Matkamuistelmia Itä-Suomesta (Aura 1.9. & 6.9. & 8.9. & 11.9. & 23.10. & 25.10. & 27.10. & 1.11 & 22.11.1883) kertoo Turusta alkaneesta matkasta, jolle lähtivät kirjoittaja ja "joku".
Ensimmäinen vastus matkallamme on tapahtumaisillaan heti matkan alussa, sillä saavumme niin myöhään asemahuoneelle, että olemme vähässä jäädä pois junasta. Kiljuvassa kiireessä saamme kuitenkin piletit ostetuiksi ja maksetuiksi juuri samana hetkenä kun höyryveturi kimakkaalla vihellyksellä antaa merkin lähtöön. Juna on jo liikkeellä, kun hengästyneinä työnnämme erään kolmannen luokan vaunujen ovesta sisään. Ensimmäinen päätös, jonka puuta painettuamme teemme on se, ett'emme vast'edes ylenmäärin luota sellaisiin taskukelloihin, jotka yhtenä päivänä käyvät kymmenen minuuttia edellä, toisena tulla lotkottelevat neljänneksen tuntia jäljestä. "Joku" viisasteli, että paras, jonka voisimme tehdä sellaisille kelloille, olisi heittää ne seinään. Oivaltaen että kelloseppien täytyy elää työstänsä minä en suostunut tuohon esitykseen, vaan päätin asian siten, että vastaiseksi heitämme omat kellomme heidän oman onnensa nojahan ja tiedustelemme tietoa ajasta niiltä kansaveljiltämme, joidenka kellot eivät milloinkaan ole olleet kellosepän luona korjattavina. [...]
Ken matkustaa luonnon ihailiana, hänen tulee niin paljon kuin mahdollista välttää rautatiematkoja, sillä Suomen rautatiet kulkevat ani harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, hyvin rumannäköisten seutujen halki, jotta ne ulkomaalaiset, jotka vaan rautatievaunujen ikkunoista ovat nähneet ihanan isänmaamme, siitä saavat varsin väärän käsityksen. Eikä käynyt toisin "joku"llekaan, joka nyt ensi kerran matkusti rautatiellä. Noin tunnin aikaa vaiti ollessa vaunujen ikkunoista tirkistettyänsä, puhkesi hänen tyytymättömyytensä sanoihin. Lohdutin häntä sillä, että lähemmäksi Hämeenlinnaa kun tullaan, niin muuttuu seutukin, jonka kautta kuljetaan, kauniimmaksi.
Tätä otti hän vasta uskoaksensa kun hän Toijalan pysäkkiä lähestyessämme näki Akaan pitäjään kirkon typypäisine kellokastarineen. "Joku"a suuresti miellytti katsella tätä kaikkea kauneutta puuttuvaa kirkkoa ja hän sai siitä aihetta monenmoisiin mietteisin. Olipa tuo kirkko hyvin monessa suhteessa samankaltainen kuin hänen kotipitäjäänsä kirkko, mutta sen ohessa peräti erinkaltainenkin. Toijalassa tavallisesti syödään, siinä kun juna viipyy lähes puolen tuntia, mutta "Joku"lle ei ruoka maistunut. Hän vaan tuumaili ja punnitsi Akaan pitäjään ja hänen kotipitäjäänsä kirkkojen yhtäläisyyttä ja erinkaltaisuutta. Aina väliin vakuutti hän minulle, että jos hän vaan saa nähdä paljon kirkkoja, niin on hän valmis matkustamaan vaikka mailman loppuun asti.
Niinhän se on: rumimmannäköisinkin kirkko on joku"lle ja hänen veljillensä mitä somin näky mailmassa. Tämän kirkko-ihailemisen takana piilee syvä ajatus ja hyvä on, että asian näin on laita, mutta vielä parempi olisi, jos joku"n ja hänen veljiensä silmät enemmän kuin tähän asti aukenisivat näkemään ja ihailemaan niitä luonnonihania kuvia, joita Luoja itse on piirtänyt heidän syntymämaansa pintaan. Heidän esi-isiensä silmät olivat tällaisille näyille erittäin tarkat.
"Joku"a ei enää miellyttänyt luonnon ihanuus Hämeenlinnan tienoilla, mutta kun ehdittiin niin kauaksi, että itse kaupunki ja sen kirkko tulivat näkyviin, silloin unhotti hän Akaan pitäjään kirkon uteliaan innon valtaan hän ja alkoi Hämeenlinnan kirkkoa tähystellä suurella tarkkuudella. Sepä olikin kivestä rakennettu ja "vivahti vähän samaan muotoon kuin Ryssän kirkko Turussa". Kaupungin muihin rakennuksiinkin loihe hän pikaisen katseen ja onnistuipa Birger Jarl'in perustaman vanhan linnankin hetkeksi vetää hänen huomiotaan puoleensa. Hämeenlinnan asemalla viipyi juna ainoastaan jonkun minuutin. Tämä hätäisyys kiukutti "Joku"a syystä, ett'ei se sallinut hänen menemään kirkkoa likeltä tarkastelemaan. Hän oli tämän asian johdosta pahalla tuulella vielä silloinkin kuin saavuttiin Riihimäelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti