1760-luvulla erinomaiseen kuntoon pantu tila

Anianpellosta raportoitiin 19.1.1765 kirjeellä, joka julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 21.2.1765, lähistöllä uuteen uskoon pannusta talosta. Ensin ei häveäälisesti mainita mitään nimiä, mutta onneksi (ettei tarvi jäädä arvailemaan) aivan lopussa selviää, että kyseessä on Asikkalan Kalkkisissa kapteeni Wadenstjernan tila (eli Iisakkila). Wadenstiernan erinomaisuutta maanviljelijänä selostettiin myös samassa sanomalehdessä vuonna 1761(*). Kukahan on mahtanut Asikkalassa olla kynän varressa?
  *) Kyseinen Utdrag af et bref ifrån Anianpeldo i Asicala Sockn i Tavastland, den 28 Febr julkaistiin sanomalehden Inrikes tidningar peräkkäisissä numeroissa 30.3.1761, 2.4.1761, 6.4.1761, 9.4.1761. Sisältää kuvausta seudun talonpoikienkin tavoista.

Upea suomalainen menestystarina

Internet-tonttujen ja bittiväen ansiosta törmäsin nimeen Hanna Rauta ja älysin varata kirjastosta hänen kirjansa Kalle Antinpoika (1938). Sen luin parissa tunnissa ja nautin joka hetkestä. (Jos joku muu innostuu kokeilemaan, niin lukemista helpottaa, kun muistaa, että hämäläisissä murteissa oli l siinä missä nykyään d.)

Raudan modernilta maistuneen kielen lisäksi kirjassa viehätti maaseudun kuvaus. Se oli erittäin todennäköisesti realistista, sillä kirja kertoi Raudan isästä (1839-1919) ja perustui arvatenkin sekä tämän tarinoihin että Raudan paikallistietouteen. Jonkinlaista tutkimustakin Rauta on ehkä tehnyt muistitiedon aukkojen peittämiseksi. Sillä

"Aikaisemmin nukkuneiden lasten yksilöllisyys, jopa nimetkin, häipyivät unohduksen hämärään, kun nuorin sarja keikkui isän ympärillä. - Oli senkin niminen, ja oli senkin niminen - koetti isä muistella, milloin häneltä kysyttiin entisiä asioita, mutta lastensa lukumäärääkään ei hän tarkoin muistanut eikä muistuttelemalla päässyt siitä selville."

Torppareiden(kin) jälkeläisenä minuun vetosi tietenkin myös Kallen elämänkaari. Lapsuutensa torpasta poisajettu ostaa vanhoilla päivillään ensin samaisen kartanon tyttären kotikartanon ja lopuksi vielä entisen herransakin kartanon. Nousu on tapahtunut velkarahalla, mutta myös armottomalla työllä, jota Rauta kuvaa lähes joka sivulla. Tyylikkäästi, ilman ylisanoja.

Parhaillaan/taas käytävän pakkoruotsi-keskustelun osaksi toinen tekstinäyte Kallen isän selittäessä kartanon lasten kieltä

"Reisumiehelle se olis hyvin tarpeellinen taito, sillä jos se huutelee ihmisille torilla, että tulkaa ostamaan voita, nin ei kukaan käännä päätänsäkkän sinneppäin, mutta jos huuletaan niille että möör, nin herrasväki ryntää siehen oitis ja kauppa käy kuin siimaa. Paras on, että sinäkin aikonaan opettelet sanomaan möör, sillä ilman ruottia ei tässä maalimassa pitkällekkän päästä. Sano nyt möör minun perässäni."

Ilmeisesti Kalle ei muuta ruotsin kielen sanaa oppinut ja kirjoittamisenkin vasta aikuisiällä. Kouluakaan ei käynyt, mutta silti pärjäsi enemmän kuin hienosti. Taloustirehtööriksi asti.

Tyttärensä Hanna puolestaan kiersi koko maailman ja kirjoitti matkastaankin kirjan. Ja poikansa Väinö on luokiteltu talousvaikuttajaksi.

Kuvituksena Daniel Nyblinin mv-valokuva
Sigfrid August Kenäsen maalauksesta Hämeestä (noin 1893)

Hämäläisestä musiikkielämästä ja muita elämäntarinoita

Tapio Riikosen Project Gutenbergiin syöttämä Kaarlo Wesalan 'Waikka kokee, eipä hylkää herra' Tosikuvaus erään kansanlapsen elämän taistelusta (1892) vaikutti ensinäkemältä "tuoreelta löydöltä", mutta googlailu paljasti, että kirjoittaja on saanut Wikipedia-sivun, joka on jopa koristeltu perheensä valokuvalla. Eli mies ja tarinansa lienee tarvittavan verran tunnettu entisestään, mutta muistelmansa ansaitsevat kyllä edes yhden lainausnoston 1860-luvun kohdalta:

Vähän vaihetusta yksitoikkoisessa ja ilottomassa elämässäni sain sittemmin, ollessani noin 10-vuotias, kun rupesin soittamaan virsikanteletta. Sen toi isäni lukkarista lainaksi. Semmoista soittokonetta ei silloin ollut toista koko paikkakunnalla, ja sen soittaminen oli tietysti sitäkin harvinaisempi taito. Ensin opettelihe sillä isäni soittamaan ja minä kohta opin perässä itsestäni, melkein ilman neuvomatta. Pian mielistyin vasta oppimaani yksinkertaiseen taiteeseni niin, että unohdin kaikki entiset lapsuuteni huvit ja vietin kaikki jouto-ajat sävelten maailmassa. Se loi minuun ikäänkun uuden hengen ja kohotti mieltäni aatteellisempiin ajatuksiin. Kun alinomaa istuin soittimeni ääressä, oli siitä sekin hyöty että taisin jonkun ajan perästä soittaa ja laulaa ulkoa melkein kaikki virret Nordlundin koraalikirjan mukaan ynnä sen lisäksi suuren joukon muita lauluja. Korvani sai silloin semmoisen kehityksen ja varmuuden että aikamiehenä saisi vuosikausia uutterasti harjoitella päästäkseen yhtä pitkälle.

Ilmeisesti kansanmiesten elämäkerrat olivat kirjamuotia 1800-lopussa. SKS:n digitoimia ovat:

• Karl Jooseppi Koskinen: Elämän vaiheita (1886) - kirjoittaja oli mylläri Kiukaisten Paneliassa
• Zefanias Suutarla: Suomalaisen talonpojan elämänvaiheet: kertomus tosielämän pohjalla (1898) - rusthollari Rymättylästä
• Aleksander Lindqvist: Huvittava kertomus eli kokemusten koulu. 1 osa (1891) & 2. osa (1891)
• Aatu Koskelainen: Leivän ja seikkailun haussa : hämäläisen mökinpojan tarina (1918)

Onkilahdella koettua

A. W. Lindgrenin kertomus Torpan tyttö (I 1884 ja II 1885) on sijoitettu fiktiiviseen hämäläiseen Onkilahden pitäjään. Kansantapojen kuvaus on tehty niin huolella, että uskoisin Lindgrenin niissä kohdin tukeutuneen todellisuuteen. Wikipedian mukaan hän oli syntynyt Tampereella ja vaikutti samalla suunnalla. Opuksesta Mansikoita ja mustikoita. 4. selviää, että hän on kirjoittanut täällä aiemmin mainitsemani tarinat Vuosien sadoista eli Klaus Götrikkinen ja Erä-Pyhä. Kyseessä siis suomenkielisen historiallisen fiktion merkkimies. Mielellään hänelle attribuoisin myös Maunu Särkilahden piispakaudelle ajoittuvan tarinan Aulanko, joka julkaistiin syksyllä 1863 Hämäläisessä. (Mansikoiden ja mustikoiden ykkösosassa julkaistiin Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen Pohjan-piltti, jota muistaakseni pidetään ensimmäisenä suomenkielisenä historiallisena kirjallisena tarinana.)

Mitä Lindgren sai irti omasta ajastaan? Torpan tyttö alkaa viehättävällä pätkällä, jossa käydän läpi kirkonkellojen erilaisia soittoja ja ilmassa olevaa muutosta, josta esimerkkinä:

[Kansanjuhlissa] pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Myöhemmin on kansanjuhlista pitkä kuvaus. Kansallisuuden lisäksi siellä korostettiin kielikysymystä.

Mutta kaikessa tapauksessa ja näihin pieniin erilaisuuksiin katsoenkin, niin ei heidän mielestänsä muuta Suomessa ollut kuin yksi kieli, se, jota he puhuivat ja kirkossa saarnattiin.

Siis oli varsin turhaa pitää siitä asiasta pitkiä puheita.

Ja jos pohjalaiset, jotka rakennustöissä kävivät ja joskus keväin ja syksyin kulkivat heidän pitäjänsä läpi, puhuivat ruotsia, niin mitä se heihin, Onkiveteläisiin, koski.

Ja kun heille viimein selitettiin, että herrasväkikin puhui ruotsia, niin he vielä enemmän kummastelivat että semmoisista asioista puhetta nostettiin. Eikö herrat ja rouvat ja ryökkinät saaneet keskenänsä puhua mitä kieltä he "lystäsivät." Koskiko se kansaan ollenkaan?

Vaatteista todetaan, että

Onkiveden seurakunnassa oli nimittäin tapa pitää kolmenlaisia vaatteita, nimittäin kirkkovaatteita, joita ei muualla käytetty kuin "kirkossa ja arkussa," pyhävaatteita, jotka muutettiin ylle kirkosta tultua, ja arki vaatteet.

Leikkuussa ja talkoissa oltiin tavallisesti pyhä vaatteissa. Sillä elonleikkuu oli juhla, jossa tapa vaatei enemmän siisteyttä kuin arkipäivinä.

Onkilahdella ei ollut penkkijakoa, mutta erityiset surupenkit:

Ruumiitten saattojoukot asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen, kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

P.S. 1. Toisen fiktiivisen katsauksen maakuntaan tarjoaisi Theodolinda Hahnssonin Haapakallio: idyllin tapainen kuvaelma Hämeenmaasta (1869)

P. S. 2. Anton Wilhelm Lindgrenin faktaksi luokiteltava Kuvaelmia Suomen maakunnista V : Hämeenmaa (1864) on luettavissa Hämeenlinnan kirjaston Lydia-sivustolla.

Artjärveläiset sotilaat hinkuivat naimisiin heinäkuussa 1792

Hämeenlinnan jalkaväkirykmentissä palvellut Simon Glad oli maannut 24.8.1789 Ruotsinsalmen saarella huonossa kunnossa. Epätodennäköistä, että hän olisi siitä selvinnyt, mutta vaimonsa Maria Andersdotter, joka katseli jo Carl Glad -nimisen sotilaan perään, tarvitsi varmuuden siviilisäädystään. Joten alla oleva ilmoitus julkaistiin sanomalehdessä Inrikes tidningar 12.7.1792.

Hiski kertoo Artjärven kirkonkirjoista Simonin ja Marian avioliiton ajankohdaksi 19.12.1779 ja lapsiksi Thomas s. 22.12.1780, Anders s. 22.4.1783 sekä Simon s. 22.8.1785. Simonin kohtalosta saatiin tarvittava selvyys ja Maria vihittiin leskenä Artjärvellä 27.1.1793 avioliittoon Carl Gladin kanssa.

Marian puolesta asian esitti Lapinjärven kirkkoherra (jostain syystä Porvoosta käsin), mutta Anders Leijon hoiti asiaansa itse. Sanomalehdessä Inrikes tidningar julkaistiin 23.7.1792 hänen ilmoituksensa. Siinä Anders selitti haluavansa naimisiin, mutta ei pystynyt esittämään tarvittavia esteettömyystodistuksia. Hän on syntynyt Karjalan Pielisjärvellä (?), palvellut muutaman vuoden Kuopiossa, muuttanut suutarinoppiin Vaasaan, sitten nahkurin oppiin Raumalle ja Turkuun ja lopulta viime sodan aikana Artjärvelle, jossa hänet oli kirjattu Hämeenlinnan jalkaväkirykmenttin Henkikomppaniaan numerolla 117.

Anders kertoi myös morsiamensa nimen ja säädyn, kyseessä oli sotilaan leski Maria Henriksdotter Lule. Lienee sama kuin Hiskin "Ea: Maria Henr:dr: Lull", jonka sulhanen 7.10.1792 Artjärvellä oli "Sold. David Lejon". Mutta onko David Anders? Taitaa olla, sillä "Sold: Anders: Lejon" on Marja Henriksotterin lasten (Helena s. 20.7.1793, Gustaf s. 2.11.1795 ja Maria s. 27.2.1798) isänä. Eli liikkuvaisen elämän jälkeen mies pysyi ainakin viisi vuotta paikallaan.

Perunanviljelystä Suomessa 1803

Inrikes tidningar julkaisi 21.&22.6.1803 Suomen Talousseuran raportin perunanviljelyksen tilasta Suomessa. Seuran toimesta oli perunanviljelysopasta painettu 4700 kappaletta ja jaettu rahvaalle sekä luettu ääneen saarnastuoleista. Opastusta oli annettu muitakin reittejä ja jaettu siemenperunaa erityisesti Turun ja Porin läänissä. Mouhijärvellä oli alle 50 tynnyrin tuotannosta vuonna 1797 päästy jo 800:aan. Hämeen ja Uudenmaan kehityksestä noteerattiin Pälkäne, jossa perunaa tuotettiin jo niin paljon, että sitä riitti eläinten rehuksi.

Mäntsälässä oli laitettu peltoon 255 tynnyriä ja 15 kappaa ja nostettu 2312 tynnyriä perunaa. Yksittäisistä viljelijöistä saivat suurimman sadon sihteeri ja kapteeni Furuhjelm Urjalassa kertoimella 22 ja 20 sekä Nordgren Tammelasta kertoimella 21.

Kymeenläänistä raportti nostaa esiin tietenkin Asikkalan, jossa Laurellin toimesta perunanviljelyä kehitettiin jo 40 vuotta aikaisemmin. Tieto ja taito ei sieltä kuitenkaan ollut levinnyt Sysmään, Mikkeliin ja Iittiin, jossa valitustyötä oli edelleen tehtävänä. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, jossa rahvas ei ollut viljelyä suuremmalti omaksunut.

Oulun läänissä alkoi jo ilmastokin olla esteenä, Kuusamossa ei yksikään rahvaan edustaja ollut kylvänyt perunaa. Läänin sankariksi nostettiin Salosta (Saloinen) talonpoika Anders Persson Heikkilä, joka oli 6-7 tynnyrin kylvöstä saanut 60-70 tynnyriä perunaa ja edellisenä syksynä jopa 80.

Karhunkaataja ja muuta metsästyksestä

Sarjassa kuvia miehistä, joista en ole koskaan kuullut mitään: Eero Heinäkangas. Kuva on Land och Stad- lehden numerosta 21.01.1891, jossa on hauholaisesta miehestä myös juttu. Juttua löytyy myös Kansallisbiografiastamme, karhun kaataminen ei ole mikään pikkuasia.

Heinäkankaaseen törmäsin myös Tapio Riikosen Gutenberg-sivustolle toimittamassa Onni Wetterhoffin suomeksi käännetyssä kirjassa Saloilta ja vesiltä I-II. Metsästys- ja pyyntiretkiä. Sen ensimmäinen osa on nimenomaan omistettu aiheelle "Eero Juhani Heinäkangas ja hänen karhumajansa Hämeessä". Toisessa osassa otsikot "Onkimaretki Kankaisten järvelle", "Puutis'en ilvesajo joulujuhlina 1882", "Kokko-Kustaa", "E. Doll'in hylkeenpyyntiretket Liivinmaan rannikoilla" ja
"H. Molanderin metsästysretki vainukoirilla Hirvimäen pitäjäässä".

Wetterhoff ei ollut metsästänyt Heinäkankaan kanssa vaan käynyt haastattelemassa häntä 87-vuotiaana. Into petojen tappoon saattoi olla lapsuuden perua, sillä siitä kerrotaan

Kylän karjaa kaitsi hän jo 7 vuoden ikäisenä yhdessä erään häntä vähän vanhemman naapurinpojan kanssa. Usein viipyi hän viikkoja yöt ja päivät läpeensä kylän hiehokarjan kanssa noissa laajoissa iänikuisissa havumetsissä. Uutteraan puhaltelivat pienet paimenet tuohitorvihinsa, siten karjasta ulohtaalla pitääkseen petoeläimiä, joita siihen aikaan oli paljoa runsaammin kuin nyt ja jotka useinkin köyhille asukkaille tuottivat kurjuutta ja nälkää, kun ne saaliikseen veivät joko ainoan hevosen, lehmän tai koko lammaslauman. Suurinta vahinkoa saattoivat sudet; vaan muutamina vuosina tekivät karhutkin pahoja veritöitä seuduilla.

Heinäkankaan nimellä Google-haku tuotti esiin Pirjo Ilvesviidan väitöskirjan Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka 1865-1993. Sen luvusta 3.1 löytyy vähän aikaa sitten kaipaamani yhteenveto metsästyslainsäädännöstä. Kristofferin maanlaissa oli Suomessa saatu erioikeus metsäkauriin ja hirven metsästykseen, joka valtakunnan rintamailla oli varattu aatelille ja kuninkaalle. Metsästyssäännöt 1647 ja 1664 täydensivät maanlakia, Ilvesviidan tekstillä

Sisällöltään suuresti toisiaan muistuttavat säännöt mahdollistivat ritaristolle ja aatelistolle erioikeudet metsästyksen harjoittamiseen. Hirven, peuran ja metsäkauriin metsästysoikeus siirtyi em. säätyjen oikeudeksi. Suomen asema jäi ennalleen: suurriistan metsästyksessä maanlakien määräykset olivat edelleen voimassa. Muilla kuin aatelistolla ja ritaristolla sitä vastoin ei ollut oikeutta pyydystää teertä, metsoa, joutsenta, metsähanhea, sorsia ja jäniksiä. [...] Aatelitonta luokkaa koski kuitenkin poikkeus - ellei erityistä syytä kieltoon ollut - pyydystää omilla maillaan lintuja ja jäniksiä ansoilla, mutta ampuminen pidätettiin ylempien luokkien etuoikeudeksi. Tätä säännöstä ei kuitenkaan ollut enää vuoden 1664 laissa. [...] Vuoden 1664 asetus oli voimassa koko 1700-luvun ajan, vaikka sen määräyksiä pienriistan suhteen tuskin noudatettiin Suomessa. Vuonna 1734 säädetty valtakunnan laki ei tuonut juuri mitään uutta aikaisempiin säännöksiin. "

Ja vuoden 1734 lain rakennuskaaren XXIII luku alkaa

1.§. Carhun, suden, ilwexen, ketun, näädän, saucon, majawan, hylken, ja muita wahingollisia eläwiä, nijn myös cotcan, haucan, hyypiän, cockolinnun, ja muita raatelewia linduja, mahta joca mies syytöinnä ambua, eli satimilla käsittää, ja ne pitää.

Ilvesviita toteaa "Muilta osin laki noudatteli aikaisemman lain säännöksiä.", mutta minä en löydä pupuja enkä joutsenia mistään pykälästä. Joku lukutaitoisempi voisi auttaa?

Lahteen... (ja ympäristöön)

XII Suomalaiset historiapäivät Asikkalassa ja Lahdessa käynnistyvät huomenna. Itse ehdin mukaan vasta lauantaina (jollen silloin vaihteen vuoksi sairastu) , mutta lämmittelyn nimessä linkkivaraston purkua.

Aluksi vaikka tutkittua tietoa:

Pehr Adrian Gadd: Om Hollola socken (1792)
Pehr Adrian Gadd: Om Sysmä socken (1792)
Pehr Adrian Gadd: Om Nyland och Tavastehus län (1789)
Henricus Hassel: De Tavastia (1748)

Vasemmalla Hämäläinen talvivaatteissaan vuodelta 1831. Lisää tietoa paikallisesta vaatetuksesta löytynee kirjasta Finska folkdrägter. Suomenmaan kansanpukuja. I. Tavastland. Hämeenmaa

Paikalliseen ajatteluun voisi totutella lukemalla Gustaf Adolf Hemanin kertomukset Kaksi tolppaa & Pohjalais-Maija:

— Mitähän tästä peräksi tullee? virkki mies eräänä sunnuntai-aamuna, ottaen tervatut, paksuanturaiset tallukkaansa piittahirreltä ja sovittaen niitä jalkaansa.
— Tuomaan päivästä ylössanomus, Maarian päivästä pois, vastasi vaimo.
— Niin, kyllähän se niin on, mutta suo siellä, vetelä täällä, ei kuivaa kussaan.

Asiallisempia tekstejä Päijät-Hämeen historiasta löytyy Lahden kaupunginkirjaston sivulle linkitettynä.

Digitoituja vanhoja karttoja Hämeestä ja rajamailtaan:

• Karta öfver en del af Nyland och Tavastland, från Hangö till Vuohijärvi (1800)
• Charta öfver gränsskilnaden mellan Tavastehus och Kymenegårds läner ifrån Kiältis till Naulasari råställe och vidare till Pyhäväsi sjön. Afmätt år 1748
• Charta öfwer en del af Tawastland samt Heinola capell i Savolax och Itis sockn i Kymmenegårds lähner (1700)
• Geografisk Charta öfver Hattula socken belägen i Tavastehus län (1800)
  
• Finlande septentr:le, et merid:le, Nylande, et Tavastehus (1666)

Norjalaisessa DigitaltMuseumissa oli jostain syystä runsas tusina valokuvaa Tottijärveltä.

Alla Metsämaa Hauhossa Hämeessä Hjalmar Munsterhjelmin maalauksen mukaan kaiverrettuna

Hämäläinen talonpoika

Olipa kerran Hämeessä talonpoika, joka tapasi murhata matkaajia, eksyneitä muukalaisia.

Kerran hänen talossaan yöpyi mies, joka oli matkalla ostamaa siemeniä. Hänen makuupaikakseen osoitettiin sänky, jossa nukkui myös talonpojan poika. Poika nukahti seinän puolelle.

Ennen asettumistaan matkaaja päättää käydä tarkistamassa hevosensa. Palattuaan hän huomaa pojan kierähtäneen sängyn laidalle, joten matkaaja asettuu seinän viereen.

Keskellä yötä talonpoika tulee hiljaa huoneeseen ja lyö kirveensä sängyn laidalla makaavan kalloon. Hän kuuluttaa sitten pojalleen, että työ on tehty ja heittää kirveen lattialle.

Matkaaja loikkaa ylös sängystä, saa kiinni kirveestä ja arvostelee isäntää ankarasti oman poikansa surmaamisesta. Talonpoika sitten pidätettiin, tuomittiin ja teilattiin.

Näin kertoo Carl von Linné Nemesis Divina -kokoelmassaan Jumalan syntisille jakamista tuomioista. Linnén tarinat olivat pääsääntöisesti totuuteen perustuvia. Käsikirjoitukset englanniksi toimittanut M. J. Petry ei ole onnistunut jäljittämään tämän tarinan henkilöitä, mutta arvelee murhan tapahtuneen 1700-luvun alussa.

Faarit ja muorit palaavat

Taannoin kokemani riemu Suuren adressin äärellä on nyt levinnyt sukututkijoiden keskuuteen isommalla volyymillä. Titteleitä ihmetellään ja nimien mukana oloa tai niiden puuttumista. Tämän on aiheuttanut se, että Adressi on nyt osa Digitaaliarkistoa. Erinomainen lisä, joka toisin kuin monet muut, joista olen täällä valittanut (ja tulen valittamaan lisää), on helposti selattavissa pitäjittäin.

Niinpä läpikäymään aikasemmin tutkimatta jäänyttä Asikkalaa. Syrjäkylällä asuneet esivanhempani tuskin osuivat kerääjien eteen... Täällä näkyy ilmiö "puumerkki kirjoitustaidottoman merkkinä", josta oli maininta Kokemäen perinnetiedossa, mutta ao. sivuilla ei silmiini osunut yhtään esimerkkiä. ... Yksi tuttu nimi sentään, vaarin muistelmissaan mainitsema kansakoulunopettaja Olli Pajari... ja sitten vino pino Ilmavaltoja, jotka esittelevät itsensä lampuodeiksi, mikä on erittäin mielenkiintoista. (Kuin myös se, että neljäs kirjain on jokaisessa A.) Miksikähän tämä unohtui tarkistaa Ilmavalta-kirjaa tehdessä? Siksi ettei kaikkea voi muistaa?

Mainitsin ohimennen tästä Digitaaliarkiston lisäyksestä tuttavalle, joka vastasi "Hyvä että pidät minut ajantasalla aineistosta." Moista tehtävää ilman telepaattisia taitoja on haastavaa hoitaa. Linkitän tänne minkä ehdin, olen alkanut kontribuoida Agricola-keskusteluihin ja lähettelen yksityisviestejä, kun kuvittelen tietäväni mikä jotakuta voisi erityisesti hyödyttää... No, jollen haluaisi esiintyä tietotoimistona, jättäisin nämä tekemättä.

Ei (digitoidun) aineiston hyödyntämisessä voi kuin yrittää parhaansa. Ja yrittää pysyä ajantasalla, mikä ei ehkä ole historian tutkijoille ominaisinta aluetta. Viime vuoden lopulla minulle kerrottiin yksityisviestissä "Kävin esim. Kansallisarkiston digitaalisen tiedon seminaarissa, ja leuka loksahti kuunnellessa HY:n historian laitosten edustajien käsityksiä digitoinnista, "yleisin käsitys meidän henkilökuntamme keskuudessa on, että se on jostain dokumentista digikameralla otettu kuva"."

Ilmavallanniemestä

Lukuisia kommentteja (tosin vain kahdelta henkilöltä (korjaus: kolmelta, plus minä)) keräänneen Ilmavalta-tekstin kunniaksi lyhennelmä kirjani Ilmavallaksi ja Ilmavaltana ensimmäisestä luvusta. Lähdeviitteet jätetty pois samoin kuin torpparilistaus ja tiedot Urajärven kartanon omistajista.

Ilmavalta nimenä muistuttaa kantasuomalaiseksi kutsuttuja henkilönimiä kuten Hyvälempi, Ikäpäivä ja Lempivalta. Sekä ilma että valta esiintyvät näiden nimen osina. Joidenkin tutkijoiden mukaan nimityyppi on lainaa germaaneilta, joko viikinkiajalta tai jopa kauempaa, pronssikaudelta.

Henkilönimi on jossain vaiheessa sitten tarttunut niemeen Ruotsalaisen Rutalahden itäpuolella. Kansanomainen selitys nimelle on, että Ruotsalaisen selältä tuulet ovat joka suunnasta osuneet niemeen.

Asikkalan seurakunnan kirjanpidossa Ilmavalta esiintyy ensimmäisen kerran rippikirjassa 1780-1789, silloin torpan nimenä (ja kirjoitusasussa Ilmavalda). Aikakautena perustettiin Asikkalassa paljon torppia, Urajärven kylässä oli ollut vuonna 1771 vain yksi torppa, mutta jo 1791 niitä oli 13 kappaletta.

Ensimmäisen torpparin, Joonas Juhanpojan mukaan torppaa kutsuttiin myös Joonaksen torpaksi ja niemeäkin vielä paljon myöhemmin rinnakkaisnimellä Juonaksenkärki. Rippikirjasta löytyy "Ilmavalda tp.” toiseltakin sivulta, eli torppia oli lähes alusta alkaen kaksi, ja molemmilla sama nimi – selkeyden vuoksi.

Käytettävissä ei ole varmaa tietoa siitä oliko torppareilla käytössään koko niemi, enemmän vai vaan osa. Epäselvää on myös se olivatko torpat alusta alkaen Niemelän säterirusthollin (eli n.s. Urajärven kartanon) torppia, vai muodollisesti Uunilan tilan, joka tosin oli tässä vaiheessa jo Niemelän augmenttitila.

Ilmavallan torppareista tuli henkikirjan mukaan 1900-luvun alkuun mennessä Uunilan tilan vuokraajia. Uunilan tilaan kuului Ilmavallan niemen lisäksi kotipalsta noin 10 kilometriä kaakkoon, Asikkalan puolella Nastolan ja Heinolan rajakulmassa.

Von Heidemanien sisarusten kuoltua Uunila (Rekisterinumero 6) jäi muun omaisuuden ohessa monilukuiselle perikunnalle. Perikunta myi 2 osaa tilasta 16.12.1918 päivätyillä kauppakirjoilla. Torppari Juho Kustaa Heinonen lunasti noin 18 hehtaaria Uunelan kotipalstasta. Tästä tuli Ylä-Tervala niminen tila (Rekisterinumero 6:1). Majuri Aarne Uimonen ja lakitieteen tohtori Heimo Helminen ostivat ”Uunelan perintörustitilasta RN:o 6 Ryytlahti-nimisen, lohkomissuunnitelmassa numerolla 37 varustetun, Ilmevaltanimisen lohkomissuunnitelmassa numerolla 38 ja Ilmevallanniemi nimisen lohkomissuunnitelmassa numerolla 41 varustetun sekä noin 1 ha suuruisen suuruisen mutasuopalstan”. Yhteensä tämä oli 115,5 hehtaaria. Torpparisopimuksista todettiin kauppakirjassa ”Ilmevallan nykyisten torpparien kontrahdit torpparialueista pysytetään siinä voimassa kuin laki niille myöntää”.

Kauppakirjaa tehtiin jälleen 29.10.1919. Silloin Uimonen ja Helminen myivät edellä kuvatusta Ilmevallan tilasta (Rekisterinumero 6:2) ”torppareille Aarne Ilmevallalle ja Petter Ilmevallalle yhteisesti 80 ha suuruisen maakappaleen Taipaleen puoleisesta rajasta alkaen, pohjoiseen sekä Ruotsalaisjärvestä Ryytlahteen vedettävän suoran linjan eteläpuolella”. Samassa kauppakirjassa Petter Ilmevalta ja J. K. Ilmevalta luopuvat torpparioikeuksistaan vuokraamiinsa Ilmevallan torppiin ja vaatimuksistaan tai oikeuksistaan Niemelän, Uunilan ja Ilmevallan talojen muihin maihin. J. K. Ilmevalta on ilmeisesti Juha Erkinpojan poika, Aarne Ilmavallan setä, Juho Kustaa.

Maanmittaustoimenpitein erotettiin 21.2.1922 niemen kärkeen Uimoselle ja Helmiselle jäänyt Ilmevallanniemi (Rekisterinumero 6:4) ja uusien tilallisten Ilmevalta (Rekisterinumero 6:5). Jälkimmäinen jaettiin kahtia 4.8.1927 ja näin syntyi Aarne Ilmevallan omistama Ilmevalta (Rekisterinumero 6:8) ja Petter Ilmevallan Uusitalo (Rekisterinumero 6:9).

Jälkimmäistä jakoa aloitettaessa 19.10.1922 Petter Ilmevalta pyysi rajaa piirrettäväksi talojen rakennusten väliin. Toimitusmiehet totesivat, ettei raja mitenkään voi mutkitella kaikkien rakennusten välitse; nämä olivat niin lomittain. Tässä vaiheessa Ilmevallanniemi kuului jo Petter Ilmevallalle ja ehdotettiin, että Petterin talo siirrettäisiin pohjoiseen päin. Petter ei ollut tähän suostuvainen ja Aarne ei halunnut osallistua muuttokustannuksiin. Asia siirtyi maanjako-oikeuden ratkaistavaksi.

Jakoa jatkettiin vasta 29.7.1926, toimitusmiesten ehdotuksen mukaisesti. Muuttokustannuksia ja tienrakennusta tuli maksettavaksi 25 535 markkaa. Tästä anottiin kolmannesta avustuksena valtiolta ja kummallekin jääviin osiin valtion lainaa kymmenen vuoden maksuajalla.

Kesää Asikkalassa

Sanomalehtiarkistoon tulee tuoreempaa tavaraa ilmeisesti koko ajan lisää, joten täytyy toisinaan kokeilla vanhoja tutkimuskohteita uudelleen. Hakusana Ilmavalta löysi Päivälehdestä 31.7.1900 nimimerkki L.V:n kirjoituksen Kesätyömailta, joka vaikuttaa tosiperäiseltä, vaikka en tiedäkään kummasta Ilmavallasta olisi poika lyseoon asti lähetetty. Iltakoulu käsitteenä minulle uusi. Pitkänpuoleinen ote tekstistä:

Sattui eräänä päivänä kotiini tulemaan sunnuntaikoulun opettaja Ruotsalaisen rannoilta.
Puhuttiin asioista ja minä viimein kysyin:
- Onkos teillä Rutalahdella iltakoulua?
- Ei ole koska ei ole opettajaa.
Mietittiin eikö sillä kulmalla tosiaankaan olisi opettajaa ja tultiin siihen, että sunnuntaikoulun opettaja, ryhtyisi myöskin iltakoulun opettajaksi, pidettyään aina oman koulunsa aamupäivällä. Iltakoulun hän alkaisi ja lopettaisi rukouksella ja olisi läsnä muutenkin, vaikka jättäisikin varsinaisen laskemisen ja kirjoituksen opetuksen Ilmavallan pojalle, joka oli käynyt neljä luokkaa lyseota. - Sunnuntaikoulun opettajan kautta antaisivat ihmiset arvoa koululle ja katsoisivat sitä vakavaksi, tuumimme me.
- Ei siis muuta kuin, että alotatte, sanoin tämän jälkeen.
- Tulkaa te koulua alkuunpanemaan ja jakamaan kullekin oppilaalle sopivaa kirjoittamista ja laskemista, me sitten jatkamme, sanoi hän.
- Miksen minä tulisi, jos vaan tarvitaan. - Ensi sunnuntaina kello neljä iltapäivällä olen teillä. Ilmoittakaa ihmisille,että tietävät tulla.
Ja juhannuksen edellisenä sunnuntaina oli kaunis, auringonpaisteinen pyhäpäivä.
Läksin jo aamulla liikkeelle, jotta ehtisin käydä torpissa ja taloissa pyytämässä ihmisiä kouluun.
- Laittakaapas tekin poikanne iltakouluun, sanoin eräälle ukolle, joka tuli vastaani tiellä. - Siellä oppii laskemaan ja kirjottamaan.
- Ei hän sitä tarvitse - Meidän pojasta taitaa jo ilmankin tulla herra, sillä hän osaa kirjoittaa ja tekee niin viinin kirjotuksen, ettei sitä osaa kaikki lukeakaan. - Näin ilmaisi ukko mielensä kirjoiuksen suhteen.
Puolen tuntia piti selittää, ennenkuin sain ukon ymmärtämään, mitkä seikat ne ovat, joika tekevät kirjotuksen hyväksi eivätkä vaan pienet kirjaimet.
Tultuaan selville iltakoulun tarkoituksesta lupasi ukko poikineen tulla kouluun.
Perille tultuani oli jo montakymmentä nuorta ja vanhaa sunnuntaikoulun opettajan kutsumina talossa odottamassa. Tiesin, kenen ansio oli että ihmisiä tuli.
- Tästä puoleen otan aina selon, kehen minkinlaisissa asioissa paikkakunnalla luotetaan. Hänen kannatuksellaan on sitten hyvä alkaa ajattelin.
- Ettekös pelkää tulevan itsellenne ja emännällenne häiriötä, jos iltakoulu pidetään talossanne. Kokoontuu paljon vieraita, joille tekee mieli tarjotaksenne - Voi tulla ajan ja tavaran hukka, sanoin isännälle.
- Me emme ota asiata siltä kannalta. Meillä on aina varma kokouspaikka. Me ajattelemme, etteivät vieraat mitään ota, jos eivät annakaan vasten meidän tahtoamme. Ja töillemme me menemme, jos ne vaativat, vastasi isäntä - ja vieraat poistuivat myöskin ajallaan.
Olin mieleissäni, että tämä isäntä otti näin asian. Monta kertaa olivat emännät tai isännät keksineet kaikellaisia verukkeita, kosk' eivät tohtineet taloonsa iltakoulua ottaa, syystä että pelkäsivät täytyvänsä vieraille tarjota ja tavaraansa kuluttaa.
Jos tästä lähin menen jonnekin iltakoulua pyytämään, kerron aina, mitä tämä isäntä lausui, päätin itsekseni - niin totta lupaavat huoneensa.
Helppo oli itse koulun alkuun paneminen. Puhuttiin ja selvitettiin asiata ja senjälkeen kirjoitettiin kouluun neljäkymmentä oppilasta.

Milloin pidetään häät?

Kesälomalukemistooni osui Elias Lönnrotin raportti vuonna 1828 Hirvensalmesta:

Täällä kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmin neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki yht’aikaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata antaa ne oikein takaisin kunkin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, taikka hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama.

Ajattelin tehdä vähän data eksploraatiota, mutta muistin seurakunnan väärin, joten kannoin kirjaston koneelta kotiin Hirvensalmen sijaan Mäntyharjun tiedot. Verrokeiksi otin oman tutkimukseni pääpitäjiä eli Asikkalan, joka on melko lähellä edellä mainittuja, sekä Kokemäen ja Vetelin. Otin mukaan vuosien 1816-1845 vihkimiset jättäen pois muutamia, joissa päivämäärä oli epätäydellinen. Jakamalla häät kalenteriviikoille näkyy vuodenvaihteen piikki sekä Mäntyharjussa ja Asikkalassa selvästi.

Silmämääräisesti Mäntyharjussa oli yksi iso keväthääpäivä vuosittain, mutta tämä ei osunut läheskään aina laskemaani helluntaihin. Taulukkolaskentaohjelmani ei välttämättä ollut synkassa suomalaisen 1800-luvun kalenterin kanssa? Joulupyhät oli helpompi poimia esiin ja tapaninpäivä oli selvästi vuoden suosituin ajankohta – viidennes kaikista häistä.

Kaikissa tutkimissani seurakunnissa sunnuntai on selvästi suosituin vihkipäivä.

Poikkeuksen tekee Kokemäki, jossa on samansuuruiset piikit myös tiistain ja torstain kohdalla. Kun järjestin vihkimerkinnät ensin viikonpäivän ja sitten sulhasen mukaan, näkyi selvästi, että talolliset vihittiin juuri tiistaisin ja torstaisin. Sunnuntain massassa heitä oli vain muutama. Tämä selittyy sillä, että Kokemäellä talolliset pitivät häänsä (morsiamen) kotona. Sunnuntaihäät kirkossa taas sopivat "kodittomille" pareille, eli palkollisille. (Tarkempaa analyysiä voisi tehdä erottelemalla ja ryhmitelemällä titteleitä, mutta jätetään kotitehtäväksi kiinnostuneille. Samoin kuin muut paikkakunnat.)

Vaihteeksi Asikkalan Urajärvelle

Lukaisin lauantaina vihdoin Elisabet Ahon Urajärvi-sarjan ensimmäisen osan Valkea kuin uni. Meni yhtä sujuvasti kuin kaksi myöhempää Lilly ja Kartanon tiellä. Lemppariksi jää Kartanon tiellä, jossa on eniten kartanon ulkopuolista elämää, joka oli omille esivanhemmilleni läheisempää.

Isoisäni suku viljeli yhtä Urajärven kartanon torppaa. Näitä torppareita selvitellessäni sain raapia päätä erinäisiä kertoja. Miksi yhdellä kartanolla oli kaksi Ilmavalta-nimistä torppaa ilman, että sadassa vuodessa joku olisi keksinyt jotain erottavaa määrettä? Miksi 1900-luvun alun kauppakirjoissa esiintyi muoto Ilmevalta kun torpista muodostuneiden tilojen haltijat valitsivat sukunimet Ilmivalta ja Ilmavalta?

Ilmavaltaan torppariksi tulleen esi-isän lähtöpaikkaa en koskaan löytynyt. En yrittänyt niin tosissani, että olisin haravoinut tuomiokirjoja, enkä loppujen lopuksi pääsyt edes käsiksi kartanon järjestämättömään arkistoon, joka on Museoviraston syövereissä. Mutta kävin viime kesänä sentään Urajärven kartanomuseossa. Siitä löytyy lisää tietoa Päijät-Hämeen museosivuilta sekä Museoviraston sivuilta.

Jos omat juuret vievät Urajärven torppiin kannattaa ehdottomasti tutustustua E.A. Virtasen pitkään artikkeliin Urajärven kartanon torppien verot ja veronmaksutavat, joka on julkaistu Suomen museo -lehdessä vuonna 1930. Valitettavasti siitä puuttuu yksityiskohtaiset tiedot lähteistä, enkä onnistunut jäljittämään mahdollista Virtasen yksityisarkistoa. Isoisäni muisti myös, että rakennuksia olisi joku piirtänyt hänen lapsuudessaan. Näitäkään en ole toistaiseksi löytänyt.

Uskoisiko uutiseen?

Sanomia Turusta kertoi 19.6.1874:

Saita akka. Muutamia viikkoja takaperin kuoli Halkomäen torpassa Paakkolan kylässä Asikkalan pitäjässä vanha vaimo, jolla luultiin olevan vähäisiä säästöjä, vaikka hän aina sanoi olevansan kurjan köyhä. Hän tuskin raatsi syödä huonointakaan ruokaa ja hänen vaatteensa olivat niin repaleiset, ettei kerjäläinenkään olisi tahtonut niitä käyttää. Auttavaisuus ei ollut akan avuja; jos häneltä tahdottiin lainata langan-päätä tai vähän jauhoja puolivalmiiseen taikinaan taikka muuta sellaista, huokaili ja puhkaili hän tuskissaan ja valitti ettei hänellä mitään ollut: ”hän tuskin taisi verhota kurjaa ruumistaan!” Kun hän oli kuollut, löydettiin kuitenkin hänen aitassaan, jossa hän kävi ainoastaan hämärässä tai yöllä ja jonka avainta hän tarkimmalla huolella säilytti, useita tynnyrejä vanhoja jyviä, jotka katon vuotamisen kautta olivat jotenkin pilaantuneet, suuret joukot pahentunutta voita ja lihaa, talia, 7 isoa heinäkoria, jotka olivat täynnä villoja, suuret määrät villa- ja pellais-lankaa, jota rotat ja koi oli osaksi turmelleet, palttinaa y. m. Vielä löydettiin seinä-raoista ja muista piilopaikoista useita kymmeniä hopea- ja vaskirahoja, vanhoja hopearuplia ja pienempiä rahoja, sekä vanhoja Ruotsin taalarin seteleitä. Pankkoruplan seteleitä löydettiin ”puoli pytyllinen”, mutta niitä olivat rotat syöneet aivan rikki taikka olivat ne muutoin revenneet ja murentuneet pieniin palasiin. Puoli tuntia ennen kuolemaansa ilmoitti akka että hän oli voinut säästää sen verran kuin hänen puetukseensa tarvittiin sekä että siihen tarvittava valkea palttina säilytettiin hänen arkussaan tuvassa. Nämä olivat hänen viimeiset sanansa elämässä.

Uutinen oli käännetty Hufvudstadsbladetista, jossa se oli julkaistu 6.6.1874 ja ajoitettu tapahtuneeksi ”muutamia viikkoja sitten” . Mielenkiintoinen tarina ja lukuisat yksityiskohdat herättivät minussa mielikuvan ”urbaanista legendasta.” Asikkalan rippikirjasta kuolinvuoden kohdalta en löytänyt Hirsimäen torppaa Paakkolan kylästä. Haudattujen listassa vuonna 1874 lähimpänä oli 2.5. kuollut 72-vuotias torpparin leski Maria Kaarlentytär Niinimäen torpasta Paakkolan kylästä. Torpilla voi hyvin olla rinnakkaisnimiä, joten ehkä sittenkin…

Tositarinoita Asikkalan historiasta löytyy Lauri Murasen sivuilta. Hän on julkaissut myös kirjoja; viime kesänä näin enollani tuoreen sisävesilaivakirjan, joka oli todella kaunis ja informatiivisen oloinen.

TMA:ssa käymässä

Kokemäen kartanon arkistoon tutustuminen olisi periaatteessa voinut odottaa maaliskuun talvilomaan, mutta tuli tänään (lähes) tehtyä lauantai-aukiolon puitteissa. Mukana oli varatehtävää siltä varalta, että etätilaus ei olisikaan onnistunut tai että materiaali olisi tullut lyhyessä ajassa katsottua, mutta nämä jäivät odottamaan seuraavaa käyntiä.

Parempi olisi tietenkin ollut, että arkistokansioita olisi ollut enemmän. Ainokaisessa oli varsin sekalaista paperia, enimmäkseen erilaisia oikeuspöytäkirjojen kopioita. Tilikirjoja olisi voinut lukea ja analysoida viikkoja, mutta apua torppien tietojen keruuseen löytyi niukasti. Kartanon palkollisista kiinnostuneet voisivat tilikirjoista kerätä hyvin yksityiskohtaiset tiedot maksetuista palkoista.

Harmittaa etten viime keväänä päässyt Asikkalan Urajärven kartanoon käsiksi. Tosin siinä taas kuulemma on enemmän kartanonväen henkilökohtaisia kirjeitä eikä välttämättä mitään isoisäni torppariesivanhemmista.