Nappikuoppien ympäriltä 1800-luvun loppupuoliskolla

Suomen kuvalehden 22/1937 kuvatekstin väitettä "Nappikuoppa on välituntien kuolemattomia ajanvietteitä, jonka viehätys on säilynyt, niin kauan kuin nappeja ylipäänsä on ollut olemassa." en pysty verifioimaan, mutta peli oli ainakin 1800-luvun lopun Suomessa yleisesti tunnettu.

Keväällä ja suvella ollaan ulko-ilmassa lymmysillä, näkkisillä, hiippusilla, korisilla ja lämpöisillä, niinmyös lyödään piippua, klootua, kiekkoa ja palloa, heitetään tonttua, seinärahaa ja nappikuoppaa. Kaksi viimeisiksi mainittua ei ole kehuttavia leikkejä, koska niissä tapahtuu tavaran voittaminen ja menettäminen. (Antero Warelius: Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853)

Eräs varsin loukkaava ja pahentava epäjärjestys, miten vähäpätöiseltä ensi katsannossa näyttäneeki, on taas niin kuin myös ennen keväisin, hyvässä voimassa — tarkoitamme kaduilla nähtävää nappikuopan heittoa, jossa nappina käytetään 4 pennin ja 5 pennin kappaleita. Pienet pelaajat ovat nuo hyvin tunnetut kerjäläispoiat kaupungin läheisyydestä. Suotavalta näyttäis, että niin hyvin poliisi kuin myös muut ihmiset kokisivat estää semmoista turmelevaa vallattomuutta. (Keski-Suomi 13.4.1872)

Astukaamme hetkiseksi Kokille sen elämää ja taloutta hiukan tarkastamaan. Asuin siellä 50—60 vuotta takaperin, oma kotini kun oli köyhä ja lapset kotona pieniä. Kas tuossa tuo linnamaiseen tyyliin rakennettu talo siinä järjestyksessä, kun se vielä oli pystyssä 1870-luvulla. Kun »nostiin» jokirannasta kylän raitille, oli edessäsi avara kenttä, jossa kylän nuoriso sai karkeloida, vanha väki »paistaa ikeniään» ja puhua mukavia sekä pojat heittää seinäpalloa. Kokin pykninkin päässä hiukan sivulla päin pikku pojat heittivät »nappikuoppaa». Näitä aikoja sanottiin joutoaikojen ratoksi. (Satakuntalaisia kyliä ja taloja. Kirjassa Vanhaa Satakuntaa)

Meidän koulupoikain tavallisimpina ulkoleikkeinä olivat sirkan- ja kiekonlyönti sekä nappikuopan heitto, viimemainittu kuitenkin kiellettynä ja siis salaa harjoitettuna, koska opettajamme katsoi sen herättävän alhaista voitonhimoa. (Santtu: Entisen oppilaan hajamuistelmia Jousan kansakoulun alkuajoilta. Länsi-Savo 28.9.1929)

Nappikuoppa oli pojille henki ja elämä. Tätä peliä harjoitettiin yleisimmin Satakunnankadulla Läntisen- ja Kuninkaankatujen välisellä osalla. Tässä oli nimittäin paras hiekkapohja. Ei tarvinnut kuin kerran kengänkannallaan pyörähtää, niin siinä oli valmis kuoppa. 

Pitkät päivät ja ehtoot siellä tätä kiihoittavaa pelia pelattiin. Siellä heitettiin, "sihdattiin” ja "lyijyplököllä" "förstattiin". Napit näyttelivät poikien elämässä suurta osaa; suurinta kunnioitusta nautti se, jolla oli eniten nappeja. Tästä luonnollisesti johtui, että pojat näpistelivät kotoaan nappeja usein tärkeistä vaatekappaleistakin. 

"Heliinin Akke" löysi kerran vintiltā "vakstuukille" pienistä porsliinisista paidannapeista pujotetun tähtikuvion. Kun hän irroitti langan, niin napit oikein syöksyivät kuviosta ja niitä oli ainakin satoja. Hänestä tuli heti kuuluisa poika Satakunnankadulla. Onneksi sattui näissä napeissa olemaan neljä reikää, sillä ennenkuin napit kelpasivat peliin, piti niissä olla joko neljä läpeä tahi sitten metallikanta. 

Pian oli Heliinin nappeja markkinoilla kuitenkin niin paljon, etta ne yhteisestă sopimuksesta hylättiin liian pieninä ja mitättominä. Mutta silloinpa Aken nuorempi veli teki uuden löydön. Hän onnistui saamaan paperitehtaan "harpusta", jossa lumpuista eroitetaan napit erilleen, näitä kalliita pelimerkkejä halstoopillisen 25 pennillä. Raha oli kyllä suuri, mutta oli siinä sitten nappejakin, oli toisenkin kerran. (M —i L—a: Vanhan Tampereen huumoria. Posetiivareita, "traakeja" ja nappikuoppaa. Aamulehti 10.5.1936)

Mutta kevät toi taas uusia suruja. Nyt seurasi manifesteja, että ei enää saanut tukkia vesikanavia koulun kartanolla, pallon lyönti kiellettiin pois kaduilta ja nappikuoppaan heitto julistettiin-kokonaan pannaan. Silloin kuohui kärsimyksen malja yli äyräittensä. »Se on sortoa», huusi Kemppaisen Ville, »aivan kuin Neron aikana!» sillä he olivat jo päässeet historiassa Kaarle suureen saakka. Siitä asti oli maisteri Bergin liikanimi »Nero». (Eino Leino: Uusi opettaja ja vahtimestarin pässi. Koulumuistoja ja palanen sivistyshistoriaa. Nuori Voima 5/1927)

Peli alotetaan. Kuuden, seitsemän askeleen matkan päästä heitetään nappia kohden kuoppaa, ja kenen likimmäksi menee, se voittaa. Tarkkaa kättä siinä kysytään. Heitto tätyy olla ylen varova. Pannen vasemman silmänsä kiinni, tähtää Pekka. Ruumis nojautuu eteen päin ja toinen jalka kohoo taakse. Sitte hän heittää. Nappi kimpoaa kuopan luo, vaan vielä vierii. Pekka koko sielullaan seuraa napin vieremistä ja koettaa silmillään väkistenkin kulettaa sitä kuoppaan. Ei se kuitenkaan aivan hautaan mene, vaan ihan reunalle. 

Toiset pojat koettavat samoin parastaan. Heillä on vielä raskaat lyijyset heittokuulat, nappikuoppa-kielellä „reksut“, jotka ovat kaikella viisaudella ja mahdilla koetettu saada varmoiksi ja sattuviksi menemään kuoppaan.

Jonkun heittäessä koettavat toiset loihtia ja pitää sitä peliään, että muka heitto menisi harhaan. 

Mutta kaikesta huolimatta oli tällä kertaa Pekan nappi lähinnä. On kuitenkin vielä eräs temppu, ennenkuin toisten napit saa omikseen. Kaikki napit pitää „rieskoa“ kuoppaan. Se tapahtuu siten, että voittopuolella oleva ryömyllään ollen puhasee jokaista nappia erikseen kuoppaan päin, ja jos ensi puhasulla menee, on nappi voitettu. (Otto Tuomi: Kevät ja nappipeli. Savo 16.4.1889)

Kun olin pojannaskali, tuollainen takitonna tanhuota käyvä, niin silloin pian kuoppanen kenttään kaivaistiin ja, kun melken aina jonkun vyöllä tai housun sivussa tupentapainen »totisesti hyvine puukkoineen» riippui, ratkottiin nappi ja tarpeen vaatiessa toinenkin. Housuista voivat niin mennä molemmat ylläpitäjät, että tuon ainoan henskelin vaivaloinen kannatustehtävä tuli tarpeettonksi. Silloin kyllä voi olla paikailaan ohikulkijain toisenkin kerran toistama: »nosta, poika, housusi ja siivoo —, niin olet kuin muutkin miehet!» Mutta, asiassa pysyen, milloin ei housuista enää nappeja riittänyt, silloin paita, tummettumisestaan huolimatta, tuli tarkastelun alaiseksi. Sitä ei suinkaan säästetty; eihän ne napit leuan alla olleet välttämättömimpää kuin muuallakaan. Ja sitten »putattiin». Se oli sellaista viatonta nappipeliä. Kun sitä oli kestänyt, miten milloinkin, oli väsymys tullut, mikä ei usein tapahtunut, tai joku pakko leikin keskeyttänyt. Voipa joku äiti poikansa pois hakea ja toisiakin häväisten kotiinsa kehottaa.

»Voittaja» kateisten, jopa ihailevainkin katseiden saattamana poistui, housuntasku, milloin seilainen oli tai sen pohja oli kunnossa, napeista helisten. Muuten niillä käsistä näytellen usein tappiolle joutuneita härnättiin, varsinkin milloin useita erikoisesti haluttuja »pietarinpoliikoita» oli onnistuttu saamaan. (Vaasa 21.1.1915) 

Koti 7-8/1927

Mammat eivät oikein hyväksy sellaista sporttia yhtä kun napit katoovat vaatteista. Nuoret sporttiherrat eivät paljonkaan välitä mamman jaarituksista, vaan heti, kun luoja on muuttanut yön päiväksi, niin kokoonnutaan miehissä jonkun ikkunan alle ja kaivetaan kuoppa, jos vanha on sattunut umpeen menemään. Kun kuoppa on valmis niin huudetaan: "tuleks knappisill'?" Ensin teekataan ja sen nappi joka kuoppaan kopsahtaa, se on enttu, lähimäinen hänestä tonttu, sitten seuraa kolttu, nelttu j. n. e. Jos kaksi nappia sattuu yhtä aika kuoppaan, niin tulee riita ja täytyy teekata uudestaan. Välin myöskin noidutaan, ettei enttu kaikki knapit saa ja vedetään sormella risti kuopan reunalle. Pelin lopussa kirkaistaan: "ei tämä knappi kelpaa, messinki knappi käy kahdesta" y. m. (Sanomia Turusta 13.6.1891) 

Nythän se on nappikuoppien aikakausi. "Nappipörssi" oli omassa poikasiässäni tärkeä paikka — toinen arvohan oli tinanapilla kuin luunapilla ja suuri päällystakin nappi oli vasta poikaa. Pienistä lyijylevyistä, jotka pujotettiin lankaan ja sidottiin rinkeliksi, sai vallan ensiluokkaisen heittonapin — oli raskas, joten sattui osuvasti eikä lähtenyt minnekään pyörimään. Niin mätkähti paikalleen, että oli ilo nähdä. (Pöpö [Antti Niilo Verneri Louhivuori s. 1886]: Pöpön pöydältä. Partio 5/1939)

Aikaista kesää näyttää luonto nyt tekevän. Viime aikoina on ilma ollut hyvin lämmin, aurinko on oikein paahtanut aamusta iltaan. Auringon puoliset katukäytävät ovat jo sulat, joilla pienet pojat avojaloin nappikuoppaa pelaavat; keskikaduilla ja pimentopaikoilla on vielä jäätikköä, vaan se sulaa aivan silmissä ja valuu kohisevina puroina alas rantoihin. (Uusi Savo 3.4.1894)

Kansakoulussa istui vierelläni samaa nimeä kantava vesa, joka nautti kaikkien roisien kaverien kunnioitusta ja ihailua. Tämä johtui siitä, että hän oli taitava nappikuoppaan heittäjä, niin ilmiömäinen, että me toiset jok'kinen ilta palasimme kotiin pelosta väristen täysin napittomina, käsin housujamme kannatellen, ja saimme hyvin usein koivuniemen herran saparoniemelle vieraaksi. Tunsimme kyllä hetkellistä tuskaa, mutta sittenkin olivat aina seuraavana aamuna takalistojemme rupisuus ja mielialamme suoraan verrannolliset nappi-Laurin saavuttamiin uusiin glorioihin. En ole miestä kansakoulun jälkeen tavannut: lieneekö jo painunut turpeeseen vai lieneekö siirtynyt tinanappien tukkukauppiaaksi. (Suomenmaa 20.6.1929)

Nappikuopan pelaaminen oli noina aikoina poikien yleisin harrastus siinä määrin, että erilaiset näpit kävivät maksuvälineistä poikien parissa. Niitä oli erilaisia. Oli 'tasikka', tasainen nuppi — 'eldsbombari', kallis palokuntalaisen vormusta saatu nappi — 'kedjari', nappi, jossa oli pieni ketju, niin että se pysähtyi kohta pudotessaan kierimästä — 'lööskolisari', ontelo nappi, jonka sisässä oli irtonainen lyijypalanen. Tattareita oli paljon Helsingissä. Heiltä käytiin ostamassa nappeja. Etenkin ryssän sotilaiden vormunnappeja oli runsaasti liikkeellä. Venäjän valtio joutui siihen aikaan luovuttamaan aika runsaan määrän sotilasnappeja Helsingin poikien huvitteluvälineiksi. Sillä ryssän soltuthan myivät yleensä kaikkea, mitä vain voivat myydä. (Mika Waltari: Vanha Hyvä Helsinki. Suomen Kuvalehti 14/1935) 

Nappikuoppa esiintyi myös kertomuksessa, jota lainasin blogitekstiin Illanviettoa joentörmällä entisaikaan