Pietariin matkanneen Matka-havainnoita (*) tietenkin keskittyivät kaupungin kuvaukseen, jonka mielenkiintoisinta antia on pitkä jakso Eremitaasin taideaarteisiin tutustumisesta. Aluksi hän kuitenkin kertoo kotimaiden rautatiematkustuksesta.
Siis Pietariin. Siellähän nyt on nähtävänä sekä vanhaa että uutta. vaan se, joka aamujunassa lähtee Hämeenlinnasta hän ottakoon mukaansa "aikaa ja kärsiväisyyttä". Sillä Riihimäellä hän saa viipyä kello kahdeksasta yhteentoista, tietämättänsä, millä aikansa saapi kulumaan, nyt kun nuo hauskat ketunpojatkin, jotka mennä vuonna huvittivat ikävystyneitä matkustavaisia, ovat kadonneet.
Vaan tulee siitäkin kärsimyksestä kerran loppu. Kello lähenee yhtätoista, ja juna saapuu Helsingistä. Pian lähdetään, ja nyt on pitkä matka edessä. Ei sitä sovi syyttää miksikään kauniiksi ja vaihtelevaksi. Oiteen kylän lähellä näkyy jotain järven tapaista vettä, samoin Järvelän pysäyspaikan tienoilla. Herralan seutu on kaunista maisemaa. Mutta Lahden pysäyspaikalta ei suinkaan tiedä aavistaakan, että sen lähellä on kaupunki, jolla tosin tätä nykyä vielä tuskin on muuta kuin nimi, vaan joka tulevina vuosituhansina aikoo kasvaa suuren suureksi — niinkuin meidän muutkin pikkukaupungit.
Lahdelta eteenpäin käy rautatie pitkin maantiedoissa niin kutsuttua Salpausselännettä. Se on jo kai luomisessa aivottu rautatien alustaksi. Sillä monessa paikkaa on tuskin muuta ollut tarve tehdä kuin kaivaa pölkyt maahan ja laskea siihen kiskot päälle. Eipä ihme, että tämä rautatie saatiin niin halvalla, että sen valmistuessa liikeni monia satoja tuhansia pääjohtajille kunnia palkinnoiksi. Tosin tuli se lisäksi, että tätä rautatietä rakennettaissa lukemattomia ihmisiä kuoli nälkä- tyfukseen, ja ne jotka eivät kuolleet, tekivät työtä melkein ilmaiseksi. Mutta samahan se: rautatie on saatu halvalla — ja se on pää-asia.
Vaan jos tämä meitä riemastuttaakin, niin ikävystyttää meitä toiselta puolen sen tien ijankaikkinen yksitoikkoisuus. Sillä Kymin sillan yli lennettyämme, ei kymmeniin penikulmiin ole muuta nähtävänä kuin kangas — ja yhä kangas, jossa yksi puu on ihan toisensa näköinen. Ainoa esine, joka miellyttävällä ja melkein kiusaavalla tavalla vetää huomiota puoleensa, on maantie — se vanha ianaikuinen maantie, jota muinoin Hämeestä kuljettiin Pietariin. Se juoksee kilpaa rautatien kanssa, mutkailee, etenee, lähenee — ja ennen kuin huomaatkan, on se kiepahtanut junan alitse toiselle puolen rautatietä, jossa se jatkaa tuota harmittavaista mutka-juoksuansa, kunnes se taas äkki-arvaamatta puikahtaa toiselle puolen.
Kaipiaisiin tultuamme on päivällissärvin pöydällä odottamassa, hyöryämässä. Mies se, joka ensin pöytään pääsee ja jonka syömä-neuvot ovat hyvässä kunnossa. Tässä ei keritä aterioitsemaan kuninkaallisesti, pakinoimaan tuntikaudet eri ruokien välillä, kuulemaan musikia — musikia kun ei ole mailla kuuluvillakaan. Ei, ravinnon otto käy aivan kuin "affäriä" tekisi. Raha myöskin on kiireesti maksettava. Juna viheltää, mars!
Taas kangas kummallakin puolen — ja maantie! — Hetken kuljettuamme tullaan Taavettiin. Se oli muinoin kaupunki, jossa yhteenaikaan sanotaan olleen asujamia kuusikymmentä. Ne kaikki miehiä. Yksi ainoa nainen oli heidän yhteiskunnassaan: Se oli kestikievarin piika. Kummakos tämä, jos ei Taavetti kaupunkina sen paremmin kasvanut ja lisääntynyt. Luumäellä alkaa luonto vähitellen muuttua vaihettelevammaksi. Siellä täällä kuvastaa metsän keskellä sinertänä järvi. Se muistuttaa, että ollaan Suomessa.
Hämäläinen 20.06.1878 no 25, 27.06.1878 no 26, 04.07.1878 no 27, 11.07.1878 no 28, 18.07.1878 no 29, 25.07.1878 no 30, 01.08.1878 no 31, 08.08.1878 no 32, 15.08.1878 no 33
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti