehiä ja vain 25% naisia. Yhdessä kirjassa naisia ei mainittu kertaakaan.

A. Edelfeltin mukaan sommitellut ja piirtänyt Albert Gebhard
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Ja Voiman otsikoinnin mukaan "oppikirjat kaipaavat moninaisempaa maailmankuvaa". Juttu käsitteli Eeva Rinteen tuoretta väitöskirjaa (Moni)kulttuurinen maailmankuva ja kuulumisen politiikka suomalaisissa peruskoulun oppikirjoissa ja nuorten kokemuksissa. "Rinne ei koe ilmiön taustalla olevan mitään varsinaista tietoista agendaa muiden kulttuurien epätasa-arvoisesta kohtelusta. Ongelmat johtuvat pikemminkin ajattelemattomuudesta ja vallitsevasta valtadiskurssista. Ei kyseenalaisteta oppia, johon on sosiaalistuttu."

Tämä sopii hyvin siihen, että Ilpo Tuikkala päätyy gradussaan Alakoulun historian oppikirjojen kuvat ihmiskuvan ja ihmiskunnan edistyskertomuksen rakentajina yhtymään aiemman tutkijan tulokseen, että "kirjojen välittämä ihmiskuva luo käsitystä ihmisestä, jonka alkukoti oli paratiisin omaisessa Afrikassa, josta hänet myöhemmin karkotettiin järjestäytyneeseen Eurooppaan. Ihmisen ideaalityypiksi nousee eurooppalainen valkoinen ihminen, joka asuu talossa kaukana luonnosta."

Aarno Karimon Suomen historiallista kuvastoa.
Turun museokeskus. CC BY-ND 4.0

Sampsa Korpelan artikkelin Mitä lukion historian oppikirjat kertovat kristinuskosta? ingressistä selviää, että "yllättäen niistä monissa tosiaan toistetaan myyttejä kristinuskon ja historian suhteesta" ja lopuksi kysytään "Oletko itse löytänyt oppikirjoista virheellistä tietoa merkittävistä aiheista?" Ilmeisesti aika moni voisi vastata "juu". Löysinhän mömmöä koulussa käyttämästäni kirjasta (osa 1 ja osa 2) ja olen ihmetellyt tuoreempia oppimateriaaleja.

Oppikirja-aiheen jatkeeksi pari melko tuoretta gradua

• Emmi Järvi: Taidehistoriasta sarjakuvaan – Kuvitus ja sen merkitys 5. luokan historian oppikirjoissa
• Jarmo Lyhty: Kun historian sisältöjen osaaminen ei riitä : alakoulun historian oppikirjasarjat historian osaamisen arvioinnissa
• Silja Heikkinen: Dinosauruksista nykyhetkeen : historian opetus luokanopettajien kuvailemana

Vanhempia opinnäytteitä teemoihin liittyen linkitetty aikanaan teksteihin Monikulttuurinen maamme ja suomalaisuus, Opitaanko historia parhaiten kirjoista?, Historian opetuksesta ja Tutkittua tietoa historiankirjojen suomettuneisuudesta.

5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (2/2)

Lounastauolla ABC-asemalla tuli mieleen, että on suunnilleen yhtä vaikea muistaa onko ollut tietyllä ABC-asemalla aiemmin, kuin pitää mielessään missä keskiaikaisissa kirkoissa on jo käynyt. Vain toisinaan koristelussa tai ympäristössä on jotain todella mieleenpainuvaa.

Kaarinan Pyhän Katariinan kirkossa on ollut pitkään mieleenpainuvaa se, että en ole päässyt sen sisälle. Olen muistaakseni ollut kahdesti opastettuna viereisellä rautakautisen kalmiston paikalla ja harmitellut kirkon ohi kävelyä. Ilmeisesti kirkko on jätetty tunkematta retkien ohjelmiin siksi, että sisällä on aika vähän keskiaikaa. (Säilyneistä maalauksista räpsimäni kuvat epäonnistuivat.)

Erikoisin muisto keskiajasta jäi ryhmältämme lähes huomaamatta. Aivan viime tingassa joku kysyi sakariston oven vieressä olevasta systeemistä, josta kai lähempää näkyi, että sisällä on kello. Paikallinen vastuuhenkilö kertoi, että se on 1700-luvulla tehty rippikello. Katolisessa messussa sitä oli käytetty ehtoollisessa ainakin kertomaan hetki, jolloin ehtoollisleipä ja -viini muuttuivat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Reformaation jälkeen sitä on käytetty yksinkertaisesti kutsumaan ehtoolliselle?

Itse viehätyin ison lehterin maalauksista ja erityisesti niiden suomenkielisistä teksteistä. Paikallinen osasi kertoa, että vastaavia tekstejä, mutta ei aivan samoin sanoin on Paimiossa ja Raumalla. Retkeläisille jaetusta materiaalista puolestaan selvisi, että maalaukset on tehnyt Jonas Bergman vuosina 1759-1760.

Päivän viimeinen kirkko oli Paraisten. (Kuvassa oikealla piispa Jakob Tengströmin hautahuone.) Täällä olin ollut vuonna 2015, jolloin blogitekstini mukaan saimme jossain määrin epäluotettavaa opastusta.

Tuolloinkin olin ihaillut holveihin jääneitä maalauksia.

Mutta tällä kertaa ihastuin erityisesti lehteriin kuvattuihin Raamatun naishahmoihin, jotka olivat saaneet ilmeisen anakronistiset vaatteet, joissa kiinnitti huomiota myös anteliaat kaula-aukot. Pukutyylin perusteella tekemäni arvaukseni maalausajasta piti paikkansa: retkimateriaalista selvisi, että maalaukset on tehnyt Gustaf Lucander vuonna 1771.

Vuoden 2015 retkellä kävimme Simonkylässä katsomassa arkeologista kohdetta. Sinne suuntasimme tälläkin kertaa, mutta nähdäksemme jäänteet vanhasta kalkkikivilouhimosta.

Muurauslaastiin välttämättömästä kalkinpoltosta oli puhetta tiistain luennolla. Hämärästi muistin ja blogiteksti vahvisti, että olin kuullut ja hämmästellyt tätä jo vuonna 2014. Ja sittemmin unohtanut.

Retken lopuksi, onneksi jo auringonkin paistaessa, kävimme Kuusiston piispanlinnan raunioilla. Niiden reippaiden "restaurointien" jäljiltä vain muotoa uskaltaa pitää "alkuperäisenä". Siinä oli vaikuttavaa meren läheisyys ja päälinnan pihan koko.

5 keskiaikaista kirkkoa, kaivos ja linnanraunio (1/2)

Avoimen yliopiston retki lähti torstaiaamuna liikkeelle syksyisessä säässä katsomaan osin samoja paikkoja kuin kurssin aiheena olleet Suomen muinaismuistoyhdistyksen taidehistorialliset tutkimusretket. Ensimmäinen kohteemme oli Perniön kirkko. (Ajomatkalla meitä viihdytettiin tarinalla 1600-luvun penkkiriidasta. Seurakunnan muistakin ristiriidoista voi lukea Seppo Kärpäsen gradusta Esivalta, pappi ja paikallisyhteisö : Pernion kirkkoherrat Perniön pitäjäyhteisössä 1645-1700.)

Kirkossa oli ihailtavana säilyneet holvimaalaukset, jotka näyttivät ensin pelkältä ornamentiikalta, mutta joukossa on (kai tunnistettaviksi tarkoitettuja) ihmishahmoja. Tuntuu järjettömältä vaivannäöltä, kun heikommassa valaistuksessa jäävät väistämättä näkymättömiin. Eli kyse lienee minulle tavoittamattomasta uskonnollisesta ajattelusta aivan kuten (muistiin palanneet) Milanon tuomiokirkon katon sadat pikkupatsaat, jotka eivät näy kadulle ollenkaan.

Kuorin lattiassa oli jäljellä hienoja hautakiviä.

Kirkkolaiva on saanut ympärilleen vitriinin, sillä hyvin varovaisesti ja nimeämättömiin asiantuntijoihin vedoten sitä arveltiin Suomen vanhimmaksi säilyneeksi. Sen mainittiin jo vuoden 1752 inventaariossa ja laivatyypiltään edustaa 1500- ja 1600-luvuilla käytettyä kravellia.

Osa kirkon veistoksista kuuluu nyt Museovraston kokoelmiin, mutta jäljellä on krusifiksi ja kaksi pientä värinsä menettänyttä hahmoa.

Seuraava kirkko oli Kemiön, joka oli 1781 palanut niin, että lattiassa olleet hautakivetkin olivat säpäleinä. Pari oli koottu paljon myöhemmin asehuoneen seinälle.

Sisätilassa oli siis keskiaikaa enää muoto, jonka korostamiseksi 1960-luvun korjauksessa oli purettu urkulehteri ja sen maalaukset oli koottu entistä muistuttaen.

Kemiön askeettisuuden jälkeen esteettisesti rikas - taidehistoriallisen tutkimusretken silmissä katolisen näköinen - Sauvon kirkko teki vaikutuksen

Paikalliset ovat rikkauteen ilmeisesti tottuneet, sillä pyhän Yrjänän hevosen jalkojen viereen oli jätetty virsikirja ja käsidesipullo, jotka siirsimme valokuvauksen tieltä pois. Itse kuitenkin näköjään otin kuvan niin, että kyseiset esineet näkyvät pöytäliinalla varustetulla pöydällä. Taustalla rekonstruoitu piispanistuin.

 Hautajaisvaakunoita on säilynyt runsaasti.

Holviornamentiikkaa

Komea ovi, jonka ajoitusta en selvittänyt.

Ruumisvaunut olivat esillä olevan kirkkoneuvoston pöytäkirjan lainauksen perusteella vuodelta 1912.

Seinämaalauksista oli jäljellä ympäri kirkkoa suurikokoisia kohtauksia, joissa (lähes?) kaikissa oli puhekuplaa muistuttava teksti.

Tämä piru on nykyisen lasten leikkinurkkauksen vieressä.

Mitä kateederilla tapahtui?

F. A-n:n koulumuistelma julkaistiin Uudessa Suomettaressa 24.11.1873:

Tultuani —n kaupungin kouluun, vähän yli yhdentoista vuoden vanhana Savon suomalaisesta kodista — näin kuuluu kertomus koulupojan päiväkirjassa — , oli minulle kaikki outoa ja tuntematointa. Uteliaisuudella katselin koulu-huonetta monine opetuskaluineen ja tuntemattomia, vaan viisastevilla lauseillaan tuttavuutta tarjoavia uusia kumppaneitani. Vähittäin tutustuivat minulle jonkun viikon kuluessa uudet olot siihen määrään, että tiesin, mitä olivat nuo koulu-huoneen seinille ripustetut isot moniväriset paperi-levyt, mikä tarkoitus oli mustalla liitu-taululla ja mitä tehdään tuolla notkealla merenruoko-kepillä, joka seisoi uhkaavana, vaan usein pilkallisesti kohdeltuna liitutaulun ja muurin välissä. 

Vielä enemmän tekeentyi koulu-elämä minulle, kun oppilaat, joita silloin oli koulussa vähän yli kolmenkymmenen, puhuivat kieltä, jota minäkin ymmärsin. Aivan päinvastoin uskotteli minua, ennen kouluun lähtöäni, kotokylässäni asuva Iivakka-kielinen kyläräätäli, ettei kaupungissa pitänyt saamani muka suomen sanaa kuulla, jota varten hän minulle opettikin ainoat ruotsin sanansa, joita hän oli oppinut herrastaloissa ollessaan mongertamaan. Arvelipa vielä nimenkin kouluun tultua muutettavan ruotsalaiseksi. Naapuri T:n pojalle on annettu koulussa komea, ström-päätteinen nimi, sanoi vanhus, ja minulle sepitti hän entisen nen-päätteisen sijaan varalle jo ruotsalaisen nimen, ihanan imelällä liin-päätteellä, aivan niin uuden uutukaisen, ettei jäänyt vanhasta nimestäni, kuin ensimäinen kirjain vanhoillaan oliaksi. Niin muikeaa yritti olla nimeni historia. 

Mutta jättäkäämme tämä. Koulussa eivät asiat olleetkaan aivan niin, kuin vanhus oli aavistellut. Kahdellakolmatta osalla pojista oli suomalaiset nimet, mitkä kotoansa olivat tuoneet, ja samoin sain minäkin nimeni pitää muuttumatta. Vielä enemmän tulivat vanhuksen ennustukset koulusta perättömiksi, kun suomalaiset pojat saivat läksyt suomenkielisistä kirjoista: Katekismosta, Hybnerin Biblian-Historiasta ja Palmblad'in maantieteen osviitasta y. m., sillä olihan nyt vuosi 1856 eletävänämme. Löytyi kuitenkin koulu-elämässä vielä asia, jonka perille vasta-alkuisten suomalaisten poikain oli vaikea päästä, ja se oli seuraava: 

Koulu-Huoneen perällä oli näet rakenne, jota ruotsalaiset pojat nimittivät katederiksi. Katederiin astui opettaja joka aamu, ennenkuin hän opetuksen alkoi ja joka ilta, kohta kuin opetus oli päätetty koulussa. Joka kerta seurasi opettajaa aina vuoroonsa katederiin yksi ruotsia taitavista pojista lukemaan outoa kieltä, luultavasti ruotsia. Hänen siellä vähän aikaa luettua, kohosi kaikkein huoneessa oliain käsi otsalle silmäin eteen, jota seurasi hetkisen hiljaisuus. Suomalaiset pojat, näkö-aistiamme seuraten, teimme samoin. Jokainen täysi-ihminen olisi ulkomuodosta, sanoja ymmärtämättäkin huomannut, mikä tehtävän tarkoitus oli, vaan yhden- eli kahdentoista vanhalle pojalle ei se ollut helppo arvoitus. 

Sanon arvoitus, syystä, että se semmoisena meille pysyi koko lukukauden, sillä pilkalliset vastaukset olivat kohta valmiina, jos arvoitukselle selitystä kysyimme niiltä onnellisemmista veitikoilta, jotka asian tiesivät. Lukukauden puolivälissä luulimme kuitenkin salaisuudelle selityksen keksityksi. Eräänä päivänä, näet, Paavo H. taisi hyvin läksynsä latinan kieli-opissa, mikä ei koskaan ollut häneltä sujunut. Opettajakin jo ihmesi Paavon harvinaista taitamista. Samana iltana sai Paavo lukea katederissa. Tässä selitys salaisuudelle, sanoi eräs suomalaisista pojista. Koko toimitus on mielen-osoitusta sille, joka päivän läksyt on hyvin taitanut. Se onnellinen saa jotakin ansioluetteloaan lukea toisille kehoitukseksi. Jaa, mielen-osoitusta, mielen-osoitusta, myönsimme kaikki, jotka katederi-toimista olimme ymmällä. Tämä keksintömme oli mielestämme oikea, jopa teki mieli siitä kerskaellakin. — Vaan kuinka kävi?

Parin viikon päästä, eräänä Heluntai-lauantaina, ei Paavo H. taitanutkaan käytellä latinaista tekosanaa "Amo", mikä hänellä oli jo kolmannen kerran läksynä. Opettajan kärsivällisyys Paavoa kohtaan oli tällä kertaa loppunut.

Hän otti merenruoko-kepin ja antoi sillä kolme, neljä lyömää laiskurille laihain olkapäiden yli. Puolenpäivän aikaan julisti opettaja Heluntai-luvan ja astui samalla katederiin. Mutta ihmeeksemme tuo lyölytetty Paavo astuu perässä ja tekee katederi-toimituksen, miten ennenkin. Tämä Paavon Heluntailauantainen onneton kohtalo kumosi kokonaan suomalaisten poikain ennen tehdyn päätöksen katederimenoista, sillä Paavon ansiot eivät suinkaan tänäpäivänä ansainneet minkään-laista mielen-osoitusta. Näin pysyi arvoituksemme vielä yhtä käsittämättömänä, kuin lukukauden alussakin oli ollut. 

Keväällä tuli rehtori rovasti R. tutkintoa pitämään koulussa. Hän alkoi puheensa seuraavilla sanoilla: "Alkakaamme tämä toimituksemme rukouksella". Samassa astuivat opettaja ja koulun ensimäinen oppilas Oskar S. katederiin, jossa viimeksi-mainittu luki suomeksi aamurukoukset. Tässä arvoitus sai vasta kaivatun ja todellisen selityksensä, sitten kun se oli Savon poikain arvoituskykyä ensin koetellut lähes puolen vuotta. 

Kuva Tuulispää 2/1912 hieman muokattuna.

Kuolleista merimiehistä

Rannikkokaupungeissa tutkimusta tehdessä ei ole harvinaista, että joku perheen poika lähtee merille ja kohtalonsa jää epäselväksi. Tai näin on ainakin käynyt omissa tutkimuksissani useammin kuin kerran. Joskus on kirkonkirjoihin tehty luotettavan oloinen kirjaus kuolinpaikasta kaukana, mutta useammin tietoa löytyy lehdistä.

Jo ennen merimiehiin erikoistuneita lehtiä. Olen aiemmin jakanut esimerkin 1700-luvulta ja Inrikes tidningar tarjoaa toisen 28.2.1800.

Turusta Henric Tallberg, Elias Wileen ja Johan Alander, Helsingistä Eric Hagelberg, muualta Uudeltamaalta Wilhelm Sohlberg olivat kuollessaan jättäneet jotain omaisuutta, jota sopi tiedustella Tukholman merimieshuoneelta.

Yritin titteleillään hakemalla löytää vastaavaa Suomen varhaisimmista sanomalehdistä, mutta epäonnistuin. Merimiestä Johan Halander kuulutettiin (Åbo Tidningar 4.12.1797 ) ja ahvenanmaalaista merimiestä oltiin julistamassa kuolleeksi (Åbo Allmänna Tidning 14.11.1815). Hieman myöhemmin oli useampia kuulutuksia, joilla merimiehen vaimot hakivat vapautta uuteen avioliittoon, mutta ei kuolinilmoituksia. Eli ilmeisesti olivat harvinaisia.

Johtopäätöstäni vahvistaakseni tein sjömanhus-haun ruotsalaisiin sanomalehtiin ja löysin lehdestä Hwad nytt? 18.3.1785 toisenlaisen harvinaisuuden: ilmoituksen merimiehen kuolemasta kuivalla maalla.

20-vuotias Carl David Norman Suomesta kuoli kuumeeseen eksyttyään matkalla Göteborgista Tukholmaan.