perjantai 3. heinäkuuta 2015

Itseopiskeluun kannustus vuonna 1899

Sanomalehtihaun yhteydessä huomasin, että Tyrvään Sanomissa oli julkaistu pitkät pätkät englantia 1900-luvun alkaessa. Vaikutti erikoiselta, joten pakitin alkuun eli 1.9.1899 julkaistuun numeroon. Silloin ilmestyi sarjan kansilehti, jonka mukaan kyse oli  Oskari Söderholmin koulujen ja yksityisten tarpeeksi toimittama Ensimmäinen lukukirja Englannin kielessä.

Alkusanoissa Söderholm kertoo ottaneensa englanninkieliset tekstit "eräästä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain kouluissa käytetystä lukukirjasta" ja lausumismuodot "sekä Englannissa että Amerikassa ilmestyneistä "Dictionary'ista"". Oppikirjan piti poistaman suurelta osalta aiemman puutteen oppikirjoista, joiden johdolla voi "omin päin oppia Englannin kieltä".

Ensimmäinen oppitunti alkoi näin:
Kuinkahan moni, edes siirtolaisuudesta haaveileva, pääsi tällä eteenpäin?

Oman lausuntonsa mukaan Söderholm oli tutkinut kieltä "noin seitsemänä vuotena" ja suorittanut "tutkinnon Englannin kielessä eräässä Englanninkielisessä opistossa ulkomailla". Wikipedian mukaan Söderholm (vuodesta 1905 Vettenranta) oli saanut englannin kielen oppia vuosina 1883−1884 Yhdysvaltain Philadelphiassa. Tyrväälle hänet valittiin opettajaksi 15.11.1883 Isostakyröstä, joka siirtolaisuusseutuna sopiikin paremmin englanninkielen opiskelun paikaksi ja Amerikkaan lähtöön  (Uusi Suometar 26.11.1883).

Vielä elokuun alussa 1882 Söderholm oli Kansakouluopettajain piirikokouksessa (Waasan lehti 4.9.1882). Hän osallistui moiseen myös syyskesällä 1883 (Waasan Lehti 19.1.1884). Missä välissä ehti käydä Amerikassa?

Verkkohaut paljastavat, että Tyrvään sanomia pidetään Suomen ensimmäisenä paikallislehtenä ja Söderholm oli tähänkin saanut vaikutteita Atlantin takaa.

torstai 2. heinäkuuta 2015

Tokeennuinko?

Sivistystarkoituksessa tartuin vuonna 2012 hahmottelemaani Kokemäen keskiajan kronologiaan, mutta jumiuduin lukemisessa väitteeseen Kokemäenjoen toekalastuksen teknologian Skandinaviasta tulosta. Mistä tuollainen tiedetään?

Täysijärkinen olisi pakittanut kirjallisuuden lähdeviitteitä pitkin tiedon lähteeseen. Tai ainakin muistanut, että teknologian ja sanojen omaksumisen yhteys ei ole suoraviivainen ja yksisuuntainen. Mutta silti ajattelin saavani jotain irti tokeen ruotsinkielisestä nimestä. Ja häpeämättömästi (tuloksettoman googlauksen jälkeen) häiritsin kahden historiantutkijan rauhaa Twitterissä kysymällä sanan perään. Toinen vastasi vauhdilla "Fiskeri = fiskvärk = myös tokeesta, fiskgård erityyppinen, ei toe. Myös pata, -or = (fin. pato, pata) Ks. SAOB fiskv" ja joutui korjaamaan "Fiskeri siis kalastamo, ei toe, fiskvärk tokeesta." Syntyperäinen ruotsin puhuja kuittasi "What he said".

Suomessa erityinen sana ja ruotsissa pelkkä värkki? Siirryin Kotuksen sivuille hakemaan toetta ja sain Vanhan kirjasuomen korpuksesta esiin Kristoffer-kuninkaan maanlain käännöksiä. Kun ruotsiksi oli kuninkaankaaressa kirjoitettu
Huar som taken meth waldzwaerkom aff them j handom hauer, hus, jordh, scogh, watn eller watuwerka, ...
esiintyi käännöksissä toe
Ioka wäkiuallal otta sildä ionga kädhes on, huonen, maan, wedhen eli wesi tokeen, ...(Herra Martti)
Joca wäkiwallalla sildä jonga kädhesä on, hwonen, maan, mehdhän, wedhen eli wesitokeen otta ...(Abraham Kollanius)
joca wäkiuallalla åtta iotakin sildä ionga käsis on, huonehen maan, medzän, wedhen eli wesi tokehen ... (Ljungo Tuomaanpoika)
Rakennuskaaressa toe esiintyi myös. Ruotsiksi
Gör man werka j fiskeuatnom annars manz haui forgiort erfuode sino oc III marker meth. Laegger man maerda j annars manz werka eller saenker j annars watn, eller leggir naet,...
Ja käännöksissä
Teke mies tokeen toisen miehen cala wetten, olkan hukuttanut töänsä, ia maxakan 3. marka mös. Pane mies merta toisen miehen tokees, eli vpotta toisen wetehen eli laske werkoia, ... (Herra Martti)
Teke mies tokehen toisen miehen calawedhelle; Olcaan cadhottanut työnsä, sekä colmet marca. Paina mies merran toisen miehen tokesehen, eli upotta toisen miehen wetehen, sekä laske wercoja, ... (Abraham Kollanius)
Teke ioku tokehen toisen miehen Calawethen, olkan rickonut työnsä ia 3 marcacansa. Paina iokunn merdan toisen miehen tokehesen eli waiotta toisen miehen wethen eli laske werkon, (Ljungo Tuomaanpoika)
Värkkiä siis vaan. (Englannissa on kalanpyydykselle erikseen sana weir, joka verkossa esitetyn etymologian mukaan on johdettavissa proto-germaniseen konstruktioon, josta pohjoismaihin tullut sana ver. Eli vaikka 'werka' vaikuttaa yleissanalta ei sitä välttämättä ole. Ruotsin etymologinen sanakirja ei yhteydestä kuitenkaan mitään sano. Sanan alkuperäinen merkitys todennäköisesti aitaus. Ja yksi aitausta tarkoittava ruotsin murresana on tå...)

Asia vaivasi niin, että vaivauduin nimikkokirjastooni. Siellä selvisi, että kellarikerroksessa 3 on paljon enemmän ja mukavampia istumapaikkoja kuin kellarikerroksessa 4, jossa useimmiten hengailen. Niin ja 3. kerroksessa oli myös Suomen kielen etymologinen sanakirjan osa V (1975), josta tutustuin sivuun 1319. 

Ensin huomasin sen, että hyvin samanlaiset sanat virossa, liivissä ja lätissä tarkoittavat myös patoja ja/tai kalan pyydystysrakenteita. Sana lienee siis ollut suomen kielessäkin jo ennen Ruotsin valtaa. Mikä tarkoittaisi, että meillä oli myös jotain kalapatorakenteita? (Sittemmin löytyi Santeri Junttilan gradu Thomsenista Kalimaan. Vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimushistoria vuoteen 1936, jossa mainitaan, että erän tutkijan mielestä toe kuuluu varmoihin balttialaisperäisiin sanoihin itämerensuomessa.)

Sitten luin tekstin uudelleen ja huomasin, että tokeella on lounaisen ja pohjoisen Suomen (eli toekalastuksen alueen) ulkopuolella myös merkitys "kalut, vehkeet, välineet"...

Kunhan kirjastot palaavat talviaikaan, tutustun aiempaan kalastushistoriakirjallisuuteen.

Ai niin, etymologisen sanakirjan mukaan tokeentumisella merkityksellä 'talttua, asettua' ei ole mitään tekemistä tokeen kanssa.

Kuva Velikulta 21/1909

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Tampere: Vapriikki

Milavidan avautumisen lisäksi Tampereen reissuani motivoi Vapriikin pyhiinvaellusnäyttely, jonka olin käsittänyt näkemisen arvoiseksi. Mutta (taas - Vapriikin kirous?) mätti heti alusta. Lukemieni blogitekstien perusteella tiesin, että näyttelyssä voi kerätä leimoja korttiin. Joten sisään päästyäni etsin korttienjakopistettä. Elleivät näyttelyn juuri läpikulkeneet olisi ääneen todenneet "ai täällä on kortteja, joihin ne leimat kuuluvat" olisin myös löytänyt kortit vasta näyttelyyn tutustumisen jälkeen. Mikä ei kai ollut tarkoitus? Joten miksi kortit olivat niin kaukana aloituspisteestä?

Ilmeisesti juuri blogiteksteistä oli syntynyt mielikuva antoisasta ja hienosta näyttelystä. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla, mutta kirkkojen pyhimyskuvat, reliikit ja muutamat pyhiinvaellusmerkit eivät merkittävässä määrin tuoneet keskiaikaa minua lähemmäksi tai pyhiinvaelluskokemusta ymmärrettävämmäksi.

Aurinkoisemmalle mielelle palatakseni kävin (taas) Revontuli-näyttelyssä jammailemassa Dannyn Kesäkadun tahtiin. Postimuseon perusnäyttelyn kierto ei avannut enempää ajatuksia kuin ensimmäiselläkään kerralla. Vaihtuva näyttelynsä Liikkeelle - Uuteen kotiin yllätti rinnastamalla Karjalan evakot nykypäivän pakolaisiin. Kokemukseni mukaan tästä yhdistelmästä "joku" saa sätkyn ja aloittaa valituksen. Museo otti siis reilusti kantaa, mihin teemaan palaan kunhan saan verkkokurssin Behind the Scenes at the 21st Century Museum antia märehdittyä.
Vapriikin kakkoskerroksessa oli pieni maistiaisalue Suomen pelimuseosta, jonka suunnitellaan avautuvan (joukkorahoituksen myötä) Vapriikkiin loppiaisena 2017.

Kaiteen yli katsomalla huomasin, että jotain uutta oli ilmaantunut edellisen käyntini jälkeen (tai vaihtoehtoisesti muistini prakaa). Diplomi-insinööri Paavo Korhosen kivikokoelma on saanut aiemmin tilapäisen toiminnan tilan ykköskerroksesta. Itse en kivistä mitään ymmärrä, mutta olivathan nämä kauniita katsella. Mutta miksi näyttelyn kyltteihin oli valittu Kiviset ja soraset -tyyppinen kirjainmalli?

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Tampere: Milavida ja Werstas

Särkänniemeltä otin suunnan uuteen museo Milavidaan eli entiseen Näsilinnaan. Se avattiin kesäkuun puolivälissä konseptilla, jossa alakerta jää  kahvilalle ja ravintolalle ja yläkerta näyttelytilaksi. Jako sopii hyvin rakennuksen alkuperäiseen tarkoitukseen, jossa alakerta oli vieraiden viihdytystä varten. Mutta takanani lippujonossa vierastettiin ääneen sitä, että museolippu piti ostaa kahvilan kassalta.

Yläkerran vaihtuvampana (?) näyttelynä on tänä kesänä Ferragamon kenkiä. Upeita, mutta keskityin Milavidan rakennuttajan suvun Suomea koskevien vaiheiden esittelyyn. Tämä Nottbeckit – Tampereen kosmopoliitit nojasi vahvasti ääniopastukseen, jossa kerrottiin tarinallinen osuus.

Sen kuvittamiseksi oli rakennettu tyyli-interiöörejä, joiden yksittäisillä esineillä oli yhteyksiä Nottbeck-sukuun, vaikkakaan ei välttämättä Milavidaan. Mihin käsitykseen mahtoivat jäädä ne, jotka eivät viitsineet tökkiä kosketusnäytöltä esinetietoja esille?

Yhdellä kosketusnäytöllä pääsi kurkistamaan kirjakaapin opusten sisälle. Tätä en muista aiemmin nähneeni.

Ulkopaikkakuntalaisena arvostin myös näyttelyn viimeisen huoneen filmiä, jossa käytiin läpi Milavida-Näsilinnan vaiheet 1900-luvulla ja 2000-luvun alussa. Talo on upea, joten toivon, että uusi taloudellinen rakenne kannattaa.

Sitten Tallipihan Suvi-Vintagen läpi Werstaalle, jossa näyttelyt olivat vaihtuneet sitten viime käynnin. Afrikka Suomessa olisi ansainnut enemmän aikaani, mutta tutustuin kunnolla vain historiaosuuteen.


Punainen Tampere -näyttely, josta kuva yllä, kertoo Tampereen työväestön elämästä eli juuri siitä, minkä olen luullut koko museon pointiksi. Mutta on siis vaihtuva näyttely, joten jos aihe omien sukujuurien tms. kautta kiinnostaa niin Tampereelle kannattaa lähteä lähikuukausina.

Tavanomaista valokuva+esine+teksti -yhdistelmää oli rikastettu erilaisin keinoin. Ensinnäkin näyttelyn olisi voinut kiertää pikavauhtia pyörittämällä noppaa ja kulkemalla pelireittiä tamperelaisen miehen historiaa seuraten. (Ihan kuin olisin jostain lukenut, että Tampereella oli enemmän naisia kuin miehiä ennen vanhaan?)

Tähän ei kukaan läsnäollessani innostunut, mutta ellei kuuloni pettänyt, ruutuhypyn mahdollisuutta käytti yksi aikuinen nainen.

Useammassa paikassa saattoi nappia painamalla kuulla (oletettavasti) käsikirjoitettuja aikalaislausuntoja. Kokeilin muutamaa ja totesin ne hieman liian pitkiksi. (Ennen napin painamista ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka kauan tekstiä tulisi.) Kaiuttimen käyttö tarkoitti myös muiden kävijöiden "häiritsemistä" eikä monessa pisteessä voinut kuunnella yhtäaikaa.

Yhdessä nurkassa sai tälläytyä työläiseksi peilin edessä. Innovatiivisempi oli vanhasta voimisteluoppaasta tehty opastusvideo. Se, että menneisyydestä eoi ole liikkuvaa kuvaa ei tarkoita etteikö sitä voisi esittää.

Tehtäväpiste sisällissodan uhreille pystytettävästä muistomerkistä vastasi aamulla syntyneeseen kysymykseen patsaasta, jonka arvasin Vapaussodan muistomerkiksi.
Tampereen vasemmisto ei innostunut Viktor Janssonin ja Wäinö Palmqvistin vuonna 1921 valmistuneesta veistoksesta, sillä sitä pidettiin sorron symbolina. Ajan mittaan patsaaseen kuitenkin totuttiin - sehän kuvaa vain pienimunaista miestä, joka hosuu lelumiekallaan työväentalon suuntaan.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Tampere: Amurin kortteli ja Koiramäki

Koska viime viikonloppuna oli Turun keskiaikapäivät ja Sastamalan vanhan kirjallisuuden päivät, epätoivoisen yksilöllisyyden tavoittelun hengessä lähdin lauantaina Tampereelle.Ensimmäinen kohteni oli Amurin työläismuseokortteli, jossa olen käynyt jollain aikaisemmallakin omatoimikesäretkelläni. Niin kauan sitten, etten juuri mitään muistanut.
Jokaisesta avoimesta ovesta sai mennä sisälle. Yritin olla kierroksessani perusteellinen ja aikaa meni noin tunti, sillä ovia ja huoneita 1880-luvulta 1970-luvulle riittää. En laskenut eikä saamani esitekään kerro kokonaislukumäärää. Asuinhuoneiden lisäksi korttelissa oli lavastettuna leipomo ja pari kauppaa.

Lavastetut huoneet ovat hyvin samantapaisia kuin Helsingin pienemmässä työväenasuntomuseossa. Siellä (muistaakseni) kierretään vain oppaan kanssa. Amurissa sai kulkea itsekseen ja havaitsin kaipaavani opasta osoittamaan jotain merkityksellistä tavarapaljoudesta, joka muuttui hyvin nopeasti massaksi. Parissa rapussa minut herätti äänimaailma, mutta jäin ihmettelemään, miksei se ollut mukana kattavammin.

Alkupuolella jaksoin vielä käyttää aivojani, jotka jumiutuivat 1880-luvun huoneiden sanomalehtitapetteihin, jotka eivät näyttäneet alkuunkaan aidolta sanomalehdeltä. Kun pääsin leikkihuoneessa lähietäisyydelle syntyi mielikuva, että sanomalehtiaukeamat oli painettu suoraan paksulle paperille. Liian työlästä tehdä aidompi kopio?
Aitouteen pyrkivän lavastuksen parista täysin epäaitoon kompositioon eli ensivierailulle Särkänniemen Koiramäkeen, johon ihastuin heti. Minikaupungista yhdistettynä maalaistaloon tuli mieleen Skansen, mutta täällä vain eläimet olivat aitoja.

Minikaupungin katu päästä päähän molempiin suuntiin:

Siis kaupallisiin tarkoituksiin tehty feikki ulkomuseo, jossa lapsille menneisyys esitetään suloisena ja siloisena. Minun olisi pitänyt kulkea otsa rypyssä ja nokka pystyssä, mutta olin yhtä ihastunut tähän kuin Hakkaraisen taloonkiin.

Kaupungin rakennuksissa oli kaupallisten palvelujen lisäksi pienen pieni kimnaasi ja raatihuoneessa komea raatimiesten pöytä. Maalaistalossa oli oikea ulkonäkö ja pohjakaava, mutta sisustus oli lähinnä viitteellinen ja virikkeellinen. Museomaailmasta kopioitu yrttitarha oli saanut mukavasti huumoria kyltteihinsä.


Aidolla on merkityksensä, mutta leikillä ja kopiolla oma paikkansa?

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Aikakone ja muuta 1900-luvun jälkipuolelta

Elinkeinoelämän keskusarkisto ELKA lupasi jokin aika sitten "uuden, toivon mukaan kevyellä tavalla arkistoaineistoa esittelevän, verkkosivuston, joka on suunnattu kaikille retroilusta ja historiasta kiinnostuneille." Juhannuksen alla julkaistu aikakone näyttää täyttävän lupauksen.


Kuvien uudelleenkäyttöoikeuden tai -oikeudettomuuden soisin olevan sivustolla paremmin näkyvillä. Tosin nyt alareunassa kyllä selvällä kansainvälisellä kielellä "Copyright © 2015 Aikakone. All Rights Reserved."

Yhtä kaikki sivusto saa varmasti suuremman suosion kuin alle kerätty suunnilleen samaa aikaa käsittelevä opinnäytelistaus. Ja silti sen julkaisen.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Alvar Aaltoa virtuaalisessa maastossa ja sarjakuvana

Alkukesän sarja seinättömistä museoista saa nyt jatkoa, sillä äskettäin ilmestyi Alvar Aalto -museon, Jyväskylän yliopiston tiedemuseon, Keski-Suomen museon ja Suomen käsityön museon tuottama Aallon kylässä -mobiiliopas Jyväskylään.
Opas rakentuu kuudesta kohteesta, joista muodostuu yhtenäinen kertomus Alvar Aallon elämänvaiheita mukaillen. Jokaiseen kohteeseen liittyvä tarina on kestoltaan noin 2-4 minuuttia. Voit kuunnella kohteet myös muussa kuin oppaan ehdottamassa järjestyksessä, mutta parhaan elämyksen saat, kun kuljet matkaa Alvarin ja Antin mukana!
Kuunneltavien tarinoiden lisäksi kustakin kohteesta on valokuvia ja lyhyesti tietoa Aallon uran kehityksestä. Sisältö toimi erinomaisesti kotikoneen äärellä, kaukana Jyväskylästä. Mahdollisesti paikalla ollen saisi jotain lisää. Minä en edes tiennyt Aallon uran Jyväskylä-kytköksistä, joten opas tarjosi enimmäkseen uutta tietoa. (Näin, vaikka olen käynyt Jyväskylän Alvar Aallon museossa. Blogiteksti tosin todistaa (jos osaa oikein lukea), etten museokäynnistä juuri mitään irti saanut.)

Tältä pohjalta jatkoin Jussi Jäppisen ja Risto Oikarisen sarjakuva-albumeihin Fiesolen puutarhat. Arkkitehti Alvar Aallon elämä, jotka kolmessa osassa kattavat vuodet 1898-1955. (Albumit on julkaistu myös englanniksi nimellä Gardens of Fiesole.)

Albumit olivat minun silmiini sarjakuvallisia. Kerrontaa ei voi kuvata yliselittäväksi, sillä tipahdin kärryiltä muutamia kertoja. Mahdollisesti taustatieto olisi auttanut. Mutta myös tuhonnut yllätyksellisyyden. Oli kivaa lukea Aallon elämänvaiheita, kun vähäisetkään lähtötiedot eivät olleet kronologisessa järjestyksessä.

Syntynyt kuva ei ole lähelläkään saumatonta elämäkertaa. Mutta siinä missä proosateksti usein pyrkii silottelemaan aukkoja, tällainen sarjakuva tekee ne näkyviksi. Ei ole tarkoitus kertoa kaikkea. Jostain syystä kerrontakin loppuu ennen Aallon kuolemaa. Mahdollisesti taloudellisista syistä.

Kyse ei ole puhtaasta faktasta, sillä sarjakuvallisuuteen on päästy panemalla henkilöiden puhekupliin sanoja, joita he eivät välttämättä ole sanoneet. Tätä ei lukiessa kuitenkaan pysähtynyt ajattelemaan sen enempää kuin historiallisia elokuviakaan katsoessa.

Tässä vaiheessa Suomen historiaa käsittelevät sarjakuvat -projektiani sanoisin, että Fiesolen puutarhat kuuluvat kärkikastiin.