Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:
Tunnemme Jukolan veljesten kiekko-ottelut, joihin he tuontuostakin suurella innolla ja hartaudella ryhtyivät. Samallainen kiekko-ottelu usein hyvinkin tulinen ja hikinen n. s. ajokiekko on täälläkin ennen ollut nuorison harrastuksena.
Kesäiltoina, kun sää oli suotuisa, kerääntyivät kylän nuoret miehet joskus tytötkin mukaan kylätielle jakaantuen kahteen tasaväkiseen joukkueeseen kohtuullisen välimatkan päähän toisistaan, kukin varustettuna tukevalla mailalla, välillä huristi raskas vannehdittu kiekko. Sen joukkueen, jota vastaan kiekko heitettiin, tuli pidättää se mailan iskulla.
Jos isku lennätti kiekon takasin heittäjäjoukkuetta kohden, sai vastaajajoukkue etääntyä siihen kohtaa, mihin kiekko pysähtyi, toinen taas saman verran perääntyä. Jos taas kiekko pääsi vastaajajoukon lävitse, täytyi sen perääntyä siihen, mihin kiekko pysähtyi ja toinen saman verran etääntyä niin että välimatka aina pysyi samana.
Sitä huutoa, mailojen mäikkinää ja liikehtimistä, mikä ajokiekossa syntyi, kokoontui usein vanhempi väkikin katselemaan.
Ilmeisesti samaan viittaa lyhyt maininta artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)
Ensinnäkin on tietysti kiekon heitto mainittawa. Väliin kuului siihen puolueittain eri kyläkuntain miehet, mutta usein tyydyttiin wain oman kyläläisten keskeisiin joukkueihin. Ankarasti siinä visainen kiekko huristi ja häviölle joutui se puoli, joka ei jaksanut "kannallaan seistä".
Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923)
Parisen vuosikymmentä taaksepäin oli Kokemäellä monien kylien "tanhuvilla" käynnissä urheiluleikki: kiekonlyönti. Kesäisinä sunnuntai- ja usein arki-iltoinakin kokoontuivat kyläkunnan pojat ja aikuisetkin sopivalle paikalle kylän tielle mittelemään voimiaan kiekonheitossa ja sen pysäyttämisessä. Osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen mahdollisimman tasaväkisinä. Jokaisella oli kädessä noin metrin pituinen vankka sauva. Kiekko, jota myös joskus »konkariksi» nimitettiin, oli pyöreä »visakoivusta» tehty noin neljä cm. vahva ja läpimitaltaan 15—20 cm. Toisinaan oli kiekko rautavanteella ympäröity.
Osastot erkanivat toisistaan noin kolmenkymmenen metrin etäisyyteen ja sijoittivat miehensä peräkkäin mahdollisimman hyvään järjestykseen. Sovitun tai arvalla ratkaistun puolueen vahvin mies heitti kiekon vinhaa vauhtia pyörimään maata myöten toista puoluetta kohti. Siellä tuon puolueen miehet yrittivät sauvoillaan kiekkoa lyöden estää sen etenemistä, pysäyttää kulku, tai jos suinkin mahdollista saada lyödyksi takaisin päin. Mutta kun kiekko oli raskas ja sillä huima vauhti, ei se ottanut vähistä, ei yhdestä eikä kahdesta iskusta pysähtyäkseen; hyppäsi vain ilmaan ja jatkoi matkaansa. Siitä, mihin kiekko lopulta pysähtyi, teki vastapuolueen paras heittäjä vuorostaan heiton toista osastoa kohti, joka samoja sääntöjä noudattaen koitti ehkäistä kiekon pyörimisen. Jos kiekko pääsi vierimään lävitse joutui koko puolue peräytymään saman matkan ja heittäjäpuoiue pääsi vastaavan matkan etenemään.
Kun tuolla tavalla oli parisen tuntia, joskus kauemmankin taisteltu, tunnustettiin se puolue voittajaksi joka oli vastapuolueen ajanut etäämmäksi kiekonlyönnin alkamispaikasta.
Kiekon-lyönti oli reipasta, toisinaan äärimmäisilleen jännittynyttä, jopa rajuakin. Siinä vaadittiin voimaa ja heittäjätaitavuutta, osavuutta sauvan käytössä ja oikeata liikehtimistä. Se ei ainoastaan terästänyt ja voimistuttanut ruumiin kaikkia jäseniä, vaan kehitti samalla nopeata ja oikeata erilaisten tilanteiden arviointia.
Katselijat, joina oli nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, innostuttivat leikkijöitä usein sattuvilla sukkeluuksilla ja kompasanoilla.
Samoja piirteitä on pyöränlyönnissä Pohjanmaalla.
Niinpä siinä kääntyikin puhe vanhoihin asioihin. Ukot alkoivat kertomaan omia nuoruudenaikaisia leikkejään. Silloinkin leikittiin, mutta silloin ei määräävänä tekijänä, kuten nyt, ollut vain yksityinen omanvoitonpyynti, vaan kysymyksessä oli kylänkunnia, tai ainakin joukon, johon kuuluttiin, jos vaikkapa pyöränlyönnissä jouduttiin vastakkain toisenpuolen kylän, tai aina naapurikylän joukkueen kanssa.
Jukurin vanha vaari alkoi hiljalleen jutella: Oli sekin aika töpinää, kun me Hamppulaiset olimme pyöränlyönnissä vastakkain Kopukkalaisten kanssa. Paikalle haettiin koivunväärästä tehdyt mailat, jotka samoin kuin koivunvisasta tehty pyöräkin, olivat vahvasti tervatut, siis niinkuin ainakin ijän aseet, - viime viikolla löysin liiverin nurkasta oman mailani, vieläkin täydessä kunnossa - ja sitten sitä alettiin kirkonajan jälkeen koetella, kumpiko joukkue hätääntyi pyörän edellä paetessaan kotiporteille väistämään. Olihan siinä vainiota kyllä kisaillakin, vanha virsta kyläin väliä ja puolimatkassa mäkikumpare, josta lähdettiin. Ja matkanteko kävi milloin yhtäälle, milloin toisaalle, kunnes jompikumpi joukkue sai yliotteen ja silloin oli toisella edessä pako ja hiki virtasi niin voittajilta kuin voitetuiltakin, kun ottelu vihdoin päättyi ja toinen puoli oli lopullisesti ajettu pakosalle ...
Poikasista oli osa keskeyttänyt leikkinsä ja siirtynyt kuuntelemaan ukon juttuja. Eräs heistä kysäsi: Minkälaista se oli, se pyöränlyönti?
Olipahan vain ... Kumpaankin joukkueeseen kuului yhtämonta miestä, lyöjiä ja kiinniottajia. Eturintamassa seisoivat mailoineen parhaat lyöjät, jälempänä kiinniottajat. Pyörä asetettiin syrjälleen tielle ja eräs lyöjistä kimautti sen mailallaan pyörimään tulimaista vauhtia naapurijoukkoa kohden. Toiset väellä ja voimalla yrittivät sen pysäyttää, mutta siitä ei aina tullut mitään. Huolimatta esteistä, joita sen tielle asetettiin, huolimatta mailoista, jotka ketteräin käsien piteleminä koettivat sen kulkua pysäyttää, ei se aina onnistunut, vaan pyörä meni viuhuen omaa menoaan, kunnes sen vauhti loppui ja se kuoli. Silloin oli joukon peräännyttävä pyörän taakse ja parhain lyöjä sen taasen iski liikkeelle päin vihollista. Olipa sekin laukaus, kun pyörä vihaisen iskun tapaamana alkoi maukuen pyöriä vastapuolta kohden.
Joskus se kiven tavatessaan lensi ihan kohoksi maasta ja mennä möhisi ilmassa, toiset sen heti osasivat lyödä sillätavoin, että se koko matkan ilmassa kieri ja silloin se pysäyttäminen ei ollut mikään leikin asia. Mennäpä sinne, kun se tulla tuhisi, silmin eroittamattomissa. Sattuipa se silloin joskus ihan vastustajan leuvoille läiskähtämään, sillä seurauksella, että iskun saanut sai sylkäistä pois suustaan pari kolme etuhammasta, jotka pyörä oli irroittanut. No minkäs sille voi ... vahinkojahan sitä sattuu ... mutta sai siinä vain koettaa, jos aikoi toisen pakosalle saada. Joukko piti olla nopsa ja hyvin harjoitettu, ettei sitä nyt aivan leikillä hävitty, mutta sepäs se kysyikin arki-iltain harrastukset, niin ettei silloin joudettu tappelua teetellä ja riitaa haastaa ... Silloin harjoiteltiin ja vanhat miehet katselivat syrjästä, kuten me nyt tästä ja usein kuului kehoitus: Pankaa nyt pojat parhaanne, ettette häpäisi kylää... (Ilkka 8.5.1931)
Vielä eloisampi on Laihialla kasvaneen Santeri Alkion kirjoitus Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta (Pyrkijä 8 & 9/1914). Näyte:
Pyörä, milloin puikkien karkaa, läpi vahtivien, sohivien, iskevien, pyöräpuisten varustusrivien, milloin armoiskun saatuaan lentää kuin tulikidasta ammuttuna, kiitää muristen korkealle, kohti kuulakkaa, keväistä, kotikylän omaa taivaslakea. Siellä hiljenee hieman vauhdissaan, pyöristää suuntaa ja voitettuna, rohkeutensa menettäneenä laskeutuu peltoon, missä rukiinoras juuri on nousemassa talvisesta taintumustilastaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti