.jpg) |
| Arvo Kotilainen Finlandia 1928 |
Kuuluu kumina. Venäen kirkon-kello kutsuu valkeuden juhlalle. (Savolinnassa ei ole evangellista Kirkkoa!) Nuorukainen tointuu juohtumuksistaan, nouse muurille ja katsahtelee ympärillensä. Mikä ihanuus! juopunut silmä ihailee ja ihastuu. Jalo vesistö lavea kuin meri, viherjällä saaristolla, syvään loittoon sumuisten vuorten hipiltä piirretyillä, ilmassa riippuvilla, taivaan-rannalle viskeltyillä katselmilla. Tuolla yli salmen kaupunki ystävällisillä kartanoillansa; tuolla nousevat korkiat kalliot vedestä, joko metsä=sevelletyt, joko alastomat; tuolla synkät kuusikot, joko siintävät niemillä, joko siimestävät laksia; tuolla manner-muotoiset saaret, joko suosittavat kylillä kummuillansa, joko altoavan viljan siunauksella rinteillänsä, joko niittyin vereksellä viherjällä notkoissansa, joko holakilla horhoilla rantain puuhkana. Puruvesi tuhannella järvellä, tuhannella välkkyvällä lakeudella, tuhannella kauniilla salmella vetäiksen äärettömänä ja katoaa loitossa, — taas, joko ilmantuu pitkinä silkisinä nauhoina tuolla puolen utuisten piirtoin, — joko taas katoaa, ja viimein vilkahtaa taivaan- rannalla hienona, varjosta hiiluvana rihmana, välkkyvänä hopiaisena liepenä!
Pohjaisen luonto, irroitettu talven lumisesta kääri-liinasta, o kuinka ihmettäysi eikö se ole! Se loistaa, se kukoistaa, visertää kiuruna, kujertaa kyhkysenä, huokailee tuulen hengessä huvituksen hekkumana, kiehuu lähteenä. Rakustunut aurinko juopi sen höysteistä henkitystä, hellii sitä varillansa, suutelee sääteillänsä, ja jokaitsella suuelmallansa painaa uuden ihanneen sen hymyäville kasvoille. Ja katso, lämmin sade pirskaa, ilma ikään-kuin sulaa hekkuman pisaroihin, pisarat hiiluvat helminä, vapisevat lehdillä, kukkasilla, perhosten siivillä viherjänä, valkiana, ruusuisena, kullaisena verkkona. Sääminki valon alloissa höyryää uhri-ultarina; Lehtiniemi, Hannolanpelto — takanani mylvähtää ukkonen, sinne katsahdan — Kerimäen puoli yötynyt pimiäksi, salama välähtelee verisenä juovana musta-sinisellä kannella, pitkänen jyrähtelee, pilvet lentävät siekaleina — mutta tuolla ylhäällä yli hirmun kohoaa ilmaisena siltana vesi-kaari. Kuva oli jalo ja ihmet-ihana; en ikänäni nähnyt enkä nähne näin pienessä piirissä, sateen auringon loisteessa, vesi=kaaren raju=ilmassa, ukkosen selkiänä päivänä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti