Historiantutkijoiden ja historiantutkimuksen määrittelyä

Klassikkoaiheen paluu! Ei kolmivuotisen väitöskirjaähellykseen perustuen vaan professorien arvovallalla tuoreissa kirjoituksissaan esittämään nojaten.

Ensinnäkin Johanna Ilmakunnas akateemisista verkostoista kirjoittaessaan näki tarpeelliseksi määrittelyn: 

Med historiker menar jag här den som studerat historia på universitetsnivå, läst sig brett och djupt in på källkritik, källor och tidigare forskning samt tagit med sig en kritisk och nyfiken ställning till vart än livet tar en.

Määritelmässä on kaksi mielenkiintoista seikkaa. Ensinnäkin vaatimus yliopistotasoisista opinnoista partitiivin omaisesti. Jos ymmärrän oikein, että tutkinto ei ole välttämätön, olen ylittänyt kyseisen rajan jo 2010 suoritettuani ekan avoimen yliopiston kurssin. (En ota kantaa muiden ehtojen täyttymiseen. Tosin olen valmis yhdistämään itseeni sekä kriittisyyden että uteliaisuuden.) Toiseksi, joko Ilmakunnas ei näe historiantutkimuksen kirjoittamista olennaisena osana historiantutkijan käsitettä tai sitten se on aukikirjoittamaton oletus.

Mistä päästään kysymykseen: mikä on historiantutkimusta? Tästä on Jukka Korpela esittänyt kärjekkäitä näkemyksiä Agricola-kolumneissaan, joita minulla on ollut vaikeuksia ymmärtää. Viimeisin tekstinsä kuitenkin avasi problematiikan, joka oli alkanut kolumnista Arkisto, tosiasiat ja historia jo yli vuosi sitten. Siinä Korpelaa korpesi Kansallisarkiston hanke Suomalaiset Venäjällä 1917–1964.

Emme ymmärrä Stalinin hallintoa ja suomalaisten suhdetta siihen paremmin, vaikka meillä olisi rekisteri kaikista tapetuista. Historiantutkimuksen tehtävä ei ole etsiä arkistoista historian tosiasioita positivismin hengessä, koska menneisyys ei selity keräämällä ja liittämällä irrallisia lähdefaktoja yhteen.

Tämä ei minulle auennut, sillä omasta näkökulmastani emme voi ymmärtää voisimmeko ymmärtää Stalinin hallintoa ja suomalaisten suhdetta paremmin keräämällä tietoa, ellemme kerää tietoa ja katso sitä sitten erilaisten tutkimuskysymysten kautta. Näin tullaan myös näkemään (ehkä entistä paremmin) myös arkistoista etsittyjen lähteiden esittämien tietojen suhde totuuteen. Miksi kokonaisuuden luominen itsessään olisi historiaa vääristävää? Sittenhän jokainen arkistokin vääristäsi historiaa. Ai niin, hups, niinhän ne tekevätkin ja on historiantutkijan ammattitaitoa ymmärtää ja huomioida tämä.

Ilmeisesti Korpelan mielestä myöskään muiden prosopografisten tietokantojen luonti ei ole Historiantutkimusta. Mitäköhän kyseinen toiminta sitten on? Eivät tietokannat synny ilman tutkimista, lähteiden hakua ja tulkintaa.

Seuraava osa Korpelan Historiantutkimuksen määritelmää on kolumnissa Historiaton nykyisyys

Kun alkaa lukea tutkimusta, kannattaa tutustua noottiapparaattiin. Jos siellä on viitteitä ainoastaan arkistolähteisiin, kannattaa lopettaa lukeminen. Kun tekijä ei ole vaivautunut kiinnittämään kirjoitustaan tutkimustietoon eli selittämään löytöjään tutkimuksella, ei hän tee tiedettä. Vastaavastihan lääkärin, laborantin ja poppamiehen ero on siinä, että vain lääkäri tulkitsee löydetyt mittaustulokset ja laboratoriofaktat lääketieteellä. Muille riittää uskomukset ja arkijärki.

Tämä kirpaisi henkilökohtaisesti, sillä väitöskirjani viitteet kohdistuvat valtaosin aineistooni. En kuitenkaan väitä vastaan, sillä tuhrasin vuoden Sen Oikean Teorian etsintään nimenomaan siksi, että mielestäni tarvitsin tulkintaan muutakin kuin perstuntumaa.

Tekstissä Onko näyttöä Vantaanjoen olemassaolosta? Korpela palaa Stalinin uhrien keräämiseen ja julistaa hankkeen epätieteelliseksi, sillä "se on juuri sellainen kuin kuvaisi ja yrittäisi ymmärtää jokea laskemalla pohjan hiekkajyviä".

Tieteen perustehtävä on yleistää eikä vain identifioida yksityiskohtia. Pitää nähdä kokonaisuuksia ja ymmärtää asiayhteyksiä eikä vain laskea hiekkajyviä eli identifioida yksityiskohtia.

Mutta miten voi nähdä kokonaisuuden identifioimatta yksityiskohtia? Tai tietää mikä on merkityksellistä, jos ei tiedä sitä, mikä on tiedettävissä? Nämä kysymykset jäävät edelleen ilmaan, mutta Korpelan viimeisin teksti Historian vaikeus ratkaisee muita ymmärrysongelmiani. Ja sisältää kaksi tässä blogissa usein pyöriteltyä kysymystä: "miksi sitten historiaa opiskellaan ja siinä suoritetaan tutkintoja? Kykeneekö historiaa tutkimaan pelkällä luku- ja kielitaidolla?" Näihin Korpela vastaa, että

historioitsija osaa ja ymmärtää metodiensa ja koulutuksen kautta rakentaa teorian olennaisesta ja selvittää sillä laajan ilmiön. Ilman koulutusta erehtyy luulemaan, että historian ansio on luetella kaikki asiaan liittyvät faktat. [...] Historiaa harrastavalta ei-ammattilaiselta puuttuu tämä metodinen taso ja ymmärrys siitä, että irralliset faktat ovat vain tutkimusmateriaalia eivätkä tulos. [...] Ennen muuta ei-ammattilainen ei näe historiassa metsää puilta. Hän ei käsitä sitä, että vain banaalimmalla tasolla historiassa on totuuksia, koska historian tutkimustulos ei ole löydetty asiakirja, vuosiluku, päivämäärä tai Stalinin tapattama ihminen nimineen. Historia eli tapahtumisen selittäminen, kontekstualisointi ja teorian rakentaminen alkaa vasta silloin, kun nämä banaalit faktat on löydetty arkistosta.

Hups, löytyykö arkistosta kuitenkin faktoja? Ohittaen tämän mahdollisen lapsuksen olen saavuttanut ymmärryksen, jossa Korpelan Historiantutkimus vaatii arkistotyön, mutta arkistotyö ei itsessään ole Historiantutkimusta. Ihan OK, mutta en ymmärrä, miksi tästä käsitteiden limittymisestä syntyy hinku julistaa arkistotyö epätieteelliseksi toiminnaksi. En myöskään ymmärrä Korpelan metodikäsitettä, mutta sama koskee kaikkia muitakin metodiesityksiä(*), joten en kajoa kyseiseen kohtaan kolumnia. Symmetriseksi lopuksi omiin käsityksiini sopiva Korpelan näkemys siitä, mitä historioitsija ei ole: 

Yleistäen ajatellaankin, että historioitsija on henkilö, joka pitää roolipeleistä ja elää mielellään mennessä. [...] Hänen odotetaan pysyvän roolissaan ja kertovat hauskoja juttuja menneestä. Tämä on väärin!

(*) Vaikka yleistyksiin pitää pyrkiä, niissä on vaaransa. Aivan liian myöhään ja silkalla sattumalla onnistuin tämän vuoden puolella löytämään täysijärkisen metodikirjan: Simon Gunn & Lucy Faire (toim). Research Methods for History. Second edition. Edinburgh University Press, 2016.