Kotoa ja kaukaa -lehdessä kesäkuussa 1917 julkaistu artikkeli Suven toivo 50 vuotta sitten. Muistelma juhannuksesta v. 1867 on varustettu nimimerkillä Pappilan tytär. Vihanti oli 1860-luvun nälkävuosien aikaan kappeli, jonka pappilaa isännöi Reinhold Helander. Tyttäriään olivat Anna (s. 1848), Elina Elisabeth (s. 1853) ja Sofia Eunika (s. 1858), jotka kaikki olivat elossa vuonna 1917. Yksi heistä aloitti muistelmansa näin:
Pieni kuihtunut koirankuminan lehti, jonka poimin ja panin säilöön Raamattuni lehtien väliin 19 p. kesäkuuta 1867, oli siellä vielä tallessa ja puhuu minulle valtavaa muistojen kieltä. Kun voisinkin selkein sanoin siirtää nuo muistot paperille, olisi se ehkä sekä hauskaa että opettavaista nuoremmalle sukupolvelle, joka vain kuin jonakin surullisena tarinana on kuullut kerrottavan tuosta maamme ja kansamme kärsiniysrikkaasta 60-luvusta.
Poimin tuon lehden, kuten sanoin, 19 p. kesäkuuta 1867 Vihannin pappilassa ruispellon pientareelta. Lumi vielä peitti aitovieret, rukiinlaiho loisti kellastuneelta kulolta ja näytti perin uupuneelta. Yökylmät ja yhtämittaiset pohjoistuulet, pitkällinen kuivuus ja alhainen lämpötila olivat sen kuihduttaneet ja elinvoiman melkein tyystin tyrehdyttäneet. Ohra oli vielä tuskin ollenkaan itänyt. Perunat eivät olleet taimella ensinkään. Epätoivo täytti ihmisten mielet. Kotieläimet kärsivät rehunpuutetta ja pappilan läheisessä Aho-nimisessä talossa nääntyi kolme lehmää nälkään. Hätärehuna oli syötetty vanhoja katto-olkia, jäkäliä, koivunritvoja, puunkuoria y. m. Mutta uupumus tuli ja eläimiä hävisi. Vanhat ihmiset sanoivat huolestuen: »tänä keväänä on kotieläimillä nälkä, ensi keväänä on ihmisillä sama kohtalo.» — Ja se toteutui.
Mutta juhannusmuistelmiahan aijoin piirrellä ja sotkeuduinkin tolalta pois tuohon synkänväriseen juhannusviikon alkuun. Niin, 19 päivänä kesäkuuta 1867oli tuo kellastunut lehti poimittu. Murretulla pelkomielellä sen lehtien väliin sievästi laittelin. Panin Raamattuni muitten kirjain alle, että lehti sileänä kuivaisi, ja siinä se on säilynyt nuo pitkät vuosikymmenet ja puhunut sanatonta, surunvoittoista kieltään ajasta sellaisesta, jota nuorempi sukupolvi ei ole nähnyi, ja Luoja varjelkoon näkemästä!
Mutta juhannus se oli mitä ihanin. Juuri 19 päivän illalla alkoi ilma muuttua. Tuuli kääntyi, saatiin virkistävää sadetta ja sitten kohosi lämpö siihen määrään, että lämpömittari näytti 30 astetta ja samaa lämpötilaa kesti monta vuorokautta, melkein viikon päivät sekä yöllä että päivällä. Tuskin voivat arvata muut kuin ne, jotka ovat Lapissa kesäntulon nähneet, mitä ihmeitä tuo herttainen lämpö vähässä ajassa sai aikaan.
Huoneenani oli minulla sisarteni kanssa vinttikamari, jossa akkuna oli puutarhaan päin. Työnäni oli kankaiden kudonta aina keväällä ja kevätkesällä. Helskyttelin silloinkin kangasta ja kangaspuut olivat akkunanpielessä, niin että puolaa muuttaessa oli tapanani katsoa puutarhaan. Pitkät viikot olin huoaten odotellut, milloin lehdet alkaisivat puhjeta puihin puutarhan pientareella. Se vielä niin mieltä kiusasi, kun aina vain kuuli epätoivoisella äänellä sanottavan: »kyllä nyt tulee surkea juhannus.» »Ihminen päättää ja Jumala säätää» sanotaan, ja niin kävi silloinkin. — Jo seuraavana päivänä, aina kun puolaa muuttaessa silmäsin puita, niin lehti puhkesi tavattoman kiireesti, se kasvoi aivan silmissä, kuten sanotaan.
En tahtonut enää viihtyä kangaspuissa. Oli niin ihanaa tuolla ulkona, mutta äiti oli pannut määräksi, että kangas oli saatava loppuun ennen juhannusta. Kangaspuut oli saatava pois kamarista ja se siistittävä oikein kesäkuntoon. Sitä nopeammin lensi sukkula ja rannut seurasivat toisiaan. Siskot eivät tahtoneet ehtiä saada puolia tarpeeksi. Tukki jo kirjavana kuumotti, mutta malttia kysyi sen loppuun kutominen, ja ilo oli mitä suurin kun vihdoin sain saksilla tutkaimet poikki raksuttaa ja viedä vaatepakan äidille. — »Kiitos nyt lapsi kulta» sanoi äiti hymysuin. »Taisi sinulle jo hikihelniet kiireessäsi otsalle kohota, nyt kun on niin herttaisen lämmin ilma. Kesäkin on saapunut. Oletko nähnyt, miten kaikki on edistynyt puutarhassa. Ajattele, että herneetkin sai jo kepittää ennen juhannusta. Jumala on kaikkivoipa. Ei hän meitä hylkää. Ehkäpä kaikki vielä korjautuu ja viljakin kerkeää joutua.» Niin silloin ihanalla, lyhyellä lämpöajalla toivottiin — mutta toivo petti. — Siitä tuli surun lapsi siitä kesästä, niinkuin kaikki tiedämme. —
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti