Tamperelaisten liukumäkien patapori

K. R. viittaa 1860-luvun vuosiin katsauksessaan Entisajan leikit ja urheilut.

Ellei hiihdosta suurtakaan tiedetty, niin sitä ahkerammin laskettiin mäkiä kelkoilla. Kelkka olikin joka pojalla, sekä myöskin monilla tytöillä ja se vehje olikin koko talven ahkerassa käytännössä. Kelpasi sillä laskea Erkkilän ja Muulan ahteet ynnä monet muut paikat, joissa vähänkin mäkeä oli. Moni poika hankki itselleen myöskin "pataporin". Tuon merkillisen mäenlaskuvehkeen merkillinen nimikin lienee jo unholaan vaipunut tai vaipumassa, mutta sietänee se pari riviä muistokseen. "Patapori" oli paksu, ympyriäiseksi veistetty jäämöhkäle, sen halkaisija oli noin 50 cm. Alta oli se aivan sileä, kuten jään alapinta ainakin, päällispuolelle oli koverrettu istuinsijan tapainen. Se liukui vinhaa vauhtia mäkeä alas, mutta sillä tahtoi olla se paha vika, että se liukuessaan pyöri ympäri, joten siinä laskija ei ollut ainoastaan etenevässä, vaan myöskin pyörivässä liikkeessä. Mutta kaipa se hauskaa oli, koska "pataporia" niin yleisesti poikien keskuudessa suosittiin. (Aamulehti 6.3.1927)

Kansan lehti 9.2.1929

Amurin poika ajoittaa "Vanhan Tampereen laskiaisen" noin vuoteen 1880.

Kaikilla työläislapsilla ei ollut siihen aikaan keikkaa, eipä sellaista ollut allekirjoittaneellakaan, sillä koti oli köyhä, paljon lapsia, isällä huono palkka, 9 markkaa viikolta, josta ei riittänyt rahoja kelkkojen ostoon. Työläislasten enemmistö ehkä oli minunlaisiani, mutta Onkiniemen mäessä emme kelkkoja kaivanneetkaan sillä meillä oli "pataporimme", joilla laskiainen tuli vietettyä täysin traditsioonien mukaisesti.

Nykyajan tamperelainen ei kait lainkaan käsitä mikä on, tai oikeammin oli, "patapori”. Se oli paksu, raskas jäälohkare, saatu jäännostopaikoilta sellaisista jäänkappaleista jotka olivat ylös nostettuina nostajain käsitteleminä rikkuneet, joten niitä ei ollut korjattu pois sahauspaikoilta. Tällaisesta rikkuneesta lohkareesta muodostettiin kirveellä tavallisesti pyörän muotoinen pyöreä kiekko, jonka pintapuoli hakattiin syväksi istuintilaksi, vettä vasten ollut puoli säilytettiin koskemattomana liukumispintana ja sivuun kaiverrettiin reikä johon solmittiin nuora ja silloin oli patapori valmis. Se oli raskas vetää mäenpäälle, mutta kulki kuitenkin sinne heikoillakin voimilla ja palkitsi vaivan alas laskettaessa. Sitä ei voinut mäessä ohjata kuten kelkkaa, mutta ohjausta se ei kaivannutkaan. Kevyt kelkka hyppäsi mielellään mäessä sivuun, mutta raskas patapori sitä ei koskaan tehnyt, vaan kulki mieluummin kovalla tiellä, ellei muuten niin kieppuen, jolloin laskija joutui kulkemaan selkä edelläkin. Nykyajan tamperelaiselle tällainen mäenlasku näyttäisi peräti vaaralliselta, mutta allekirjoittanut ei muista Onkiniemen mäessä, enempää kuin muissakaan mäiesä lasketellessaan vakavampia tapaturmia sattuneen. (Kansan lehti 9.2.1929) 

Elin Munterhjelmin (s. 3.8.1880) muistelmassa eletään ehkä vuotta 1890.

Mainioita mäkiä meillä pellavatehtaalaisilla olikin. Pelosta ja arkuudesta eivät pienimmitkään meistä mitään tienneet, ainakaan eivät sitä näyttäneet. »Anti mennä vaan, kyll’ ämmä reessä pysyy», oli minuakin koruton sotahuutoni kun suurempien mukana karahutin alas pitkiä, jyrkkiä mäkiä. Jos teki kuperkeikan tai jos tuoksahti yhteen kasaan edellisten haaksirikkoisten kanssa, niin että silmissä säkenöi, ei mitään, ylös taas vaan. Mies se, joka ei kaikesta pillittänyt! Oliko pakko mennä mukaan jos on sellainen raukka! Kelkan asemesta käytimme joskus paksua jäämöhkälettä, jonka alapinta hiottiin sileäksi, kun taas päällispuoleen koverrettiin syvennys. Tällä "pataporilla" istuen sitä sitten huristettiin alas jäämäkiä niin että maailma silmissä pyöri kieppuvan jääkappaleen mukana. Usein siinä jouduttiin viereiseen hankeen pää edellä tai vierittiin patapori ja "padassa" istuja loppumatka kumpikin omia luikeroteitä kunnes mäen alla taas tavattiin. Mutta sitä hauskempaa oli! (Aamulehti 11.3.1923)

Pakinoitsija teki havainnon vielä tammikuussa 1928.

Pataporinkin näimme eräänä päivänä. Tietääkö herrasväki mikä on patapori? Kyllä, se on sellainen jäänkappale, jolla palleroiset laskettelevat. Usein se on saatu vesisangon tai saavin pohjalta, jonne vesi on jäätynyt. Kun astia käännetään kumoon irtautuu sieltä "pata" s.o. pyöreälovinen jäänkimpale. Ja kun siihen istutaan muuttuu se pataporiksi, siis eräänlaiseksi "linnoitukseksi" - borg'iksi - jonka turvissa on erinomainen laskea mäkeä alas. Pari ihmisenalkua, poika ja tyttö, laskettelivat eräänä päivänä pataporilla pientä mäennyppylää alas huutaen julmalla äänellä: hei, hei, hei, eläköön Tyynperi, Paakmanni ja Kutsnappi ... hei, hei, hei ... Tyttö, joka oli hieman jäänyt toveristaan jälkeen, nikotti harmista ja kiukusta ja huusi kateuttaan peittääkseen: eläköön Matti ... ii ... Matti oli tietenkin pojan nimi. Mutta samalla kun Matti pääsi maaliin muksahti hän kupperiskeikkaa, Liisa ajoi pataporilla huimaa vauhtia hänen sivuitseen ja hihkui ahteen alla: rouva Jaakopsonni voitti.

Ja sitten kajauttivat molemmat yhteen ääneen: eläkööt Muut Ristit ...

He tarkoittivat tietenkin Moritz'ia, Sant Moritz'ia. Mutta yleisö, jota vähitellen oli kertynyt sievoinen väestö pataporikilpailujen päättymistä seuraamaan, nauroi katketakseen. (Tampereen Sanomat 21.1.1928)