Metsän kutsun kuullut

Lusto CC BY 4.0

Veli-Matti Aution ylioppilasmatrikkelissa on mukana Otto Walfrid Bergh (s. 11.5.1834), joka suoritti ylioppilastutkinnon 18.9.1857, mutta ei näytä opiskelleen Helsingin yliopistossa vaan Saksassa Tharandtin metsäakatemiassa. Nuorta miestä kiinnosti metsä jo ennen ylioppilastutkintoa, mikä käy ilmi Abraham Aaltion (1847-1930) muistelmasta.

Keuruun pitäjänapulalsella Frans Henrik Bergrothin pojilla Gideonilla ja Adielilla oli kotiopettajana syksystä 1855 lähtien nuori kimnasisti Otto Valfrid Bergh. Vanhempi veljeni Johan Emil ja minä jouduimme saman opettajan kouluun Lehtiniemeen saamaan alkeisopetusta. Ja ahkeriahan koetimme ollakin päntäten päähämme matematiikan ja latinan alkeita y. m. Mutta opettajamme oli vasta 16-vuotias eikä senvuoksi ollut ihmeellistä, jos hän useinkin osoittautui olevansa vähintäinkin yhtä huvitettu monesta muusta asiasta kuin opetustehtävästään. Erittäinkin oli hän innokas metsämies. Ja metsässä häntä erikoisesti kiinnostivat oravat, koska hän pahasti likinäköisenä ei pystynyt juuri muita metsänotuksia ampumaan. Niinpä lopetettiinkin usein tunti kesken, kun kuultiin, että Lehtiniemen koirat Penska ja Neppe haukkuivat oravia jossain lähettyvillä metsissä. Ja taitavia nämä koirat olivatkin oravia löytämään. Tavallisesti ampui nuori opettajamme oravia nykyisen Kuuselan ja Työväentalon paikkeilta, Seiponmäeltä ja Äkkilänkin vaiheilta, Kippovuoresta ja muualta, missä paikoissa siihen aikaan ei vielä ollut mitään asutusta. Me oppilaat seurasimme innokkaasti opettajaamme näillä hänen metsästysmatkoillaan. Ja tavallisesti kävi niin, että opettajamme sai ampua useampia kertoja ennenkuin orava putosi, niin likinäköinen hän oli. Oravaakaan hän ei tavallisesti keksinyt muuten kuin ensin kiikarilla katsomalla missä se istui.

Kerran eräänä lauantai-iltapäivänä, jolloin meillä oli aina lupaa, lähdimme opettajamme kanssa oravia etsimään Lapinsillan takana oleviin metsiin nousimme nykyistä Ilvesjärven tietä, jossa silloin oli vain pieni karjanpolku, ja painuimme Karjulammin puolelle. Opettajamme ampuikin kolme tahi neljä oravaa ja sitten oli aikomuksemme palata takaisin kirkolle ja veljeni ja minun sieltä sunnuntaiksi kotiamme Antilaan. Meitä oli kaikkiaan ”maisterimme” mukana kuusi poikaa, Bergrothin kaksi poikaa, veljeni ja minä, Klakin Aapo ja Pihlajaveden kappalaisvainaan Favorinin poika. Syvällä metsässä kysyi sitten opettajamme meiltä kuin pilkalla josko tiedämme, missä päin kirkonkylä on. Me näytimme kaikki samaa suuntaa, jossa varmasti arvelimme kirkonkylän olevan, mutta opettajamme naurahti, näytti aivan päinvastaista suuntaa, lähti menemään sinnepäin ja poikien oli seurattava perässä. Oli alkanut jo hieman hämärtää. Opettajammekin huomasi hetken metsiä kuljettuamme, ettemme tulleetkaan kirkonkylään ja niin jäivät sillä kertaa enemmät oravat ampumatta.

Siihen aikaan ei näillä tienoin ollut muuta kuin Ilvesjärven torppa, kaikki muu oli synkkää sydänmaata. Hetkisen metsiä hypättyämme satuimme joutumaan Ilvesjärveltä Antilaan johtavalle tielle, jota joskus siihen aikaan kärryilläkin ajettiin. Koirat lähtivät juoksemaan sitä tietä Antilaan päim ja me pojat sanoimme, että olisi mentävä nyt tätä tietä, koska se varmaan vie johonkin taloon. Ja jos olisimme menneet tietä vain vähän matkaa, niin olisimme veljeni ja minä tunteneet seudun, koska olisimme tulleet Yläsen ja Keskisen Elämäisen järvien rannoille, josta oli vain kilometrin verran Antilaan. Opettajamme ei suostunut tätä tietä tulemaan, vaan lähti karjanpolkua Ruokosen niityn aitoviertä synkkiä korpia kohden väittäen näin tulevansa kirkolle. Ja oppilaitten oli jälleen seurattava kaikkitietävää opettajaansa. Jouduimme näin Roominkorpeen, joka oli silloin niin synkkää korpea, että vain jostain paikasta näkyi kuusien välistä taivasta. Ilta pimeni yhä, alkoi hienostaan sataa, me kastumme, on nälkä ja väsyttää, mutta korvesta emme osaa pois vaikka kuinka yritämme. Lähdemme kerrankin erään suuren petäjän juurelta suoraan eteenpäin opettajamme luonnollisesti aina etummaisena tietä näyttämässä, mutta hetkisen kulettua huomaamme olevamme jälleen täsmälleen saman petäjän juurella. Koetamme samaa temppua uudestaan. Opettajamme marssi urhoollisena edellä ja niin olemme taas hetkisen perästä tuon jo tutuksi käyneen petäjän juurella. Tuli säkkipimeä. Märkiä kun olimme, alkoi jo kylmyyskin vapisuttaa ja niin laittoi opettajamme meidät sylityisten istumaan petäjän juurelle, että lämpiäisimme. Sitten aloimme kaikki huutaa yhteen ääneen, opettajamme luonnollisesti mukana. Vähän väliä hän ampui pyssyllään herättääkseen ihmisten huomiota ja tätä jatkettiin koko kauan aikaa kunnes apu tuli. Ilvesjärven torpan miehet olivat nim. menossa saunaan, kun he kuulivat korvesta hurjan luikkeen ja ammunnan. He ajattelivat, että siellä ovat jotkut ampuneet karhua, joka nyt haavoittuneena töyttää miesten päälle ja riensivät apuun. He sieppaavat pyssyt seiniltä, ottavat kirveet mukaansa ja joukon päreitä kainaloonsa polttaen niitä tullessaan nähdäkseen kulkea korvessa ja rientävät juoksujalassa katsomaan mikä hätä metsässä on. 

Tällä välin me olemme yhä jatkaneet huutamista ja ampumista. Iloksemme kuulemme vihdoin metsästä askeleita, huomaamme valon loistavan ja pian astuu eteemme korvesta kolme miestä päresoihdut palaen. Miehet tulivat ja kysyivät, että mikä meillä on ja mitä me huudamme. Gideon Bergroth sanoi silloin, että älkää olko meille vihaisia, me olemme Lehtiniemen ja Antilan poikia, olemme eksyneet emmekä osaa pois metsästä. Samassa miehetkin tunsivat meidät ja kaksi heistä lähti nyt ystävällisesti ohjaamaan koko urheata metsämiesjoukkoa kirkonkylään päin pärevalkean valossa kolmannen palatessa takaisin Ilvesjärvelle. Ilvesjärven miehet, jotka olivat voimakkaita täysiä miehiä, kulkivat metsässä niin lujasti, että me pojat emme tahtoneet millään pysyä heidän perässään. Soilla oli pitkospuita. Ne olivat sateesta liukkaat ja ne pojista, jotka kulkivat viimeisenä ja miltei pimeessä, putosivat usein suohon. Niinpä jäi Klakin Aapolta vaikka olikin meistä vanhin, toinen saapas johonkin rapakkoon. Vihdoin pääsimme maantielle Lapinsillan korvaan, josta saattomiehet palasivat takaisin ja me menimme kukin asuntoomme, veljeni ja minä Kantolaan, jossa olimme kouluasuntoa.

Tällä välin oli Lehtiniemessä noussut paha hätä, kun meitä ei pimeän tultuakaan saapunut kirkolle. Lehtiniemestä lähetettiin mies hevosella ajamaan aika kyytiä Antilaan toivossa, että pastorin pojat tavattaisiin sieltä. Lisäksi laitettiin talossa palamaan kynttilöitä joka akkunalle, että valkea näkyisi metsään, sillä lopuksi arvattiin, että me olimme eksyneet. Kun isäni kuuli että poikansa olivat metsässä eksyksissä, lähti hän heti Antilasta ”Ison-Riikan” kanssa meitä etsimään. He ottivat lyhtyyn valkean ja päreitä vielä kainaloon, nousivat suoraan pappilan maalle ja kävelivät sitten metsiä kulkien meitä huudellen, kunnes tulivat Levosta johtavalle tielle, joka vei maantielle Vihriälän kohdalle. Pitkin matkaansa he huutelivat ja kuuntelivat, eikö mistään vastausta kuuluisi, mutta me olimme heistä liian etäällä kuullaksemme mitään ja niin kuulivat he ympärillään vain metsän hiljaisuuden. Iso-Riika palasi maantietä myöten takasin Antilaan, mutta isäni tuli kirkolle Kantolaan ja löysikin suureksi ilokseen eksyksiin joutuneet poikansa jo makaamasta. Kun me kuulimme isämme äänen, menivät meiltä samassa unet ja väsymykset, me puimme nopeasti päällemme ja lähdimme isän perässä juoksemaan kotiin. Äiti oli vähän vihainen ja sanoi, että mitä sinne metsään lähditte. Miksette lähteneet kohta vain kotiin koulusta. Oli mielissään kumminkin, kun sai meidät kotiin, ettemme jääneet metsään yöksi. (Keuru-Pihlajavesi-Multia 16.10.1929)