Tuossa sattui mieleeni kaksi miestä, toinen eli seudullani, kutsuttiin "Rampa-Jussi", toinen taas Helsingissä, tunnettu nimellä "Kilu-Kalle". Nämät miehet ei kuuluneet enää lain alle, ne saivat puhua mitä lystäsi, tehdä mitä tahtoi, jos ei vaan kenenkään henki ollut vaarassa. Jokainen nauroi heidän puheillensa; joka taas ei viitsinyt kuullella heidän laverruksiansa, hän väisti pois. (Uusi Suometar 15.5.1878)
Pidempi kuvaus Helsingissä viimeistään vuonna 1865 liikkuneesta Kilu-Kallesta on F. H. B. Laguksen kirjassa Muistelmia ja kuvauksia kielitaistelun ajoilta (1924). Lagus väittää, ettei kukaan tiennyt miehen oikeaa nimeä. Näin, vaikka hautajaisissaan oli "tavattoman suuri saattojoukko". Mitä mahdettiin merkitä haudattujen listaan?
Laguksen mukaan Kilu-Kalle "osasi käyttäytyä niinkuin ylhäisön mies. Puhui ranskaa kuin oikea pariisilainen ja lasketteli kohteliaisuuksia kuin hoviherra." "Hänet näki joskus puettuna hienoon pukuun, kiiltopaitaan ja -kaulukseen. Sellaisena hän käyttäytyi kuin hienosti sivistynyt ylimys. Seuraavana päivänä hänet voi nähdä hoipertelevan mitä viheliäisimmissä ryysyissä, likaisena ja repaleisena. Hän oli juonut hyvät vaatteensa, jotka joku ystävä oli hänelle lahjoittanut. Mutta repaleisena ryysyläisenäkin hän käyttäytyi kohteliaasti ja hienosti."
Talvisin mies asui pienessä turvekattoisessa hökkelissä Snellmanin- ja Vironkadun kulmassa. Keväisin ja syksyisin puolestaan Suomen pankin paikalla olleella narinkkatorilla vanhassa kuomureessä, josta oli jäjellä vain reen laidat, pohja ja kuomu. Kesäasuntonsa oli Punavuoreen "sokeritehtaalta tuotu, aukealla kedolla oleva iso tynnyri, jossa raakasokeria oli saapunut ulkomailta Suomeen. Tynnyrin toinen pohja oli poissa. Olkikupo oli levitetty vuoteeksi ja koko kesähuvilalla oli se oivallinen etu, että avoimen puolen sai kääntää tyyneen päin, ettei tuuli tuonut sadetta sisään. "
Viimeinen Laguksen kertoma anekdootti sijoittuu vuoteen 1875. Matti Kurikka, joka kävi koulua Helsingissä 1870-luvun lopulla, kirjoitti kokoelmaan Pilven hattaroita. Pieniä kyhäelmiä (1886) jakson "Kilu-Kalle". Nimihenkilö oli "hyväntahtoinen mies, jolle ilkeät ihmiset antoivat Kilu- Kallen haukkuma-nimen", joka oli kuollut kolme vuotta aiemmin. Kurikan kertomuksessa Kilu-Kallen vanha Lovisa-äiti asuu pienessä huoneessa pihanperällä "Roopertin kadun varrella". Puolisonsa oli ollut käsityöläinen nimeltä Jacobsson, jonka juovuspäissä antama isku oli tehnyt Kalle-pojasta hassahtaneen.
Usein nähtiin hänen laulavan ja tanssivan nuorien herrojen huviksi. Miksi luulivat ihmiset hänen sitä tehneen? Hulluudestako ? Ei suinkaan! Hän tiesi siten saavansa äidilleen muutaman pennin ansaituksi. Joll’ei hänen askeleitansa kaikkialla olisi rakkaus äitiä kohtaan jolitanut, olisi Helsingin yleisö tuskin tullut häntä huomaamaankaan, ainakaan ei hän olisi Kilu-Kallen nimeä saanut.
Kilu-Kalle on ollut myöhemmin ja muuallakin käytetty nimitys, joten kaikkia tarinoita ei voi liittää Helsinkiin. Laguksen mukaan, "Muutamia vuosia jälkeenpäin yritti eräs typerä ilveilijä anastaa hänen nimensä, mutta oikeaa Kilu-Kallea hänestä ei tullut."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti