lauantai 4. kesäkuuta 2022

Täydennysosia

1) Pietarsaaren kohdalta virtuaalisesti leikattu ote superhienosta kartasta 

Nedre justitierevisionen. Högsta domstolen. Charta utvisande situation utaf Jacobsstads Kyrko och Westersunds byar uti Pedersöre sokn och Österbottns lähn jemte den hitintill derstädes förrättade hemskogsdelningen, efter högvederbörlig befallning författad år 1773 af Joh. Albäck. [Papper, ritad, 81 x 83.] Topogr. Finland. [Utdrag av delningsboken.])

täydentää tuulimyllykatsaustani ja löytyi kirjoittaessani tekstejä Serkusavioliiton hyväksyntä "kuninkaalla" ja  Korkeimmassa oikeudessa alkuvuodesta 1792.

Karttalinkki ehti siis olla kuukauden tallessa, mutta vasta nyt otsikkoa liimatessani huomasin, että KARTAN ON TEHNYT ESI-ISÄNI! Hänen miniänsä taustasta olen kirjoittanut blogipätkän Orpo esiäitini sai vanhemmat.

2) Vuosi sitten hämäännyin sekä kaupungin elintarvikkeiden myynin myöhäisestä siirtymisestä torille että vahvasta käsityksestäni siitä, että myynti tapahtui torilla. Selatessani Kansalliskirjaston digitoimaa kirjaa Suomen historian dokumentteja 1, huomasin, että kauppaa oli toki yritetty saada torille jo Turussa vuonna 1649:

... yxi suuri ia wahingolinen tapa, eij ainoastans cauwan aika sijtten sisällä juurdunut, mutta myös (joca wielä wahingolisembi on) enämin ia enämin jocapäiwä caswa ia enändy, sijnä, että caicki mitä maalda caupungihin sisälle tulepi myytäwäxi, eij tuoda (nin quin sopis) turulla caupaxi, mutta salain cauppamiesten huoneisen wiedän,...

3) Kun yli vuosikymmen sitten esittelin lyhyesti kirjan Trade and industry of Finland (1922) käytössä ei ollut digitoituja 1920-luvun sanomalehtiä. Nyt on, joten Vappu Ikonen esitteli kirjan Twitterissä Kauppalehden sanoin "Teos on puhtaastaan propagandatarkoituksessa julkaistu". Ikonen aikoo jakaa kirjan parhaita paloja kesän mittaan Twitterissä.

4) Viime marraskuisen kaupunkiarkistokatsaukseni jälkeen Helsingin kaupunginarkisto on saanut oman kotisivun, jolta on aiempaa helpompaa ja selvempää lähteä liikkeelle. Vikinälläni Arkistoyhdistyksen seminaarissa näyttää myös olleen vaikutusta, sillä olen ollut havaitsevinani tarkkojen ja megasuurien tiff-kuvien rinnalla helpommin tarkistettavia versioita.

5) Uuden ajan alun päivien raportointiani (torstai ja perjantai) voi nyt keynote-esitelmien osalta verrata sanottuun, sillä ne on julkaistu verkoston perustamalla YouTube-kanavalla

6) Vuonna 2018 alkanut keissi kirjasta Saamelaisten mytologia on viety loppuun: "Selvityksessä ilmeni, että Risto Pulkkinen syyllistyi vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan plagiointina esiintyvään vilppiin. Se on vakavin mahdollinen hyvän tieteellisen käytännön loukkaus. Asiaan perehtynyt tutkintaryhmä totesi raportissa, että plagiointia esiintyy kirjassa jopa 19 kertaa." Mutta minua jäänee vielä vuosiksi kiusaamaan kysymys kuvasitaattioikeudesta.

7) Selvitettyäni 1800-luvun kirjan kirjoittajan sain kansalliskirjastolaiselta kiitoksen ja linkin virolaiseen kirjastotietokantaan, jossa vastaus oli valmiina. Oma reittini tiedon äärelle oli pidempi, mutta myös lähdekriittisesti luotettavampi.

8) Kirjoitettuani tekstin viittauksista käsissäni oli Olli Löytyn ja Merja Kinnusen toimittama Tieteellinen kirjoittaminen (2002). Sen sivulla 24 on lyhennelmä Eeva Jokisen ja Raija Julkusen kirjoituksen lyhennelmä, jossa oli lisää itselleni käsittämättömiä ajatuksia viittauskäytännöistä:

... yksi akateemisen maailman retorisista keinoista on perustella oma tutkimuks niin sanotulla aukkoargumentaatiolla: pitää uskotella, että Suomessa kukaan ei ole tutkinut tätä, ei ainakaan lähimainkaan samoista kulmista. Miten liekin helpompi viittoilla suomalaisten kollegojen ohi ulkomaisiin kirjoittajiin. Ehkä viittaaminen on myös pelottavaa: Pelätään, että viittauksen kohde kokee olevansa väärin luettu - ulkomaiset tutkijat tuskin lukevat suomeksi kirjoitettuja juttuja ollenkaan, saati loukkaantuvat.

Täh?! Kirjoittajat ilmeisesti hakevat selitysmalleja eivätkä selosta omaa toimintaansa, mutta, että tuollaista voi edes tulla tieteentekijälle mieleen? 

perjantai 3. kesäkuuta 2022

Entisajan setämiehet

Setämiehet ovat viime vuonna tehneet paluun julkiseen keskusteluun, mutta sanan merkitys on aivan toinen kuin ennen. Ei se tosin silloinkaan arvostuksen merkki ollut.

Pitäjän rasitukseksi ovat loiset ja koturit, jotka itse laiskoina maaten, toisten ihmisetn armosta elävät. Yksi osa on entisiä isäntiä, jotka vielä paraalla i'ällä ollessaan ottavat "vanhentajan" lapsistansa ja rupeavat itse "vaariksi" hyvällä muonalla. Toinen osa on "setämiehiä", se on: entisten haltioitten poikia, jotka syntymä-talossansa eleskelevät itseksensä.

Yrjö Koskinen: Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä. Suomi 1851

Useat talot saavat kymmeniä vuosia ontua muonitettavainsa tähden, ja usea isäntä ei pääse tästä rasituksesta elinaikanansa, jos ei hän mene itse kanssa talon taa. On muutamia "setämiehiäkin", jotka perinnästänsä ovat ottaneet oikeuden asua elinaikansa talon loukossa ja nauttia elatuksensa ilman työtä ja huolta.

Antero Warelius: Kertomus Tyrvään pitäjästä 1853. Suomi 1854

"Setämiehet" taloissa tavallisesti nauttivat jotakin viljelys-oikeutta talon tiluksilla ja ovat silloin toisinaan velvoitetut muutamiin huokeampiin tehtäviin.

Y. K. Työväen seikka III. Kirjallinen kuukauslehti 9/1874

T:n pitäjän kaakkoisilla äärellä, eräässä yksinäisessä metsämaan talossa on nykyään mainion suuri setämies, jonka täytyy sitä nimeä kantaa siitä syystä että hän joutuu pienempäin kosiokumppaniensa tähden kosiokaupoissaan aina tappiolle - kuultuaan kahua asevelvollisuudesta iloitsi hän ihmeen kovasti ja sanoi: nyt rakkarit joudutte kumminkin pois maista; valtio varmaankin jättää minun kotio harjottamaan asevelvollisuuttani naisten kanssa, sillä siitähän on valtiolle tulevaisuudessa suurempi hyöty kun saa vallan tällaisia jättiläisiä. Mutta kun ei pikkumiesten viemisestä kuulunut sen parempaa, päätti hän itse laittaa ne pois tieltään ja otti sitä varten pullollisen rikkihappoa, aikeissa antaa siitä vihatuille tovereilleen ero-ryyppy elämästä; itse otti hän ilo-ryypyt ja pisti rikkihappopullon housuinsa taskuun. Mutta kuinkas kävikään? Pullo särkyi siellä ja pikku setä saikin ero-ryypyn tästä mailman elämästä, josta sanotaan sedällä olleen tuskin tuppikin täynnä.

Sanomia Turusta 26.10.1878

Mutta jos on talo, jonka pojat ovat isältään perineet ja siinä kukin elävät perheineen, jospa vielä setämies ja sisaren miehiä kuuluu samaan perheesen, niin kuka tuossa tuollaisessa talossa oikein on isäntä ja kuka siinä oikein innolla ja ahkeruudella harrastaa talon edistymistä?

Onko se patriarkallinen elämä, jota Savossa ja Karjalassa vielä yleensä tavataan, maanviljelyksen edsitykselle hyödyllistä? Savo 25.7.1883

Usein tapahtuu, että joku veljeksistä jää kotitaloon "setämieheksi", - erästä kansanluokkaa, jonka oikeata asemaa ei ole helppo tarkoin määritellä.

Irtain väestö ja kysymys helpoitetusta maanlohkomisesta. Uusi Suometar 31.12.1884

Hän oli nuorempi poika Teerijoen tilalla. Ja kun paikkakunnan tapa vaatei, että vanhin poika sai talon periä, niin jäi nuorempi talottomaksi. Hänelle maksettiin vain joku pieni summa perintö-osakseen, joka ei edes vastannut sitä hintaa, mikä kalunkirjoituksesta arvioittiin tilalle. Mutta sitä ennen ja niinkauvan kuin vanhemmatkin elivät talossa ja nauttivat eläkettä, asui hän siinä "setämiehenä" ja teki talon töitä ruokansa edestä. Vaan kun vanhemmat kuolivat ja sisar naitiin Kautialaan, otti Heikkikin - se oli "setämiehen" nimi - osansa perinnöstä ja muuti pois, vieraissa pirteissä asumaan.
Orpo - jutelma. Hämäläinen 11.11.1893 

torstai 2. kesäkuuta 2022

Miten pitäisi viitata tutkimuskirjallisuuteen?

Kuuntelin eilen Medievalist.net:n podcast-jakson Wherein Tina and I take bad scholarly habits to task, jossa otsikon mukaisesti Anthony Kaldellis & Tina Sessa jakoivat mielipiteitään ärsyttävistä tieteellisen kirjoittamisen tavoista. Oltuani heidän kanssaan jo eri mieltä sitaattikäytännöistä, jakson puolivälissä käsitellyt viittauskäytännöt herättivät paljon kysymyksiä. Vaikka osan eroista selittää eri maa ja inan eri tieteenala.

Sessa aloitti kyseisen osan keskustelusta ilmoittamalla inhoavansa ylenmääräistä viittaamista ja ylen pitkiä kirjallisuuslistoja: "kun neljä olisi riittänyt, on neljätoista". Hänestä paljous herättää lukijassa epäilyksen siitä, ettei kirjallisuuslähteitä ole oikeasti luettu. Lisäksi hän kokee erittäin epäilyttävänä viitteet niin vieraskieliseen kirjallisuuteen (esimerkkinään unkari), että on vaikea uskoa kirjoittajan sitä lukeneen.

Kaldellis vastasi toteamalla, että jatko(!)-opinnoissa oli hänelle sanottu, ettei pidä viitata sellaiseen, mitä ei ole lukenut. Kuinka moni on tästä eri mieltä? Ei Sessakaan, mutta hän lähti sitten vieraille vesille huomauttamalla, että kirjallisuuslistalla suojataan selkäpuoli. Eli jos tietää, että olisi pitänyt tarttua tiettyyn kirjaan, niin se työnnetään kirjallisuusluetteloon, vaikka sitä ei olisi luettu ja vaikka siihen ei viitattaisi. Sessa ei ollut käytäntöä suosittelemassa, mutta oli sen ilmeisesti useampia kertoja havainnut. 

"Valitettavasti", kun nykyään artikkelit, väitöskirjat ja muut monografiat ovat käytettävissä digitaalisesti, on hyvin yksinkertaista tarkistaa missä ja monestiko kuhunkin lähteeseen on viitattu. Eikä seuraamieni väitöstilaisuuksien perusteella diskrepanssia viitteiden ja kirjallisuuslistan välillä katsota hyvällä. Kirjallisuuslistan kattavuuteen toki kiinnitetään huomiota ja muistaakseni Tara Brabazon totesi, että esitarkastajat aloittavat sieltä. Harmittava tosiasia on, että heidän on helpompaa huomata oman lempparinsa puuttuminen kuin arvostaa muuta kokonaisuutta.

Kaldellis huomautti sitten, että viittauksien tekoon on (ainakin) kaksi motivaatiota seuraamuksineen. Voidaan viitata vain niihin teksteihi, jotka ovat innoittaneet omaa ajattelua, tai sitten palvella lukijaa listaamalla kaikki mahdollinen kirjallisuus. Jälkimmäinen kuului Sessan mielestä historiografiseen esseeseen. Kaldellis puolestaan vierasti runsasta viittausta siksi, että se vie tilaa sivulla ja jättää leipätekstille "vain viisi riviä". 

Sitten keskustelu siirtyi melko eksoottisiin skenaarioihin siitä, miten viitataan kavereihin ja jopa teetetään junioritutkijalla artikkeli, johon viittaamalla vältetään viittaus tutkijaan, johon jostain syystä ei haluta viitata. Kuullosti varsin epäeettiseltä touhulta.

Etiikasta puhuen, ainoa mieleeni tuleva (*) julkinen ohjeistus tutkimuskirjallisuuteen viittaamisesta on Petri Karosen Tutkimuskirjallisuuteen viittaamisen etiikasta kirjassa Historiantutkimuksen etiikka. Tallessa olevat lainaukset eivät puhu viittaamisesta, mutta

“Aikaisemman tutkimuksen tuntemuksessa päästään tietenkin vain harvoin täydelliseen kattavuuteen, mutta siihen tulisi silti pyrkiä. Tieteellisesti mielekäs historiantutkimus perustuu aina aihepiiriin sopivien menetelmien, teorioiden sekä lähteiden käytön lisäksi kokonaisvaltaiseen tietoon tutkimuskirjallisuudesta. Historiantutkijan tulee tuntea kattavasti kysymyksenasettelunsa ja tutkittavan aikakauden kannalta keskeinen tutkimus (mukaan luettuna lähitieteenalat), kun taas menetelmien ja teorioiden osalta riittävät usein työn toteutukselle olennaisimmat julkaisut.” (s. 136-137)

Olen Karosen (tai tekstistään muodostamani ymmärrykseni) kanssa samaa mieltä. Jos viitteistyksen jättäisi kivoimman kirjan (tms.) varaan, niin a) lukijalle ei syntyisi mielikuvaa, että aiempaan tutkimukseen on tutustuttu, b) aiempien tutkijoiden työtä ei kunnioitettaisi ja c) myöhempien tutkijoiden työtä ei helpotettaisi. 

Toistaiseksi tällä linjalla väikkäriini ei ole syntynyt sivuja, joissa olisi huomattavan vähän leipätekstiä, mutta ehkä se kertoo lukemiseni keskeneräisyydestä. Helmikuussa jaoin FB:hen ylläolevan kuvan saatteella "Kun melkein alkaa kuvittelemaan tutkimuskirjallisuuden läpikäyntiään suht. kattavaksi ja sitten törmää tämän mittakaavan alaviitteisiin, jotka vilisevät vieraita nimikkeitä..." Femman väitöskirjastaan saanut tuttavani kommentoi "Lähes tuollaisen sivun (tai pari) väikkäriini tehneenä olen pohtinut historiantutkimuksen tapaa esittää meta-analyyseja aiemmasta tutkimuksesta jonkin verran. Hyvää ratkaisua tylsän taulukon lisäksi en ole keksinyt mutta ehkä tätä pitää miettiä lisää."

Vaikka oma toteutus on vaiheessa, tavoite on selvä. Siksi särähti viime lauantain väitöstilaisuudessa korvaan vastaväittäjä Maarit Leskelä-Kärjen kiitos Katja Weiland-Särmälän väitöskirjalle Pappisperheen aineeton perintö: “Harvoin näkee väitöskirjan, jossa on näin hienosti ja laajasti viitattu aiempaan tutkimukseen” (sitaatti perustuu muistiinpanooni eikä ole sanatarkka). Ehkä en ole kiinnittänyt tarpeeksi huomiota historian väitöstilaisuuksien kommentteihin puuttuvasta kirjallisuudesta?

(*) Googlaus tarttuu yliopistojen viittausohjeisiin, jotka eivät ota kantaa kirjallisuusviitteiden rajaukseen ainakaan suoraan. Epäsuorasti runsauden puolesta puhuu ohje "Tutkimuskirjallisuusviitteellä on kaksi tehtävää: Osoitat tuntevasi tutkimustilanteen ja toisaalta tunnustat intellektuaalisen velkasi aiemmalle tutkimukselle." (Anna Sivula & Petri Saarikoski: Nota Bene 2013. Aineistoon ja tutkimuksiin viittaaminen Turun yliopiston Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen koulutusohjelmassa )

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Ilmestynyt: Antero Warelius ja 26 pääkalloa

Huhtikuussa saamistani vertaisarvioista positiivisemmat innostivat muokkaamaan kyseistä artikkelia useita viikkoja. Aiheeseen liittyi Helsingin yliopiston anatominen kokoelma, josta kertyneestä tiedosta ajattelin ensin kirjoittaa blogipostauksen tänne. Mutta sitten huomasin, että kokoelman osteologisesta osasta on tehty gradu, joten twiittasin 7.5.

S'on kyllä kivaa kahden päivän aineistonkeruun jälkeen huomata, että aiheesta on tehty gradu vuonna 2002. Positiivisen kautta: opin itselleni merkittäviä asioita.

Artikkelin takia tilasin gradun luettavaksi. Se osoittautui erittäin laadukkaaksi eli tekijä oli käynyt läpi yliopiston arkistot ja itse luut. (Jätän tekijän ja gradun tässä nimeämättä, sillä myöhemmistä mediajutuista päätellen tekijä ei kaipaa lisäjulkisuutta.) Jokaisessa työssä ja rajauksessa jää kuitenkin jotain huomiotta eli gradussa ei näkynyt aineistoharavoinnissani esiin tulleita Antero Wareliuksen keräämiä pääkalloja.

Niistä oli tuoreessa kirjallisuudessa yksi maininta, mutta esimerkiksi Wareliuksen Kansallisbiografia-artikkeli ohitti kokonaan kesällä 1847 tehdyn tutkimusmatkan. Se nyt sentään on vähän överiä, sillä Suomen kierto kolmessa kuukaudessa tuolloisilla teillä ja välineillä ei ole pikkujuttu.

Kun keskityin tähän pienempään aiheeseen, siitä löytyi ihmeesti lisätietoa. Epäilen, että Wareliuksen kirjeisiin sisältyisi jotain lisää, mutta sain näinkin kokoon jutun, joka kelpasi Kalmistopiiriin. Siellä se on nyt  luettavissa otsikolla

    Antero Warelius ja 26 pääkalloa

P. S. Talteen muualle sopimaton huomio. Sekä artikkelin että Kalmistopiirin jutun takia istuin Kansalliskirjaston erikoislukusalissa tavaamassa Yrjö Kajavan kirjaa Die Geschichte der Anatomie in Finnland 1640-1901. Eine übersicht (1928). Lukukokemukseen tuli erikoinen sävy kun (mahdollisesti virheellisesti) tulkitsin istuvani vanhassa ruumiinavaussalissa. 

