Lukuunottamatta ajatusta historiantutkijalle välttämättömistä luonnollisista ominaisuuksista, jotka miellettiin perinnöllisiksi, Garritzenin hahmotelma tuntui istuvan nykypäivän Suomeenkin. Ainakin itse arvostan historiantutkijaa, joka on tutkimukseen omistautunut, laajasti oppinut ja tuoreimmankin tutkimuksen tunteva. Hallitsee arkistotutkimuksen ja lähdeviitteiden laatimisen. (Samat ominaisuudet sopivat myös ansiokkaisiin sukututkijoihin.)
Brittiläisessä historian kirjoituksessa kirjoittamisen laatu oli 1800-luvulla ja nykyään käsittääkseni eri tavalla tärkeää kuin Suomessa. Mutta meilläkin lienee, kuten Garritzenin tutkimassa ajassa ja paikassa, olla arvostettua välttää yhtäaikaa paperin ja pölyn makuista tekstiä sekä sentimentaalista ja romanttista dramatiikkaa. Eli, kuten Vilén tiivisti: "Historiantutkija on se, joka kirjoittaa kuin historiantutkija".
Suomalaisten historiantutkijoiden ihanteiden ja normien kehityksestä olisi kiva kuulla tai lukea jossain vaiheessa lisää. Erityisesti meidän 1800-lukumme muutoksesta tutkinnottomista toimijoista koulutettuihin ammattilaisiin. Ainoa aihetta käsittelevä teksti, jonka muistan lukeneeni, on Anna Kuisminin salongissa Johanna Liljan esittämä artikkelikäsikirjoitus tieteellisten lehtiemme toimituspolitiikan muutoksista.
Kuva kirjasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti