Kootessani Abel Vartiaisen kirjoituksia väliin jäi nimimerkillä Ab. W-nen. varustettu Muistelmia matkalla näkemistä Pohjoissavosta Helsinkiin (Suomen Julkisia Sanomia 31.3. & 4.4. & 7.4.1859) mikä sopii erinomaisesti yhteenvetoni lauseeseen "Maaliskuussa 1859 Aapeli Vartiainen otti Kiuruvedeltä muuttokirjan Helsinkiin." Ote kertomuksesta:
Tällä matkalla, Kuopiosta Mikkeliin, kulkee maantie merkillisesti talottomia suuntia. Niin harvoin näyttäiksen taloa tien-ohessa, että matkaaja käypi ihmettelemään: missä ovat Suonenjoen, Pieksämäen, Haukivuoren ja Mikkelinkin seurakuntien talot ja kylät. Miten maantien varrella jollonkulloin näyttäypi, yleisesti sanoen ovat huonoja rähjä=taloloita. Kiire kulku esti minun tarkemmin katselemasta tätä väliä ja näiden seurakuntien elämää. Sen vaan kiireessäkin kulussani havaitsin, että esimerkiksi kartanoin rakennus huononi nähtävästi. Erittäinki kartano-järjestys näkyi peräti huononevan. Pellot niissä taloissa, jotka maantielle näkyivät, olivat aivan kivisiä, ja kivet vaan kokoeltuna raunioihin, joita pellolla köhötti aivan tiheässä.
Vieras-huoneet kestikievariloissa alku=taipaleella olivat jokseenki siistiä ja kauniita, sekä kestikievarit hyvätahtoisia antamaan talonpoi'allen=ki kyydin. Mutta Mikkeliä lähetessä huononi vierashuoneet kestikievariloissa, samoin isännätki kävivät jäykempi-niskaisiksi matkustavaisellen. Viiminen kestikievari Mikkeliin päästessä ei luvannut ensinkään talonpoialle kyytiä, vieläpä kätki päiväkirjanki. Hevoisia sanoi kyllä olevan, mutta sanoi odottavansa herroja ja niille säästävän hevoisia. Me koimme hänelle vakuuttaa, kuinka se on nurista, kieltää kyytiä omalta säädyltään. Asianomaisten tulisi huomaita, että talonpoika toki olisi ansainnu saada kyydin, vielä ehkä enämmin kuin mikään muu, sillä hänpä kantaa hartioillansa hollikyydin-teon sekä valmistaa ja voimassa pitää maantiet. Kaikki puheemme olivat turhat; täytyi neuvotella muuten tämä viimeinen matka Mikkeliin.
Tälläkin matkalla näkyi merkillisesti useammin paikoin törkeys ja siivottomuus huone=kaluissa. Sen näki ensi askelesta kartanon sisälle astuttuansa. Ajokalutkin olivat kovin yksinkertaiset. Mutta oli kuitenkin muutamia taloja tällä välillä, joista tulisi kokonaan toista puhua, niinkuin esimerkiksi "Saksalan" kestikievari Haukivuoressa, jossa kartanokin oli aivan kauniisti rakennettu ja muu siisteys ja järjestys näkyi talossa elävän hyvin merkillisesti.
Mikkelin kaupunkiin tultiin aamupäivästä, ja, outo kuin oli meille, täytyi kysellä kyytimieheltämme neuvoa, jos tietäisi rauhallisen maja-talon eli korttierin. Kyytimies vei meidät muutamaan lahtariin (teurastajan taloon), vakuuttaen meidän siinä kyllä rauhallisen majatalon saavamme; me kuin ainaki oudot, uskoimme miestä ja pyydimme korttieria lahtarilta, kannoimme kalumme huoneeseen ja läksimme kaupunkia katselemaan. Illalla tulimme majataloomme, mutta havaitsimme tässä olevan vaan juoppoja miehen kötkäleitä, ja isäntä itse juoppo köykäs. Vähän ajan istuttua huoneessa ja puheltuamme kaikenlaisista asioista, ehkä humalaisien kanssa, syntyi isännän ja "huushollaskansa" välillä riitapuhe, joka myötänsä toi tappelun. Sen alku oli, että muutama vieraista valitti vyön häneltä varastetun. Tuosta "huushollaska" sanoi isännän olleen oven suussa sängyssä eikä katsoneen, vaan antaneen varastaa vieraalta vyön. Tuosta isäntä kimmastuen kimposi tämän emäntänsä tukkaan ja pian oli kova tukka-nuotta syntyny, jota piisasi liki puoli tuntia aivan vähillä levähyksillä. Tuonmoinen oli korttieri Mikkelissä ja aamua odotimme ikävällä. Sen tultua läksimme Porkolaisien muassa matkaamme jatkamaan.
Mikkelistä lähdettyämme Helsinkiä kohti matkaamaan, kävivät jo mainitut suhteet vieläkin huonommaksi. Erittäinki Mäntyharjun pitäjäässä näkyi tämä. - Kartanoin rakennus oli perki surkean näköistä, ja järjestystä ei ensinkään näkyny huoneiden ja kartanon suhteissa. Huone-lukua kartanossa taisi kyllä olla kosolta, mutta mitäs niistä on, ne näyttivät pieniltä ja kelvottoman näköisiltä, että outo ajatteli ja luuli mitä niillä tehtänee. — Jos kartano oli päältäpäin surkean näköinen, vielä surkeampi oli, kuin astuit huoneen sisälle.
Muutamaan taloon nousimma syöttämään hevoisiamme ja söimmä itsetkin. Talon emännältä pyysimme maitoa. Rieska-maitoa ei sanottu olevan "Mutta jos kelpaa kirnumaito niin sitä saatte. — "Tuokaa vaan!" oli vastauksemme. Nyt näimme emännän ottavan tikun, jolla hän alkoi horkia muudanta rumatekoista kirnua; kirnusta hän, näetsen, onki tikkunsa nenällä rusakoita, kärpäsiä ja muita eläväisiä, jotka hänen maitoonsa olivat suupuneet. Sen perästä otti emäntä mäntänsä ja surnautteli maitoansa, pani tuoppiin ja toi syödäksemme. "Hyvä, hyvä!" sanoimme emännälle; mutta emme sitä suuhumme inhomatta saattaneet panna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti