Joensuun lyseossa vielä kirjoilla ollut August Fredrik Andberg (20.12.1871-28.3.1925) teki kesällä 1892 runokeruumatkan Ilomantsiin. Nimimerkillä Auk. Kumpulainen julkaistussa (Mikkelin sanomat 29.10.& 3.11.1896) kertomuksessa kirjoituksessa Sydänsalolta hän kuvaa matkaansa Hattuvaaraan. Kertomuksessa ei mainita 32-vuotiasta Tatjana Puruskaista, jolta on eniten Andbergin tallentamia runoja Suomen kansan vanhoissa runoissa. Lähes jokaisessa näissä on myös huomautus "Kuuli omassa kylässä ruotilasvaimo Houri Huurinaiselta". Aiemmin Uudessa Suomettaressa 3.8.–21.9.1892 julkaistussa versiossa, jota lainaa ja kommentoi Ulla Piela kirjassaan Toiveiden maa. Ylioppilaiden matkakertomuksia autonomian ajalta, Tatjaana esitellään ihaillen
Tarkan päänsä avulla teki hän sen niin perinpohjaisesti, että vuoden kuluttua saneli laulut, joissa oli 95 säettäkin, niin täydellisesti, ettei niihin ollut Larin leskellä juuri mitään lisäämistä. Ja kumminkaan ei hän ollut noita lauluja kuullut useammasti laulettavan kuin yhdesti tai kahdesti. Se, samoin kuin sekin seikka, että Tatjana ainoastaan kolmen päivän opinnoilla oli oppinut auttavasti lukemaan ja kirjoittamaan ja laskemaan niin paljon, että omin neuvoin kykenee hoitamaan miehensä kirjanpitoa, joka luonnollisesti ei ole suuren suuri, se jo todistaa alkuperäistä hengen voimaa. Muutoinkin oli hauskaa katsella erittäin hyvää järjestystä ja puhtautta kaikissa kohdin hänen koti-elannossaan. Hän näytti tosiaankin oikein mallikelpoiselta, alkuperäiseltä suomalaiselta naiselta.
Kanteletar miellytti hyvin Tatjanaa ja sitä hän luetteli joutohetkinään innokkaasti. Miehensä lupasikin sopivassa tilaisuudessa hankkia semmoisen hänelle. Ne 12 runoa, jotka hän oli Larin leskeltä oppinut, saneli hän hyvin mielellään ja ottamatta vaivoistaan penniäkään.
Larin leski oli Ilomantsin Palovaarassa asunut 80-vuotias Houri Huurinainen, jolta Andberg oli tallentanut suoraan kolme runoa (#1553, #1577, #1915). Kohtaamisesta Andberg kirjoitti artikkelin Runonlaulaja Savo-Karjalaisen osakunnan albumiin Koitar 5 (1897).
Kaukana ihmisten ilmoilta, laajan Ilamantsin pitäjän laidalla, lähellä Venäjän rajaa asui synkän salon suojassa piilevässä mökissään vanha, seutulaistensa kesken laulutaidostaan tunnettu Larin leski. Rappeutunut oli mökki, tuo hänen »Palovaaransa», rappeutunut sen asujainkin. Ikä oli satanut lumensa hänen päähänsä, yhdeksättäkymmentä vuotta laskenut painavan taakkansa hänen hartioillensa, kun eräänä kauniina kesäkuun päivänä osuuduin mökille. En milloinkaan ole ulkonaisten olosuhteiden huomannut vaikuttavan niin voimakkaasti ihmisen henkiseen elämään kuin astuessani tuohon pieneen pirttiin. »Soitto on suruista tehty», tuoksahti ikäänkuin ensi tervehdykseksi ja sai mieleen oudon tunnelman. Penkillä ikkunan ääressä istui keveässä kesäpukimessaan ryppyinen mummo välinpitämättömän tylsästi tuijottaen lehditettyyn lattiaan, huomaamatta edes tulijaa. Tahdottoman koneellisesti liekutti käsi ja jalka kätkyttä. Näytti kuin hän olisi kuluneen ajan jättö, jäänyt outoihin oloihin, ympäristöön, joka ei enään ymmärrä eikä käsitä häntä. Näytti siltä kuin olisi tuo ajatus vallannut mummon itsensäkin niin täydellisesti, että hän kerrassaan unhoitti ympäristönsä.
— Vanhoja laulujako? kysyi hän viimein aivan kuin unestaan, heräten, kun olin hänet havauttanut mietteistään ja pyytänyt häntä jotakin lausumaan. — Vanhoja laulujako? uudisti hän ja katsoi elottomilla silmillään oudoksuen. Ja nyt levisi vanhuksen kasvoille omituinen väre, joka samalla kuvasti vilpittömän ilon tunnetta ja samalla myöskin kummastusta. Joku suloinen muisto näytti välkähtävän mieleen ja luovan sinne hetkiseksi valoa ja iloa. Mutta heti hän taas painui pahoille mielin.
— Niin, vanhoja lauluja, kertasi hän vieläkin ja huokasi. Tuota sureksin tuon ikäni, lausui hän kotvasen ääneti oltuaan ja näyttäen ikäänkuin keräävän mietteitään, kun kuulin muieu luona käytävän lauluja hakemassa eikä kukaan »ruotsi» saapunut minun luoksein. Sie oot ensimäkien. Mutta myöhään tulet.
Tuskin ehti mummo viimeiset sanansa pitkäveteisesti ja harvakseen lausua, kun rupesi ääneensä nyyhkyttämään, ja viljavat kyyneleet virtasivat poskille. — Itkemään täyvyn, kun mietin, miten hyviä nuo laulut ovat, ja miten niitä ennen laulettiin, sai hän vihdoin sanotuksi koettaen kuivailla kyyneleitään.
Olin kirjoittanut muistoon pari kolme laulua, jotka Larin leski vuosia takaperin oli opettanut eräälle nuorelle naiselle, jonka luona hän oli elättimummona ollut. Luin ne hänelle. Ne henkivät läpeensä syvää kaihomielisyyttä. Taaskin levisi tuo omituisen kaunis valaistus mummon kasvoille, joilla vielä pari kyyneltä kimalteli, ja hän vaipui niin hartaasti kuuntelemaan laulunsa sanoja, että unhoitti liekuttamisenkin. Yht'äkkiä, ikäänkuin tuntien tarvetta keventää apeata mieltään, rupesi hän pakinoimaan.
— Lintu on luotu lentämähän, huolellinen laulamahan, oli puheen alku. Kun olin ennen piimäsuuna pikkaraisna, paimen tyttönä pahaisna, kiikuin joka kivellä ja notkuin joka norossa ja silloin mie opettelin laulamaan toisten tyttöjen keralla näitä laajoja lauluja, joita kuuli kylliksensä.
Oudosti ja suruisen sydämen hienoimpia sointuja kuvaavasti värähteli heikko ääni, kun vanhus kuvaili näiden iloisten ja huolettomien tyttöpäivien jälkeen lähtöänsä »isän armahan ahoilta kanssa toisen karkulaisen».
— Hyvä mies se Larini oli, päättyivät tuon elinvoimaisimman aikansa muistelot.
Verkoilleen ja tavoitellen sanoja siirti vanhus puheensa noista muinaisista muisteloista, jotka loivat hetkiseksi valoa ja lämpöä mieleen, nykyisiin olosuhteisiin. Arkailevin ja peittelevin sanoin kuvasi hän ne. Leskeksi jäätyään joutui ruotilaiseksi omille pojilleen ja kuljetettiin kahdannepäin veljen luota veljen luo.
»Vierin kuin viraton koira,
Kulin kuin kulukurikka,
Kuin kivi kululla maalla,
Savi saavulla aholla».
— Tulin nyt niin huonoksi, ett'ei voi vasussakaan vieä soien ja salojen kautta. Aina pakisoot poika ja nevaska, että kun ei Luoja korjaa tuota mummoa höpisemästä. Ei hyö sallis minun laulujakaan muistelevan.
Tuon puhuttuaan mummo huoahti ja vaipui kotvaseksi äänettömyyteen. Hän tahtoi käyttää läsnäoloani hyväkseen ja kertoa, mikä hänen mieltänsä painoi.
Ikäänkuin tuntien taaskin jotakin sisäistä kehoitusta turvautui hän vanhaan lohdutuskeinoonsa lausuen:
»Laulan neito voiessani,
Jos en toiste voinekaua,
Jos viluhun vietänehen,
Pakkasehen pantanehen,
Luoahan lumen sekahan»
Helppo oli käsittää, mitä mummo tahtoi kätkeä noihin runon sanoihin, ja näkyi sen miniäkin käsittävän, koskapa hiljoilleen kuiskasi:
— Se tuo mummo on vanhuuen hupakko ja höpisee omia aikojaan.
Muisti ja voimat näkyivät tahtovan pettää vanhuksen, jonka valtasi taasenkin mielenliikutus niin, että hän hyrskähti itkuun. Sanat eivät tahtoneet sopeutua nyyhkytyksien seasta selväksi lauseeksi. Hän näytti ponnistelevan hallitakseen liikutustaan ja keräilevän viimeisiä voimiaan pinnistääkseen lopuilleen huonontunutta muistiaan. Ja vihdoinkin voiton saatuaan heikkoudestaan puki hän ihmeteltävän terävällä aistilla koko sisäisen ja ulkoisen elämänsä heikon heikolla ja kummallisen värähtelevällä äänellä laulamansa runon sanoihin:
»Katso muita miekkoisia,
Katso muita osallisia:
Iloissahan muut elävät,
Leikissähän liekahuvat.
Minult' on lehmä leikit syönyt,
Lammas lappanut imehet.
En voi iloissani olla,
Enkä leikin liekahua:
Kun istun ilokivelle,
Niin istun itkemähän,
Kun laulupaaelle paneiksen,
Siitä painun pahoille mielin».
Vaivaloisesti olivat viimeiset säkeet kummunneet mummon suusta. Ne olivatkin hänen viimeinen ponnistuksensa, hän oli kerrassaan tyhjentynyt. Huokaus vain, ja hän vaipui taaskin samaiseen välinpitämättömään tylsämielisyyteen, jossa taannoin oli istunut. Ei sanaakaan hän enään virkkanut. Silmät tuijottivat elottomasti lattiaan. Tuntui kuin hän olisi nyt tahtonut kerta kaikkiaan lausua sydämensä syvimmät mietteet puti puhtaiksi ja sen tehtyä sulkea suunsa vankkaan sulkuun. Hän painautui niin syvästi oman laulunsa aikaan saamaan tunnelmaan, ett'ei hän kuullut enemmän nevaskansa tekemiä selityksiä kuin minun kysymyksiänikään.
Läksin pois tavallista vakavampana. Apeaksi tahtoi painua minunkin mieleni, sillä yksinkertaisen kansanlapsen suusta olin saanut kyllin selvän selityksen, kuinka kaihotunteiset, surumieliset laulut voivat ikäänkuin itsestään syntyä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti