Pylkkäsen tyttäret Mikkelistä Ranskaan

Kauppias Johan Mattson Pylkkäsellä (s. 1823) ja vaimollaan Helena Sofia Mattsdotter Asikaisella (s. 24.4.1836) oli ainakin Mikkelissä lastenkirjaan merkityt 4 lasta: Johan Ferdinand (s. 26.4.1860), Carl Johan (s. 28.5.1864), Hilma Sofia (s. 10.10.1865) ja Anna Helfrid (s. 30.12.1858). Poika Johan Ferdinand kuoli lapsukaisena 19.10.1862, mutta muut kolme elivät aikuisiksi.

He menettivät isänsä 19.9.1872 tämän ollessa omistamallaan höyrypurrella palaamassa Pietarista. Perintöään riitti siihen, että Karl Johan koulutettiin yliopistoon asti ja Hilma omien sanojensa mukaan joutui 11-vuotiaana "Mikkelistä erääseen pensioniin pääkaupunkiin ventovieraiden ihmisten pariin ja outoihin oloihin" tai toisin sanoin "pääsin toiselle luokalle Ruotsalaiseen tyttökouluun, joka oli silloin Aleksanterinkatu 8:ssa. Asuin koulun yläpuolella kolmen Blomqvistin sisaruksen luona". Pari vuotta myöhemmin äiti kuoli.

Kesäkuun lopulla 1884 Hilma pääsi 19-vuotiaana  ulkomaanmatkalle, joka kiersi lähinnä ranskankielistä Eurooppaa. Syksyllä 1886 hän oli takaisin Mikkelissä ja ilmoitti tarjoavansa "opetusta Ranskan kielessä ja pianon soitossa". Kun Hilma pari vuotta myöhemmin julkaisi vastaavan ilmoituksen Helsingissä, hän mainitsi opiskelleensa Pariisissa, mikä muistelmiensa mukaan pitääkin paikkansa. Lapsuuden koti oli myyty Mikkelistä syksyllä 1887.

Anna Helfrid on tuskin jäänyt kokonaan osattomaksi koulutuksesta. Hän asui vuoden 1889 alussa Hilman kanssa Helsingissä, mutta meni samana vuonna naimisiin Mikkelin lyseon lehtorin kanssa. Hilma lähti kesän jälkeen ulkomaille vuodeksi. Terveyssyistä hän lähti palattuaan pian Ruotsiin ja matkustelunsa sinne ja tänne seuraaven vuosien aikana on mahdotonta tähän lyhentää.

Jääskeen apteekkariksi päätynyt Karl Johan teki itsemurhan 6.1.1897. Suomalaisen kirjallisuuden seuran kokouksessa 5.5.1897 luettiin ääneen sisartensa kirjelmä, jossa asetettiin kyseenalaiseksi jättämänsä testamentti. Asiassa ilmeisesti päästiin sovintoon.

Samoihin aikoihin Anna herätti huomiota Mikkelissä pyytelemällä jatkuvasti taidemaalausopetusta Victor Tuderukselta. Tämä on nähty taustana sille, että molempien avioliitot päättyivät eroon ja kesäkuussa 1898 Anna meni naimisiin Victorin kanssa. Kerrotaan, että kun he pyrkivät "vierailulle toisiin Mikkelin seudun säätyläisperheisiin, verhot vedettiin ikkunoihin ja ovet pantiin lukkoon". Enemmän tai vähemmän pikaisesti Victor myi omaisuutensa ja pari lähti ulkomaille asettuen vuonna 1901 Nizzaan.

Myös sisarensa Hilma päätyi Ranskaan. Tätä ennen Ruotsissa vuonna 1902 Hilman kaksi novellia julkaistiin Dagny-nimisessä lehdessä ja tämän jälkeen hän tarjosi romaanikäsikirjoitustaan Bonnierille, joka hylkäsi sen.

Ruotsalaisten ystävieni välityksellä tarjottiin minulle sihteerin toimi ranskalaisen sanomalehtimiehen Rautier'in luona ja ryhtyäkseni tähän toimeen läksin Malmsjön tilalta läheltä Tukholmaa, jonne olin asettunut voidakseni rauhassa antautua kirjalliseen työhön, ja matkustin Parisiin. Perille tultuani oli paikka kuitenkin annettu jo toiselle. [...] Silloin eräs ruotsalainen lääkäri tarjoutui opettamaan minulle sairasvoimistelua ja hierontaa. Kiitollisuudella otin vastaan tämän ehdoituksen ja suoritin yksityisoppilaana kuuden kuukauden kuluessa tavallisen kurssin anatomiassa, kävin sairashuoneilla j. n. e. [...] Tein työtä kesät, talvet, nousin usein kello 5:ltä aamulla ja panin myöhään maata, raadoin ja ahersin ja sain usein varsin edesvastuullisia tapauksia itsenäisesti hoidettavakseni. [...] Kolmen vuoden, varsinkin henkisessä suhteessa kovin rasittavan työn jälkeen — sillä minä antauduin kokonaan sairailleni ja autoin heitä kantamaan kärsimyksiänsä — murtui oma terveyteni ja lääkäri kielsi minua jatkamasta tätä uraani. [...] Parannuttuani etsin monenlaisia toimia sekä Euroopassa että Amerikassa. Mutta kaikki aikeeni menivät myttyyn. 

Vietettyään yhden kesän Suomessakin, Hilma Pylkkäsen esikoisteos Soif d'idéal ilmestyi ensin julkaisussa La Revue Blanche ja toukokuussa 1912 kirjana nimellä Saimi Tervola.

Mahdollisesti sisarensa esimerkin innoittamana Nizzassa edelleen asuneen Annan kirjoituksia alkoi ilmestyä suomalaisissa lehdissä. Tai sitten markkinat avasi melkein suomalainen prinsessa, joka muutti Monacoon.

Elsa Lindberg-Dovlette-Khanoum (Nutid 4/1912), Karnevaali Nizzassa (Otava 4/1912), Elsa Lindberg-Dovlette-Khanoum de Mirza Riza-Khan (Otava 5/1912), "Roma", Massenetin uusi ooppera (Otava 7/1912), Muistelmia Adolf von Beckerin nuoruuden ajoilta (Otava 9/1912), Kuva Chamonix-laaksosta (Otava 11/1912), Judith Gautier (Nutid 12/1912), Marcelle Tinayre (Nutid 1913), Huru man lärt känna Mont Blanc (Hbl 16.1.1913), Lite svaller från Nizza (Hbl 9.3.1913), Rivieralla (Kodin kuvasto 11/1913), Riviera ennen ja nyt (Otava 6/1913), Kvinnans ny silhuett (Hbl 7.12.1913), En modern fransk författarinna (Nutid 1914), Perre Loti runoilijana (Otava 4/1914), Riviera-kåseri (Hbl 15.4.1914), Sigrid Lindbergs galakonsert i Monte Carlo (Hbl 16.5.1914), Nizza i belägringstillstånd (Hbl 18.9.1914), Automobiilien tehtävä maailmansodassa (Otava 7/1915)

Anna Tuderus (o.s. Pylkkänen) kuoli Nizzassa 3.2.1916.

Hilma oli Pariisissa ensimmäisen maailmansodan vuodet, mutta sanomalehtien lukuisten ilmoitusten ja pikku-uutisten perusteella tuli Suomeen vuonna 1922 ja seuraavina vuosina antoi ranskan tunteja sekä piti esitelmiä pitkin maata. Vuonna 1925 Hiilma Pylkkänen oli yksi Suomen edustajista kansainvälisessä naisten kongressissa Washingtonissa. Hilma Pylkkänen kuoli Mikkelissä 13.4.1947.

Lähteet:
Mikkelin kaupunkiseurakunnan rippikirja 1858-1868 s. 60, lastenkirja 1859-1879 s. 90, 1880-1890 s. 146
Johan Pylkkäsen kuolema: FAT 26.10.1872
Hilma Pylkkänen: Elämäni kirjokudos. 1947 (alkup. Livet har varit oändligt rikt)
Hilma Pylkkänen: Miten olen löytänyt elämänurani? Otava 11/1914
Ylioppilasmatrikkeli: PYLKKÄNEN Karl Johan 21086
Ylioppilasmatrikkeli: ÅKESSON Emil Gerhard 20161

Hilma Pylkkäsen ilmoituksia Mikkelin sanomat 26.8.1886, Hufvudstadsbladet 15.1.1888

Keskustelemukset 5.5.1897. Suomi 1898, s. 21-25

KASKISAVUISTA LAAJAKAISTAAN. HEIMARI – LÖYTÖ – PUNTALA – SATTILA – VITSIÄLÄ

KYLÄKIRJA. 2011 (pdf)
Kenneth Danielsen: Promenade des Anglais 139. Historien om Villa Huovila, dess finska ägare och invånare. Skrifter utgivna av SLS i Finland 429. 201, s. 55-79

Ilmoitus Dagnyn sisällöstä: Sydsvenska Dagbladet 1902-04-16

Kuvat: Veckans krönika 7/1916, Naisten ääni 10/1925

Siltasaari 1880-luvulla

Y. Weilin tekstissään Muistelmia Helsingistä vuosilta 1885-1888 (Finlandia 1924 s. 72-89) kuvaa aikaa, jolloin Siltasaari oli edelleen saari, kuten vuoden 1869 kartassa.

Siltasaaren Vironniemeen yhdistävä Pitkäsilta oli siihen aikaan "vain kapea puusilta". Siltasaaren pohjoispuolella oli Pikkusilta, jonka rakennusmateriaalia Weilin ei mainitse. Se ei myöskään ole tallentunut valokuviin, mutta Pitkästäsillasta on kuvia jo vuodelta 1866. Siltasaaren rakennuksistakin on täten etelärannalla sijainneet parhaiten dokumentoitu.

1866: "Vasemmalla vaskenvalajamestari G. Lindströmmin huvila, oikealla kauppaneuvos A. Gaddin huvila"
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

"puurakennuksia Siltasaaren rannassa"
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

1880-luku.
Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Alimmassa Kaisaniemestä kuvattu Rieksin huvila oli Weilinin mukaan saaren suurin 1800-luvulla ja sijaitsi "nykyisen Elannon kohdalta hiukan länteen" samoin kuin tapettitehdas, joka

muodostettiin niihin aikoihin sirkukseksi, jota siellä pidettiin, kunnes nykyinen Hippodromi valmistui. Johtajana oli kuuluisa Schumaan, jonka suvulla samalla kertaa oli sirkuksia Pietarissa ja Berlinissä. Ohjelmat olivat hyvin runsaat ja hyvät.

Blogissani olen kertonut sirkuksesta ja siellä esiintyneestä La Bella Theresitasta. Rieksin huvilan paikalle näittää kohonneen vuonna 1886 Söderlundin huvila, joka on kuvattu vuonna 1894.

Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Toisessa 1880-luvulle ajoitetussa valokuvassa on sillan toisella puolella myös varsin komea rakennus, joka on ollut olemassa ennen Rieksin huvilaa. Kaupunginmuseo ei ole esittänyt sille mitään tunnistusta.

Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Weilin jatkaa

Hiukan etempänä siitä oli idyllinen Mieritzin huvila ja vielä vähän matkaa siitä Krollin huvila ja myöskin Suomen Pankin ijäkkään johtaja Stenius-vainajan huvila, jonka senaattori Arvid Genetz (Arvi Jännes) osti. 

Saaren länsipäässä oli vielä kymmenkunta pientä huvilaa, joissa kesäisin asuivat Hesperian varieteen taiteilijat. Vasemmalla puolella Pikkusillalta tultaessa oli kauppias Kovinin huvila ja myymälä sekä n.s Langénin suuri kaksikerroksinen rakennus, joka oli rakennettu koridoorijärjestelmän mukaan ja josta työväki vuokrasi huoneen tai pari. Tämän pihamaalla oli silloin juutalaisten synagooga vaatimattomassa talorähjässä.

P. S. Oletko kiinnostunut Helsingin saarista, joita ei enää ole? Olen kirjoittanut myös Sompasaaresta.

Ruskealan Kosurin Schroederit

"Ankaran ukonilman toissapäivänä raivotessa Ruskealassa iski salama Ruisselän kylässä kuoliaaksi neiti Josefiina Schröderin. Neiti Schröder oli ollut kävelemässä maantiellä hautuumaan kohdalla, kun salama hänet tappoi, lyöden hänet aivan muodottomaksi." (Karjala 16.7.1914)

Josefiina Schroeder oli syntynyt samalla paikkakunnalla 80 vuotta aikaisemmin. Isänsä Aron Johan Schröder oli tuohon aikaan maanmittari ja myöhemmin ylimetsänhoitaja. Naisten äänessä 2/1915 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Josefina nautti opetusta Viipurin Töchterschulessa. Elantonsa ansainnan hän aloitti kotiopettajana, mutta kun vanhempi sisarensa Johanna oli päätynyt Venäjän punaisen ristin palveukseen, lähti Josefina Tukholmaan kätilökoulutukseen ja alkoi ammatin harjoituksen Helsingissä.

Muistokirjoituksensa kirjoittajan A. S. mukaan

Yhteiskunnallisesti niin arkaluontoisessa toimessaan koetti vainaja toimia tarkan oikeudentuntoisesti. Niinpä hän, jos avioton lapsi syntyi kuolleena, antoi todistuksen synnyttämisestä ainoastaan äidille, vieläpä huomautuksella, että hän jättää tämän virallisen todistuksen asianomaisen omiin käsiin ja oman harkinnan mukaan käytettäväksi siten, kun hän itse parhaaksi näkee ja kohoamisekseen tarpeelliseksi harkitsee. Tästä oli luonnollisesti seurauksena, että häntä kovasti ahdistettiin varsinkin kirkkoherranviraston taholta. Mutta J. S. selitti tyynesti, että hän mielellään antaa vaaditun todistuksen, jos kirkkoherranvirastossa merkitään myöskin isän nimen kohdalle sellainen syntymistapaus. Siitä miten tällaisissa tapauksissa olisi meneteltävä, ei nimittäin ollut mitään tarkempaa virallista ohjesääntöä.

"Paitsi Helsingissä toimi vainaja myöskin Raumalla, Sortavalassa ja kotipitäjässään Ruskealassa. Viime mainitussa vielä liki 70 vuoden vanhana." A. S.:n tietoja muistokirjoituksessa en epäile, mutta hämmästyttävän huonosti niihin löytyy vahvistusta sanomalehdistä. Johanna Schroederin kuolemasta 72-vuotiaana kertoi m.m. Uusi Suometar 7.5.1905, mutta elämästään ja punaisesta rististä ei puhuta mitään. Mutta aikakauslehtien puolelta löytyi H. W.:n muistelma Naisten äänestä 11/1920.

Sen mukaan Ruskealassa Josefinaa odotti varma asunto, sillä isänsä oli rakennuttamaansa Kosuriin pidättänyt "asumisoikeuden tyttärillensä heidän elinajakseen, myytyänsä tilan maat Värtsilän tehtaalle, ja asuessaan itse silloin Kaalamon kartanossa." Talo oli rakennettu ennen Karjalan rataa, jonka jälkeen se sijaitsi "Kaalamon asemarakennuksen takana tiheän havumetsän siimeksessä."

Josefinan kanssa Kosurissa asuivat sisarensa Johanna, Olga Charlotta, Hilda Aleksandra ja Ida Emilia. 

Se, mikä teki nämä sisarukset niin laajalti tunnetuiksi, oli heidän kotiapteekinsa, josta he jakoivat lääkkeitä niitä tarvitseville. Ja moni vanhus vielä nytkin, vaikka tämän apteekin lopettamisesta on jo viisi vuotta kulunut, kaipauksella muistelee Kosurin ystävällisiä »ryökkynöitä» ja heidän apteekkiaan. Suurimman kaipauksen jätti naapureille sisaruksista nuorin, aina iloinen ja toimelias Mimmi muutettuaan pois paikkakunnalta, kun toiset vähitellen olivat Ruskealan hautuumaahan.

Kosurilla

viljeltiin myöskin maata ja hoidettiin kasvitarhaa. Pidettiin näet neljäkin lehmää ja hevonen, joista viimeinen Poku niminen oli oikein viisas ja luotettava eläin, ja tästä uskollisesta työtoveristaan omistajansa kertoivat monta hauskaa kaskua. Maatalouden ylihoito kuten myöskin apteekin, lepäsi nuorimman hartioilla. Hänen puoleensa kaikki kääntyivät pulmallisemmissa kysymyksissä, ja hänen vilkas luonteensa keksi aina sopivat keinot. Niinpä nähtiin hänet kaivolta vesisaavia hakemassa pyöräkorennon avulla. Ja kaikki talon elukat, kissasta lähtien, tunsivat hänen äänensä jo pitkänmatkan takaa, kun hän vain kutsui heitä.
Nuo komeat lehtikuusikujaset ja vanhat jalavat entisen salin ikkunoiden alla, muistuttavat maantiellä kulkijalle, että tuossa on elänyt ihanteellisia ihmisiä.

Kansalliskirjastossa kuultua

Eilen järjestettiin Kansalliskirjastolla Sanomalehtisymposium, jonka tarkoitus oli välittää tietoa Kansalliskirjaston Digi-käyttöliittymän kehittäjien ja sen tutkijakäyttäjien välillä. Tutkijakäyttäjien puheenvuoroja ei karsittu mitenkään, joten ääneen pääsin minäkin. Mutta ei siitä enempää, vaan mielestäni relevantista sisällöstä.

Kehityspuolelta kuulimme lupauksia paremmasta OCR:stä, artikkelien automaagisesta rajaamisesta, henkilö- ja paikannimipoiminnoista sekä aikanaan automaattisesti kuvatusta sisällöstäkin. Kun palvelu on vuosien varrella jatkuvasti kehittynyt on helppo uskoa, että jotain näistä tulee lähiaikoina tai -vuosina näkyviin ja käytettäväksi.

Tutkijapuheenvuoroissa kolme Tampereen yliopiston tutkijaa kertoi käyttäneensä leiketoimintoa luodakseen tutkimukselleen merkittävät kokoelmat. Ongelman puolikas on siinä, että vaikka he itse sisäänkirjaantuneina näkevät kokoelmansa yksiselitteisenä kokonaisuutena, tarjolla ei ole tapaa luoda sille uniikkia tunnistetta. Jolla tietoa voisi jakaa esimerkiksi artikkelin lähdeviitteessä.

Kirjoittaessani krinoliineista Ennen ja nyt -verkkojulkaisuun, lähdeviitteen 40 pituus muistaakseni nauratti (sen jälkeen kun olin sen äheltänyt kokoon), mutta jos vastaavia on artikkelissa useampi ja julkaisumediana esimerkiksi alaviitteitä käyttävä ja paperinen Historiallinen aikakauskirja, niin voisi hymy hyytyä. Eli leikekokoelmien käyttäjätilistä riippumaton PID voisi olla ihan hyvä idea.

Yksi tutkijoista oli huolissaan myös leiketiedon säilyvyydestä. Hän taisi ajatella pilottina yliopistoissa avattuja tekijänoikeudenalaisia aineistoja, mutta minulle tuli mieleen, että Kansalliskirjasto ei ole mitenkään sitoutunut säilyttämään leiketietoja. Tosin kun käyttöehdoissa lukee, että "Kansalliskirjasto voi poistaa Palvelusta näkyviltä aineiston, jonka Kansalliskirjasto voi perustellusta syystä olettaa loukkaavan kolmannen osapuolen immateriaali- tai muita oikeuksia, yksityisyyttä tai sisältävän lainvastaista materiaalia.", niin onko muista syistä poisto ehtojen vastaista?

Useat tutkijat kaipailivat täydennystä 1900-luvun sanomalehtien digitointeihin, mutta yksi tutkija huomautti myös 1900-luvun alun aikauslehtien puutteista. Hän mainitsi kaksi lehteä, joten arvatenkin niitä on enemmänkin. Vain "yleisaikakauslehdet" on digitoitu "kaikki".

Tarja-Liisa Luukkanen teki erinomaisen ehdotuksen siitä, että sanomalehdistä pitäisi olla käyttöliittymässä tarjolla olemassaolevaa tutkimustietoa niiden poliitttisista linjauksista, levikkimääristä ja -alueista yms. Päiviö Tommilan tekijänoikeudet kirjoittamaansa sanomalehtihistoriaan ovat voimassa, mutta luulisi, että asialle voisi jotain tehdä. Palvelisi kyllä käyttäjiä merkittävällä tavalla.

Tässä yhteydessä joku mainitsi, että olisi hyvä olla näkyvissä sanomalehden mitat. No, tosiaan! Mutta ne eivät ole tainneet tulla mitatuiksi ja ovat voineet vuosien varrella muuttuakin?

Digitoidun materiaalin mittaaminen tai mittojen sisällyttäminen metatietoihin ei ole Kansalliskirjastolle täysin outo asia, sillä eilen Digi-käyttöliittymään avattujen parintuhannen kirjan joukossa satuin näkemään esimerkin, jossa sivukoko oli tiedossa. Mutta kun kotona kokeilin itse, onnistuin arpomaan kappaleen, jossa oli vain sivumäärä.

Nämä digitoidut kirjat vilahtivat Sanomalehtisymposiumissa, mutta olivat fokuksessa illan julkistustilaisuudessa, johon olin joltain postituslistalta saanut kutsun. Sekä julkistuksen esityksissä että tiedotteessa sekoitettiin puuroja ja vellejä niin, että minunkin kokemuksellani meni sekaisin. (Jo ennen kuin kittasin Kansalliskirjaston tarjoaman kuohuviinin.)

"Kansalliskirjasto on digitoinut 1000 tietokirjaa avoimeen verkkokäyttöön ja 1000 kaunokirjaa tutkimus- ja opetuskäyttöön." Suurin osa tietokirjoista on Tuija Laineen valintoja kirjahistorialliseen kokoelmaan, joka koostuu useammasta osa-alueesta. Nämä ovat Doriassa olleet näkyvissä siistinä listana, mutta Digi-käyttöliittymässä niitä pitää osata hakea kokoelmien alavetolistasta. Ellei sitten eksy näkymään, jossa hierarkia aukeaa sivun yläreunassa. Ripauksen sekavaa.

Alavetolistasta löytyi m.m. "Historiaa, kirkkohistoriaa ja lähteitä", jossa oli monta itselleni hyödyllistä kirjaa esimerkiksi Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimitusten sarjasta. Viitsiväisitköhän SKHS:ssä laittaa sivuilleen tietoa tästä? Finnassa illalla tehty haku SKHST+"verkossa saatavilla" ei tuonut eteen kokoelman kappaleita. Joko päivitykset tekemättä tai haussani vikaa.

Loput vapaat tietokirjat tiedotetta tulkiten ovat Klassikkokirjastossa, jonne on nyt siis lisätty myös edelleen tekijänoikeuden alla olevia fiktiokirjoja, jotka ovat saatavilla vain korkeakoulujen verkkotunnareilla. Sellaisethan saa maksamalla avoimen yliopiston kurssin, joten testailin tätäkin. Kirjautumatta näkyvissä oli 1452 "osumaa" ja kirjautumisen jälkeen 2335 eli tiedotettu tuhat pitää suunnilleen paikkansa.

Testailumielessä avasin kirjan, jossa Rudolf Koivun kuvien tekiijänoikeus on rauennut, mutta Raul Roineen tekstin ei. Metatiedoissa näitä ei oltu yksilöity eikä ilmaus "1975 Tekijänoikeuksia voimassa 20190213" tunnu sisältävän tietoa, että (ellei muita tekijöitä ole) kirja on tekijänoikeuksista vapaa 2030. Ei kai systeemiä ole rakennettu periodisten tarkistuskierrosten varaan?

Ja millä tarkkuudella tarkistukset on tehty tällä kertaa? Vain siksi, että tuttavani nimi on Tupu, avasin esiin Jooseppi-sedän piirtämän ja Elli-tädin riimittämän kirjan Tupu ja Pupu. Metatietojen mukaan "Public Domain " ja "1918 Tekijänoikeudet rauenneet 20170602 FI-NL fi". Fennicaan kurkaten selviää, että Jooseppi-setä on vuosina 1885-1920 elänyt Joseph Alanen eli hänen tekijänoikeutensa ovat rauenneet 1990. Fennica ei kerro elinvuosia Elli-tädille, mutta yhdistää hänet Elli Raitioon, joka on tehnyt suomennustyötä yhdessä Kosti Raition kanssa. Kosti Raition Wikipedia-sivun mukaan vaimonsa Elli Josefina Eriksson on kuollut vuonna 1954. Jos hän sattuisi olemaan Elli-täti, niin tekijänoikeutensa ovat voimassa vielä viisi vuotta.

Ellen sitten ole ymmärtänyt jotain väärin. Joka tapauksessa olisi selvempää, jos metatietoihin olisi merkitty tekijänoikeuksien viimeinen voimassaolovuosi.

Mutta palatakseni vielä aiempaan teemaan huomautan, että testihakuuni osui Suomen sanomalehdistön bibliografia : 1771-1963, joka on (luettelona?) tulkittu tekijänoikeudeltaan raunneeksi. Tiedot eivät sisällä aatesuuntausta, mutta päätoimittajat ja suhde toisiin julkaisuihin voisi myös olla käyttökelpoista tietoa suoraan käyttöliittymässä. (Linkin rakensin Digi-käyttöliittymässä annetusta URN:sta, mutta se ei tätä kirjoittaessani toimi.)

Kuva ruotsalaisten digitoimasta kirjasta Från svenska hem (1902). 

Tekijä Anders Forsberg kuoli 1914, joten hänen tekijänoikeutensa ovat menneitä.

1800-luvun pitkät suomalaiset

Ihailemani Matthias Weckströmin yhdessä käsikirjoituksessa (*) on muutamia 1860-luvulla tuntemiaan ja muutenkin tunnettuja pitkiä suomalaisia.

Lappväärtissä oli ollut "Lång Carl", jonka pituudeksi muistettiin 6,5 jalkaa tai 3 kyynärää, 1 kortteli ja 1 tuuma eli jollain tarkkuudella 1,95 metriä. Hänet tunnettiin myös vahvuudestaan ja tappeli Suomen sodan loppuvaiheessa viittä venäläistä kasakkaa vastaan pitkään. Mutta lopulta vangittiin ja hirtettiin.

Mies muistettiin vielä 1900-luvun alussa. Hufvudstadsbladetissa 18.8.1908 julkaistuissa Suomen sodan muistoissa pituutensa on sama ja nimensä variantti "Lang Kalle". Kirjoittaja epäileee miehen olleen yhtenä esikuvana Topeliuksen runolle "Lang Matt". Ilmeisesti samaan kohtaloon perustuu myös J. O. Åbergin kertomus Långa Kalle. En till dragelse från sista finska kriget (Folkvännen 23.4.1874). Hiskistä löytyi Pohjanmaalla kaksi venäläisten murhaamaa Karlia, mutta ei mitään sopivaa.

Hbl 14.1.1868

Kalle ei ollut Lappväärtin ainoa pitkä ihminen, sillä Weckströmin mukaan tammikuussa 1868 Helsingissä näytti itseään parikymppinen Edla Brusi [?], joka oli kotoisin samasta pitäjästä. Hän väitti pituudekseen 6 jalkaa ja neljää tuumaa, mutta poliisilaitoksella tehdyn tarkistusmittauksen mukaan 6 jalkaa ja nafti 3 tuumaa eli 1,85 metriä. Edla on ollut Lappväärtissä ikäluokasaan suosittu etunimi ja kun sukunimestään en varmaa tolkkua saanut jää hänkin tunnistamatta.

Helsingissä oli esiintynyt myös Mouhijärven Jaakko Rauva, joka ainoana Weckströmin valikoimasta on jäänyt yleisempään muistiin ja tullut täällä blogissanikin mainittua jo vuonna 2008.

Aivan toivoton haettava on Viipurin läänissä 1810-luvulla elänyt Lena, jonka pituudeksi Weckström tietää 6 jalkaa 8 tuumaa eli lähes kaksi metriä.

Sanomalehden toimittajia pitkät ihmiset eivät tunnu kiinnostaneen, sillä useimmin otettiin esille Daniel Cajanus, jonka olen Gottlundin tekstillä itsekin esitellyt vuonna 2009. (Reijo Vallan blogitekstistä selvisi alkuvuodesta, että viime vuonna on julkaistu Reijo Heikkisen kirja Daniel Cajanus -- Kainuun kuuluisa goljatti.) Ivar Wilskmanin koululaisista tekemästä mittavasta tutkimuksesta sentään innostuttiin nostamaan nimettömiä erikoisyksilöitä esiin (Haminan lehti 11.7.1925).

(*) Något om äta och dricka. XXIII Samlingen ängen s. 237-486. Kansalliskirjaston käsikirjoitruskokoelmat Coll 255, kotelo 12

Kun Aurora Jolanda lopetti tanssin

Aurora Jolanda Thuneberg syntyi Kangasalan pitäjässä 11.8.1826. Upseeri-isänsä Karl Johan oli Suomen sodan veteraani ja isännöi vaimonsa Agatha Wilhelmina Jackin kanssa Haralan tilaa. Karl Johanin urasta on joitakin tietoja Jussi Jalosen väitöskirjassa On Behalf of the Emperor, On Behalf of the Fatherland. Finnish Officers and Soldiers of the Russian Imperial Life-Guard on the Battlefields of Poland, 1831. Thuneberg oli komentanut ennen Puolan kapinan kukistamista reservijoukkoja Helsingissä ja toimi sodan jälkeen viljavaraston johtajana Helsingissä. Perhe ei siis jäänyt Kangasalalle, vaan muutti rippikirjan merkinnän mukaan jo vuoden 1828 lopussa Helsinkiin.

Nimettömän kirjoittajan mukaan

Jolanda kasvoi siis Suomen pääkaupungissa ja sai ajanoloihin nähden huolellisen kasvatuksen. Mutta sisaruspiirin lisääntyessä ja kodin ahtaanpuolisissa taloudellisissa oloissa taistellessa, tahtoi eräs hänen setänsä, joka oli varakas, mutta lapseton, ottaa Jolandan luokseen. Mutta tyttöpä ei viihtynytkään uudessa kodissa; se ei mitenkään voinut korvata hänen omaa kotiansa, vaikka nuo hyväntahtoiset, mutta ajattelemattomat kasvattivanhemmat häntä hemmottelivat ja koettivat tehdä hänen kotinsa niin suloiseksi kuin suinkin. Hän pääsi vuoden päästä jo kauvan kaipaamaansa kotiin, jossa tunsi itsensä vapaaksi ja onnelliseksi. 

Hän nautti opetusta etevässä tyttökoulussa. Taitava soitannon opettaja kehitti hänen hyviä soitannollisia lahjojaan siihen määrään, että hän harvinaisella taidolla soitti pianoa. Hänen vilkas ja iloinen luontonsa ei suinkaan estänyt häntä vakavasta työstä ja jo lapsuudessaan osoitti hän tunnollista tarkkuutta sekä kestävyyttä, jotka kautta koko hänen elämänsä jäivät hänen omikseen. 

August Mannerheimin piirros vuodelta 1840. Helsingin kaupunginmuseo CC BY 4.0

Otsikossa luvatun käänteen sama kirjoittaja kuvaa seuraavasti

Eräässä iloisessa seurassa, jossa oli paljon nuorisoa, tanssittiin oikein lujasti. Jolanda otti myös tanssiin osaa. Päätetyn valssin jälestä meni hän erääsen sivuhuoneesen. Nyt sattui hän silmäilemään seinään, johon oli ripustettu taulu, mikä kuvasi Jeesuksen kulkevana merellä taivaallisessa valossa, ja majesteetillisyydessä, ojentaen kättään vajoavalle Pietarille. Joko ruumiinliikkeen tai tuon syvästi vaikuttavan kuvan tähden — vaikuttivatko kumpaisetkin syyt yht'aikaa — hän kaatui pyörtyneenä permannolle. Siitä toivuttuaan joutui hän kovaan sieluntuskaan ja pyysi päästä heti kotiin. Siitä päivästä ei hän sen koommin enää ottanut osaa maailman meluihin eikä huvituksiin.

Aurora Jolandan elämäkerta on julkaistu otsikon Elämäkertomuksia hurskaista isistä ja äideistä alla lehden Aikakauslehti lasten wanhemmille ja kaswattajille numeroissa 2, 3-4, 5-6/1896

Sunnuntai Tallinnassa

Ei kahta kolmannetta, joten Tukholman ja Maarianhamina jälkeen "piti" lähteä sunnuntaina Tallinnaan. Sen satamasta kävelin Kadriogin puistoon. Kumussa tutustuin Gustav Klucisin elämään ja propagandataiteeseen Neuvostoliitossa ennen teloitustaan Stalinin vainoissa. Lähes yhtä surulliselta vaikutti Mikkeli museossa esillä olleen georgialaisen ITE-taiteilijan Nico Pirosmanin (1862-1918) elämä. Mutta teoksissaan oli iloa ja kuvausta elämästä Tbilisin tienoilla. Molemmissa näyttelyissä oli elämäkertaa tekstinä ja kuvana, mutta Kadriogin museossa oletettiin kaikkien tietävän tarpeellinen Johan Köleristä ja August Weizenbergistä. Paikan päällä arvelin heidän olevan varhaisia virolaisia taiteilijoita ja näinhän se oli.

Vanhaan kaupunkiin päästyäni kurkistin kaupunginmuseoon niin pikaisesti, ettei siitä ole mitään sanottavaa. Saatuani kassini majapaikkaan testasin (muistaakseni) ekaa kertaa Tallinnan venäläisen museon. Kaupungin mainosmateriaalissa turisteja varoiteltiin siitä, että museossa ei englannin kielellä pärjää, mutta tämä tieto oli vanhentunut. Venäjänkielistä opetusta esittelevässä näyttelyssä kaikki tekstit olivat saatavilla englanniksi ja kieltä puhui myös persoonallinen salivahti, joka ei antanut kiertää näyttelyä väärässä järjestyksessä. Mutta myös ystävällisesti huomatti rakennuksen iästä.

Venäjänkielisen koulutuksen 300-vuotisuuden korostamisella tuntui olevan kielipoliittinen taka-ajatus, mutta näyttelyn sisältö vaikutti asialliselta. Kiinnitin huomiota erityisesti 1800-luvun kouluasuihin, joiden jatkeeksi historiallisen museon muotinäyttelystä huomasin kaksi ylioppilaiden yhdistysten lakkia.

Mutu-pohjalta sanoisin, että ylioppilaslakkimme (jonka suunnitteljasta Maria Grapesta keräsin äskettäin tietoa) on huomattavasti vahvemmin yhdistetty Ruotsiin kuin Venäjän univormukulttuuriin. Vaikutteita ees ja taas, olettaisin.

Muotinäyttelyssä herätti huomioni myös kolmas päähine, joka kuului Viron luterilaiselle papille 1920-luvulla. Aivan samanlainen lätsä kuin Agricolalla kuvissa!

Viime syksyn Tallinnan keikalla (osa 1, osa 2) luin ilmaislehdestä Miehitysmuseon (nyk. Miehityksen ja vapauden museo) uudistuksesta, joten piti tutustua. Jos haluaa, museon läpi voi kävellä lukien lyhyet teematekstit seiniltä ja silmäillen esineitä. Mutta aikaa kannattaa varata pari tuntia, kuunnella selostus kokonaan ja lukea esinetekstit. Viimeksi mainitut olivat harvinaislaatuisia: jokaisesta esineestä on tiedossa kokonainen tarina.

Sekä ääni että tekstit olivat monikielisessä ja sijaintiin perustuvassa laitteessa, jonka toimintavarmuus jätti kyllä toivomisen varaa, sillä kiikutin yhden jämähtäneen takaisin kassalle ja sen tilalle saamani ei suostunut loppupuolella näyttelyä kertomaan mitään yhdestä pätkästä. Tuolloin, näyttelyn vapaus-osaan päästyäni, en enää jaksanut vekslata.

Ennen sisääntulokerroksen "vapautta" oli alakerran ikkunattomassa tilassa käsitelty karkoitukset Siperiaan tavaravaunua muistuttavassa tilassa, jonka lattia liikui, pakolaiset, metsäveljet ja neuvostoajan arki. Opin paljon uutta, joten herää kysymys, mitä museossa ennen uudistusta kerrottiin. (Vuoden 2013 blogiteksti kertoo, etten tutustunut museoon tuolloin kovin perusteellisesti tai mielenkiinnolla.)

Päivälle ostamani Tallinna-kortin arvon maksimoimiseksi kipitin vielä Lennusadamiin katsomaan Meri ja seksi -näyttelyn, joka oli jossain välissä esillä Kotkan Vellamossa. Suhteellisen erikoinen sanoisin.

Ja sitten lepuuttamaan jalkoja ja mieltä majapaikkaan, johon törsäsin tavallista enemmän kun eteen tuli tarjous keskiaikaisessa tornissa yöpymisestä. Tarkemmin sanottuna huoneiston olohuone oli tornin yläkerta ja makuuhuone siihen 1800-luvulla kiinnirakennettu uusrakennus.