Perjantaina pidettiin historiaseminaari, joka ei ollut avoin yleisölle vaan oli tarkoitettu Helsingin yliopiston eri historia-aineiden opiskelijayhdistysten jäsenille. Tilaisuus tuli tietooni ja koska ohjelma kiinnosti ja sopi kalenteriini, hipsin paikalle ja yritin muuttua seinän väriseksi. Omatuntoni soimasi, mutta toivon, ettei läsnäoloni haitannut järjestäjien tai osallistujien mielenrauhaa.
Paikallaolon kannattavuus selvisi jo ensimmäisestä esityksestä. Seppo Aalto puhui Helsingistä vuosina 1550-1639. Vaikka Olof Ångerman hahmotelmaa väsätessäni kuvittelin saaneeni otteen Suomenlahden meiningistä 1500-luvun loppupuoliskolla, jouduin toteamaan pienen-pienen aukon. Ajatuksissani Helsinki oli tuolloin nimittäin kuninkaankartano ja itse kaupungin olemassaolo unohtunut. Aallon, joka kirjoittaa Helsingin historiaa uusiksi, kuvauksessa Helsinki oli tuolloin menestyvä(kin) ja aktiivinen(kin) paikka.
Aalto otti yleisönsä heterogeenisyyden huomioon ja taustoitti esitystään laajasti. Puhetta oli hyödyn lisäksi ilo kuunnella. Varsinaisen aiheen lisäksi Aalto myös painotti nuorille opiskelijoille perusasioita kuten historian uudelleen kirjoituksen tarpeellisuutta ja lähdekritiikkiä. Vaikka kirjallisuudessa ja Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä sanotaan venäläisten polttaneen Helsingin, voudintilit kertovat muuta. Aalto suositteli 1500-luvun hahmottamiseen Mika Waltarin Mikael Karvajalkaa ja Mikael Hakimia.
Toisena esiintyjänä oli Harri Kalha, joka kertoi tapauksesta Havis Amanda. Siitä hän on kirjoittanut kirjan (varattuna kirjastosta) ja kirja on tulossa myös Joni Krekolalta, joka esitteli vuoden 1962 nuorisofestivaalin ominaisuuksia.
Seminaarin viimeinen esiintyjä oli Simo Laakkonen otsikkonaan Ympäristöhistoriallisia lähestymistapoja Helsingin historiaan. Hänen aloittaessaan epäilin hetken korviani, sanoiko mies pelakuu? Kyllä! Laakkonen esitti aivan ihanan tutkimuskysymyskimaran pelargonioista, jotka yleisinä ruukkukasveina olivat oleellinen osa kaupunkilaisten luontokokemusta. Kysymykset herättivät jopa ei-luontoihmisessä, jonka mielestä pelargonia on melko ruma kasvi, hinkua tietää lisää.
Niinpä heti kun pääsin Historiallisen sanomalehtikirjaston ääreen naputtelin hakukenttään pelargonia ja sain enemmän kuin paljon tuloksia. Ensimmäisten joukossa oli raportti tamperelaisesta puutarhanäyttelystä vuonna 1900. Esillepanijat olivat lapsia, jotka olivat saaneet ruukkukasvien (yksi lajikkeista pelargonia) pistokkaita kasvatettavikseen. Mieleen poukkasi kaksikymmentä vuotta myöhemmin alkanut maatalouskerholiike, jossa kaikki toiminta oli hyötykeskeistä eikä koristekasveista puhuttu mitään sisällä eikä ulkona (ainakaan Kokemäellä). Vaikka olisihan niitäkin voinut kasvattaa myyntiin? Lapsille annettiin lähtökohtaisesti erilaiset luontokokemukset ja mitä tästä seurasi? Jätetään ratkaistavaksi tutkijalle, joka ei kärsi kulttuurihissa-allergiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti