Sen ainoan kerran kun vaari kertoi minulle kaksi tarinaa sodasta, keskittymiseni oli vähemmän täydellinen. Toisessa hän petkutti maanviljelijältä ruokaa ryhmälleen. Sama tarina löytyi äänitetyistä muistelmista ja sain sen mukaan toimittamaani kirjaan Ilmavallaksi ja Ilmavaltana. Erkki Ilmavallan esipolvet ja nuoruusvuodet.
Toisesta jutusta jäi seuraavan tapainen mielikuva: Kesän 1944 suurhyökkäyksen jälkeisessä perääntymisessä miehistä oli pula. Johonkin saareen piti jättää miehiä, jotta muut pääsisivät turvallisemmin eteenpäin. Kyseessä oli tietenkin käytännöllisesti katsoen (itse)murha ja tehtävään valittiin ne, jotka eivät alunperinkään olleet taistelutehtävissä tai jotka olivat siinä mielentilassa, etteivät taistelemaan pystyneet.
Mitään vastaavaa ei löydy haastattelunauhoilta. Mutta Lappeenrannassa Hämeen ratsurykmentin veteraanijuhlassa 1980-luvun alkupuolella tehdyssä äänitteessä (Etelä-Karjalan museon kokoelmissa Etelä-Karjalan rakuunaperinne: Sotakokemuksia rintamaoloissa 03) hän kertoi kysyttäessä rintamakarkureista [43 minuutin kohdalla]:
No, nythän se oli ehkä kaikkein ikävimmillään tämä asia oli silloin '44, siinä vetääntymisvaiheessa, kun meni joukot sekaisin ja puhuttiin Kannaksen läpijuoksusta ja muusta. Siellä tapahtui sitten tollasta joukkosuggestiota tietysti kun laumasta toinen syrjä lähti niin se vei sitten toisenkin mennessänsä. Ja sitten nyt oli niin että kun miehistä oli kova puute, niin oli sitten pakko vähän koittaa katsoa näitä asioita toisella tavalla kuin ehkä jos olis oltu suuren maan armeijan jäseniä. Minä henkilökohtaisesti muun muassa jouduin kerran, kun olin tuon Ehnroothin viestiä viemässä, kun ei enää ollut mitään viestivälineitä kunnossa, kenraali Melanderille, jonka esikunnan oli venäläiset juuri talloneet jalkoihinsa siellä Uudellakirkolla. Niin paluumatkalla yks eversti Reunanen otti minut kiinni ja määräs minut pitämään upseeripartiota tässä tiellä, kun tulin sieltä Vammelsuusta tänne Koiviston suuntaan, näitten karkurien kiinniottamiseksi. Ja siinä me sitten, kun pojat kyseli viekö tämä tie Viipuriin, jollain oli vielä kivääri, piipusta piti kiinni, kaikilla ei ollut enää kivääriäkään, niin veimme sinne Kivinolan[?], Kannaksella oli rauhanaikainen ilmatorjuntarykmentin leiri, niin sinne. Ja kun monta kertaa se elintarvikehuoltokin niin, ymmärrettävistäkin syistä niin, saattoi olla vaikeaa, niin niitä käsiteltiin sillä lailla, että ne vietiin sinne leirille ja pantiin suuria voimöykkyjä eteen ja leipää mitä nyt oli sitä kenttämuonaa ja sanottiin että tuota siitä niin paljon kuin haluatte ja nukkumaan eikä tarvitse välittää sodankäynnistä. Ei ne meinannut uskoa kaikki että voiko tää olla mahdollista ja sitä voi sitten ehkä pikkupalan. Niin ne kerättiin siinä jossa minä olin sitten henkilökohtaisesti tätä hommaa hoitamassa, niin kuinkahan minä uskaltaisin sanoa, ehkä pari sataa miestä, mutta kävi niin onnettomasti sitten [nauhoitus katkeaa ja jatkuu muusta]Miehistä oli pula, joten mitä karkureille tehtiin?
(Kysyin samaa myös Agricolan keskustelupalstalla.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti