Minä muistan, mitä tapahtui eräänä keväisenä päivänä. Aurinko oli sulattanut hangen pirtin seinustalta ikkunan alta; minä olin tanssinut siellä paljain jaloin ja saanut vahvat variksensaappaat, joita illoin niin kauheasti kirvetteli. Mutta en minä niistä näin päivällä tietänyt mitään. Halusin mennä poimimaan pajunkissoja, joita oli notkossa kallion takana, mutta äiti käski minun mennä pirttiin, jossa minut oli peitettävä sänkyyn lämmitysajaksi, jolloin oven täytyi olla auki savun ulospääsemistä varten. Tähän komentoon olin tottunut ja taivuin siihen nytkin nurisematta.
Pirtissä oli yksi sänky, ja se oli ikkunan vastaisen seinän vierustalla. Minä kiipesin siihen ja sukeltausin sen peitteen alle, jättäen kuitenkin pääni verhottomaksi, sillä minä tahdoin katsella ympärilleni. Minun täytyi saada ihailla sitä, mitä tuleman piti.
Minä näin, kuinka äiti sytytti puut mustassa uunin kiukaassa. Näin, kuinka tuli ja savu alkoi lieskata ylös uunin suusta ja kuinka harmaa savuvaippa niin pehmoisen ja lämpöisen näköisenä hauskasti vyöryen ja kupluten levisi pirtin lakea myöten, väliin painuen alemma, niin että aivan läheni vuodetta, väliin tiivistyen korkeammalle. Se oli niin tuttu, mutta aina kaunis näytelmä. Ihailtuani sitä ja kotvan katseltuani, kuinka savu virtaili avonaisen oven yläosasta ulos ja siellä, heittäen silloin tällöin varjon ruutuihin, ikäänkuin vapaudestaan riemuiten teki iloisia pyörähdyksiä, kiintyi katseeni ikkunaan. Siinä ei ollut minkäänlaisia pihtipieliä; ohut ikkunanpuite oli pistetty hirsiseinään hakattuun aukkoon ja väliin jääneitä rakoja oli parhaan mukaan tiivistetty sammalilla ja rievuilla. Hirsien päät olivat osittain lahonneet ja murenneet ja nokea oli niihin myös tarttunut. Mutta kun päivän hohde väikkyi niihin savupilvien ja sumeain ruutujen läpi, nekin näyttivät minusta niin kiehtovan kauniilta. Samoin kaikki mitä pirtissä oli. Ja minä tunsin itseni kovin onnelliseksi tämän ihanuuden keskellä.
Vesannolla kasvanut Kaarle Vesala puolestaan muisteli saman aikaista lämmitystä näin:
Entäs se elämä silloin, kun tupa lämmintä pantiin! Ei kauan viipynyt, ennen kuin tupa oli savua melkein maata myöden täynnä. Katossa oleva lakeinen, räppänä, ei jaksanut tästä savun paljoudesta niellä muutakuin vähäisen osan. Ovi piti myös olla auki. Kaikki sentään mukiin meni silloin, kun ei ollut pakkanen, mutta kun talvella piti tupa lämmittää joka päivä ilmoista huolimatta, vieläpä 40° pakkasellakin sillä silloinhan juuri lämmintä tarvittiinkin, niin kyllä siinä oli hapuilemista varsinkin lapsilla, missä tämän pahimman ajan saisi vietetyksi. Tavallisesti me lapset kaivauduimme sänkyyn peitteiden sisälle siksi aikaa, kun tupa oli savua täynnä melkein lattiaan asti ja avoimesta ovesta pakkanen tuli sisälle. Onneksi tällainen asiaintila ei kauan kestänyt. Savun alapinta kohosi yhä ylemmä, ovea vedettiin vähitellen kiinnipäin, niin että pakkasen rako yhä pieneni, kunnes ovi tykkänään suljettiin ja voi sitä iloa, mikä sitten syntyi, kun tuvan uunista lämmin lieska leimusi ja savua oli enää ainoastan jonkun verran jälellä nokista kattoa vastaan! Pian loppui viimeinenkin savu ja tupa oli taas lämmin ja entistä raittiimpi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti