Kirjan toimittajat tuntevat omassakin hyllyssäni olevan Martin Gustavssonin & Yvonne Svanströmin toimittaman oppikirjan Metod. Guide för historiska studier (2018). Viite siihen on superlyhyessä kv-kirjallisuuskatsauksessa, jossa todetaan englanninkielisen kirjallisuuden keskittyvän "usein pikemminkin historian tieteelliseen ominaislaatuun kuin konkreettisiin menetelmiin" (s.7). Loppuviitteessä (2) näistä on erotettu "lähdetyöskentelyä" käsittelevä kirjallisuus, jota Metod edustaa. "Lähdetyöskentelyä" on siis tekstianalyysi, käsitehistoria, diskurssianalyysi, muistitietohistoria, korrelaatio- ja regressioanalyysi, kollektiivibiografia, korrespondenssianalyysi ja tilallinen metodi. Näihin Metod antaa mielestäni mainion käytännönläheiset selostukset, joihin sidotaan myös mahdollisia tutkimuskysymyksiä.
Ruotsalaista rakennetta voisi tietenkin verrata kirjan Avaimia menneisyyteen. Opas historiantutkimuksen menetelmiin ratkaisuihin, mutta jätän varsinaisten lukujen ruodinnan osaavammille ja keskityn toimittajien eli Tuomas Teporan, Mirkka Danielsbackan ja Matti O. Hannikaisen johdantolukuun, jonka voisi kuvitella olevan kolmatta vuotta historian väitöskirjaa tekevän ymmärrettävissä. Ja ellei, niin vikahan on tietenkin vain ja ainoastaan minussa, kuten kaikessa muussakin jatko-opintoihin liittyvässä.
Aina niin ihanien määritelmien pariin päästään sivulla 11. Tutkimusmenetelmä julistetaan metodin synonyymiksi ja molemmat tarkoittavat tapaa tai keinoa tutkimuksen tekemiseksi. Tässä vaiheessa olen vielä kärryillä, vaikka kaipaisin "tutkimuksen tekemisen" granulariteetin rajausta. Sillä onhan kirjastossa käyntikin tutkimusta edistävä "keino".
Mutta ei hätää, seuraavassa virkkeessä pääsemme pidemmälle kuin sekundadoktorandi ylettää. "Tutkimusmenetelmä on siis konkreettinen analyyttinen strategia, jolla tutkimus toteteutetaan." Eli ekvivalenssikorvauksin "Tapa tutkimuksen tekemiseksi on käsinkosketeltava jäsentelevä toimintasuunnitelma."
Onneksi saamme seuraavaksi aitoa konkretiaa eli esimerkkejä historiantutkimuksen metodeista: "esimerkiksi lähdekritiikki, tekstianalyysi ja regressio- tai verkostoanalyysi" (s. 11). Lisäksi "Historian perusmenetelminä voi pitää lähdekritiikkiä, tutkimuskohteen kontekstualisointia ja kirjoitusprosessin aikana tapahtuvaa hermeneuttista tai teoreettista päättelyä." (s. 14)
Mutta onko lähdekritiikki metodi vai ei? "Lähes jokainen tämän teoksen luvuista tarkastelee lähdekritiikkiä yhtenä menetelmänä tai pikemmin analyyttisena strategiana" (s. 11). Siis analyyttinen strategia, joka ei ole konkreettinen, ei ole tutkimusmenetelmä? Tai toisin sanoin: "Lähdekritiikkiä ei ole kuitenkaan ole syytä pitää varsinaisena yksittäisenä menetelmänä vaan osana tutkimusstrategiaa, joka ohjaa tutkimusta, tai menetelmällisenä käsitteenä, jota voi harjoittaa monien eri menetelmien, kuten diskurssianalyysin tai tilastollisten menetelmien, yhteydessä." (s. 15)
Myös kontekstualisointi "on hyvä ymmärtää kaikkeen historiantutkimukseen liittyvänä strategiana" (s. 15).
Eli historiantutkimukselle eivät riitä metodit eikä metodologiakaan (*) vaan tarvitaan myös menetelmällisiä käsitteitä, tutkimusstrategia, analyyttinen strategia ja konkreettinen analyyttinen strategia. Jotka ovat toivottavasti jossain suhteessa toisiinsa, vaikka tämä ei johdantoluvusta selviäkään. Mutta onpahan nyt uutta sanastoa, jolla koristella väikkärin metodilukua. Ohjaajat varmasti ihastuvat, esitarkastajista puhumattakaan.
(*) Hyppäsin metodologian määrittelyn yli. Se "sisältää sekä tutkimuksen menetelmät että niiden taustalla vaikuttavat tietoteoreettiset eli epistemologiset oletukset" (s.11). Kyseessä ei ole sama asia kuin tutkimusote, sillä "niiden määritelmät vaihtelevat" (s. 11-12). Mikä voisi olla selvempää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti