47. kuukausi jatko-opiskelijana

Kuva: Opinahjon viestintäihminen

Toivottavasti toiseksi viimeinen kuukausi jatko-opiskelijana lähti käyntiin reissulla Opinahjoon, jonka perinteisiin kuuluu väitöskirjan naulaaminen erityiseen lankkuun. Ihan Oikeasti tämän olisi pitänyt tapahtua 10 päivää ennen väitöstä, mutta pitkämatkalaisena neuvottelin seremonian suoritukseen päivän, jolle oli muutakin ohjelmaa eli kaksi seminaaripaperia sekä väitöstilaisuus. Viimeksi mainittua seurasin tietenkin erityisen innokkaasti. Oli myös kiva päästä kerrankin juttelemaan vapaammin muiden jatko-opiskelijoiden kanssa. Jos näitä tilanteita olisi ollut viimeisen neljän vuoden aikana enemmän, fiilikseni Opinahjosta olisivat todennäköisesti olleet positiivisemmat.

Kotiin päästyä palasin myös tutkimuksellisesti kotimaisemiin eli uppouduin Töölön Taipaleeseen ja yritin unohtaa, että lektio oli edelleen kirjoittamatta. Siihen kohdistui sellaiset suorituspaineet, että prokrastinointi jatkui, kunnes vaihtoehtoja ei enää ollut, kuten jo väitöspäivän yhteydessä raportoin. Prokrastinointi kohdistui myös vaatteisiin, joiden sopivuutta tarkistin vasta viikko ennen tilaisuutta. Juhlakenkieni laatikko osoittautui yhdeksi asuntoni pölyisimmistä paikoista, mutta onneksi vain yhden kenkäparin nahka hilseili käsiini. Täysin ehjät ja tarkoitukseen sopivatkin kengät löytyivät.

Kuva: Opinahjon viestintäihminen

Työpäiväkirjani uumenissa olisi ollut kymmeniä sosiaalisesta mediasta tallennettuja neuvoja väitöstilaisuuteen ja siihen valmistautumiseen, mutta ne tulivat vastaan vasta myöhemmin. Muistin sentään Tara Brabazonin videon Let's run a mock oral examination ja totesin, että useimpiin kysymyksiin en olisi osannut vastata. Onneksi vastaväittäjäni valitsi toisenlaisen tyylin.

Loppulausunnossaan hieman kirpaisi näkemys, että tutkimukseni ensisijainen arvo muille tutkijoille on kirjallisuusluettelossa. Pari väitöskirjaansa viimeistelevää tuttavaa ovat kuitenkin vakuuttaneet viittaavansa työhöni, enkä usko, että he tarkoittivat viittaamista kirjallisuusluetteloon. (Onkohan kukaan muuten koskaan viitannut kirjallisuusluettelon sivuihin?)

Roudattuani karonkkavieraiden materiaaliset muistamiset kotiini ja noudettuani postista Veli Pekka Toropaisen muistolahjaksi lähettämän Turun tuomiokapitulille kuuluneen niteen Åbo Underrättelseriä vuodelta 1836 ei enää ollut paljoa väitöskirjahankkeeseen liittyvää tekemistä. Työlistasta löysin toki vielä listan ihmisistä, joille tiedotussähköposti oli lähettämättä, joten nämä lähtivät maailmalle väitöstä seuranneena maanantaina.

Ja vielä kerran piti koskea paholaiseen rakkineeseen nimeltä Sisu. Tutkinnon hakeminen siellä ei tietenkään onnistunut kerralla vaan vaati lisäohjeen pyytämisen.

Ja kirjattakoon muistiin vielä se, että minua haastateltiin tässä kuussa kolmannen kerran elämässäni Hesariin. Kymmenen vuotta sitten olin omakustanteita väsäävä "Hän", neljä vuotta sitten läpiä päähänsä hautamuistomerkistä puhunut tutkijaplanttu ja nyt sitten historian väitöskirjan tehnyt diplomi-insinööri. 

Väitöskirjaani käsitellyt juttu ilmestyi myös printtilehdessä. Tietenkin sellaisena päivänä, jolloin assalla ei ollut ohikulkiessani Hesarin ilmaisjakelijoita. Eli ihan rahalla ostin muistokappaleen.