Kriittisesti iän kategorioista

Aikomukseni madaltaa lukemattomien historiaopusten pinoja ei ole tänäkään vuonna edistynyt. Viimeisin yritykseni oli läpilukea Kustaa H. J. Vilkunan Katse menneisyyden ihmiseen. Valta ja aineettomat elinolot 1500-1850 (2010, Historiallisia tutkimuksia 253). En päässyt kuin ensimmäisen neljänneksen "Iän kategoriat" loppuun, kun piti päästä purkautumaan.

Esipuheessaan Vilkuna puhuu hallinnon (hengellinen ja maallinen) suhteesta kansankulttuuriin tavalla, joka palautti mieleen Pulkkisen luennon kansanuskon ja kristinuskon rinnanelon. Vilkunan sanoin "Rahvas ei alistunut yhteiskuntakuriin, vaan se sopeutti kruunun ja kirkon velvoitteet omiin moraalisiin rakennelmiinsa, eli tavallaan ja traditioidensa varassa, niskuroi, valitti ja vähät välitti kruunusta." (s. 8)

Traditioidensa, ei perinteidensä. Tämä ei ole popularistinen kirja, vaan teksti, jossa hautausluetteloista "on eroteltavissa eri informaatiotasoja, joita taas voi yhdistellä probleemikeskeisesti muuttujina" (s. 39). Kuitenkin ollessani vielä lapsuuden kuvauksessa (s. 26-37) aioin suositella kirjaa kansankulttuurista kiinnostuneille. Missään aiemmin en ollut nähnyt vastaavia yksityiskohtia lasten suojelemisesta ja heidän leikeistään. Mistä heräsi kiinnostus tiedon lähteisiin ja ilokseni lähdeviitteet olivat samalla sivulla.

Tuomiokirjoihin oli viitattu useasta tuomiokunnasta. Aloin kaivata tietoa (jota ei esipuheesta löytynyt) läpikäynnin kattavuudesta. Olivatko ainoita mainintoja ilmiöistä vai ainoita sattumalta löytyneitä mainintoja? Kriittisyyden herättyä kiinnitin huomiota yleistäviin lausumiin kuten "Talonpoikaisessa yhteisössä toisen palvelukseen mentiin aikaisintaan 11-12-vuotiaana" (s. 35). Kuullostaa realistiselta, mutta minkälaisella historiallisella metodilla tähän on päästy kahdesta merkinnäistä haudattujen luetteloissa Pohjanmaalla?

Eikä tässä kaikki. Vanhuuden käsittelyyn päästessä yleistäviä lausahduksia perusteellaan kahden sijaan toisinaan vain yhdellä hautausmerkinnällä. Tähän en harrastelijana pystyisi. Ilmiselvästi siellä yliopistossa opetetaan jotain merkittävää.

Omassa korkeakoulussani sain kymmenien opintoviikkojen edestä opetusta tiedon analysointimenetelmistä. Niinpä suustani alkoi purkautua ähkäisyjä ja satunnaisia kirosanoja, kun Vilkuna sivulta 39 alkaen "monimuuttuja-analysoi" vanhuuteen kuolemista hautauskirjauksissa.

Lähtökohta on oiva. Jokaisen kirjauksen voisi koodata ja saada tietueen, jossa
tapahtuma-aika, sosiaalinen asema (säätyläinen, talollinen, muu), sukupuoli, ikä, kuolinsyy (merkitsemätön, vanhuus, muu), seurakunta (läänin tasolla?). Diskreettien muuttujien multidimensionaalisen analyysin työkalut eivät enää ole kirkkaana mielessäni, mutta olen aivan varma, että tehokkaimmillaan ne ovat jotain muuta kuin parinsadan vainajan taulukointi kolmelta vuodelta ja neljästä seurakunnasta (s. 41). Ehkä tällaista(kin) opetetaan historian metodiopinnoissa hyvänä käytäntönä?

Itseäni sekä itketti että nauratti kun Vilkuna taulukkoa seuraavassa tekstissään viittaa muutttujiin e tai i.  Mitään hyödynnettävää tietoa vanhuuden ymmärtämisestä entiseen aikaan en löydä näistä "tilastollisista" havainnoista tai yksittäisistä muista Vilkunan keräämistä tiedoista. Gottlund oli 25-vuotiaana "tarkoissa tieteellisissä havainnoissaan" kutsunut yli 50-vuotiasta naista vanhaksi akaksi (s. 45). Jos vastaavan ikäinen kirjoittaisi saman henkilökohtaisiin muistiinpanoihinsa tänään, mitä se kertoisi yhteiskuntamme käsityksestä vanhuudesta?

Kuvituksena vanhuuden ja nuoruuden kohtaaminen Daniel Nyblinin mv-valokuvaamassa Arvid Liljelundin maalauksessa Pieni soittoniekka.