Pysähdys Mukkulassa

Tutustuttuani kahteen Lahden museoon vaelsin kaupungin ulkopuolelle, josta olin varannut majoituksen Mukkulan kartanosta. Ilokseni sain huoneen ihan päärakennuksesta.

En ollut tutustunut paikan historiaan etukäteen. Vasta kotiin päästyä luin hotellinpyörittäjän version, jossa oikean asian puutteessa ei seikkaile tavallinen kummitus vaan "mystinen kummitus". Päärakennuksen annetaan ymmärtää olevan joiltain osin 1700-luvulta.

Sukutilakirjaan 1930-luvun alussa ilmoitettujen tietojen mukaan Mukkulan osti perinnöksi vuonna 1763 Hollolan kirkkoherra Jacob Krook. Häneltä se jäi vävylleen kapteeni Arndt Johan von Hausenille, jonka omistus ylioppilasmatrikkelin mukaan alkoi 1795. Jäi siis melko lyhyeksi, sillä von Hausen kuoli tammikuussa 1810. Hotellisivun mukaan tällä välillä "Kartanon päärakennuksesta kasvoi von Hausenin omistuksessa juhlallinen keisarityylin edustaja, jonka puutarhaa hallitsivat komeat tammet ja englantilainen maisemallisuus."

Tullilehti 5/1939

Voi olla, että samannimiset isä ja poika ovat sekoittuneet. Nuorempi Arndt Johan von Hausen teki virkauraa ja muutti Mukkulaan vuonna 1843. Hän eli lokakuuhun 1865. Tuolloin Mukkulassa olivat kirjoilla leskensä Maria Wilhelmina Edelheim (s. 27.2.1805) ja lapset Maria Charlotta (s. 3.1.1829) sekä Arndt Wilhelm (s. 18.12.1835). Maria Charlotta ja äitinsä siirsivät kirjansa Helsinkiin seuraavana vuonna, mutta palasivat Hollolan kirkonkirjoihin vuonna 1871. (Hollola RK 1861-1870, 357; 1871-1880, 414)

HD 16.11.1885

Ennen kuin Maria Charlotta von Hausen äitinsä kuoltua muutti uudelleen virallisesti Helsinkiin vuonna 1887, häntä tituleerattiin Mukkulan omistajaksi. (Morgonbladet 3.7.1880; Hollola RK 1880-1889, 414). Suomen kahdeksannessa yleisessä maatalousnäyttelyssä hänet palkittiin suolaamattomasta makeakermaisesta meijerivoistaan eli ainakin hän välitti palkata osaavan meijerikön (US 1.9.1881).

Vuosisadan viimeisessä rippikirjassa isäntänä on Karl William Arndt von Hausen (s. 22.3.1860 Helsinki), Arndt Johan nuoremman pojanpoika (Hollolan RK 1890-1899, 329).

Isänyytensä varhaisvuosina Jyränkö uutisoi 24.1.1893: "Eilen illalla k:lp 7 aikaan syttyi Lahden kappalasta noin pari kilometriä oleva Mukkulan kartano tuleen ja oli parin tunnin kuluttua palanut tuo komea rakennus aivan maan tasalle. Syytä tulen syttymiseen ei varmuudella tiedetä." Päivälehdessä ei hätäilty ja 26.1.1893 kerrottiin palaneeksi vain kaksi vuotta vanha "kaksinkertainen työväen asunto, jossa samassa rakennuksessa oli myös kartanon pehtorinkin asunto." 

Teollisuuslehti 11/1938

Vuosisadan vaihteen jälkeen mainostetaan tiiliä. Tuotanto oli merkittävää, sillä seuraavan sukupolven isäntä Rolf von Hausen ilmoitti 1930-luvun alun sukutilakirjaan, että tiilitehdas tuotti 3 miljoonaa tiiltä vuosittain.

Tiilitehtaasta kertoo nykyajan majoittujalle "tiilimestarin talo", joka on lähellä päärakennusta. En tehnyt suurta kierrosta, joten en osaa hahmottaa aiempien talousrakennusten sijaintia ja säilymistä. Sukutilakirjan mukaan 1930-luvun alussa: 

Talouskeskus viljelysten päässä, Vesijärven rannalla. Osittain 2-kerroksinen päärakennus rakennettu puusta 1800-luvun alussa, myöhemmin korjattu parikin kertaa. Sitä ympäröi vanha kaunis puisto. 90 lehmän navetta tehty kivestä v. 1882, uusittu v. 1927; siinä on automaattiset juottolaitteet. Samassa rakennuksessa meijeri ja karjakeittiö. 20 hevosen talli tiilistä 1890-luvulta. Sekä navetassa että tallissa on vesijohto (sähköpumppu). 150 kanan kanala puusta, uusittu v. 1917. Kasvihuoneet kivestä.

Suomen Kuvalehdessä 33/1936 kesäkuvasikermässä "Hollolalainen "hevosmies" neiti von Hausen kuljettaa Mukkulan kartanon hevosta."

 

Kokemäen Vuolteesta ja kartanon määritelmästä

Uuden Aatelin historia Suomessa kirjan sivulta 312 löysin 1700-luvun kohdalta Petri Karosen tekstistä kartanon määritelmän, jota ajattelin testata Kokemäen tiloihin laajemmin, mutta eksyin Vuolteen historiaan. Kuten olen aiemmin todennut, kasvoin Vuolteen entisillä pelloilla, joista vanhempieni kuoleman jälkeen omistinkin muutaman kuukauden ajan palan. Vuolteen omistushistoriaa 1800-luvulla olen selvitellyt, mutta mitä tapahtui sitä ennen? Ja oliko Vuoltee 1700-luvulla kartano?

Tuomaan sinetti. DF 1671

Seppo Suvannon Satakunnan henkilötiedoston mukaan Vuolteen todennäköinen ensimmäinen omistaja oli Tuomas Pietarinpoika, joka oli Ala-Satakunnan kihlakunnantuomarina ainakin vuosina 1420-37. Hänen leskensä Lucia mainitaan vuonna 1442. Lähes samanlaista sinettikuvaa kuin Tuomas käytti vuosina 1482-1511 Matti Filpuksenpoika, joka kirjoitti nimensä perään "af Wltis" ja kutsuu Vuolletta kartanokseen. Kun tuomarinviroilla oli taipumusta siirtyä maaomistusten tapaan suvuissa Matti voisi hyvinkin olla Tuomaan pojanpoika. Matti oli Ala-Satakunnan tuomari ainakin vuosina 1497-1511 ja samassa toimessa oli vuosina 1469-83 Filpus Tuomaanpoika, joka sopisi patronyymienkin puolesta välisukupolveksi.

Vaimokseen Matti sai (Jully Ramsayn mukaan) Sääksmäen Jutikkalasta Klaus Bitzin Katariina-tyttären. Matin kuoltua Vuoltee siirtyi tyttärelleen, joka peri myös Jutikkalan. Tyttären aviomies oli rälssisukuinen Erik Sluk. Häntä syytettiin vuonna 1526  rahvaan yllyttämisestä kuningas Kustaa Vaasaa vastaan ja juuri ennen strategista maasta lähtöä hän myi Vuolteen sukulaiselleen Erik Flemingille. 

Flemingin maaomaisuuksissa yksi Vuoltee ei paljoa merkinnyt ja hän myi tilan vuonna 1542 edellisten omistajien tyttärelle Kaarinalle ja tämän miehelle Henrik Jönsinpojalle, joka kuului Mynämäen Aarlahden rälssisukuun. Henrik kirjoitti vuonna 1563 nimensä perään "till Voltis" eli Vuoltee oli parin pääpaikka, jossa he todennäköisesti asuivatkin merkittäviä aikajaksoja. Asettuminen uudelle paikkakunnalle ei sujunut ristiriidoitta, sillä naapurikylä Villiön yksi isäntä kutsui Henrikiä varkaaksi ja sai tästä herjauksesta 40 markan sakon talvikäräjillä 1567. 

Kaarinan ja Henrikin poika Hartvig Henrikinpoika on saanut Georg Haggrénin kirjoittaman artikkelin Kansallisbiografiaan. Ingressin tiivistyksenä: "Vuolteen herra Hartvig Henrikinpoika oli 1590-luvulla Suomen aatelin johtavia henkilöitä. Hän kuului sotapäällystöön ja marski Klaus Flemingin lähipiiriin. Kun Kaarle-herttua oli syksyllä 1599 valloittanut kuningas Sigismundin kannattajien hallussa olleen Suomen, hän mestautti vihamiehenään pitämänsä Hartvig Henrikinpojan." 

Johtavuus ei riitä merkittävyyteen aatelin historiassa, sillä en löydä Hartvigia uutuuskirjan nimihakemistosta. Oli elämällään sitten merkitystä tai ei, sen dokumentoidut vaiheet eivät liity Kokemäkeen. Haggrénin artikkelin loppu kuitenkin tarjoaa seuraavan palan omistusketjua: "hänen oma sisarenpoikansa, vouti Augustin Larsinpoika vangitsi hänet ja toimitti Kaarle-herttualle; palkkioksi Augustin sai Hartvigin maaomaisuuden".

Vuolteen maihin kuului kaukaa Ulvilasta osa Lattomerta. Niilo J. Avellan artikkelissaan Entisen Ulvilan pitäjän maatilat III (Satakunta. Kotiseutututkimuksia 5) ei ole täysin varma Vuolteen omistuskulusta, mutta paremman puutteessa todettakoon hänen tietäneen, että Augustinin omistus jatkui ainakin vuoteen 1609. Seuraavat vuosikymmenet ovat hämäriä ja varmemmalta näyttää vasta vuosi 1631, jolloin Vuoltee kuului Nils Assersson Mannersköldille, jonka vaimon Katarina Böcklerin äiti Kaarina Eerikintytär oli syntynyt Mynämäen Aarlahdessa eli linkittyy aiempiin omistajiin. Mannersköldin intressit olivat kaukana Kokemäeltä, joten Vuolteella häntä oheisessa (SBL:n tarjoamassa) komeudessaan tuskin nähtiin. 

Mannersköld luovutti Avellanin tiedon mukaan Vuolteen Katarina-tyttärelleen 17.9.1640. Toinen, varmaankin Lindströmin Kokemäki-historiikkin nojaava esitys, kertoo, että Katarinan aviomies eversti Patrik Ogilvie osti tuolloin Vuolteen. (Ogilvien elämäkerta on koottu tietokantaan The Scotland, Scandinavia and Northern European Biographical Database.) Tämän ajan Vuolteen lampuotivoutia olen vuosia sitten selvitellyt ja tuolloin epäillyt, etteivät Ogilvie vaimoineen suuremmin Kokemäellä vaikuttaneet.

Vuoltee siirtyi seuraavaksi heidän Margaretha-tyttärelleen. Aviomiehensä everstiluutnantti Henrik Sassin kohdalla Ramsay ei ole Vuolteeta maininnut ollenkaan. Käytettävissä oli kivinen päärakennus Perniön Mälkkilässä, joten tuskin tämäkään pari Kokemäellä viihtyi. Kotivuoren ylioppilasmatrikkeli vahvistaa Avellanin version, jossa Vuoltee (ett lijtet Sätherij ben:dt Woltis) on siirtynyt 1680-luvun alkuun mennessä armeijauraa tehneelle Henrik-pojalle, joka lienee kuollut isonvihan alkuvuosina.

Avellanin mukaan Henrikin veljen leski Anna Magdalena Boije af Gennäs lahjoitti Vuolteen 12.3.1726 vävylleen luutnantti Otto Kristoffer Schulmanille, joka puolestaan myi sen eteenpäin jo 24.3.1726 Kokemäen kirkkoherra Johan Polvianderille. Tämän leski Margaretha Paulina esiintyy Vuolteen haltijana vuoden 1738 säterilistauksessa (KA 7515:2344), jolloin rakennuskanta ei ollut kovin kummoinen (försvarligen bebyggt). Tilanne on sama vuonna 1740 (KA 7522:1175v). 

Margaretha Paulina myi Vuolteen 23.5.1750 Huittisten kirkkoherra Nils Idmanille, joka lunasti tilalle perintöoikeuden 5.12.1757. Idman luonnollisesti asui Huittisissa, mikä merkittiin saman vuoden säterilistaukseen (KA 7564a:1048v), jossa Vuoltee on passelisti rakennettu (passabell bygd). Arvosteluasteikkoa en ole tullut koskaan selvittäneeksi, mutta suhteellisesti Vuoltee ei ainakaan ole Kokemäen loistokkain, sillä Kokemäenkartanossa oli varsinainen päärakennus, Rudanko yhdessä Vitikkalan kanssa on hyvin (väl) rakennettu, Säpilä tulkinnasta riippuen soreasti tai niukasti (nätt) rakennettu. Vuonna 1754 (KA 7583:1921) on Kokemäenkartanon päärakennus todettu puutteelliseksi ja muista päärakennuksen eli tavallista talonpoikaistaloa komeamman pytingin puuttuvan kokonaan.

Avellanin mukaan Idman myi Vuolteen vuoden 1770 paikkeilla Kokemäenkartanon tuolloiselle herralle Frans Henrik von Knorringille. Hän vaimoineen myi Vuolteen 9.2.1782 pojalleen, joka myi sen 10.6.1793 porilaiselle maaviskaali Georg Fredrik Mustelinille.

Näiden tietojen valossa Vuoltee oli minusta kiistatta kartano 1500-luvulla. Karosen edellä mainitut kriteerit 1700-luvulle ovat, että kartanon pitää täyttää vähintään neljä seuraavasta kuudesta ehdosta

1. "omistaja edusti eliittiryhmiä, mutta hänen ei silti välttämättä tarvinnut olla aatelinen"
2. "tila oli maaverosta vapaa, tavallisimmin säteri eli asumakartano"
3. "tilalla tuli olla joko veronsa kartanoon maksavia talollisia ja/tai omia torppareita"
4. "työvoiman valvonnasta vastasi erillinen tehtävään nimetty vouti tai muu omistajan palkkaama etumies"
5. "päärakennus oli huomattavasti näyttävämpi kuin suurehko talonpoikaistalo ja sen eri huoneiden väliset hierarkiat olivat selkeärajaiset ja sieltä löytyi muitakin vastaavia statuksesta kertovia merkkejä"
6. "kokonaisuuteen kuului puutarha tai puisto"

Kohdat 5 ja 6 eivät täyty, joten turha tarkistaa muita. Ja turha käydä yksityiskohtaisesti läpi Kokemäen muita ehdokkaita, kun verifikaattien tietojen nojalla ainoastaan Kokemäenkartanolla on mahdollisuudet menestyä. 

P. S. Aiempia nipotuksiani kartanoksi kutsutuista (Lauttasaaren "kartanossa", Puotilan kartanomuotoisella tilalla) voisi tarkistaa uutta kriteeristöä vasten. 

Kartanonherran tavat

Aiemmin lainasin Wäinö Alhon Kyläkirjaston kuvalehdessä 5/1891 julkaistusta kirjoituksesta kuvausta Margareta Stjernvallista. Kirjoituksen varsinainen aihe oli hänen tyttärenpoikansa Fr. Aug. von Platen, jolle Lammin Vanhakartano päätyi. Hän oli ollut upseeri Suomen sodan aikaan, sodan jälkeen opiskellut Uppsalassa lakitiedettä, palveli jossain Pietarin valtiollisessa virastossa ja 31-vuotiaana vetäytyi Hämeen rauhaan.

Mitä suurimmalla innolla antautui hän kirjallisiin harrastuksiin, joihin hänen luonteensa jo lapsuudesta saakka oli taipunut, mutta jotka käytännöllisen elämän puuhissa olivat jääneet syrjään. Näissä harrastuksissa oli hänelle suureksi avuksi hyvä kielitaito, hän kun osasi toistakymmentä kieltä. Valitettavasti supistui hänen kirjallinen tuotteliaisuutensa tilapäärunojen ja terävien kokkakirjoitusten tekemiseen, joita hän tämän tästäkin kirjoitteli milloin valtiollisella, milloin taas lemmenrunouden alalla liikkuen. Latinankieli oli hänelle ennen muita rakas, ja latinastansa oli hän tunnettu ympäri maata. Niinpä hän esim. v. 1846 sepusti latinaisen runon professori G. W. Laguksen kunniaksi. Samanaikuiset ylioppilaat tiesivät käyttää hyväksensä Vanhankartanon herran latinaa: kirjoittelivat hänelle latinaisia rahanpyyntökirjeitä ilmoittaen harrastavansa latinaa, mutta lukivatkin saaduilla rahoilla kaikkea muuta, muttei latinaa. — Kaikkien mahdollisten kielten käyttämiseen näyttää hänen kirjallinen harrastuksensa etupäässä kohdistuneen. 

Jos jo tässä kirjallisessa harrastuksessakin on jotain omituista, ovat Platenin muut hommat vielä omituisempia. Kerran pisti hänen päähänsä ruveta arapiankieltä oppimaan, ja kun hän luuli taitonsa tässä kielessä riittäväksi, läksi hän kesällä v. 1836 matkalle Jerusalemiin aikoen myöskin yksin tein kosia erästä Libanonin vuorille siirtynyttä englantilaista naista, lady Ester Lucy Stanhopea, joka siihen aikaan herätti maailmassa paljon huomiota. Kiertäen meritse Europan pääsi matkamiehemme jo Konstantinopoliin saakka, mutta silloin tuli semmoisia esteitä tielle, että hän katsoi parhaaksi palata Venäjän kautta kotia Vanhaankartanoon, jonne saapui jouluaatto-iltana samana vuonna. Seuraavana kesänä hän jalkamatkassa, keppi kädessä, vaelsi Heinolan, Kuopion ja Oulun kautta Aavasaksalle, josta Tukholman kautta taas palasi Lammille. 

Vanhempana miehenä ei Vanhankartanon herra enään viitsinyt ryhtyä noihin maailmaa halkaiseviin matkoihinsa, vaan tyytyi olemaan alallaan kotona, käyden yhä omituisemmaksi. [...] Tieteellisiin asioihin oli vanha herra elämänsä loppuun saakka innostunut, ja niihin kului häneltä enintä aikaa. Hänen viimeisiä, siihen suuntaan käyviä toimiansa oli kalliokirjoitusten etsiminen, johon tunnettu tutkija C. A. Gottlund sai hänet viehätetyksi.

On vielä mainitsematta Vanhankartanon herran suurimmat omituisuudet. Niihin kuului se omituinen puku, jossa hän aina esiintyi. Irtanainen tekotukka, jossa oli pitkä patukka niskassa, sininen, kultanappinen takki, polvihousut, silkkisukat ja avokengät, siinä se outo ruotsinaikuinen vaatetus, jota harvinaisen kummana saatiin katsella keskellä 19 vuosisataa! — Ja toinen yhtä kumma omituisuus oli se, että Platen kesäisin tapasi asuskella sukuhaudassansa, Lammin kirkkomaalla. Tätä kummaa kummempaa tapaa piti hän muka osoittaaksensa maailman katoavaisuutta.

Von Platen on ikuistettu lyhyemmällä tekstillä Wikipediaan ja on mukana Kansallisbiografiassammekin.

Kuva Istanbulista kirjasta The near East; Dalmatia, Greece and Constantinople (1913)

Retkeilystä Varsinais-Suomessa (2/2)

Erinomaisen lounaan jälkeen tiistainen retki pysähtyi Kankaisiin. Vaikka koko heinäkuun mietin tänne lähtöä, tietoni paikasta rajoittuivat muistoihin vuonna 2013 kirjoittamastani blogitekstistä yhdestä kartanon emännästä. Vasta paikan päällä selvisi, että nyt Åbo Akademin omistama rakennus oli myyty irtaimistoineen 1990-luvulla ja kuuluu siis autenttisempiin kotimuseoihin näyttäen Aminoff-suvun asumisen loppuvaiheen.

Ja on ihan aito kartano, kuten keppihevoseni tunteva minulle kierroksen aikana huomautti. Mutta keskiajasta oli jäljellä vain alakerran paksut ulkoseinät.

Seuraava kohde oli Raision kirkko, johon valmistuaksemme oli bussissa kiertänyt printti Ulla Moilasen Kalmistopiiri-tekstistä Keskiajan naisia ja miehiä Suomen kirkkojen vanhimmissa hautakivissä. Sillä kirkossa on näytillä kaksi varhaista kristillistä hautakiveä.

Raision kirkon keskiaikaiset puuveistokset samoin kuin alkuperäiset lasimaalaukset ovat Kansallismuseossa, joka kehuskeli muistaakseni alkuvuodesta kuvanneensa edellisten kokoelman kokonaan uusiksi.

Mutta muistini petti ajoituksen suhteen, sillä kyseinen tiedote julkaistiin vuoden 2017 alussa. Näin se aika kuluu. Finnasta Raision kuvat löytyivät yksinkertaisesti hakemalla sanalla Raisio ja rajaamalla organisaatio Kansallismuseoksi. Kuvien joukosta kiinnitti huomioni patsaiden lomasta rengaspaita! Se ei ole hautalöytö vaan "Kulkenut talosta taloon ja miehestä miehelle, käytetty leikki- ja pilkkakaluna etenkin poikakloppien keskuudessa kun ovat joulupukkina kulkeneet ympäri pitäjää." Eli loistava esimerkki siitä, miten hankinnan yhteydessä tallennettu tieto ja sen julkinen jakaminen on hieno asia.

Seuraava pysäyksemme oli Maarian kirkolla, joka ei ennen nähtynä, esivanhempiyhteyksistä huolimatta, suuremmin etukäteen innostanut. Mutta rakentajamaalausten rikkaus sai kyllä sitten kulkemaan ympäriinsä yhtä ihastuneena kuin muutkin. Helpoimmin kuvattava komeus on urkuparven laiva, josta olin (kännykällä?) ottanut kuvan myös vuonna 2008 lähes identtisellä rajauksella.

Viimeinen kohde oli Koroinen, josta retken johtajat eivät uskaltaneet sanoa montaa sanaa, kun uusin totuus Koroinen-kirjan muodossa on juuri ilmestymässä.

Mutta ilmeistä päätellen kirjan ei odoteta paljastavan opastuskyltin kaltaista keskiajan Koroista.

Mustion linnassa

Sen kerran kun ihminen pääsee jokseenkin kiistattomaan suomalaiseen kartanoon, niin se on puurakennus, jota kutsutaan linnaksi... Sunnuntaina 15. heinäkuuta helle ajoi minut ilmastoituun autoon, jonka puolestani ajoin retkelle, joka alkoi Mustiosta. Olin joskus käynyt kartanon pihalla, mutta en museoksi muokatun päärakennuksen aukioloaikana.

Tämä kotimuseo on taas ihan oma yhdistelmänsä aitoutta ja muuta. Rakennus on valmistunut 1783-1792. Linder-suvun omistus katkesi 1900-luvulla, mutta Magnus Linder osti rappiotilaan päätyneen lapsuudenkotinsa 1980-luvulla ja remontoi ja sisusti sitä museoksi loppuelämänsä. Muutamat huonekalut ja taulut ovat talossa aiemmin olleita, mutta pääosin Linder on ostanut 1700-luvun tavarat huutokaupoista. Esittelykierroksen piti tyttärensä Maria Linder eli siinä oli "kotoinen" henki.

Esillä on joitakin Linderin suvun historiaan liittyviä esineitä ja opastuksessa suvun historia kulki jatkuvasti mukana. Konstantin Linderin virkapuvun (jossain määrin restauroitu) takki herätti hellepäivänä lähinnä kauhistusta.

Taustalla koko huoneen kiertävät kuvatapetit 1700-luvulta. Ateneum-lehdessä 10-12/1902 ne on kerrottu Desprezin vuonna 1787 tekemimiksi, mutta muistaakseni oppaamme oli sanankäänteissään hieman varovaisempi ja mainitsi oppilastyönkin mahdolliseksi.

Joissain toisissa huoneissa seinätapetit olivat kauttaaltaan uusiotyötä, jos ymmärsin oikein.

Rakennuksen ainoan alkuperäisen kaakeliuunin viereen oli kerätty Marie Linderin kirjailijaelämän esitys.

Toisessa päässä yläkertaa on "kuninkaan huone", joka vuonna 1902 Ateneum lehdessä julkaistussa kuvareportaasissa oli "Kejsarrummet".

Keisarien yöpymiset lienevät kiistattomia, mutta kuningas Kustaa III:n yöpymisen varustaisin kysymysmerkillä. Oppaan kertoma vuosi 1788 tarjoaa kyllä Ad. Neoviuksen keräämien tietojen varassa (ks. Suomalainen ajantieto-kokoelma, Suomi 11) hintsun yöpymismahdollisuuden, mutta ei vakuuta. (Kustaa III:n poika käytti kahdesti Helsingin ja Turun välissä yöpymiseen Billnäsin ruukkia lähistön kartanoiden sijaan.

1700-luvun yläluokan elämän ihailuun rakennus tarjoaa tietenkin mahdollisuuksia joka huoneessa. Yhtenä esimerkkinä yläkerran sali, jossa huomiomme kiinnitettiin symmetrisyyden vuoksi seiniin maalattuihin feikkioviin.

Itse tykästyin ikkunanurkkien koristeellisiin pylväisiin, jotka lähempää katsoessa paljastuivatkin jossain määrin funktionaalisiksi kaapeiksi.

Erinomainen kesäkohde.

AS5: Tertin "kartanossa"

Mikkeli on todennäköisesti Suomen kartanomajoituksellisin paikka. Runsaasta tarjonnasta valitsin yöpymispaikaksi Tertin kartanon ja tarkoituksellisesti jätin sen taustan selvittämisen tekemättä. Paljon mukavampaa hutkia paikan päällä yksityisparvekkeella ilta-auringossa wifin kanssa. (Tietenkään majoitustilat eivät ole kuvassa takana näkyvässä päärakennuksessa, vaan oikean reunan sivurakennuksessa.)

Kartanon omien verkkosivujen esitys on virkistävän rehellinen. Kyseessä ei ole kartano-kartano vaan rustholli, jonka historiasta sivu kertoo enimmäkseen nykyisten omistajien suvun ajasta vuodesta 1894 nykypäivään. Päärakennuksen ikä ei selviä. Julkaisussa Sairilan seudun historiaa, perinnettä ja nykyaikaa kerrotaan, että

"Nykyinen uusrenessanssityylinen päärakennus on peräisin v. 1809. Rapattua hirsitaloa jatkettiin 1894. Samalla rakennus vuorattiin lääninarkkitehti J. L. Lybeckin piirrustusten mukaan."

(Kyseisen tekstin muita yksityiskohtia enemmän luotan alla esittämääni.)

Löytyykö digitoiduista lehdistä täydennystä? Toki. Ensinnäkin aikakauslehtien puolelta löytyy Suomi-lehdestä 4/1928 Marrti Westerholmin artikkeli "Mikkelin pitäjän asumusten nimet", josta saadaan seuraava tausta.

Jatkoksi sopii Mikkelin sanomissa 28.9.1929 julkaistu Martti Hertzin "Teitin kartanon yli 250-vuotiset vaiheet". Se on siinä määrin täydellinen, että ei auta kuin referoida. (Hertzin aiempi versio julkaistiin Mikkelin Sanomissa 16.6.1923.)

Tertti (tuolloin vielä Hintsala) kuului 1700-luvun alussa lääninrahastonhoitaja Barthold Ithimaeukselle. Isonvihan jälkeen lapsistaan olivat Suomessa Puumalan nimismies Henrik Ithimaeus ja Katarina, jonka aviomies oli Mikkelin kappalainen Samuel Hertz. Samuel Hertzin kuoltua vuonna 1744 Katarina lunasti sisaruksiltaan tilan, jota viljeli poikansa Henrik Hertz kuolemaansa 1763. Koska kolme lastaan olivat alaikäisiä tilaa isännöi isäpuoli vääpeli Petter Johan Gadde.

Kolmen lapsen osuudet siirtyivät eteenpäin eri reittejä. Vuonna 1795, kun viimeinen Hertz myi osuutensa, tilasta kuului 2/5 Gustaf Adolf von Brandenbrugille ja 3/5 auditööri L. J. Jägerhornille. Miehet käräjöivät keskenään omistusoikeuksistaan kunnes 1799 koko tila tuomittiin von Brandenburgille. Tämä omisti samassa pitäjässä Asilan kylässä Tertin talon, jonka nimi laajeni nyt kattamaan myös Hintsalan.

Von Brandenburgien suvussa Tertti siirtyi mieheltä toiselle kunnes kevyesti lohkottuna myytiin 1848 Mäntyharjun kappalaisena toimineelle Karl Gröhnille, joka kuoli jo 1850. Leskensä myi maat 1852 hovioikeuden ylimmälle notaarille Berndt Frederik Hultinille.

Tämän (tai tarkemmin sanottuna kuolinpesänsä, Hertziä hieman korjaten) jouduttua konkurssiin tilan ostivat vuonna 1870 veljekset Juhana ja Kalle Avelin, mutta saman vuoden aikana tila päätyi kokonaan Juhanalle. (Kurkistaen Mikkelin maaseurakunnan rippikirjaan 1890-1899 sivulle 568 selviää, että Juhana Avelin oli koko nimeltään Yrjö Juhana Avelin ja syntynyt 8.11.1839.) Avelin omisti tilan vuoteen 1893, jolloin sen pakkohuutokaupasta osti Kalle Pietari Tolvanen.

Tämä kuoli jo saman vuoden aikana ja leskensä myi tilan Aatami Pylkkäselle, kuten Tertin verkkosivuillakin kerrottiin.

Puurakenteinen kesähuvila Espoossa

Tein verkkohaun Espoon Träskändasta ja Iltalehden viime kuisesta jutusta "opin", että

Kartanon nykyinen päärakennus on 1920-luvulta, ja sitä pidetään yhtenä 1900-luvun komeimpana suomalaiskartanona. Historiallinen päärakennus tuhoutui tulipalossa 1800-luvulla, ja sitä seurasi puurakenteinen kesähuvila joka korvattiin nykyisellä komeudella.

Satavuotias päärakennus on tyyyliltään niin klassinen, että ensimmäistä kertaa paikalla ollessani luulin sitä vanhemmaksi ja jopa "alkuperäiseksi". Mutta ei. Kuten Wikipedia tietää kertoa, sitä edeltävä "puurakenteinen kesähuvila" oli rakennettu 1890-luvulla tunnetun Gesellius, Lindgren, Saarinen -kolmikon suunnitelmilla. Verkosta siitä ei tyrkytetä kuvia, mutta niitä kyllä löytyy, ainakin Kansalliskirjaston digitoimasta Ateneum-lehdestä 9-11/1901.

Ulkokuori ja mustavalkoiset sisäkuvat muistuttavat enemmän Englantia kuin samojen arkkitehtien myöhempää kansallisromantiikkaa. Ehkä siksi paljolti unohtunut pytinki?

Kustaa IV Aadolf Helsingissä 30.6.-1.7.1802

Kirjoitin blogikirjoitussarjan jälkeen kirjan Kuningasparin kesämatka Suomeen 1802, jossa enemmän tietoa tästäkin osasta matkaa.
Posttidningar jättää jälleen aukon Kustaa IV Adolfin kronologiaan. Edellisessä osassa hän oli 27.6.1802 edelleen Parolannummella, mutta 12.7. julkaistu kirje alkaa soudusta Viaporiin 30.6.1802. Neoviuksen Suomalainen Ajantieto-kokoelma (1911) on tulkinnut viimeiseksi päiväksi Parolassa 27.6., mutta Helsingissä olon ensimmäinen päivä 29.6. on saanut kysymysmerkin jälkeensä. Kuninkaallinen seurue on kadonnut historiankirjoitukselta kahdeksi päiväksi?! Eirik Hornborgin Helsingin kaupungin historia II (1950, s. 461.-2) ei auta, sillä se mainitsee vain kuninkaan myöhemmän käynnin samana kesänä.

Mutta siis 30.6.1802 soudettiin Viaporiin. Ja tietenkin ammuttiin 128 kunnialaukausta saavuttaessa. Kuninkaallinen seurue vieraili telakalla ja varastoissa sekä lääkärin luona. Sitten Jägerhornin rykmentti esiintyi paraatikentällä. Toiselle saarelle siirryttyä nähtiin toinen paraati. (Kuva Kustaanmiekasta kirjasta Finska Kriget 1808-1809)

Keskipäivän aterian tarjosi Cronstedt. Iltapäivällä kuningas tarkasti linnoitusta vielä useita tunteja. Palattuaan kuningattaren luo palattuaan he "pitivät hovia" ja Viaporin naiset esittäytyivät. Lähtiessä laukaistiin taas 128 kertaa.

Seuraavana päivänä eli 1.7.1802 kuningas tarkasti vielä yhden armeijayksikön ja sitten seurue jätti Helsingin. Maanteitse, sillä ensimmäinen pysäys oli jo Malmilla, jossa nähtiin sinne leiriytyneen leskikuningattaren rykmentin paraati.

Keskipäivän ruoka nautittiin Viikin kuninkaallisessa latokartanossa kreivi Klingsporin luona. Viikin latokartanon tilan historian (Helsingin kaupunkisuunnitteluviraston julkaisuja 2004:15, pdf) mukaan tila oli tuolloin sotilasvirkatalo. Nykyisen päärakennuksen paikalla sijainnut päärakennus oli kuningasparin vierailun aikaan Klingsporin rakennuttama kaksikerroksinen, josta eri lähteistä poimitut tiedot eivät saumattomasti istu yhteen.

Ensin todetaan että päärakennuksen "alakerrassa oli salonki seitsemine kaksinkertaisine lasiovineen, yläkerrassa kuusi kamaria sekä eteinen. Neljässä kamarissa lasitetut kaakeliuunit. Salonki toimi tanssisalina. Rakennus oli rakennettu ristipuista ja tiilestä." ja että "päärakennukseen tehtiin suunnilleen vuonna 1800 huomattavia lisäyksiä." Mutta seuraavalla sivulla

"Noin vuonna 1800 rakennettiin kartanoon kaksikerroksinen rakennus, jonka sivut olivat lähes 11 metrin pituiset. Sen alakerrassa oli suuri ”salon de balle”. Meillä harvinaista ristikkotekniikkaa – salkorunko ja sen väleissä tiilimuuraus – kokeiltiin tässä rakennuksessa, mutta se ei näyttänyt vastaavan tarkoitustaan, koskapa talo jo vuonna 1810 oli pahoin rappeutunut." 

Eiköhän molemmat kuvaukset koske samaa rakennusta, joka on ollut paraatikunnossa 1802. Rappeuduttuaan rakennus paloi 1830 eli siitä ei ole mitään jäljellä, mutta "Pihaa reunustavista nykyisistä siipirakennuksista lännen puoleinen, satulakattoinen punainen asuinrakennus on 1700- luvulta."

Millään Viikin historiaa esittelevällä verkkosivulla, jonka avasin, ei mainita kuninkaan vierailua kesällä 1802. Juha-Matti Granqvistin summeeraus kuninkaan ja isäntiensä jälkimaineesta selittänee ison osan unohduksesta:

Runeberg kuvaa kuningas Kustaa IV Aadolfin harhamaailmoissaan eläväksi pölvästiksi, armeijan ylipäällikön marsalkka Klingsporin pelkuriksi ja Viaporin komendantin vara-amiraali Cronstedtin maanpetturiksi.

Kukas sen kartanon omistikaan?

Edellisellä Museoviraston rekisteriportaaliin antamallani palautteella ei ollut korjaavaa vaikutusta. Osoittaakseni uskoa parempaan lähetin äsken palautetta toisesta kohteesta. Koska haluan muistaa, mitä tuli tehtyä kopsasin täyttämäni tiedot tähän. Mahdollistaa myös jälkiseurannan.

Muinaisjäännösrekisteri id: 1000001693
nimi: Gumtäkt gård Kumpulan kartano

kunta: Helsinki

"1500-luvulta 1700-luvulle kartanon omisti Jägerhornien suku. " En oikein ymmärrä tätä lausetta kun vuoden 2011 inventointiraportissa (pdf) saman kohteen (ja kohteen 1000001692) kohdalla lukee

"Sten Sture luovutti 27.9.1498 Oluf Lydichssonin leskelle kirjeen, jossa tilojen rälssioikeus vahvistettiin. Keskiaikainen säteri päätyi 1600-luvun lopulla Helsingin kaupungin pormestarin pojalle tullitarkastaja Augustin Larssonille, joka aateloitiin Svansström-nimellä"

Myöskään Kumpula forumin selvitys ei mainitse Jägerhorn-nimeä.

Kumpula forumin teksti näyttää siltä, että kylää ei kukaan ole koskaan totisesti selvittänyt. Täytyy käydä huomenna kirjastossa katsomassa mitkä osat faktoista löytyvät alareunassa mainitusta Markku Kuisman pitäjänhistoriasta.

Lisäys 15.6.2016 7:20. Linkittämäni Kumpula-tekstin kirjoittaja kävi ystävällisesti täällä kommentoimassa ja täydentämässä lähdelistaansa. Kuten arvelinkin, se oli pidempi kuin isovihan jälkeistä aikaa käsittelevä Kuisman kirja. Mutta koostuu tutkimuksista, joissa Kumpula ei ole ollut pääosassa ja uskoisin, että "totisella selvityksellä" joitakin epämääräisiä ilmaisuja sekä aukkoja saisi selvennettyä ja täytettyä.

Sitä ennen voisi yrittää saada harjoitustyön kävelykierroskäsikirjoituksen hieman Kumpulasta eteenpäin.

Kuva (rajattuna&peilikuvana) Statesville Female Collegen vuosikirjasta "Auf Wiedersehen" (1910)

Kartano maisemassa, kartanomaisena

Aloitin aikanaan kirjani Kokemäenkartanon 1800-luvusta näin:

Tänä päivänä Kokemäenkartano on lähes unohtunut lähiympäristössäänkin. Runsas sata vuotta sitten se oli vaikeammin ohitettavissa. Jokainen Kokemäen kirkolta Harjavaltaa tai Köyliötä kohti kulkenut joutui tai sai nähdä kilometrien matkalla Pyhänkorvan ja Kokemäenkartanon yhdessä viljeltyjä peltoja.

Tämä oli minulle kartanon maisema. Pellot ovat nyt enimmäksen asuinalueita, mutta koska päätiet kulkevat (suunnilleen) siinä missä ennenkin minusta on mahdollista tavoittaa kartanon merkityksellinen olemus.

Mutta se mikä on merkityksellistä yhdelle ei ole sitä toiselle. Tuoreessa väitöskirjassaan Kartanot kaupungissa. Helsingin kartanoympäristöjen kaupunkimaistuminen, säilyttäminen ja yhteensovittaminen kaupunkirakenteeseen Ranja Hautamäki korostaa päärakennuksen ympäristöä, vallan maisemaa.

Tartuin Hautamäen tutkimukseen toiveena saada Petter Sundiin liittyen tolkkua Munkkiniemen tiluksista. Ennenkuin joku karttaintoilija älyää (pliis, pian...) kohdentaa uudistushakemiston tiluskarttoja (tai edes 1800-luvun pitäjänkartan) nykypohjalle olen yksin (kädettömänä) niiden kanssa.

Talin ja Munkkiniemen välinen raja on Mätäjoen avulla hahmotettavissa, mutta en ole onnistunut ymmärtämään minne asti maat ulottuvat. Hautamäen kirjaan sisältyvä kartta (s. 174) 1900-luvun alusta auttaa hiukan näyttämällä, että Munkkiniemen pää on jäänyt Pitäjänmäen ja Huopalahden asemien väliin ja jatkuu radan koillispuolella. Munkkiniemen ja Vähä-Huopalahden rajan alku Huopalahdentien kohdalla?

Työtä riittää ja tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kaavoitus on ylittänyt ja muuttanut vanhat rajat täysin. Helsingin karttapalvelussa tarjolla olevilla aluerajoilla ei ainakaan näyttänyt olevan mitään tekemistä 1700-luvun Munkkiniemen kartan rajojen kanssa. Historian tuhoamista sekin. Sekä kartanoiden muiden kylien osalta.

Mutta positiivisemmaksi lopuksi voi todeta, että ainakin Munkkiniemessä on säilynyt (nimellisesti) yhden torpan paikka. Kalastajatorpan paikalla todellakin on ollut torppa. (Maanmittaushallitus : Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (kokoelma) : Pitäjänkartasto : Helsinki (2034 03 Ia.* -/- -))

Totuuksia Bodomista

Selatessani Mari Rakkolaisen lisensiaattityötä löytääkseni hämärästi muistamani Munkkiniemen varkauden huomasin myös maininnan Bodomin omistuksesta. Sivulla 47 hän kirjoittaa, että Julius Sundin "vaimon perintöratsutila Bodom oli siirretty puolestaan Juliukselle ja sen hän oli pantannut heti velkojensa katteeksi." Tämä oli osa vuonna 1738 tehtyä sopimusta, joka kirjattiin raastuvanoikeuden pöytäkirjaan 21.4.1744. 

Pöytäkirjasta saan tolkkua sen verran että puhutaan myynnistä Anders Söderstedtille. Tämä nimi esiintyy kartanon omalla verkkosivustolla, josta Collinuksen tytär ja vävy on häivytetty näkymättömiin:

Daniel Thorsberg, rahastonhoitaja 1674-1682
hänen vävynsä Sven Brenner, kirkkoherra 1683-1704
hänen perillisensä 1704-1707
hänen kälynsä mies Abraham Collinus, kirkkoherra 1708-1736
Anders Ersberg, kersantti 1737-1738
Anders Söderstedt, manttaalikomissaari 1738-1744
hänen leskensä 1744-1747

No, se että listaus ei ole turhan tarkka käy myös ilmi Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin tuomiokirjaotteesta:

KA mf. ES 1891 (ll 26) Espoon käräjät 17.–18.5.1709 s. 276 (Såssom Rector Scholæ i Tafwastehuus högwäll:de Mag:r Michael Sadeel 4219 har d: 15 nästl: Decembr: försålt des Pupills Anna Margareta Brenners Rusthåld Bodom till Capplan H: Abraham Collin för 900 D:r Kopp: M:t; Altså Upbödz nu första Reesan effter bem: Capplans begieran samma Rusthåldz Stoms Börde och Skatterettigheet, så wijda den der af består, der emot ingen klandrade);

Collinukselle myyneen Sven Brennerin perillisen nimi siis Anna Margareta Brenner.

Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan Sven Brenner "omisti Backbyn ja Bodomin ratsutilat". Backbyn vaiheisiin 1800-luvun puolella perehdyin kirjoittaessani Flachenius-kirjaa. Flachseniuksien ja Sundien välillä on avioliittoja, mutta tässä ilmaantunut yhteys lienee sattumaa.

Kyösti Väänäsen paimenmuiston mukaan Collinus "hankki 1700-luvun puolella omistukseensa Pakankylän (Backby) ja Bodomin (Puotila) ratsutilat". Väljähkösti rajattu aika pitää edellä lainatun tuomiokirjaotteen mukaan Bodomin osalta paikkansa. Mutta mistä on keksitty suomennos Puotila, kun Bodomia yleensä kutsutaan suomeksikin Bodomiksi ja ainakin Maanmittauslaitoksen kartoissa (*)  ja Wikipediassa käytetty suomennos on Puotinen, jota en tätä hutkimusta ennen ollut koskaan kuullutkaan?

(*) Kartan Maanmittaushallitus : Maanmittaushallituksen uudistusarkisto : Espoo : Puotinen / Bodom; Bodom och Gunnars: Karta öfver egorne med skogens delningsbeskrifning 1775-1775 (B7:4/1-7) vertailu nykytilanteeseen oli minulle ylivoimainen tehtävä ennen kuin käänsin karttapohjoisen ylöspäin.

Munkkiniemen kartano vuonna 1742

Alex Snellman muistutti sunnuntaisella kommentillaan Anna Ripatin kanssa kirjoittamastaan kirjasta Munkkiniemen kartano. Maaseudun aristokraattiasunnosta Koneen kaupunkikonttoriksi, joka ilmestyi viime vuonna. Onnekkaasti se tuli vastaani Kaisan K4-kerroksessa jo ennen kuin ehdin sitä alkaa hakemaan.

Kirjan fokuksessa on kartano merkityksessä kartanon päärakennus, kuten kirjan nimestäkin on pääteltävissä. Sundit ja muu edeltävä aika on käsitelty lyhyesti ja perustuen kirjallisuuteen, jonka olen lukenut, joten siinä ei tullut mitään uutta. "Merkittävästä helsinkiläisestä Sundien porvarissuvusta" voitaaneen olla paria mieltä. Sitä noteerattiinko Petterin Isak-pojan Carl Magnus-pojan Ulrica Christina-tyttären Ulrika Charlotta-tyttären yhteys Sundeihin hänen päätyessään Gustaf Adolf Mattheizenin vaimona Munkkiniemen kartanon emännäksi, en tarkistanut.

Ote kartasta Maanmittaushallitus : Maanmittaushallituksen uudistusarkisto : Helsingin kaupunki : Munkkiniemi / Munksnäs; Kartta metsämaista ja kalavesistä 1732-1732 (B7Helsinki:19/3) 

Jos kirja olisi ollut toisen tyylinen, siihen olisi toki saanut pätkän Petterin Julius-pojan hallintakaudesta nojautuen Mari Rakkolaisen lisensiaattitutkielmaan Sallittu, siedetty ja sanktioitu. Sundin kauppiasveljesten oikeudellinen toiminta yhteisöllisten vuorovaikutussuhteiden kuvastajana vapaudenajan Helsingissä (2000).

Siinä kerrotaan, että Juliuksen appi Espoon kirkkoherra Abraham Collin "oli kerta toisensa jälkeen ja surullisin sydämin joutunut toteamaan kuinka kauppias J. Sund ulvotti hänen rakasta tytärtään, eikä pelkästään lyönneillään, vaan myös häpeällisillä lausumillaan" (s. 92). Tämä vuonna 1731 eli Petterin edelleen isännöidessä Munkkiniemeä. Hänen kuoltuaan "pariskunta asui suurimmaksi osaksi erillään: Julius Munkkiniemen rusthollilla ja Elisabet kaupunkitalossa, eivätkä he edes matkustaneet tapaamaan toisiaan" (s. 93).

Juliuksen talousongelmien vuoksi sekä hänen kaupunkitalonsa että Munkkiniemen säterirustholli kuvailtiin vuonna 1742 maistraatin pöytäkirjojen liitteisiin, joita ei ole vielä digitoitu. Jälkimmäisen "päärakennus oli punaiseksi ja siniseksi maalattu, hyvin rakennettu puutalo. Päärakennuksessa oli 16 lämmintä huonetta lukuunottamatta eteistä, useita kellareita ja ulkorakennuksia, joita ei ollut aikaa listata." Ilmeisesti listauksessa oli myös talouden arvokkaimmat tavarat, kuten "suuri kiinni muurattu paloviinapannu". (s. 45)

Alkukesästä 1742 Munkkiniemessä kävi varkaita, joiden kiinnisaamiseksi Julius listasi saaliin, jonka koruilla ja rahalla oli arvoa 2084 kuparitaalerin verran. "Hävinneiden korujen joukossa oli m.m. 500 kuparitaalerin arvoinen timanttisormus kolmella kivellä, 2 helmisormusta, joissa oli aviopuolisoiden nimikirjaimet, kaksi kultasormusta samoin kirjaimin, aito kolmirivinen helmikaulanauha ja Kaarle XII muotokuva kultakehyksissä." (s. 45)

Näin siis ennen aristokraatteja.

P. S. Sarjassa yhteensattumia. Juliuksen perhe-elämään puuttunut Helsingin kirkkoherra Johan Forskåhl päätti uransa Tukholman Maria Magdalenan seurakunnassa ja tapasi sekä mahdollisesti hautasi siellä Juliuksen velipuolen Erik Magnus Hielmanin.

Kesäkkeen oudot sanat

Salme Aavan (oik. Sadeniemi) kirjassa Kesäke eletään välirauhan kesää, jota ei varjosta tulevat uhat vaan edellisen vammat. Suosittelen ja mahdollisia lukijoita varten otan nyt selvää parista itselleni tuntemattomasta sanasta.

1. Juonelle merkittävästi tapahtumapaikkakunnan kartano "oli fideikomissi".

- Mikä se sellainen on? kysyi Tiina
- Sellainen kartano, jota ei saanut myydä suvusta pois. Se meni aina perintönä vanhimmalle pojalle, selitti Henrik

Englannissahan tällainen järjestely koski monia kartanoista vuosisatojen ajan. Minulle tuli yllätyksenä, että näitä on ollut Suomessa tai Ruotsissa. Mutta ruotsinkielinen Wikipedia todistaa, että tälläinen sitova määräys on voitu tehdä ja sellainen on edelleen voimassa 24 tilalla. (Project Runebergin digitoima Nils Segerstrålen tutkielma Svenska fideikommiss "luonnollisestikin" kattaa vain nykyisen Ruotsin alueen.) Ja suomenkielinen Wikipedia kertoo aiheesta suomenkielisellä otsikolla sääntöperintötila ja listaa aika monta kartanoa.

2. Kesäke sisälsi juhannuksen kuvausta. Siirtolaistyttö Karjalasta kertoo perheensä perinteisestä juhannusruuasta: "Meillä oli aina munavoita ja piirakoita ja kalossinpohjajuustoa, kun isä on hämäläinen." Juustoa hän kuvasi kysyttäessä: "Sellaista, johon tarvitaan lyöppiä. Se narskuu hampaissa kuin kalossinpohja". Lyöppi oli jotain, jota sai ostettua kirkolta eli kirkonkylästä.

Lyöppi tuottaa verkkohaussa lupaavimman osuman Sari Karjalaisen opinnäytteessä Aladobista tirripaistiin : Suomalaista perinneruokaa. Lisätietoa siitä tulee kuitenkin vain vähän:

Hämeen maakuntaruokia ovat puljonki ja pasteija, rosolli, imelletty perunalaatikko, piimäjuusto, lyöppijuusto, sahti sekä kotikalja (Kolmonen 1988, 193).

Esiin Nykysuomen sanakirja, jonka mukaan lyöppijuusto on juoksutinjuusto. Kirkolta lähdettiin ostamaan juoksutinta?

Virtuaalisesti Seinäjoella

Tekniikan museon kannustettua mobiilioppaiden väärinkäyttöön tein siitä itselleni urakan. Ja kevään/alkukesän lauantaisarjan.

Seinäjoen elinkeinohistorian esittelyyn on tarjolla kaksi reittiä

Rautaa, ruista ja ruutia –reitti kiertää Östermyran, nykyisen Törnävän, kartanon ympäristössä. Se esittelee Östermyran kolme patruunaa ja kolme aikakautta. Östermyrasta Framille –reitti jatkaa kartanolta Seinäjoen vartta pitkin Itikanmäelle saakka. Tällä reitillä esitellään Seinäjoen elinkeinohistoriaa Östermyran ruukinkartanon ajoista 1800-luvulta aina 2000-luvun teknologiakeskus Framiin saakka.

Östermyran tarina ja elinkeinot toivat mieleen Kokemäenkartanon tutkimukseni, joten vertailu teki lukemisesta mielekästä, vaikka en muistaakseni ole siellä koskaan käynyt. Jaksaisinko maastossa kiertäessäni lukea pitkiä tekstejä useita sivuja? Joku kesäretkeläinen tai paikkakuntalainen saa puolestani testata.

Artikkeleihin oli linkitetty lisätiedon lähteitäkin. Hienoa, vaikka vaatiikin ylläpitoa. Yksi linkeistä vei Porstuaan, jonne jo vuosia olen päätynyt erilaisissa verkkohauissa. Käyttöliittymä nyt modernimpi, mutta hakuliittymä melko jäykkä kun sanalla Hohenthal ei tullut ulos Toivo Sandqvistin artikkelia Nivalan Hohenthalit aktivisteina. Paitsi siirtymällä "tarkkaan hakuun", jota tämän perusteella suosittelen etusivun yläkulman sijaan.

Porstuan "Valokuvat-kokoelma sisältää Seinäjoen kaupunginkirjaston maakuntakokoelman vanhat valokuvat". Jos lähestyy sitä oikeaa reittiä saa linkin Seinäjoen kaupungin sivuille, jossa on kirjaston kuvapalvelun hinta- ja yhteystiedot.

Ylioppilas yksityisopettajana kartanon lapsille

Jouduttuaan vuoden 1802 lopussa keskeyttämään puolitoista vuotta kestäneet yliopisto-opiskelunsa Samuel Ceder päätyi kotiopettajaksi Luutnantti B. G. Eneskjöldin talouteen Kosken taloon Vehmaalle.

Opetus oli tammikuussa tuskin päässyt alkuun, kun sen keskeytti tirehtööri Forsmarckin (*) saapuminen Turusta. Hän opetti tanssia tammikuun puolivälistä helmikuun loppuun Eneskjöldin lapsille sekä naapuriston muille nuorille säätyläisille. Minuettia ja katrillia harjoiteltiin aamupäivällä 10-12 ja iltapäivällä kahdesta iltaan asti.

(*) Helsingin yliopiston virkamiesmatrikkeli kertoo tirehtööri Forsmarckin olleen Turun akatemian tanssin opettaja vuosina 1800-03, mutta "sai jo 1801 konsistorilta luvan siirtyä Haapaniemen sotakouluun opettajaksi eikä ilmeisesti enää palannut yliopistoon".

Kaksi Eneskjöldin vanhinta poikaa piti valmistaa ylioppilastutkintoon ja tähän ei riittänyt opiskelu kotona. He ja Samuel Ceder siirtyivät maaliskuun alussa Turkuun asumaan Eneskjöldin kaupunkiasuntona toimineisiin huoneisiin Turskan talossa Uudenmaankadun varrella. Cederillä oli mahdollisuus myös jossain määrin edistää omia opintojansa. Pojat (Berndt Lorentz ja Arvid Gustaf) läpäisivät tutkintonsa ja 23.6.1803 Ceder oli heidän kanssaan takaisin Koskella.

Hirvittävän pitkää aikaa ei Ceder siis kartanoelämää ehtinyt kokea, mutta Nervanderin tulkinnan mukaan hän sai kokea sääty-yhteiskunnan rajat.

Kosken kartanon herra näyttää olleen jotenkin hyväntahtonen, vaan talon rouva lienee ihaillut kaikkea aatelista, vaikka itse olikin aateliton synnyltään, ja oli hän epäystävällinen ainakin kotiopettajalle. Alussa tuotiin hänelle aamukahvia sunnuntaisin ja teetä niinä iltoina, jolloin sitä perheessä tarjottiin, vaan yhtäkkiä loppui tämä ylellisyys. Tämän johdosta Ceder kirjoittaa päiväkirjassaan: "Oi jos olisin niin viisas, etten välittäisi semmoisesta, vaan tottuisin yhtä helposti kestämään ymmärtämättömäin halveksemista kuin olen tottunut olemaan ilman heidän kahviaan ja vettään." - Vaikeammalta tuntui, kun rouva ei antanut hänelle kyntteliäkään, joita siihen aikaan ei saanut ostaa maalla paitse herrasväeltä itseltään.

"Yö olisi paras lukemiseen", kirjoittaa hän, "silloin olisin vapaudessani. Kyntteliä ei sulla ole, lukea sinun pitäisi, en tahtonut enää rouvalta pyytää, sillä hän näki joka ilta minun puutteeni käydessään vinnillä, kun minä istuin pimeässä ja soitin viulua." Viimeinkin pyysi hän kyntteliä luutnantilta ja sai "kunnollisia niitten talituijuin sijasta, joilla joskus ennen oli minua kunnioitettu". Tämä vetoominen talon isäntään muutti äkkiä rouvan tuulen, niin että kotiopettaja sitte sai myöskin kahvia joka aamu.

Syyslukukauden 1803 Ceder oli Turussa ilmeisesti toimien Eneskjöldin poikien apuna ja tuli heidän kanssaan joulun viettoon Vehmaalle 13.12. Ennen loppiaista syntyi riita, jonka seurauksena Ceder irtisanoutui ja purki ajatuksensa Anna Kristina Mörtengrenista ainakin päiväkirjaansa.

"Talon rouva ei luule muitten olevan ihmisiä kuin aatelin ja minä surkuttelen teidän lapsianne, joihin rouva istuttaa niin nurinpuolisia ja ruotsalaista vapautta sekä tervettä järkeä vastaan sotivia periaatteita."

Lähteenä Uudessa Kuvalehdessä 15 ja 16/1902 julkaistu Emil Nervanderin teksti. Päiväkirjalainaukset mahdollisesti käännetty kerran tai kaksikin. Kuva kirjasta "At early candle light and other poems" (1900), välitys Internet Archive&Flickr Commons.

Aateli-shmaateli ja kartanot-shmartanot

Syksyn kirjamessukäynnin ilmaisjakeluista tarttui mukaan Laboratorium för folk & kultur 2/2012, jossa oli teemana Herrgårdens barn och unga, ja Historisk tidskrift för Finland 2/2013, jossa oli teemana Herrgårdar och herrgårdsägare. Marginaalisesta avustamisesta sain Ritarihuoneelta kiitokseksi kappaleen kirjaa Ritarihuone ja Suomen aatelissuvut. Ja postiluukusta tuli jossain vaiheessa vuotta HAik 2/2013, jossa teemana oli Aateli.

Eli kuten viime vuoden puolella totesin, kyseessä on mielestäni Suomen tutkituin vähemmistö. HAik:n toimittajat perustelevat aatelitutkimusta "taloudellisella ja yhteiskunnallisella vaikutusvallalla" sekä runsailla lähteillä, jotka "avaavaat mahdollisuuksia muidenkin yhteiskunnallisten ryhmien tutkimiseen, oli kyse sitten pankkiireista tai palvelusväestä" (s. 139). Moinen mahdollisuus on numeron artikkeleissa jätetty lukutaitoni mukaan hyödyntämättä enkä myöskään saa kiinni siitä, mitä todellista - eli kansaa koskevaa - merkitystä tutkituilla asioilla on.

Tutkimuskysymyksensä saa tietenkin asettaa itselleen mielekkäällä tavalla. Itselleni Kokemäenkartanon 1800-luvun tutkimuksessa pointti oli nimenomaan tarkastella kartanon suhdetta ympäristöönsä. Jälkikäteen ajatellen olisi voinut tulla voimakkaamminkin esille. Jos olisin jaksanut kahlata puolen vuosisadan käräjäpöytäkirjat.

Tiedän, etteivät aatelin tutkijat välttämättä pääse helpolla lähteitä etsiessään ja käyttäessään, mutta kun rahvaan käsittely on huomattavasti työläämpää, herää ikäviä ajatuksia työekonomiasta. Niitä samoja, joita pulpahtelee mieleeni selatessani historian gradulistoja, joissa 1900-luku on kiistatta yliedustettuna.

Kartanojen ja aatelin akateemisen tutkimuksen runsaudesta saa puolestaan käsityksen edellä mainittujen HTF:n ja Haik:n teemanumeroiden katsauksista. Niiden päälle sitten vielä paikallishistorian harrastajien räpellykset ja kulttuurihistorialliset kuvakirjat.

Ja opinnäytteet

• Toivio, Juha: Urajärven kartanomuseon kehityspolkuja
• Siira, Jenniina: Tekstiilit Urajärven kartanon keittiössä ja kattauksissa : Kartoitus, tutkimus ja näytteillepanon selvitys
• Iltanen, Anu: Urajärven kartanon kustavilaiset huonekalut : Maalipintojen tutkimus 
• Koistinen, Heini; Lappalainen, Niina: Gustaf Raninin ajan ruoka- ja juomakulttuuri - Kausimenuja Koivumäen kartanolle
• Vanhanen, Salme : Kullan kartanon rouva Gerda Grahnin puku ja sen konservointi 
• Ek, Anna-Kaisa: Kulttuuriympäristökasvatuksen paikka : Brinkhallin kartano kokemuksellisena kulttuuriperintökohteena 
• Kyröläinen, Anu: 1800 -luvun elämys osana kartanon kulttuuri- ja palvelutarjontaa : Träskändan kartanon tapaus

Kuvitus
SA-kuva a_79: Hämäläinen kartano, eversti Paalun esikunta. Kämärä. 1939.12.14

Retkellä (1/2): Mäntsälän Frugård

Helsingin seudun kesäyliopiston retki vei minut lauantaina Mäntsälän Frugårdiin. Retket kuuluvat arkeologian oppiaineeseen ja joku mutisi bussissa, ettei kartano oikein kuulunut teemaan. Mutta kuului kumminkin, sillä siellä etsittiin 13-17.7. arkeologien voimin ja keinoin 1700-luvun alkemialaboratorion sijaintia.

Emme kuitenkaan käyneet kaivauksella vaan nautimme perinteisestä opastetusta kierroksesta päärakennuksessa.

Pihapiirissä oli sivurakennukseksi alennettu vanha päärakennus, joka oli valmistunut 1730-luvulla.

Nykyinen päärakennus valmistui 1805 ja on sisäratkaisultaan omalaatuinen. Mutta ulkomuodoltaan vanhanaikainen, mitä todisti seinälle ripustettu valokuva Kokemäenkartanoa kuvaavasta maalauksesta vuodelta 1799. Ulkoa rakennukset näyttivät samantapaisilta ja en usko olevani kaukana totuudesta, jos kuvittelen Kokemäenkartanon sata vuotta sitten puretut kamarit samanoloisiksi kuin Frugårdissa.

Sali oli kyllä omalaatuinen ja hieno.


Päivän ohjelmaan ei kuulunut yhtään hautaröykkiötä, mutta Frugårdin lähellä oli Nordenskiöldien hautakumpu