"Siihen aikaan sitä oikein nappia pelattiin"

US 29.4.1922

Eilisessä kokoelmassa pojat heittivät "yglaa" ja "boblaa". Sanat löysivät selityksensä , jossa muistellaan Helsinkiä kun

Säätytalon kohdalla oli vielä puinen vanha rakennus ja sen takana ääretön tontti, Katajannokalla oli suuri summaton mutavesistö "Poroviken", jossa ongittiin, polvia myöten vedessä, ja jossa aina "nappasi". Ei ollut Katajannokalla silloin kuin muutama kivitalo, lehmät kävivät siellä laitumella, ja Martta oli niistä paimentavista tytöistä se kaikkein kaunein. Suuri kivi, jossa oli paholaisen kavionjälki ja kivettyneen sisiliskon jalka oli yleisen kammon ja ihmettelyn esineenä ja Helsingin ja Korkeasaaren väliä kulki muiden muassa pikku Undine, joka oli niin pieni ja näppärä ja tikutti hauskasti lähtiessään. 

Siihen aikaan sitä oikein nappia pelattiin, pelattiin hartaasti ja intohimoisesti, oltiinpa silloin tällöin poissa koulustakin ja haettiin salainen seutu, jossa syömättä ja juomatta tyydytettiin pelihimoa. 

Niitä oli nappeja monenlaisia, arvoltaan ettaria, tvååaria ja triiaria. Tavallinen asevelvollisen nappi, jossa oli kanta, oli tvååari eli siis kahden arvoinen. Jos kanta lähti, muuttui nappi ettariksi. Ryssän nappi oli aina vaan ettari. Jos kanta lähti, ei sillä ollut mitään arvoa, eikä sillä saanut pelata kuin armosta toisinaan. Poliisinnappi, "pollari", oli suuresti arvossa pidetty ja hiukan harvinainen. Palosotilasten suuret papit olivat "eldsbombaria" ja olivat tavallisesti kolmen arvoisia. Kaartilaisen nappi oli "gardari". 

Aivan erityisen luokan muodostivat semmoiset tvååarit, joiden sisäkuori oli hiukan irrallaan. Niitä kutsuttiin nimellä "lööskolisare". 

Nyt oli tietysti äärettömän tärkeätä, että heitettäissä sai nappinsa niin lähelle seinää kuin mahdollista. Sitä varten oli useita eri menettelytapoja. Nappi lyötiin esimerkiksi aivan litteäksi. Parhaiten nappi litistyi, kun sen asetti rautatienkiskolle ja antoi junan ajaa yli. Silloin saatiin aivan erinomainen "kryyppari", joka usein nousi aivan pystyyn seinään kiinni. Tahikka pantiin kannan ympärille lyijyä. Semmoinen "blyyari" oli kolmen arvoinen, eikä sillä saanut pelata, ellei toisillakin ollut blyyareja. Aivan tavaton "kryyppari" syntyi, kun napin kantaan kiinnitettiin vitjat. Silloin syntyi "tshedjari" jonka arvo saattoi nousta aina viiteen kuuteen saakka. Se oli jo aarre, semmoinen nappi, eikä sillä juuri paljon pelattukaan, pidettiin enemmän vaan kuin arvokaluna. Mutta kun isot pelurit oikein joskus pelasivat "tshedjareilla" niin silloin katselijaparvi tunsi, että jotain suurta ja korkeata tapahtui.

Ryssän nappia ei voinut lyödä litteäksi. Sillä silloin kanta katkesi. Siitä tuli tvåfiari, kun siihen pantiin lyijyä. Yleensä se oli hyvin huonossa maineessa, eikä sillä juuri kernaasti maksettu muuten kuin hätätilassa. 

Kun napit oli heitetty, tapahtui »kilisaaminen". Se, jonka nappi oli ollut lähempänä seinää, otti napit ja kilisti niitä, heittäen ne sitten seinään ja antaen pudota maahan. Jos kannat silloin sattuivat ylöspäin niin se oli "ygloja" ja kanssapeluri oli silloin yhden velkaa. Jos uudesta heitettyä äskeinen kilistäjä taas kilisti "ygloja", oli hän voittanut yhden tvååarin. 

Mutta jos tuli "bobloja" s. o. molemmat kannat kääntyivät alaspäin, niin silloin sai toinen kilisata. Ja jos hänkin sai bobloja, niin sitten taas toinen, kunnes saatiin ygloja tahi "halvoja" s. o. toinen kanta ylöspäin toinen alaspäin eli "yks ygla ja yks bobla". 

Monta kovaa sanaa siinä silloin pelintuoksinassa sanottiin ja monta kertaa olisi varmaan toinen toisen peräti tappanut, kun viimeinen nappi hävisi toisen taskuun. Kyllä siinä silloin "gibat" ja "grishkat" "kaveerasivat" — ja kirosivat, mutta kaikista pahimmin kirosi Vikentin Pääne, kun yhteen menoon hävisi kolme tusinaa tvååaria, ettei jäänyt kuin yksi ryssännappi käteen sekin ilman kantaa. Kaksi "blyyaritshedjaria" hän sentään selitti omaavansa kotona ja viikon perästä hän taas oli yhtä äveriäs kuin muutkin ... 

Niin, se oli silloin, kun sai kesäsin kävellä kaupungilla paljasjaloin ja syödä "maroosia" missä kadunkulmassa vaan halutti, sekä Esplanadilla että Aleksanterilla, eikä vielä tietänyt olevansa tämän kirotun yhteiskunnan jäsen. Se oli silloin niin kaukaisena aikana että huimaa päätä sinne katsoessa ja valtaa tunne aivan satumainen ... (Vuoritsalo. Silloin ennen ... Raataja 2.8.1907)