keskiviikko 17. heinäkuuta 2019

Pysähdyksiä Merikarvialla ja harhailua Porissa

Kuten jo retkiraporttisarjan alkupuolella ehdin valittamaan, Merikarvian kohteista oli vaikea saada tietoa. Ilman aukiolotietoja en museota yrittänytkään, mutta selvitin parin kohteen koordinaatit googlaten.

Googlauksella selvisi myös, että Matilda Roslin-Kalliolan kirjailijakoti oli kesällä auki kuutena maanantaina ja minä olin paikkakunnalla keskiviikkona. Mutta kävin kuitenkin katsomassa ulkoa.
Roslin-Kalliolan teksteistä olen blogiin poiminut Pappilassa pidetyn aatelisneidin ja Satunnaisen sitaatin kirkonkirjan virheestä. Vaikka tekijänokeutensa ovat ajat sitten rauenneet, teoksistaan vain yksi on digitoitu tavanomaisiin paikkoihin.

Anna Rogelin muistomerkillä ei ole aukioloaikoja. Se sijaitsee aivan talon nurkalla, mutta viitoitettu reitti kulki puutarhan sivuitse.
Muistomerkissä yllätti sen pystytysajankohta. Vuonna 1870 Suomen muistomerkkikulttuuri oli edelleen nuorta, joten maaseudulle sijoitettu naisen muistomerkki on aika erikoinen juttu. Sanomia Turusta kertoi 12.1.1872, että "talon tyttärelle, joka 14 vuotta sänkyn omana julisti pyhää Sanaa monelle tuhannelle ihmiselle[...] on hiljasin aikoin pystytetty muistopatsas, sanotun vainajan koto-talon tontille, - usiain seurakuntalaisten kustannuksella. [...] Muistomerkki on hakatusta ja silitetystä kivestä, kullatuilla kirjaimilla"

Lopuksi halusin palata vielä kerran 1802-reitille, joten kävin Lankosken sillalla. Se on kyllä rakennettu vasta 1800-luvun lopulla, mutta olinpas edes lähellä yhtä Kustaa IV Adolfin ruokapaikkaa.
Seuraavana aamuna katsastettuani eilen mainitun kiviaidan lähdin Preiviikiin etsimään Rajakalmistoa, josta otettu komea valokuva oli jäänyt viime syksyn arkeologiakurssilta mieleen. Verkkosivut lupasivat vieressä olevan infokyltin, mutta joko olin väärillä ympäröivillä teillä tai niiltä ei ollut kylttiä kohteelle. Jota en siis koskaan löytänyt. Sille, että olen kymmenen vuotta kulkenut opastetuilla arkeologisilla retkillä, on syynsä.

tiistai 16. heinäkuuta 2019

Kohdattuja kiviaitoja

Jatkoin Siipyystä vanhaa rantatietä. Merikarvian Trolssin kohdalla tuli vastaan komeat kiviaidat. Niitä ihmettelemään oli niin kova kiire, että pysäköin auton vähemmän optimaalisesti ja kuvaus piti sitten muiden liikkujien takia lopettaa ennenaikaisesti. Alla olevassa on vain puolet näkymästä.
Lähikuvaa oikean reunan ulkopuolelle jääneestä aidasta.
Aidat eivät olisi päässeet yllättämään, jos olisin jaksanut selata muuten puutteelliseksi kokemiani Merikarvian kunnan verkkosivuja. Niiltä kun voi lukea, että "Kiviaitoja voi ihailla muun muassa Tuorilassa viihdekeskus Merikievarin läheisyydessä, Rantatien varrella Trolssissa sekä Lankosken kylätiellä." (Ja Trolssin tien varrelta olisi voinut bongata pellonhaltijakiviä!)

Kiviaidat olisin myös voinut etukäteen löytää Museoviraston Valtakunnallisesti merkittävistä rakennetuista kulttuuriympäristöistä, joissa puolestaan tiedetään, että "Uudisraivaajat ovat keränneet pelloilta valtavan määrän kiviä ja latoneet osan niistä peltojen ympärille leveiksi aidoiksi ja osan pelloille suuriksi kasoiksi hallaa torjumaan. Vastaavanlaisia leveitä kiviaitoja on muissakin Merikarvian kylissä, esimerkiksi Riispyyssä ja Lankoskella, ja niitä on myös ruotsinkielisellä Pohjanmaalla kuten Koivulahdella, Siipyyssä ja Teerijärvellä."

Näiden sijaan näky yhdistyi mielessäni Aira Roivaisen twiittiin, jossa hän kyseli kilometrin mittaisten kiviaitojen nykytilaa. Mutta kun majapaikkaan päästyä tarkistin, olikin hänen kuvassaan "Porista Noormarkun kautta Lassilaan johtavan tien varrella, n. 4 1/2 km:n päässä Finpyyn kylästä, ovat vuosikymmeniä kaikkien matkamiesten huomiota herättäneet molemmin puolin tietä olevat kilometriset kiviaidat. Nämä ovat kuuluisat Svensbergin eli "Vänsperin" kiviaidat."

Sattumalta majoituin samalla kohden kuin kartassa lukee Finpyy, joten innostuin googlailemaan illalla ja aamulla kurvasin vain hieman alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen paikan päälle. (Kiitos Teuvo Vehkalahdelle blogitekstistä, joka antoi modernia osviittaa.) Yhdestä mutkasta löysin kahden puolen tietä muuria, joka jatkui myös pätkän suorakulmaisesti pellonreunassa.

Mutta tämä on vain häivähdys alkuperäisestä kokonaisuudesta, jonka kuvan Roivainen oli löytänyt Suomen Kuvalehdestä 25/1930. Jutun mukaan nämä Svensbergin aidat oli rakennettu 1900-luvun alussa.  

Yritin kotona saatavilla olevista digitoiduista lehdistä löytää lisää tiedonmurusia, mutta selvisi vain, että Pomarkun Längelmäkoskea pidettiin vankkojen kiviaitojen paikkana (Satakunnan kansa 20.6.1926&26.5.1927). Jään siis ihmettelemään ilmiön ajallista ja alueellista dimensiota ja suhdetta talousseurojen kiviaidoista 1700-luvulla antamiin palkintoihin.

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Pysähdys Siipyyssä

Kaksi viikkoa sitten aloittamani autoreissun alkuperäiseen suunnitelmaan ei kuulunut pysäystä Siipyyssä, mutta sitä suositteli Närpiön fiksu opas, jonka arvostelukyky kyseenalaistui näin jälkikäteen. Kiilin kotiseutumuseossa palvelu nimittäin alitti reissun siihen astisen pohjan eli Kristiinankaupungin merimuseon. Kahvilan kassa otti vitoseni, mutta kun kysyin montako rakennusta oli kierrettävänä hän totesi vain "ovien olevan auki". Jos olisi ollut kiireisempi, huomaamatta olisi jäänyt pihapiirin ulkopuolella olevat rakennukset ja on hyvin mahdollista, että jotain jäi näkemättä minultakin.
Nähtävänä ollut ei ollut kovin kummoista. Esimerkiksi yllä näkyvässä "1700-luvun talossa"
oli aseteltu rinnan tikkausteline, susi(?)turkki, tuoli ja "vanha tupakkalaatikko Siipyyn Lillbäckistä". Lautainen laatikko ei minusta näyttänyt erityisen vanhalta ja seinällä ollut kyltti 1700-luvun kaupungeista, joissa viljeltiin tupakkaa, tuntui maalaisoloissa epärelevantilta.
Useimmissa esineissä ei ollut mitään tietoja. Nurkkaan sijoitetuista minikangaspuista olisin oikeasti halunnut tietää lisää.
Kiilin päärakennus oli vuodelta 1801 ja tuvan muuten uudelleen maalattuihin seiniin oli jätetty näkyviin alue alkuperäistä koristelua.
Väriä ei ole sisustuksessa pelätty.
Alueen helmi oli Centralia eli Kiilin telemuseo. Siellä oli sekä seinämalleja että kenttäpuhelimia ja myös puhelinkeskus.
Mutta myös 1930-luvulle tentatiivisesti ajoitettu sähköllä toimiva permanenttikone! Tylsässäkin paikassa kannattaa pitää silmät auki.

sunnuntai 14. heinäkuuta 2019

Hesperian puistossa 1844-1847

Ote Vivi Linsénin maalauksesta, jossa Töölönlahdenranta vuonna 1844.
Oikealla eli pohjoisessa sokeritehdas ja joku rannan rakennuksista ehkä Töölön majatalo, johon soutuvene on matkalla?
Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0
Stålhanen, joka viime tingassa pyöritti jäärataa makkaratarjoilulla,
sorruttua talousvaikeuksiin Töölön ravintolaa alkoi vuodesta 1844 pyörittää J. G. Carling,

joka yllänäkyvän ilmoituksensa mukaan lupasi tarjoilla kaikki päivän ateriat, teen, kahvin, limonaadin sekä jäätelön.

Carling toi kesällä 1844 Töölönlahdelle vesisukset! Nämä luutnantti Höökenbergin patentoimat värkit oli ensiesitelty Tukholmassa kesäkuussa 1841. Fritz von Dardelin kuvien perusteella kyse on suunnilleen suppauksesta, joka on ollut viime vuosina Töölönlahdella tuttu näky.


Musiikkia kuultiin koko kesä, mutta epätavallisempi oli kauden lopetuksena "Tivolin tapaan" valaistu puisto.
Viimeistään helmikuussa 1845 Töölössä oli käytössä keilarata.
Erilaista musiikkiohjelmaa on niin paljon, ettei sitä ole tarkoituksen mukaista listata. Vuoden 1845 erikoisempaa, joskin mahdollisesti ennenkin nähtyä oli sirkustirehtööri Alexander Wehlen ilotulitus- ja ilmapallonäytäntö.

Ståhlhanen vuokraoikeudet siirrettiin vuonna 1846 Petter Sjögrenille, joka alkoi innokkaasti pyörittämään paikkaa.
Töölönlahti ennen Kluuvinlahden täyttämistä ja rautatietä vuoden 1845 kartassa.
Toisen kesäkautensa komea päätös piti olla 12.9.1847 aiemmin mainitun Jean Louis Magiton pikkuveljen ilotulitusnäytös nimeltä Lützenin taistelu. Mutta kun pari päivää aiemmin Magito vaimonsa kanssa valmisteli ravintolarakennuksessa raketteja yksi raaka-aineista syttyi itsekseen. Magito ei ehtinyt saada palavaa ainesta ulos ja tuli tarttui jo valmistuneisiin raketteihin, jotka räjähtivät. Rakennus oli pian ilmiliekeissä. Kaikki olivat päässeet ulos, mutta Magito luuli vaimonsa edelleen olevan sisällä. Hän ryntäsi liekkeihin ja kuoli 4 päivää myöhemmin palovammoihinsa.

Lähteet:

lauantai 13. heinäkuuta 2019

Muuta Kristiinankaupungissa koettua

Lebellin kauppiastaloa kierrettiin oppaan johdolla tunti, joten sieltä karattuani keskustan toinen museo, merimuseo, oli jo auki. Työntekijä otti rahat, ei tarjonnut opastusta eikä edes huomauttanut pläristä. Älysin sentään sellaisen ottaa, mutta en saanut sisällöstä mitään irti eli ei siitä sen enempää.

Koska olin selvittänyt kaupungista etukäteen vain museot, olin valmis lähtemään autolle ja eteenpäin. Mutta onneksi ohitin torin viitan, jossa yksi sakara osoitti tullitupaan 1720. Googlasin tarkemmat koordinaatit ja käppäilin vaaditut korttelit.
Kannatti ehdottomasti, sillä tullitupa oli komeassa seurassa. Punaiseksi maalattu puukirkko jää puiden taakse eikä sitä lähempää saanut kunnolla kuvan. Yritin toki.

Sisällekin pääsi ja se vasta kannatti. Kirkko on valmistunut 1700 ja isonvihan jälkeen fiksattu 1736.

En tiedä milloin kynttilänjalat on lisätty, mutta tunnelma oli hieno.
Penkit oli tiukasti numeroitu, mutta keskellä kirkkoa olleeseen vapaapenkiin sopi kai  ulkopuolistenkin mennä?
Hyvillä mielin palasin pienen pätkän pohjoiseen katsastaakseni Carlsron, jota Kristiinankaupungin kaupunginmuseoksi tituleerataan.

Miksi, en ymmärrä. Talo kokoelmineen on kaupungin, mutta sitä pyörittää kannatusyhdistys, jonka innokas edustaja oli vastaanottamassa ja selittämässä konseptia. Eli sitä, että talo oli täytetty yhden miehen tavarakokoelmalla ullakkokerrosta myöden. (Ellei tätä olisi mainittu, en olisi portaita lähtenyt kipuamaan. Tulin ne alas takaperin.)
Yhdessä huoneessa näin laminoidun esine-esittelykortin, mutta informatiiviseksi vierailua ei voi sanoa. Kylläkin elämykselliseksi. Joitakin otoksia romukauppatunnelmasta alla.



perjantai 12. heinäkuuta 2019

Lebellin kauppiastalossa

Kaskisista suuntasin keskiviikkoaamuna Kristiinankaupunkiin, jossa ensimmäisenä kohteena aukesi Lebellin kauppiastalo. Sen oppaalta ei puuttunut halukkuutta ja osaamista opastamisessa. Hetken sain kuunnella yksinäni, mutta ryhmä kasvoi nopeasti kun muutkin tähtäsivät avausaikaan.
Periaatteessa talo on 1930-luvulla koottuine tyylihuoneineen sama sarjaa kuin Porvoon Holmin talo, mutta onnistui jotenkin olemaan autenttisempi. Opas huomautti kyllä seinämaalausten olevan uusia, mutta ei alleviivannut huonekalujen ja irtaimiston alkuperää.
Minulle tärkein oli alakerran salin "ammesohva", joka näkyy kuvan oikeassa reunassa. Siinä kun blogitekstissä ja 1802-kirjassani toistamani tarinan mukaan istui Kustaa IV Adolf vierailullaan. Liekö sitten sattumaa vai suunnitelmaa, että sohvan yläpuolelle ripustetut muotokuvat
esittivät Kustaa IV Adolfia Ulvilassa majoittanutta kirkkoherraa ja rouvaansa?
Yllä näkyvästä interiööristä opas huomautti luutun olevan saman valmistajan kuin Bellmanin käyttämä. Keittiössä huomion arvoista (eli oletettavasti kävijöitä kiinnostavaa) oli 1700-luvun jäätelöntekoon tarkoitettu astia.
Yläkerran eteisessä tuli vastaan matka-arkku, josta tuli mieleen Alvinista löytynyt piirros, ja aika yksi yhteen olivatkin.
Mutta yläkerran tärkein juttu on salin kattomaalaus, joka sai minut unohtamaan pellavalle feikatuttujen kultanahkatapettien valokuvauksen.
Toisen huoneen seinältä kuvasin kevään Ahvenanmaan matkaa muistellen Kastelholmasta painokuvan, joka kuuluu Louis Bolangerin sarjaan Voyage Pittoresque de Suede.
Ja tietenkin piti ikuistaa uusi osa hiirenloukkujen sarjaan.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Tuokio Närpiössä


Kukka-Maarian päivän museokierroksen viimeinen kohde oli Närpiön Öjskogsparken. Sen päärakennuksen pirtti näytti kerrossänkyineen ihan samalta kuin päivän kolme aiempaa, mutta sai lisäväriä kun (vaihteeksi ammattitaitoinen) opas kertoi talossa kasvaneen kaksi taiteilijaa 1800-luvun lopulla. Veljeksistä toinen opiskeli Euroopassa asti ja on saanut Wikipedia-sivun. Joka linkittää myös nuoremman veljen sivuun. Vaikka tämä vaikutti Närpiössä kauemmin, opas ei maininnut nimeään ja tuvan tapettia myöten kaiken kerrottiin olevan vanhemman veljen työtä. Alla tapettinäyte.


Sen vieressä oli ohuiksi vuollut puulusikat, joiden koristelu ei myöskään tavanomaista.
Ihan tavanomainen ei myöskään ollut tämä puuhevonen, jonka vasta nyt tätä kirjoittaessani huomasin olevan kelkka!
Suurikokoinen painate vuodelta 1898 oli tehty kolmen veneonnettomuudessa kuolleen nuoren naisen muistoksi. Hedän kanssaan kuolleet "två gossar" jäivät nimettömiksi.
Ovimaalaus oli oppaan mukaan tietenkin Carl Bengtsin eikä Oscarin.

Kuten edellisissä museossa, tekstiilien esittely vahvassa valossa jäi huolettamaan. Tumma morsiuspuku oli kopio, mutta ikkunan edessä oleva valkoinen 1900-luvun alusta.

Päärakennuksen lisäksi kahden euron opastettuun kierrokseen kuului toinen, jossa oli lavastettuna iso maakauppa 1900-luvulta sekä Suomen isoin apteekkimuseo. Jälkimmäinen perustuu Karl-Erik Källströmin kokoelmiin. Hienoja, mutta en jaksanut kummastakaan suuremmin kiinnostua.
Mutta opas lopetti mielenkiintoisesti osoittamalla vitriinistä pienen virsikirjan, johon oli tehty kolo raudalle, jota käytettiin verenlaskemiseen parannustarkoituksessa. Kristillisestä kirjasta uskottiin saatavan lisää voimaa. Oppaan kertoman mukaan on myös havaintoja siitä, että raamatusta tms. on leikattu irti Jeesuksen nimi ja laitettu paperinpala lääkkeen joukkoon.