Seinä- , kolmi-, neli- ja kuusmiekka?

Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:

Tavallisin palloleikki oli nelimiekka, johon kuului neljä henkilöä, kaksi mailamiestä ja kaksi heittäjää, mailamiesten paikat merkittiin pienellä kuopalla maassa, näiden takana olivat heittäjät, joiden välillä ja käsillä palloa lennätettiin. Mailamiehet koettivat mailoillansa palloa tavoittaa ja ennättää pois radaltaan ja heittäjät ottaa onnistuneita koppia. Leikkiin kuului omat sääntönsä, jonka mukaan heittäjät ja mailamiehet vaihtuivat. Samallainen palloleikki oli kolmimiekka, johon tarvittiin vaan kolme miestä, kaksi heittäjää ja mailamies.

Peli tai sen nimi lienee hämäläinen, sillä Tampereella muistettiin vuoden 1890 paikkeilta, että

Karttua pelattiin siihen aikaan hyvin paljon, usein myöhään yöhön, samoin monenlaisia palloleikkejä kuten lukkaria, polttopalloa, nelimiekkaa, kuusimiekkaa, seinäpalloa ja makaraa. (Aamulehti 10.5.1936)

Toisessa Aamulehden muistelussa

Pallopeleistä oli "nelimiekka" suosituinta. Se kehitti etenkin silmää ja kättä. Vaadittiin tarkkuutta ja taitavuutta, jotta osasi tavellaan (mailallaan) iskeä kovaa vauhtia lentävään palloon, jo vielä enemmän jos, niinkuin taitavimmat tekivät, sitä sai kevyellä, ohuella kepillä saatetuksi s.o. pallon kulkusuuntaan autetuksi sitä sen lentäessä muuttamaan kulkusuuntaansa niin, ettei vastaanottaja saanut sitä käsiinsä. Olihan muitakin pallopelejä, kuten esim. "lukkaria", jonkunmoinen alkuitu nykyiseen pesäpalloon, jossa leikissä sai olla osallisia paljonkin, polttopallo, jota tytötkin pelasivat, samoinkuin "seinämiekkaakin". Ne eivät kuitenkaan olleet niin jännittäviä kuin nelimiekka. (Aamulehti 6.3.1927)

Seinämiekka esiintyy myös artikkelissa Työväen vapunvietto Tampereella ennen ja nykyisin. "Plassilla", jonka kirjoittaja sata vuotta sitten selitti alueeksi "vanhan hautausmaan länsipuolella, joka nyt on Maariankatuna ja jolla nykyään sijaitsee synnytyslaitos ja sen viereiset talot", "oli lukuisia poikaparvia lyömässä pilppua ja palloa: "seinämiakkaa"..." (Kansan lehti 30.4.1925) 

Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923) selittyvät neli- ja kuusmiekka vielä kertaalleen miekkapallon otsikon alla:

Tässä palloilussa oli tavallisesti neljä joskus kuusikin osanottajaa, jolloin sitä nimitettiin kaksi- tai neljämiekkaa; toisinaan käytettiin myös nimitystä "kaksiniitinen" tai "neliniitinen".

Noin 15—20 metrin etäisyydelle toisistaan tehtiin maahan kaksi kuoppaa, joihin »miekkamiehet» noin 70 cm. pituiset mailat käsissä asettuivat lyömään palloa, jota heidän takanaan samassa suunnassa olevat »lyyryttelijät» heittivät toisilleen. Kun jompikumpi lyyryttelijöistä sai kopin, tai jompikumpi miekkamiehistä sai pallon lyödyksi, täytyi kuopissa olijoiden mennä »maksamaan», s. o. lyömään mailojaan yhteen, jolla aikaa lyyryttelijät koittivat saada pallon kuoppaan. Jos se onnistui meni miekkamiehiltä virka ja heistä tuli lyyryttelijöitä ja päinvastoin.

Neliniitisessä oli aina kaksi paria miekkamiehiä ja yksi pari lyyryttelijöitä. Ne vaihtuivat samojen sääntöjen mukaan kuin kaksiniitisessäkin.

Miekkapalloilu vaati nopeutta, joustavuutta ja taitavuutta. Suur' nautinto oli katsella komeita lyöntejä, nopeasta vauhdista siepattuja koppeja, ja yleensä palloilijain näppäryyttä. Tämä palloleikki ansaitsisi saada sijansa meidän urheilukentälläkin ja muuallakin helposti opittavana, vaikka sittenkin taituruutta ja suurta näppäryyttä vaativana leikkinä.

Toisaalla Suomessa tunnettiin seinä-, neli- ja kuussuola (Wiipurin Sanomat, Supistus. 23.12.1903). Väinö Karvinen artikkelissaan Palloleikit Viipurissa 1890-luvulla (Kotiseutu 1/1923) kertoo Keski-Savossa tunnetussa nelisuolassa olleen kaksi kuoppaa maantiellä "ja palloa viskataan kahden ulkonaolijan välissä, jolloin sisälläolijat suolaavat toistensa keppeihin takomalla" eli mukana on samoja elementtejä kuin nelimiekassa.

Samoin aivan toisennimisen pelin kuvauksessa artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Viiripallon lyöntiin otti osaa 4 henkeä; näistä oli kahdella tavit kädessä ja seisoivat he vastakkain kumpikin puolellaan. Toiset kaksi seisoivat näiden takana ja koettivat heittää kankaasta ja langasta tehtyä palloa toisilleen. Jos he onnistuivat saamaan pallon määrätyt kerrat ilmasta kiinni ilman että toisen parin oli onnistunut lyödä sitä syrjään, vaihdettiin paikkoja: heittäjät tulivat lyöjiksi ja päinvastoin. Lyöjillä oli paikallaan erityinen pieni kuoppa, jossa he pitivät toista jalkaansa. Jos heittäjän onnistui saada pallo tähän kuoppaan sillä aikaa kuin jalka oli siitä pois, tapahtui vaihdos. Mutta jos taas lyöjäin onnistui lyödä pallo niin paljon sivuun, että he ehtivät käydä "hiomassa", s. o. lyömässä tavejaan yhteen, ennenkuin pallo oli jalkakuopassa, menettivät heittäjät kaikki siihen asti saavuttamansa edut.