Kuvauksia polttopallosta

Polttopalloon saattoi ottaa osaa useampikin. Yksi oli "polttaja" koettaen kepillään sohien saada pallon osumaan toisiin osanottajiin, jotka olivat ympyrässä kukin pitäen taviaan kuopassaan ja koettaen sillä myöskin torjua palloa ja sitä pitemmälle "polttajan" kiusaksi. Osanottajat saivat vapaasti liikkua ja auttaa toisiaan, mutta tulee kunkin varjella kuoppaansa, ettei "polttaja" sinne ehdi keppiään pistää ennen häntä. Se oli vilkasta ja sukkeluutta kysyvää leikkiä ja sen kestäessä saattoi toiselle monta iloista "koirankujetta" tehdä. (Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Polttopalloa, oli kahta lajia: mailapolttoa ja käsipolttoa.

Polttopalloon voi ottaa osaa miten monta tahtoi. Jokaisella oli noin 90 sm. pituinen maila ja yksi yhteisesti käytettävä, raskas nahkapallo. 

Mailapoltossa valittiin polttaja. Muut leikkiin osanottajat asettuivat suureen piiriin yhtä etäälle toisistaan ja kaivoivat kuopan, jossa pitivät mailansa. Keskellä piiriä oli isompi kuoppa, jota nimitettiin »kuninkaan kuopaksi». Polttaja kuljetti sauvallansa palloa koettaen sillä polttaa muita osanottajia. Jos se onnistui vaihtoivat polttaja ja poltettu paikkoja ellei poltettu ennättänyt lyödä palloa ennenkuin polttaja sai sauvansa hänen kuoppaansa. Polttajan palloa sai jokainen lyödä kauemmas, kun vaan piti varansa, ettei polttaja sillä välin ennättänyt pistää mailaansa hänen kuoppaansa, jolloin kuopatta olija jäi polttajaksi. Leikkijät saivat auttaa toisiansa niin paljon kuin vaan voivat vaihtamalla paikkoja ja lyömällä palloa. »Kuninkaan kuoppaa» oli jokaisen varjeltava; ettei polttaja saisi palloansa siihen. Jos hänen onnistui saada pallo »kuninkaan kuoppaan» sai hän koota kaikkien sauvat ja heittää ne yhdellä kertaa niin etäälle kun vaan voi. Toisten mentyä sauvojaan hakemaan sai polttaja valita itsellensä mieleisensä kuopan. Kuopatta jääneestä tuli polttaja.

Käsipoltossa asetuttiin samaten kuin mailapoltossakin; tällöin ei ollut kuninkaan kuoppaa ollenkaan. Keskelä olija ei saanut polttaa piirin sisässä ollessaan, vaan heitti hän pallon ilmaan ja huusi mistä palloa sai lyödä, joko »ilmasta, maasta tai maanpoukasta». Piirissä olijat koittivat sitte lyödä määrätyllä tavalla ja heittäjä koitti sillä aikaa saada sauvansa jonkun kuoppaan. Jos se onnistui, joutui kuopatta jäänyt sisään. - Käsipoltossa oli monia muunnoksia. Tämä palloleikki oli mieluista ja reipasta ja varsinkin varhaisnuorison kesken suosittua.

(Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten. Satakunta 29.9.1923)

Leikki, jossa taas kylmäverisyyttä ja rohkeutta vaadittiin, oli polttopallosilla olo. Siinä toinen mies oli pesässä, toinen koetti polttaa pallolla. Tämä peli loppui sangen pian, sillä ennenpitkää oli jompikumpi saanut sauvasta sellaisen iskun jalkaansa, että liikaten piti ontua kotiinsa tahi oli pallo sattunut vatsaan niin että suolet olivat menneet solmuun, ja sai tuntikauden virua maassa, kunnes suolet suvaitsivat ottaa oikean asentonsa. (Koulupoikien urheilusta 30 vuotta sitte. Suomen urheilulehti 23-24/1909)

Vielä mainittakoon polttopallo, johon niinikään sopi kuinka monta osallista tahansa. Yksi oli polttaja, muut piirissä tämän ympärillä. Polttaja koetti mailan lennättämän pallon osumalla tehdä joku piirissä polttajaksi, jolloin hän itee siitä asemasta vapautui, muut kaikki koettivat parhaansa mukaan mailoillaan osumaa torjua. (Vanhoista urheilumuodoista. Pirkkalan uutiset 4.7.1929)

Siinä, ikävän juuri noustessa, löytyy erään pojan taskusta nahkainen pallo. 

— Pallo!

— Polttopallosille! 

Se iski kuin pii tulusrautaan. Uusi into syttyy. Poikaparvi etsii uudestaan seipäät. Lähitalon pihaan kukin pallokuoppansa kaivaa. Iloinen vilske, melu, karttujen kalina ja sanasota jo taas alkaa käydä. 

— Kuka polttajaksi? 

Pallonomistaja heittää kartut, kaikki yhdessä kasassa, sikin sokin. Kuka ensin? Siinä juoksua, tyrkintää, riitaa. 

Kaikki on taas järjestyksessä. Yksi oli keppineen jäänyt viimeiseksi, ei ehtinyt karttunsa kärellä omaa kuoppaansa vallata. Nyt alkaa polttaa kuin "tultapolttaen". Kompasanat lennähtelevät kuin ampiaiset. [...]

Isäntämies tulee maantieltä vitkaan, juhlallinen lauantaitunnelma koko vankkarakenteisen olemuksen leimana.

— Saako tulla, pojat, mukaan? kysyy. Ja pojat huutavat:

— Tulkaa vain!

Hänen oma poikansa pistää kepin kouraan, luovuttaa kuoppansa ja noutaa itselleen uuden kepin. Mutta jo siinä ovella polttaja isännän polttaa. Nauru, kirkas, hurjan ilakoiva poikanauru täyttää pihan. Isäntämies meni ensin oikein hämille, kun niin kohta. Mutta pian jo hyppelee ja hätii pallon kera kuin poikanen, mieleensä palautellen poikuusajan polttotemppuja. Emäntää naurattaa portailla ja tyttöjä lutinullakossa. (Santeri Alkio: Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta. Pyrkijä 8-9/1914)