Satunnaisesti ilmestyvässä savutupien lämmityssarjassa siirrytään 1860-luvulta sata vuotta ajassa taaksepäin. Punataudista huolestuneen Anders Hellantin kirjoituksessa Om byggnings-sättet hos det fattiga folket i Torneå Stad och kringliggande landsbygd kan bidraga till rötfeber och andra sjukdomar, joka julkaistiin Kungliga Vetenskapakademiens Handlingarissa 1774, on karu kuvaus savutuvissa elämisestä Tornion ympäristössä. Peruslaiskana lainaan H. J. Boströmin suomenkielistä esitystä siitä:
Sitä vastoin ei maaseudella ikkunoita ollut, vaan niiden sijaan joka seinällä vähäinen, vetoluukulla varustettu aukko, joka voitiin avata ja sulkea aina sen mukaan tahdottiinko kylmää vai lämmintä, valoa vaiko pimeyttä. Sillä väliin kun uunia aamuilla lämmitettiin, oli huoneessa enimmäkseen pakkasasteita, syystä, että oven, seinäaukot ja kattoreijän täytyi avata saadakseen savun ja hään tuvasta häviämään.
Puolen päivän tienoissa sulettiin kaikki aukot, minkä jälkeen lämpö nousi nousemistaan, kunnes se illalla oli aivan sietämätön, keskiseinällä vähintään 20 astetta- Lämpö oli kaukana tasaisesta, sillä laattialla voi lämpömittari näyttää pakkasasteita, kun lämpö sen sijaan katon alustalla voi nousta 30 asteeseen ja sitä ylemmäksi.
Useimmat asukkaat näissä pirteissä nukkuivat yönsä kylmällä laattialla, ainoastaan vähän olkia tai heiniä alustanaan ja ohut peite päällään. Jollakin aniharvalla saattoi olla vuoteenaan pienet lammasnahkavällyt. Kun lapset ja palvelusväki (joista erittäinkin piiat aina nukkuivat oven suussa) suurimman osan päivästä istuivat vedossa (avonaisesta luukusta tai ikkunasta tulevan ulkoilman ollessa 20-30 astetta kylmää ja sisällä 15-20 lämmintä) ja yöllä nukkuivat melkein pelkällä jääkylmällä lattialla, niin huudahtaa Hellant, täytyyy olla rautainen terveys pysyäkseen sairastumatta.
(Boström, H. J. Anders Hellant. Kaksisatavuotismuisto 1717 30/XI 1917. P[eräpohjolan ja] L[apin] K[otiseutuyhdistykse]n julkaisuja 3. 1918, s. 67)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti