Poliittisesta ohjauksesta, museoista ja väitöskirjoista

Tuulispää 6/1916

Viime viikolla päättyivät Museoviraston YT-neuvottelut, jotka olivat väistämätön seuraus hallituksen talouspoliittisista päätöksistä. Omasta näkökulmastani kaikki mahdolliset neuvottelutulokset olivat huonoja, mutta päätökset Seurasaaren, Hvitträskin, Louhisaaren sekä Langinkosken sulkemisesta herättivät toiveen julkisesta keskustelusta. Varsinkin kun huomautettiin, ettei laajentuva Kansallismuseo avautuisi suunnitellussa aikataulussa.

Ja kas, poliitikot alkoivat ehdottelemaan vapaaehtoistyötä ja tiede- ja kulttuuriministeri kiirehti esittämään lisärahoitusta. Vastaavaa intoa tuskin olisi herättänyt mikään muu Museoviraston toiminto, vaikka nämäkin kärsivät, kuten tiedotteessa kerrotaan:

Leikkausten ja lomautusten vuoksi asiantuntija- ja viranomaispalveluihin tulee viivettä: esimerkiksi lupien, lausuntojen ja avustusten käsittelyajat pitenevät. Tämä vaikuttaa kulttuuriympäristön suojelun lisäksi alueidenkäytön suunnitteluun, kaavoitukseen ja rakentamiseen, infrastruktuurihankkeisiin sekä niiden viivästymisen kautta laajemmin yhteiskuntaan ja talouteen.

Arkeologisten kansalaislöytöjen käsittely hidastuu oleellisesti entisestään ja riski muinaislöytöjen menettämiseen kasvaa. Myös voimavarat arkeologisiin kenttätöihin ohentuvat, mikä heijastuu yksityisiin ja julkisiin rakennushankkeisiin.

Poliittinen ohjaus vaikuttaa myös yliopistomaailmassa. Viikonloppuna Yle uutisoi otsikolla Helsingin yliopisto laittoi tohtorintutkinnot ”alennusmyyntiin”: vaadittava työmäärä pienenee huomattavasti. Yliopiston edustaja horisee vertailusta muihin yliopistoihin ja väittää, että Helsingin yliopistolla on Suomessa ollut tiukimmat vaatimukset. Tätä väitettä ei kukaan nielly akateemisen porukan FB-ryhmässä. Todelliset syytkin muutokselle löytyvät jutusta: yliopisto saa rahaa väitöskirjoista. Ja jostain mystisestä syystä OKM kuvittelee, että nopeasti tehty tutkinto on hyvä tutkinto, joten se ajaa väitöskirjojen tekoa kolmen vuoden pakettiin, jolle on kv-referenssejä ainakin Tanskasta ja Briteistä. Eikä Helsingin yliopisto ole yksin tekemässä muutoksia, vaan kaikki Suomen yliopisto julistivat kesällä, että Tutkijakoulutusta uudistetaan: Yhteistyöllä kohti laatua ja vaikuttavuutta.

Historiantutkimuksen väitöskirjaprosessit ovat usein huomattavasti pidempiä eikä nopeutta edes arvosteta. Vietyäni oman prosessini läpi virallisesta aloituksesta väitökseen neljässä vuodessa ei ole ollut mukavaa lukea alan somekeskusteluja, joissa todetaan, ettei hyvää väitöskirjaa voi tehdä alle kuudessa tms. vuodessa. Arkitodellisuudessa projektit venyvät tosin tutkimuksen hiomisen ohella rahoituksen puutteen, muiden töiden ja elämän käänteiden takia. 

Ajankäyttö on kuitenkin suhteessa väitöstyön laajuuteen, joka puolestaan ei aivan suoraan näy väitöskirjan sivumääristä. Niille oli omassa Opinahjossani selvä yläraja ja esimerkiksi Helsingin yliopistossa pituutta on ohjattu kielentarkistuksen maksimimerkkimäärillä. Gradujen opintoviikkoarvoa on pudotettu ja ne ovat jo hämmentävän lyhyitä. Ehkä vielä elinaikani näen yhtä lyhyitä väitöskirjoja kuin 1800-luvun puolivälissä.

Lyhytkin työ voi olla laadukas ja merkityksellinen, jos moisia kriteerejä jaksetaan enää asettaa ja valvoa. Valitettavasti kukaan ei tunnu olevan huolissaan tohtorikoulutuksen laadusta, jota varten pitäisi toki olla ymmärrys siitä, mihin väitöskirjan teolla pyritään yhteiskunnallisella tasolla. Yksilölle kyse voi olla vaaditusta pätevöitymisestä, haasteesta, sosiaalisesta prestiisistä tai monesta muusta. Tuttu proffa kertoi, että taloushistoriassa oli "ennen" kahden kastin väitöskirjoja: oikeita ja yritysjohtajien eläköitymisen aikaan pykäämiä. Ilmeisesti tämä kategorisointi pätee muihinkin oppiaineisiin ja yliopistoihin, sillä kuulopuheen mukaan "korkeassa asemassa" olevia edelleen houkutellaan väikkärintekoon, johon ei vaadita muille pakollisia kursseja.