Eilinen selostus lauantain retkestä päättyi Yttilään. Sieltä matkaa jatkaessa olisi tieltä voinut poiketa hakemaan ja katsomaan rautakautista kalmistoa, mutta kun tuli se yksi jo heti aluksi nähtyä.
Eli seuraava pysäys oli Kuninkaanlähde. Mikähän tämän laajan ja kirkasvetisen lähteen nimi oli ennenkuin Kustaa III kunnioitti sitä läsnäolollaan juhannuksena 1775? Sitä ei infokyltti kertonut.
Kylläkin paljasti, että "lähteen laskuojan varrella on ollut kaksi vesimyllyä, joista toinen on vielä jäljellä". Tämä piti paikkansa ja myllyn seinässä oli lisää tekstiä. Vuonna 1958 haastateltu myllyn omistaja, joka oli ostanut sen vuonna 1903/1905, oli purkanut "rakennuksen ja laitteet kokonaan" . Hän ei osannut kertoa paljoakaan myllyn aiemmasta historiasta.
Tämän jälkeen oli aika jatkaa Köyliönjärjen länsirntaa pohjoiseen päin. Autonkuljettajani teki pienen koukkauksen ja näytti missä isotätini ja miehensä olivat asuneet ja opettaneet.
Köyliön keskustassa kävin katsastamassa lähietäisyydeltä Emil Cedercreutzin patsaan, joka on paljastettu 10.7.2004 torpparivapautuksen 80-vuotisjuhlan yhteydessä (infotaulunsa mukaan). Sitten juotiin kahvin taustalla pilkottavassa Villa Linturissa, joka on (kai, ei infotaulua) taidemaalari Into Linturin entinen kotitalo. Taiteilijan maalauksia oli myynnissä yhdessä huoneessa hinnoin, jotka ovat kymmenkertaisia verrattuna Helsingin huutokaupassa Linturin töistä maksettuihin. Kaikki ei ole kaupungissa kallista.
Villa Linturista kipitin kadun toiselle puolelle tarkistamaan, että Räisälä-keskus tosiaan oli kiinni. Tämän museo jäi siis näkemättä. Sen lähistöllä on (infotaululla varustettuna) Aimo Tukiaisen Lalli-patsas, joka keihäs kädessään vartioi Kirkkosaareen tältä rannalta vievää tietä.
Suurella mielenkiinnolla odotin retken viimeistä kohdetta, joka oli Tuiskulan torpparimuseo. Miten tuotaisiin esiin torpparin arki? Jännitys säilyi loppuun asti, sillä tieltä museon peitti kesäteatterin katettu katsomo.
Sen läpi käveltyämme olimme aika tavallisessa ulkomuseossa. Museon palkkaa nauttiva opas ei kerännyt sisäänpääsymaksua ennenkuin autonkuljettajani sitä alkoi tyrkyttämään.
Viime tingassa hän totesi, että voisi kyllä avata luhdinkin. Emme halunneet aiheuttaa hänelle moista vaivaa kun oli sadekin juuri alkamassa. Tuskin sieltäkään olisi löytynyt sen erityisempää torppariuutta, jota päärakennuksessa oli päiväpulkan verran.
Museokokemus oli siis melko surkea. Sen pelastus oli pieni paikallisopas, joka liittyi seuraamme parkkipaikalla. Hän selosti omia näkemyksiään ja totesi museossa olevan tylsää se, ettei mihinkään saa koskea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti