Lentiiran kirkonkylä 1892

Akseli Gallen-Kallelan
maalaus Lentiirasta 1890
Gallen-Kallelan museo

Santeri Ivalo matkusti Pohjois-Suomessa kesällä 1892: "Pohjois-Karjalan Nurmeksesta poiketaan Kuhmoon, sieltä Lentiiraan, Kiannalle, Hossaan, Kuusamon kirkolle, Alakitkaan, Paanajärvelle, Tavajärvelle ja taas vaikka eri jälkiä Kiannan, Hyrynsalmen ja Ristijärven kautta Kajaaniin." Joulumarkkinoille ilmestynyttä kirjaa Tuokiokuvia matkan varrelta Ivalo ei halunnut kutsua matkakertomukseksi, mutta matkan havaintoihin se perustuu.

Lentiiran kirkonkylää katsellessa tulee mieli tahtomattakin tekemään epäileviä arveluita, tokko koskaan tulevaisuudessa, vaikka sivistys ja viljelys kuinka edistyköön ja levitköön meidän maassa, tuommoinen sydänmaan nurkkakunta voinee siitään elpyä ja seurata muiden askeleita vaurastumisen tiellä. Siltä näyttää puuttuvan kaikki mahdollisuudet siihen. Laiha ja hallainen maa ei voi elättää suurempaa asukasmäärää. Vuosittain täytyy liian väen joka talosta siirtyä pois, ja tavallisesti nuoret ja voimakkaat juuri muuttavat kotikulmalta hakemaan elantoaan Venäjän puolelta taikka muualta Suomesta, taikka, kuka suinkin pääsee, Ameriikasta. Luonnolla ei ole, metsiä lukuunottamatta, tarjottavana minkäänlaisia tuotteita teollisuuslaitoksiin, ja metsäinsä hävittämisestä pitää elävä sukupolvi jo kyllin huolta. Kalastus on huonoa, metsästys ei kannata… Lentiira näyttää todellakin olevan tuomittu elämään ja kuolemaan semmoisenaan erakolla kulmallaan.

Niin se näyttää, mutta voi se olla erehdyskin. Kenties untelo kansa vielä itse herää etuaan valvomaan ja ajamaan. Henkinen virkoaminen voi pian synnyttää vilkkaampaa aineellista toimeliaisuutta ja edistymistä, ja ensimmäisiä merkkejä siihen suuntaan on jo olemassa. Lentiiran kirkolta hiukan pohjoiseen päin rakennetaan parhaillaan kansakoulutaloa. Pojat ja tytöt saavat siellä tilaisuuden ammentaa tietoa ja valistusta, jota vailla heidän isien ja äitien on täytynyt olla, ja he voivat kasvaneina ainakin, siinä suhteessa asettua muiden kansalaisten rinnalle ja sovittaa tietonsa elämäänsä. Toisellakin, suoranaisemmalla, tavalla tulee Lentiira piakkoin vedetyksi muun maan yhteyteen: äsken on alettu rakentaa sinne maantietä Kuhmon kirkolta, ja se tulee epäilemättä valmistuttuaan tekemään liike välityksen helpommaksi ja vilkkaammaksi, varsinkin kun on tarkoitus jatkaa maantietä Lentiirasta rajalle asti, joten jonkunlainen väylä kääntyisi tällekin kulmalle. Kenties vielä joskus maailmassa kuivataan Lentiiran laajoja, kylmiä soita, kenties sen kansa oppii säästävämmin ja edullisemmin hoitamaan salojensa aarteita, metsiään, kenties vielä viljelys ja yritteliäisyys saa paremman jalansijan tässä nyt vielä raivaamattomassa sydänmaanseudussa.

Eihän sitä tiedä. Voipihan, jos olosuhteet ovat suotuisat, kansan vaurastuminen muutamissa vuosissa käydä enemmän eteenpäin kuin vuosisatojen kuluessa sitä ennen. Tämä kansa on ainakin vielä ytimeltään tervettä, voimakasta, pilaantumatonta; täytyyhän senkin kukoistusvuoron kerran tulla. Antaapas ajan kulua. Voipihan ehkä tulla aika semmoinenkin, jolloin Lentiiran kirkonkylä ei enää olekaan viimeinen Suomen kirkonkylistä eikä sen seutu sydänmaan seuduista synkin.