maanantai 29. elokuuta 2016

Kaksi hyväntekijää

Viktor Lounasmaa kertoo kirjassa Elämäni taipaleelta. Muistelmia (1910) viipurilaisesta pikkulasten koulusta, jossa hän aloitti vuoden 1850 paikkeilla. Sitä piti neiti S. E. Lindeberg, joka
oli jotenkin pitkä ja hyvin  laiha, silloin ehkä 35 vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on mieleeni painunut. (s. 14)
Toisaalta tämä
vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen erään turvattoman orpopojan. Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa, testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen taideyhdistykselle. (s. 14)
Testamentista tietenkin kirjoitettiin sanomalehdissä. Siinä jo "70 vuoden ikäinen" Sophie Elisabet (eli S. E.) Lindeberg sai 5000 markkaa poislahjoitettavaksi miten hyväksi näkee ja taideyhdistykselle lahjoitetusta 200000 markasta vuosikorot elinaikansa ajan (Wiborgs Tidning 20.4.1876 , Ilmarinen 22.4.1876). Arvioidun iän ja täydellisten etunimien perusteella näyttää todennäköiseltä, että Sophie Elisabet Lindeberg oli syntynyt Viipurissa 7.7.1806 vanhempinaan "Gov: Secr: Carl Henr: Lindberg" ja "Anna Soph: Haklin". Eli veljensä oli Johan Henrik Lindeberg.

Viktor Hoving jätti veljilleen ja sisarilleen testamentissaan vähäisen osan. Kansallisgallerian Lähteillä-sivustolla on kopio testamentin tekstistä, josta näkyy sisarustensa nimet Herman, Albert, Mimmi ja Walter, joista viimeksimainittu oli kirjakauppias (ainakin vuonna 1873). Tätä kirjoittaessani Viktor Hovingilla (toisin kuin kaimallaan, joka oli Walter-veljen poika) ei ole Wikipedia-sivua ja muutkin tiedot verkossa ovat vähäisiä.
Massimo Consoli, CC BY-SA 2.5, Wikimedia Commons
Rooman ei-katolisen hautausmaan tukiyhdistyksen tiedotuslehdessä (pdf) esitellään Walter Runeberg ja lyhyesti myös tämän Viktor Hovingille tekemä hautamuistomerkki. Artikkelin mukaan Viktor Hoving oli syntynyt vuonna 1846 Ruotsissa ja ollut 5-vuotias perheen muuttaessa Suomeen.

Luotettavampi henkilöhistoriallinen lähde on SBL:n artikkeli Hoving-suvusta, joka mainitsee Viktorin ja isänsä Isaac Wilhelm Hovingin (1809—52), joka tuli Viipuriin läänin maanviljelysseuran sihteeriksi. Ilmeisesti suvusta ja varmaankin myös Viktorista olisi lisätietoa veljenpoikansa kirjoittamissa kirjoissa.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Arkeologiaa Aurajoen varrella

Eilen oli Turussa Valtakunnallinen arkeologian harrastajien tapaaminen. Heti ensimmäisestä, Ninni Närväisen esityksestä vahvistui, että en kuulu joukkoon, sillä en ole kaivanut, mutta kuokkiminen menee onneksi rutiinilla.

Aamupäivän esitykset pidettiin Brinkkalassa eli siinä joulurauhan talossa. (Unohdin ottaa sisältä valokuvia. Hienoa oli.) Närväisen katsauksen jälkeen Elina Saloranta esitteli Vähäjoen rantojen rautakautisia kohteita, joista jäi päällimmäiseksi mieleen tiheys (ei siis ainoastaan Kokemäellä) ja polttokalmistojen yhteydestä löydetyt ruumishaudat eli viite kulttuurin muutokseen.

Viimeiseksi oli esillä arkeologian harrastajan Anni Ala-Rakkola-Karan Uskelan Haittion tilan rakennustöiden yhteydessä tallentamista löydöistä Kati Haapalan tekemä kandidaattityö. Keramiikan laatu vastasi asiakirjoista tunnettua tilan säätyläisomistusta.

Sitten Aboa Vetukseen, joka Ilari Aallonkin opastuksella tuntui jo nähdyltä. Uusiin maisemiin pääsin Kuralassa, jossa näkyvän kylämäen lisäksi on runsaasti esihistoriaa. Sen sijainti on kartoitettu kaivauksin, mutta varsinaista tutkimusta ei ole tehty. Muutakin Kaisa Lehtonen sanoi, mutta luotin muistiini paperin sijaan. Virhe.

Seuraava kohde oli (yllä) Ravattulan Ristimäki, joka tuli suurelle yleisölle tutuksi viimeistään tänä kesänä kun palkitun historiablogin kirjoittaja Kari Hintsala osallistui kaivauksiin.

Vaikka olen kaivauksista aika monta esitystä (2014, 2014, 2016, 2016) kuullut oli paikalla käynti eri asia. Kirkon jäänteet on jo peitetty, mutta sen paikka on merkitty kivin. Auki oli alueita, joista kaivetaan esiin vielä syyskuun ajan ruumishautoja.
Näistä ensimmäinen (yllä) on noin kolmivuotiaan lapsen hauta, jossa oli mukana kolme lasihelmeä. Lasihelmiä ja koruja haudoissa on, arkkujen naulojen lisäksi, mutta ei anteja eli ovat tyypillisiä kristillisiä hautauksia. Niillä on sama suunta kuin kirkolla, jonka pienoismallin katto ei onneksi lähtenyt lentoon päivän tuulessa.
Aivan lähellä olevassa metsäsaarekkeessa on 500-luvulle ajoitettu polttokalmisto, joka oli inventoinnissa merkitty raivausröykkiöksi. Vain kaivamalla voi tietää, nääs.
Ja 1970-luvulla räjäytetty kuppikivi, jonka kupit löysi kaivauksille osallistunut saksalainen muutama vuosi sitten. Muinaismuistoja lienee mennyt inventointien ohi toisaallakin?
Tullessa alla näkyvä kivipelto toi mieleen (leikillisen!) ajatuksen pappilan perustuksista, mutta onneksi ennen lähtöä sain tietää, että kyse on esiinkaivetusta kirkkomaan aidasta.

Viimeinen kohteemme oli Kaarinan kirkkomäki Pyhän Katariinan kirkon läheisyydessä. Siellä alueen löytöihin perustuvaan muinaispukuun pukeutunut Jaana Riikonen kertoi Ristimäen kanssa jokseenkin samaan aikaan täytetyistä haudoista, joissa oli antimia kuten astioita, sirppejä, viikatteita ja keritsimiä. Ja ilmeisesti näyttävämpiä koruja kuin kristillisissä haudoissa, mutta yhteisenä elementtinä lasihelmet.

Siinä missä Ristimäellä on tulkittu sijainneen muutaman kylän yhteinen hautausmaa on Kirkkomäki yhden perheen hautausmaa. Bussissa kiertänyt Kirkkomäen esite ei ehtinyt kohdalleni ja kotiinlähdön ajoituksen takia osa opastuksesta jäi kuulematta eli tiedonjano on nyt sammuttamatta.

Ja joku päivä haluaisin myös nähdä Pyhän Katariinan kirkon sisältä. Sillä nimikkopyhimys ja esi-isän työpaikka.

lauantai 27. elokuuta 2016

Kalatytöstä ja kirjoittajastaan

Yleensä kun Project Gutenbergiin ilmestyy uusi suomenkielinen kirja, jonka kirjoittajan nimi ei tunnu tutulta, olen verkkohaulla löytänyt ainakin SKS:n kirjailijatietokannasta muokatun Wikipedia-sivun. Tuore poikkeus tähän on Laura Caloniuksen Kalatyttö. Kuvailus laululla yhdessä näytöksessä. Mikä oli mielenkiintoista, kun kysessä suomenkielinen näytelmäteksti, joka on julkaistu niinkin "varhain" kuin 1867.

Project Gutenbergiin teksti on todennäköisesti työstetty Kansalliskirjaston digitoimasta kappaleesta. Se on puolestaan linkitetty Fennicaan, jossa muiden tekijöiden kenttään on merkitty "Dramatisoinnin perustana (teos): Björnson, Björnstjerne, kirjoittaja. Fiskerjenten, suomi. " Eli Calonius on siirtänyt norjalaisen teoksen Hämeeseen Näsijärven rannalle? Saatuaan jotenkin käsiinsä kirjan käsikirjoituksen pari vuotta ennen kuin se norjaksi julkaistiin?!

Muissa tekijöissä ei mainita suomentajaa, mutta Wiipurin 1.9.1894 julkaisemassa artikkelissa Muistelmia suomalaisuuden harrastuksista ja riennoista takavuosilta Viipurissa kerrotaan, että
Neiti Laura Calonius oli kirjoittanut Kalatyttö-nimisen pikkunäytelmän ruotsiksi, jonka konrehtori A. G. Corander suomensi ja painatettiin se sitten seuran kustannuksella samaan vihkoon kuin R. Walleniuksen mukailemalla suomentama 1868-1968.
Eli aikalaistieto ei mainitse norjalaisteosta ollenkaan ja lienee kokonaisuudessaan Fennicaa luotettavampi. Jos joku haluaa tehdä vertailevaa tutkimusta, niin Bjørnstjerne Bjørnsonin Kalatytön suomennos on myös luettavissa verkossa.

Tämän jälkeen joku taustatieto Laura Caloniuksesta hetkellisen siviilisäädyn lisäksi olisi kiva lisä. Verkkohaku tuottaa kaksi vaihtoehtoa. Joko vuoden 1867 paikkeilla näytelmän kirjoittanut oli
a) Pietarin diakonissalaitoksella opiskellut Laura Calonius, joka oli vuonna 1862 aloittanut Aurora Karamzinin perustaman köyhäintalon johtajana Espoossa 
tai

b) vuonna 1866 serkkunsa Mathias Caloniuksen kanssa avioitunut Laura Calonius.
Jälkimmäinen vaikuttaa todennäköisemmältä.
Helsingfors Dagblad 23.11.1872

perjantai 26. elokuuta 2016

Taiteiden yössä koettua

Eilinen Taiteiden yö Helsingissä keskittyi tavalliseen tapaan yön sijaan iltaan ja itse aloitin iltapäivällä. Tuolloin oli Virka-Gallerian Bonk-näyttelyyn tarjolla Bonk Industriesin President of Advanced Disinformation Systems, kompressor Sven Triloqvistin opastus. Joka oli aivan loistava. Mies kuljetti tarinaa niin, että yksi kuuntelija ei lopussa (edelleenkään) tajunnut onko Bonk "todellinen".

Minun on koko kesä pitänyt kirjoittaa näyttelystä, sillä olen varma, että siitä irtoaisi jotain syvällistä historian esittämisestä. Mutta ei näköjään minun aivoillani. Pikku älynväläys tuli opastuksesta. Kun Bonkin työntekijät alkoivat jättää yhä suuremman osan koneiden osista ja toiminnallisuudesta pois ja defunktionalisoinnista tuli lopulta yrityksen toimiala, jäljelle jäi, Triloqvistin sanoin, yksi toiminnallisuus: presenssi eli läsnäolo tai olemassa olo. Aivan kuin museoesineissä.

Opastuksen jälkeen minulla oli hyvää aikaa tutustua myös Virka-Galleriassa esillä olevaan Roska-akvaarioon, jossa on Suomenlahden rannoilta kerättyä ja sukellettua roskaa. Eli sitä, mitä tulevaisuuden arkeologit voisivat meistä aikanaan löytää.
Vilaisin myös näyttelyä Keisarin perintö, jossa Helsingin edustan saarien menneisyys esitettiin monokromaattisin maalauksin. Kuvat olivat tunnelmallisia ja väritys ehkä realistinenkin, mutta tuntui etäännyttävältä.

Koska ei ollut kiire minnekään, kieppasin Helsingin yliopiston päärakennuksen kakkoskerrokseen, jossa on kansainvälisen kaupunkihistorian konfferenssin johdosta pieni näyttely Helsingin kartoista. Pohjana on Historiallinen kartta-atlas, jonka olen maininnut useasti tänä vuonna, mutta kummasti suuremmassa koossa kartoista huomasi uusia juttuja.
Seuraava varsinainen ohjelma oli Laura Kolben esitys Kämp-hotellin historiasta Kämp-hotellissa. Tupa tuli tietenkin täyteen ja Kolbe kustannustoimittajineen piti laadukkaan esityksen, jota vahvisti Minna Haapkylä tekstiotteiden lukijana. Kesken esityksen muistin, että Hilda Rintasen muisteltiin olleen Kämpissä töissä. Ehkä pitää tarttua Kolben kirjaan, josta selvinnee, mitä arkistolähteitä on olemassa.

Sitten kurvasin SKS:n katujuhlaan, jossa luvattiin loitsuja ja ratkaisuja ongelmiin. Kirjaprojektin aloittamiseen niitä ei ollut, mutta Juha Nirkko ehdotti varallisuutta jotenkin asiaan liittyvänä teemana. Vetäisin sen kohdalta lapun, jossa oli uskomus, että jos menet vierailulle eikä sinua tunnisteta, niin saat rahaa. En tehnyt kunnon muistiinpanoa, sillä tajusin vasta tuntien päästä miten tämä on sovellettavissa kirjailuihini: ne saavuttavat menestystä, kun minua ei tiedetä niiden tekijäksi.

Suunnitellun ohjelman huipentumana piti oleman historiakierros Kirjailija kaltereiden takana Hotel Katajanokalla, entisessä lääninvankilassa. En tiedä miksen ole saanut aikaiseksi aiemmin edes kurkata hotelliin sisään. Ensinnäkin rikoshistorian harrastajalle tilassa oli vielä aitoa tuntua ja historian käyttöä oli heti aulan vitriinin käsiraudoista alkaen.

Historiakierros alkoi entisestä kirkosta. Teksti mukaili Hella Vuolijoen tekstejä, joten sen olisi pitänyt toimia monologina. Mutta esittäjän tyyli ei miellyttänyt minua yhtään, joten kolmen vartin esityksestä tuli vankeusrangaistuksen simulaatio, jonka loppuminen tuntui todelliselta vapautumiselta.

torstai 25. elokuuta 2016

Arkistoasiaa ja kirjallisuushistoriaa

Eilen oli kolmas ja viimeinen päivä digitaalisen tiedon kesäkoulua ja aiheena arkistot sekä säilyttäminen. Pekka Henttonen puhui asiakirjahallinnasta ja yksityisyydestä. Paljon hyvää asiaa, mutta lyhennettynä: suo siellä ja vetelä täällä. Henkilöiden hävittäminen/häivyttäminen aineistosta tekee siitä arvotonta/käyttökelvotonta. Henkilötietojen olemassaolo tarkoittaa, että ne ovat löydettävissä, yhdistettävissä ja vietävissä kauas alkuperäisestä käyttöympäristöstään.

(Kuva kirjasta Personal identification; methods for the identification of individuals, living or dead, 1918)

Pekka Uotila oli tarkastellut työpaikalla (vapaaehtoisten) tapoja järjestää tietokoneen hakemistorakenne. Kukin taplaa tyylllään, joka toimii oman muistin varassa, mutta on todennäköisesti mahdoton toiselle selvitettäväksi. Hupaa sähköisten yksityisarkistojen selvittelijöille...

Viimeiseksi esiteltiin Kansalaisarkistoa, joka on pilottivaiheessa oleva hanke. Ilmaista sen tuotantoon vienti ei ole eikä pyörityskään eli todennäköisesti maksaa käyttäjille ja on siis kaupallinen. Mikä teki siitä silmissäni heti epäilyttävän. Miksi luottaisin kotimaiseen toimijaan yhtään enempää kuin kansainvälisiin? Netposti-kokemuksia muistellen en kovin intoa puhkuen latailisi tiedosto kerrallaan kymmeniä metatietokenttiä täytellen tuollaiseen mitään. Varsinkaan kun kuoltuani ei ole laskun maksajaa.

Tein sitten pikavierailun SKS:n arkiston Kirjallisuuden ja kulttuurihistorian kokoelmaan (eli entiseen Kirjallisuusarkistoon), mikä oli hyvä silta illan Mahdollisen Kirjallisuuden Klubiin. Siellä myytiin konkreettisesti ja konseptuaalisesti Markku Eskelisen juuri painosta tullutta kirjaa Raukoilla rajoilla. Suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa.

Ei ihan mukavuusaluettani (sillä juuri ennen lähtöä varasin kirjaston verkkosivuilla Ilkka Remeksen syksyn uutuuden ja pääsin sijalle 94). Mutta kuullosti hyvältä, että Eskelinen tuntui lähteneen itse teksteistä eikä ole seurannut edellisten kirjallisuushistorioitsijoiden (urautuneita) jälkiä. Kivi on edelleen kunniassa, mutta moni tuntemattomampikin kirjailija on saanut esiinnostoa.

Historiallisen fiktion yhteydestä nationalismiin taisi nousta Eskelisen kommentti siitä, että kirjailijamme eivät tunne historiaa. Hakevat "jännän jutun", joka on aiheena kulunut, eivätkä ymmärrä hyödyntää tuoretta tutkimusta. Eli iänikuista noitavainoa eikä Keskisarjan väikkärin eläimiinsekaantujia ollenkaan. No, noidista ja kuluneista aiheista olen yhtä mieltä.

P. S. Eskelinen sanoi juuri perustaneensa blogin, jossa m. m. kertoo, mikä kaikki kirjallisuushistoriassamme kaipaa lisätutkimusta, mutta valitettavasti unohdin blogin osoitteen ennen kotiin pääsyä. [Lisäys 10:20 Reijo Vallan kommentin kautta löytyi: Raukoilla rajoilla]

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Digitaalisen tiedon kesäkoulussa ma+ti

Äkkäsin viime viikolla peruutuspaikan kuunteluoppilaaksi Digitaalisen tiedon kesäkouluun tietämättä oikein minne olin menossa. Eka päivä ei selventänyt kokonaisuutta, mutta julkisoikeuden proffan Tomi Voutilaisen esitys oli antoisa. Voutilainen kritisoi suorin sanoin nykyistä tiedonhallinnan sääntelyä sekavaksi ja osin käyttökelvottomaksi. Kun hän totesi julkisuuslain ja henkilötietolain viittaavan toisiinsa niin, että jäädään kierteeseen, ymmärsin, että joillekin arkistokokemuksilleni on syynsä.

Eilinen oli tutumpaa asiaa, mutta kiitettävillä uusilla piirteillä. Mikko Tolonen sanoi ääneen, että digitaalisen ihmistieteiden määrittely on tärkeää vallan ja resurssien jakoa silmällä pitäen. Oliko näissä peleissä ollut uusi käänne, kun keväällä minua ihmetyttänyt "kulttuuriperinnön tutkimus" jäi mainitsematta ja esillä oli vain Suomen Akatemian määritelmä?
Digitaaliset ihmistieteet (engl. Digital humanities) on käsite, jolla viitataan uuden teknologian hyödyntämiseen humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa. Digitaaliset ihmistieteet -akatemiaohjelman alueeseen kuuluvat erilaiset uudet menetelmät ja tekniikat, joissa digitaalista teknologiaa ja modernin datatieteen menetelmiä hyödynnetään humanististen ja yhteiskuntatieteellisten aineistojen keruussa, hallinnassa ja analyysissä.
No, tuohan jättää vielä paljon mietittävää.

Historiantutkimus esimerkkinään Tolonen veti viivaa yksinkertaisen tietokantahaun ja Googlen NGRAM-näkymän välille. Jälkimmäinen DH ja edellinen ei. Tavallaan olen samaa mieltä, mutta kun myös todettiin, että esim. digitoitu sanomalehtisivu ei ole vain sivun 1:1-kopio, niin eikö sellaisen analysointi hakutuloksena vaadi myös "uutta" ajattelua?

Kimmo Kettusen esityksen digitoidujen sanomalehtien koneluetun tekstin laadusta olin kuullut suunnilleen samanlaisena aiemmin. Tuolloin jätin merkitsemättä muistiin, että sanomalehtiaiheistoon pääsee käsiksi 3 tavalla: sivustolla, KORPlla (jota "opettelin" käyttämään) ja raakadatana.

Hannu Salmi kävi pikakelauksella läpi digihistorian historian Suomessa. Olin tästäkin kuullut aiemman version, mutta nyt kolahti tiivistys, jossa internetin läpimurto tuotti historiantutkijoilta kuratoitua verkkosisältöä, kuten Agricolan edeltäjän. Kun taas sukututkijat maailmalla ja Suomessa käyttivät verkkoa jakaakseen tietoa ja kysyäkseen neuvoa. Taustalla on ryhmien kulttuuri ennen tietokoneita, mutta silti kiehtovaa. (Tosin olen tainnut tämän todeta aiemminkin.)

Aikataulua kirien Mikko Tolosen esitys digitaalisten aineistojen käytöstä tutkimuksessa meni läpijuoksuksi ja kirjastojen kuvailutietojen analyysin vaatima työ eikä tulokset tulleet selvästi esille. Kansainvälisyydestä oli puhe ja mielenkiintoisesti kun Hannu Salmi seuraavaksi puhui projektissaan, jossa sanomalehtien tekstien uudelleenkäytöllä jäljitetään ajatusten leviämistä, puhe oli vain Suomesta. Hienoa on jos metodeilla löydetään aiemmin tuntemattomia aiheita, joiden levittäminen pitkin maata katsottiin tärkeäksi. Mutta jos kieliraja saadaan teknisesti ylitettyä niin varmasti ruotsalaisen aineiston mukaanotto voisi tarjota lisää ahaa-elämyksiä?

Viimeiseksi puhui Jaakko Suominen Suomi24-keskustelujen analyysistä. Hän haluaisi peilata sitä 80-luvun BBS-purkkien ja 90-luvun news-keskusteluihin. Mikään tahohan ei ole yrittänyt aktiivisesti arkistoida näitä? Toivottavasti Suomisen tutkimuksessaan käsiinsä saamat aineistot saadaan jonnekin pitkäaikaissäilytykseen, vaikka varmaan tässä on laillisia ja teknisiä haasteita. News-aineiston saatavuutta olen mietiskellyt näköjään jo tammikuussa 2013. Näistä ei ole taidettu nostaa mediaan yhtään nykyjulkkiksen nuoruuden erehdystä?

tiistai 23. elokuuta 2016

Remontoidun Kansalliskirjaston käytöstä

Ensinnäkin kertauksena: "Sisääntullessa oikealla olevassa huoneessa on vanhanaikaisia avainkaappeja, joita on nopeampi käyttää kuin pohjakerroksen uudenaikaisia. Jos uudenaikaisia haluaa käyttää tai joutuu käyttämään suosittelen lämpimästi kirjoittamaan vihon kulmaan tai tietokoneen työpöydälle muistiin sekä kaapin tunnisteen (kirjain ja numero) että käyttämänsä koodin. Lähimuistia niillä on turha rasittaa."

Rotundassa (sisääntultua suoraan eteenpäin Kupolisalin jälkeen) historiaan luokitellut kirjat ovat toisessa ja kolmannessa kerroksessa, mikä on parannus entiseen askelien määrällä laskettuna. Kussakin kerroksessa samojen luokkien käsikirjastohyllyt ovat vasemmassa reunassa eli sieltä löytyvät paikallishistoriat kolmannessa kerroksessa.

Eteläsali (sisääntullessa kupolisalista vasemmalle) on kokenut oleellisia muutoksia. Ennen remonttia tämä oli ykköspaikka henkilöhistorialliseen hutkimukseen kun Suomen biografia oli oikealla ja Ruotsin vastaava vasemmalla kädellä. Nyt remontin jälkeen iso osa salin pöydistä on varattu nimetyiksi tutkijapaikoiksi ja näille päätyseinältä annetut hyllyt ovat siirtäneet muun.

Eli suomalaisen biografian perusteokset ovat nyt Kupolisalin ensimmäisellä parvella, jossa ei ole leveää kaidetta parempaa laskutilaa. Esimerkiksi Kansallisbiografian osat pitää kantaa (yhdellä kädellä, jotta voi painaa ovenavauspainiketta) Eteläsaliin ja joko kiertää puolet salista päästäkseen ikkunan edessä oleville pöydille tai kiertää neljäsosa salista ja laskeutua portaat alas. Kätsyä? Parasta ennen tätä tarkistaa, että haettu henkilö on kyseisessä kirjassa silläkin riskillä, että kirja putoaa kaiteelta jonkun alla seisovan päähän.

Biografia on siis tuossa Arrrggh!-kuplan kohdalla ja kirosanasymbolien paikkeilla on Historiallinen Aikakauskirja ja Historisk Tidskrift för Finland. Täällä on tainnut olla sama suunnittelija, joka Kaisa-kirjastossa sijoitti lehdet työpisteettömään alimpaan kellarikerrokseen. Minkä askelissa Rotundassa säästää, menettää moninkerroin täällä.

Lehtisalin (sisääntullessa kupolisalista oikealle) ykkösparvella onneksi sarjajulkaisut kuten Historiallinen Arkisto ovat suunnilleen vanhoilla paikoillaan. Alakerrasta ovat hävinneet vanhat mikrofilmipöntöt ja uudet lukijat ovat niin ufon näköisiä, etten taida vähään aikaan uskaltaa niitä käyttää. Aivan äkkiseltään se ei onnistukaan, sillä tietokoneelle pitää olla tunnukset, jotka ovat korkeintaan kuukauden voimassa.
Samoilla laitteilla katsotaan myös mikrokortteja, jotka on piilotettu pahvilaatikkoihin vanhojen metallikalusteiden sijaan
Vapaakappaletyöasemia, joilla voi katsoa vuoden 1911 jälkeen julkaistuja digitoituja sanoma- ja aikakauslehtiä, on kuusi. Osalle näistä ja osalle mikrofilmilaitteista voi tehdä ennakkovarauksen. Pitkämatkalaisen kannattaa myös tarkistaa aukioloajat, jotka lyhentyvät entisestä syksyllä. Lauantaisin kirjasto on auki vain joka toinen viikko, mitä on niin vaikea muistaa, että veikkaan repiväni kahvaa useampia kertoja turhaan.