torstai 21. huhtikuuta 2011

Karhunkaataja ja muuta metsästyksestä

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään: Eero Heinäkangas. Kuva on Land och Stad- lehden numerosta 21.01.1891, jossa on hauholaisesta miehestä myös juttu. Juttua löytyy myös Kansallisbiografiastamme, karhun kaataminen ei ole mikään pikkuasia.

Heinäkankaaseen törmäsin myös Tapio Riikosen Gutenberg-sivustolle toimittamassa Onni Wetterhoffin suomeksi käännetyssä kirjassa Saloilta ja vesiltä I-II. Metsästys- ja pyyntiretkiä. Sen ensimmäinen osa on nimenomaan omistettu aiheelle "Eero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä". Toisessa osassa otsikot "Onkimaretki Kankaisten järvelle", "Puutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882", "Kokko-Kustaa", "E. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla" ja
"H. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä".

Wetterhoff ei ollut metsästänyt Heinäkankaan kanssa vaan käynyt haastattelemassa häntä 87-vuotiaana. Into petojen tappoon saattoi olla lapsuuden perua, sillä siitä kerrotaan
Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.
Heinäkankaan nimellä Google-haku tuotti esiin Pirjo Ilvesvirran väitöskirjan Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865-1993. Sen luvusta 3.1 löytyy vähän aikaa sitten kaipaamani yhteenveto metsästyslainsäädännöstä. Kristofferin maanlaissa oli Suomessa saatu erioikeus metsäkauriin ja hirven metsästykseen, joka valtakunnan rintamailla oli varattu aatelille ja kuninkaalle. Metsästyssäännöt 1647 ja 1664 täydensivät maanlakia, Ilvesviidan tekstillä
Sisällöltään suuresti toisiaan muistuttavat säännöt mahdollistivat ritaristolle ja aatelistolle erioikeudet metsästyksen harjoittamiseen. Hirven, peuran ja metsäkauriin metsästysoikeus siirtyi em. säätyjen oikeudeksi. Suomen asema jäi ennalleen: suurriistan metsästyksessä maanlakien määräykset olivat edelleen voimassa. Muilla kuin aatelistolla ja ritaristolla sitä vastoin ei ollut oikeutta pyydystää teertä, metsoa, joutsenta, metsähanhea, sorsia ja jäniksiä. [...] Aatelitonta luokkaa koski kuitenkin poikkeus - ellei erityistä syytä kieltoon ollut - pyydystää omilla maillaan lintuja ja jäniksiä ansoilla, mutta ampuminen pidätettiin ylempien luokkien etuoikeudeksi. Tätä säännöstä ei kuitenkaan ollut enää vuoden 1664 laissa. [...] Vuoden 1664 asetus oli voimassa koko 1700-luvun ajan, vaikka sen määräyksiä pienriistan suhteen tuskin noudatettiin Suomessa. Vuonna 1734 säädetty valtakunnan laki ei tuonut juuri mitään uutta aikaisempiin säännöksiin. "
Ja vuoden 1734 lain rakennuskaaren XXIII luku alkaa
1.§. Carhun, suden, ilwexen, ketun, näädän, saucon, majawan, hylken, ja muita wahingollisia eläwiä, nijn myös cotcan, haucan, hyypiän, cockolinnun, ja muita raatelewia linduja, mahta joca mies syytöinnä ambua, eli satimilla käsittää, ja ne pitää.
Ilvesviita toteaa "Muilta osin laki noudatteli aikaisemman lain säännöksiä.", mutta minä en löydä pupuja enkä joutsenia mistään pykälästä. Joku lukutaitoisempi voisi auttaa?

Ei kommentteja: