lauantai 22. syyskuuta 2018

Kaksi ilmoitusta Lagerstedteista

Suomalaisissa 1800-luvun sanomalehdissä on ilmoituksia, joissa joku ilmoittaa, ettei ota vastatakseen aviopuolisonsa velkoja. Arvatenkin jokaisen takana on melko surullinen tarina. Tai vapautus huolista? Olen näiden(kin) jakamista sosiaalisessa mediassa hiljaa mielessäni kritisoinut, mutta teenpä nyt saman synnin.

Eva Magdalena Lilljegren (s. 21.4.1752) Mynämäeltä oli laatinut tällaisen ilmoituksen, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 14.6.1796.

Eva Magdalenan ja luutnantti Philip Lagerstedtin pojat Johan Ephraim ja Carl Fredrik olivat kuulutettuina sanomalehdessä Posttidningar 13.6.1812, sillä he olivat enonsa Ephraim Lerbrecht Lilljegrenin perijöitä. Tämä oli kuollut Taivassalossa 15.3.1812.

Verkon sukutaulut tuntevat Johan Ephraim Lagerstedtin, joka oli syntynyt 20.4.1792 eli oli 20-vuotias kuulutuksen aikaan. Hiskiin tallennettujen Taivassalon kasteiden perusteella Carl Fredrik oli syntynyt siellä 23.12.1793. Alaikäisyytensä tähden ilmeisesti ilmoituksessa mainitaan veljesten holhoojat, mutta miksi nämä eivät tienneet holhottaviensa olinpaikkaa? Molemmat pojat ehkä armeijassa?

P. S. Elämä on sattumia täynnä. Yllä oleva pätkä on odottanut julkaisua varmaan pari vuotta, sillä eihän siinä varsinaista sisältöä ole. Mutta nyt kun ähellän keskiaikakurssille esseetä Taivassaloon liittyen, niin ajattelin vihdoin laittaa tämän menemään. Tarkistussilmäilyssä sitten huomasin, että tuossa jälkimmäisessä leikkeessä mainitaan Särkilahti, joka on esseen keskiössä.

perjantai 21. syyskuuta 2018

Retkeilystä Varsinais-Suomessa (2/2)


Erinomaisen lounaan jälkeen tiistainen retki pysähtyi Kankaisiin. Vaikka koko heinäkuun mietin tänne lähtöä, tietoni paikasta rajoittuivat muistoihin vuonna 2013 kirjoittamastani blogitekstistä yhdestä kartanon emännästä. Vasta paikan päällä selvisi, että nyt Åbo Akademin omistama rakennus oli myyty irtaimistoineen 1990-luvulla ja kuuluu siis autenttisempiin kotimuseoihin näyttäen Aminoff-suvun asumisen loppuvaiheen.


Ja on ihan aito kartano, kuten keppihevoseni tunteva minulle kierroksen aikana huomautti. Mutta keskiajasta oli jäljellä vain alakerran paksut ulkoseinät.
Seuraava kohde oli Raision kirkko, johon valmistuaksemme oli bussissa kiertänyt printti Ulla Moilasen Kalmistopiiri-tekstistä Keskiajan naisia ja miehiä Suomen kirkkojen vanhimmissa hautakivissä. Sillä kirkossa on näytillä kaksi varhaista kristillistä hautakiveä.
Raision kirkon keskiaikaiset puuveistokset samoin kuin alkuperäiset lasimaalaukset ovat Kansallismuseossa, joka kehuskeli muistaakseni alkuvuodesta kuvanneensa edellisten kokoelman kokonaan uusiksi.

Mutta muistini petti ajoituksen suhteen, sillä kyseinen tiedote julkaistiin vuoden 2017 alussa. Näin se aika kuluu. Finnasta Raision kuvat löytyivät yksinkertaisesti hakemalla sanalla Raisio ja rajaamalla organisaatio Kansallismuseoksi. Kuvien joukosta kiinnitti huomioni patsaiden lomasta rengaspaita! Se ei ole hautalöytö vaan "Kulkenut talosta taloon ja miehestä miehelle, käytetty leikki- ja pilkkakaluna etenkin poikakloppien keskuudessa kun ovat joulupukkina kulkeneet ympäri pitäjää." Eli loistava esimerkki siitä, miten hankinnan yhteydessä tallennettu tieto ja sen julkinen jakaminen on hieno asia.

Seuraava pysäyksemme oli Maarian kirkolla, joka ei ennen nähtynä, esivanhempiyhteyksistä huolimatta, suuremmin etukäteen innostanut. Mutta rakentajamaalausten rikkaus sai kyllä sitten kulkemaan ympäriinsä yhtä ihastuneena kuin muutkin. Helpoimmin kuvattava komeus on urkuparven laiva, josta olin (kännykällä?) ottanut kuvan myös vuonna 2008 lähes identtisellä rajauksella.


Viimeinen kohde oli Koroinen, josta retken johtajat eivät uskaltaneet sanoa montaa sanaa, kun uusin totuus Koroinen-kirjan muodossa on juuri ilmestymässä.
Mutta ilmeistä päätellen kirjan ei odoteta paljastavan opastuskyltin kaltaista keskiajan Koroista.

torstai 20. syyskuuta 2018

Retkeilystä Varsinais-Suomessa (1/2)

Kurssiin Kartanoläänejä ja kirkkoja Varsinais-Suomessa liittyvä päivän bussiretki lähti tiistaiaamuna Helsingistä länteen.

Ensimmäinen kohde oli Louhisaari, jossa muistin olleenni opastetulla kierroksella aiemminkin. Sisällöstä en muistanut mitään ja vähäistä innostustani paikkaan kuvaa se, etten ottanut perille päästyä yhtään ulkokuvaa. Opastus ei lisännyt kiinnostusta ja höristin korviani vain kun mainittiin alkuvuodesta tutuksi tulleen Otto Fleminingin isä Herman. Opas katsoi asialliseksi kertoa, että tämä oli kotiväkivaltaisesti sulkenut ajoittain vaimonsa komeroon ja viimeisellä kerralla unohtanut määrätä palvelijoita antamaan ruokaa. 


Ennen opastuskierroksen alkua harhailin sisääntulokerroksessa, jossa (toisin kuin ylhäällä) oli joistakin esineistä tietoja. Yllä näkyvä renessassiarkku on Somerniemeltä ja siinä on jälkiä kirkasvärisestä maalauskoristelusta. Olisi kiva nähdä rekonstruktio ja tietää jotain hankintaväylästä. Avoimista aineistoista tietoa tuskin löytyy, kesän kokeiluni perusteella.
 
Louhisaaren rakentamisen aikaisessa Askaisten kirkossa ja kirkkomaalla minua kiinnosti edelleen eniten Kokemäenkartanon Herrassööringin vaimon hautaristi, jonka löysin vuonna 2008. Paikallisopas selitti samassa aitauksessa olevaa Mannerheimin hautaa ja ohitti toisen "ehkä tyttärentyttärenä" ja avasin tietenkin suuni selittääkseni sen, mitä kymmenen vuoden takaa vielä muistin.


Ennen lounasta ehdimme pysähtyä Maskun keskiaikaiseen kirkkoon, joka osoittautui 1600-luvun kirkkotaiteen esittelyksi. Jostain syystä en kirkon seiniä kiertävistä verhomaalauksista löytänyt mainintaa kun Petter Sundia varten etsin Helsingin kirkon maalauksille kontekstia Pohjanmaata lähempää. Ne myös muistuttivat kesän museokokemuksesta Raahessa: 1600-luvun kirkot eivät olleet ankaran valkoisia.


Oikealla näkyvä muotokuvapari kirkkoherra Hoffmanista vaimoineen on ilmeisesti jäljennös, sillä myynnissä ollesta opasvihkosesta luin pikaisesti, että alkuperäiset ovet, joihin pari on kuvattu, ovat Kansallismuseossa. Wikipediakin tietää, että "Hoffmanin ja hänen ensimmäisen vaimonsa muotokuvat Maskun kirkon votiivikaapin ovessa ovat vanhimpia säilyneitä suomalaisia yksityishenkilöiden muotokuvia."


Useita meistä kiinnosti toisella seinällä oleva kookas koristus. Joukkoistuksella vasemmalta tunnistettiin kuningas Kaarle XI, mutta vasta opasvihkosen löydyttyä selvisi, että kyseessä on "riemurunotaulu". Keskellä oleva kookas teksti on painettu taidokkaasti kaiverretulla kuparilevyllä vuonna 1693 sata vuotta aiemmin annetun Uppsalan päätöksen kunniaksi. Ei siis mikään tavallinen arkkipainate. (Vastaavan kokoisia näin British Museumin näyttelyssä vuosi sitten.)

Valitettavasti en ehtinyt painaa enempää vihkosen tekstistä mieleeni kun sille oli halukkaita ostajiakin. Termi riemurunotaulu on ehkä keksitty opasvihkosta varten, sillä verkko-osumia sillä ei tule. Toisilla sanoilla löytyy ruotsalaisen kirkon inventaariosta "Kopparstick av Ambrosius Hedengran: ett i anledning av Jubelfesten 1693 över Uppsala mötes beslut, ett annat över slaget vid Narva." Hienompia arkkipainatteita saattoi siis olla kirkkojen seiniä koristamassa.

Keskiaikaan fokusoivan kurssin hengessä näitä myöhempiä koristuksia ei oltu yksityiskohtaisesti selostettu bussissa jaetussa prujussa. Siinä ei myöskään mainittu Maskun keskiaikaista alttarivaatetta, joka ei tullut mieleeni ennenkuin jo monesti mainitussa opasvihkosessa näin siitä kuvan. Vaate on Kansallismuseon varastossa samoin kuin siitä vuosi sitten tehty rekonstruktio, mutta kun moni kurssilainen näitä varmasti kävi katsomassa, olisi mieleenpalautus voinut rikastaa kirkkokäyntiä. Ainakin näin kävi itselleni.

keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Kolme naisbiografiakokoelmaa

Alle vuosi sitten Lontoossa katselin kirjakauppojen telineitä, jotka pursusivat lapsille sovitettuja naiselämänkertoja, ja mietin rantautuuko trendi meille ja millä vauhdilla. Kuten kustantajat sittemmin lupasivat, täksi syksyksi ilmestyi

  • Ida Salminen & Riikka Salminen: Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa (Kuvissa vasen yläkulma, 40 biografiaa)
  • Elina Tuomi: Itsenäisiä naisia. 70 suomalaista esikuvaa (oikea yläkulma)
  • Sankaritarinoita tytöille (ja kaikille muille). Kertomuksia rohkeista naisista Minna Canthista Almaan. Toim. Taru Anttonen & Milla Karppinen (alhaalla, 60 biografiaa)

Kaikissa on Favillin ja Cavallon kirjasta tuttu koko sivun maalattu kuva+ teksti -formaatti, mutta vain viimeksi mainittu kertoo kirjan teoksen esikuvaksi. Kaksi ekaa ovat samalta kustantajalta ja ensi vilaisulla luulin niissä olevan edes jonkinlaista ajallista eroa, mutta ei. Ne oli myös järjestetty kronologisesti (toinen suoraan ja toinen käänteisesti), mikä oli minusta tylsempi ratkaisu kuin kolmannen etunimipohjainen aakkostus.
En minä näitä jaksanut kannesta kanteen lukea (toisin kuin Favillin ja Cavallon kirjan). Satunnaisesti vilaistut tekstit olivat harmittoman oloisia. Salmisten tarinat on suunnattu nuorimmille lukijoille. Tuomella pieni kirjaisinkoko ja olematon tarinallisuus viittaavat vanhempaan kohderyhmään ja takakansi lupaakin "yleissivistävän tietokirjan". Moniko aikuinen sitten mieltää runsaasti kuvitetun kirjan heille sopivaksi? Sankaritarinoilla on monia kirjoittajia, joista monet ovat keskittyneet yhteen avainhetkeen, mikä on omiaan samaistumiseen.
Kuten kuvista näkyy kirjoissa on historiallisten henkilöiden osalta päällekkäisyyttä. Merkittäviksi ennen vuotta 1880 syntyneiksi suomalaisiksi naisiksi on kirjojen myötä kodifioitu
Kaarina Maununtytär 3
Aurora Karamzin 1&2&3
Kreeta Haapasalo 3
Adelaïde Ehrnrooth 3
Larin Paraske 2
Minna Canth 1&2&3
Emma Irene Åström 2
Lucina Hagman 1&2&3
Ida Aalberg 1&2
Helene Schjerfbeck 1&2&3
Sophie Mannerheim 1&2&3

Tekla Hultin 2
Miina Sillanpää 1&2&3
Ellen Thesleff 2&3
Ester Ståhlberg 2
Wivi Lönn 1&3
Selma Raunio 1
Rosa Emilia Clay 2&3
Anni Collan 3
Aino Ackté 2
Laimi Leidenius 2
Aino Kallas 2&3
Jos joukossa on vieraita nimiä, kirjoihin on aikuisenkin Suomen historian harrastajan syytä tarttua. Ja voi kannattaa muutenkin.

tiistai 18. syyskuuta 2018

Rahoja, rahoja, rahoja...

Kurssin Kartanoläänejä ja kirkkoja Varsinais-Suomessa luento-ohjelmasta minua kiinnosti etukäteen vähiten Frida Ehrnstenin Piipanistuimesta pitäjänkirkkoon: monetarisoituminen ja rahankäyttö keskiajalla, joka oli vuorossa eilen. Osoittautui - ei varsinaisesti yllättävästi - että koska rahat eivät ole koskaan kiinnostaneet, niistä oli runsaasti opittavaa, jota Ehrnstenin erinomainen esitys tarjosi.

Taannoisesta Tallinnan viikinkiajan näyttelystä ripaus tuttua alkuun. Itämaiden vakiopainoisia ja hopeapitoisia dirhameita on löytynyt merkittävästi enemmän Virosta kuin Suomesta, jonka löytömäärä näiden varhaisimpien kolikoiden osalta ei ole merkittävästi kasvanut edes metallinilmaisinharrastajien toimesta.

Dirhamien käyttö loppui kuin seinään 900-luvun puolessa välissä. Tilalle tuli saksankielisen alueen ja Englannin penningit, joita liikkui runsaasti 1000-luvulla. Ruotsissa yritettiin omaa rahaa jonkin aikaa, mutta ei kauaa ja uudelleen vasta sata vuotta myöhemmin.

Ehrnsten halusi viikinkiajan käsittelyllä todistaa, että raha ei keskiajan alussa ollut uusi asia. Mutta missä vaiheessa kolikot muuttuivat arvometallista varsinaiseksi symboliseksi rahaksi?

Rahan ymmärtämisestä ja konkreettisesta käytöstä jää väistämättä paljon avoimia kysymyksiä. Mutta olin kuvitellut rahan tulkinnan arkeologisissa konteksteissa paljon yksinkertaisemmaksi kuin mitä se on. Kun rahaa ei löydy, pitää ottaa huomioon ajan talous - onko hopeaa liikkeellä ollenkaan? Kun rahaa löytyy, pitää ajoituksen lisäksi tietää kauanko kyseinen rahatyyppi pyöri taloudessa. Ruotsin kruunu teki 1300-luvulla kolikon vaihtoja, joilla vanha malli vedettiin markkinoilta. Samaa ei tapahtunut 1400-luvulla eli sen rahat olivat kierrossa pidemmän ajan.

Rahoja löytyy kirkoista, mistä voinee turvallisesti vetää johtopäätöksen, että kirkossa käsiteltiin rahaa. Ja sitä käsiteltiin niin, että se saattoi joutua hukkaan, mikä viittaa ehkä jonkinlaiseen lattiarakenteeseen. Kaupungeissa, joissa rahaa luulisi myös käytetyn, löytöjä on suhteellisesti vähemmän. Siellä oli helpompi pitää rahasta kiinni ja tarvittaessa sitä etsiä?

Mitä arvokkaampi raha, sitä enemmän varmasti etsittiin, eli nykyaikana löydetyt keskiaikaiset rahat eivät vastaa esiintymistiheydeltään entisajan rahapussin sisältöä, jossa saattoi olla kultarahakin.

Kirkkojen osalta rahalöydöt on usein tehty vuosikymmeniä sitten, jolloin arkeologiset käytännöt olivat toiset. Voi joko harmitella tallentamatonta tietoa tai olla iloinen siitä, että raha on löytötyyppi, jota ei ole koskaan jätetty huomiotta.

maanantai 17. syyskuuta 2018

Suomalaiset Puerto Ricoa valloittamassa

Viimevuotisen myrskyn ja sen tuhojen myötä amerikkalaiset muistivat Puerto Ricon olevan osa maataan ja kertasivat sen historiaa esimerkiksi YouTube-videolla How Puerto Rico Became a U.S. Territory - US 101. Unohdettua historiaa, josta ei löydy ylpeyden aihetta. Ja olivathan siellä suomalaisetkin, kuten Edistys 2/1899 raportoi:
Toukokuulla kun amiraali Sampson etsi Cerveran laivastoa, pommitti hän San Juanin kaupunkia ja sen satamassa olevia espanjalaisia sotalaivoja. Tuo pommitus tapahtui toukokuun 12 p. Siinä kuoli amerikkalaisilta yksi ainoa mies ja se oli suomalainen, Frank Videmark nimeltään. Hän oli kotoisin Turusta, missä isänsä vieläkin elää Gustaf Eriksonin nimellä. Kuollut Videmark oli merisotamiehenä palvellut Yhdysvaltain laivastossa 8 kuukautta. Hän oli 22 vuoden ikäinen.
Sanomalehti Siirtolaisen kirjeenvaihtajana Porto Ricon retkellä oli kansalaisemme Abel Remes, jonka kuva on tämän kertomuksen yhteydessä.
Mr Remes kirjoitteli Siirtolaiseen nimimerkillä Seth.
Abel Remes on syntynyt Kiuruvedellä ja on ammatiltaan räätäli. Tässä maassa on hän ollut toistakymmentä vuotta. V. 1893 yhtyi hän sotamiehenä Yhdysvaltain yhdeksänteentoista rykmenttiin, johon ennemmin jo oli Michiganista liittynyt useita suomalaisia, ja palveli siinä viisi vuotta. V. 1894 oli 19 rykmentti kukistamassa Chicagon kapinaa, jonka rautatientyömiehet nostivat työväen johtajan Eugene Debsin johdolla. Tuon kapinan kukistamisessa oli mr Remeskin mukana. Sodan syttyessä komennettiin yhdeksästoista rykmentti Tampaan ja sieltä sitten Porto Ricolle. Kun tuo retki oli päättynyt, otti mr Remes eronsa palveluksesta. Ja uutteruudesta ja kunnostaan ylennettiin hän erotessaan korpraaliksi.
P.S. Suomalaisia oli yhdysvaltalaisjoukkojen mukana Filippiineilläkin, joka on ollut juuri uutisissa viime viikon myrskyn takia. Miehet "Mathien Mikkula, Herman Pattu, and John Lappi" on löytänyt blogia Finnish Not Done kirjoittava (kirjoittanut?).

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Köyliöstä kuninkaan sänkyyn

Sivistyäkseni laitoin Ruotsin kouluradiosivustolta pyörimään ohjelman Smörgåsbordets uppkomst. Ennen kuin päästiin voileipäpöydän kimppuun mainittiin menestyksekäs keittokirjakirjailija Gustava Björklund, joka oli syntynyt Suomessa!

Wikipediassa Gustavan tiedettiin syntyneen vuonna 1794 ja arveltiin tämän tapahtuneen Köyliössä. Anakronistisesti ja muutenkin väärin häntä väitetään suomenruotsalaiseksi.

Totuuteen pääsin luotettavasti käsiksi, kiitos sivun, jossa mainittiin hautauspaikakseen Tukholman Johanneksen seurakunta. Sen kirkonkirjoista löysin vastaavan merkinnän, jossa syntymäpaikkaa ei oltu tiedetty ja päiväksi on annettu 11.8.1794. Tämä stemmaa tarvittavalla tarkkuudella Köyliönkartanossa renki tai renkivouti Sigfrid Pehrsson Björklundin ja Gretha Lisa Carlsd:r Bergströmin 11.2.1794 syntyneeseen tyttäreen. Kerrankos muutoissa kakkonen vaihtuu kasiksi. Lisävahvistuksena kasteessa on sama etunimipari Gustava Catharina kuin perukirjassa.

Köyliön rippikirjasta 1791-96 näkyy, että perhe on lähtenyt kohti Tukholmaa 1796, mikä sopii Gustavasta verkkosivuilla kerrottuun. Rippikirjasta voi myös lukea, että vanhemmat ovat syntyneet varsinaisessa Ruotsissa. Eli Gustava oli ruotsinkielinen koko elämänsä, mutta ei varsinaisesti (tai millään tuntemallani määritelmällä) suomenruotsalainen.

Verkkosivujen varassa Gustavan voi kertoa toimineen ensin taloudenhoitajana ja synnyttäneen yhdelle työnantajalleen pojan. Vuosina 1824 ja 1825 syntyneiden tytärten isäksi epäillään vahvoin perustein kuningas Kaarle XIV Juhanaa. Vuodesta 1833 Gustava pyöritti ravintolaa Tukholmassa ja ensimmäinen keittokirjansa julkaistiin vuonna 1847. (Saatavilla digitoituna)
Näkymä Tukholmasta vuonna 1841 (Stockholmskällan)
Gustavan sanotaan tulleen kuvatuksi vasemman reunan ryhmän naishahmossa
(ja J. V. Snellmanin oikean reunan ryhmän joukossa)
Vuosina 1855-1862 Gustava asui Göteborgissa ja palasi Tukholmaan vähän ennen kuolemaansa 4.10.1862. Perukirjansa mukaan hänellä ei ollut rintaperillisiä.