Artikkeliin liittyen kirja tarjosi ainoastaan yhden uuden tiedon eli näkymän tilaan "Das embryologisch-histologische Laboratorium"

Samassa kuvassa on Helsingin yliopistomuseon mielestä "Vanhan anatomian ja kemian laitoksen laboratorio. Pöydällä on näytepulloja ja kemian tutkimusvälineistöä. Taustalla hyllyissä lasipulloja ja purkkeja." Ei puhettakaan sikiöistä tai kudosnäytteistä. Museon digitaalinen kuva on pieni ja isolla vesileimalla varustettu, joten purkkien sisällöstä ei voi luoda omaa käsitystä. Luotan kuitenkin Kajavaan, joka esitteli omaa opiskelu- ja työympäristöään. 

tiistai 31. toukokuuta 2022

29. kuukausi jatko-opiskelijana

Olin luvannut yksien viime kuussa saamieni vertaisarvioiden vaatimat muokkaukset "toukokuun alkuun" mennessä. Innostuin edaukseen sitten niin, että juttuun tuli kymmeniätuhansia uusia merkkejä ja kirjoittaminen jatkui vielä ensimmäisen viikon. Yhdestä teemasta kertyi ylimääräistä materiaalia niin, että siitä kirjoitin (useampien päivien ajan) Kalmistopiiriin tekstiä, jonka pitäisi tulla ulos tänään.

Sitten piti bilettää 50v-synttäriä, joten väikkärin pariin paluu venähti puolikuuhun. Taiv. kiitos olin työntänyt maailmalle kutoslukuun liittyvät esitysehdotukset. Molemmat hyväksyttiin ja ovat ohjelmassa kesäkuussa, joten jotain oli "pakko" tehdä. Jälkimmäinen esitys on fyysisesti Opinahjossa, joten tavoitteena on myös siihen mennessä siivota väitöskirjaksi tarkoitetusta käsikirjoituksesta niin siisti versio, että sen (minulle ilmaisessa) tulostamisessa on mieltä.

Opinahjo ja uusi seminaarikoordinaattori muuten yllättivät iloisesti eli syksyn seminaaripäivät saatiin ajastettua ennen kesää. Viime kesänähän sain ekstrastressin siitä, että olin pyytänyt aikaisen semmapäivän. Koska ajankohta vahvistettiin vasta kesän jälkeen, meni ihan turhaa energiaa miettiessä sitä, mitä kirjoitustehtävää oli kiireellisintä edistää.

Viime kuun UAA-päivillä käytäväkeskustelussa kuulin tulevasta väitöksestä, joka sivusi omaa tutkimustani sekä aineistoltaan että metodiltaan. Niinpä tutustuin Susanna Mäkisen tutkimukseen 1700-luvun ilmoituslajista etukäteen ja seurasin väitöstilaisuutta mielenkiinnolla. Ottaen huomioon koronakauden on melkoinen sattuma, että onnistuin tapaamaan Mäkisen tutkimukseni alkuhetkillä, jolloin en vielä tiennyt, että genreanalyysi tulisi olemaan osa omaa työtäni.

Niin tämä homma (vaan) edistyy. Työstön alla olevan kutosluvun olin vuosi sitten aloittanut herra-ties-minkälaisen kirjallisuustutkimuksen perusteella "Moderneilla ihmisillä on tutkimuksin todistettu taipumus auttaa mielummin oman ryhmänsä jäseniä kuin sen ulkopuolisia.  Ei ole syytä olettaa, että tilanne olisi 1700-luvulla ollut toisin." Ööö, nyt (ilmeisesti toisin hakusanoin) löytyi runsaasti kirjallisuutta, jossa Lissabonin maanjäristys ja valistusajattelu nähtiin hyvin huomattavana käännöksenä hyväntekeväisyydessä lähelle ja kauas. Oikeastaan kiva, että arvosanan saa lopputuloksesta eikä siihen johtaneesta prosessista.

Sillä iteraatiotahan tämä on. Lukiessani läpi vanhoja muistiinpanoja kesältä 2019 pätkä "kuviteltu yhteisö mutta yksi vai monia? Kenen kanssa yhteistä, mitä[?] Juttutyypit" kertoi genren olleen mielessä jo tuolloin. Olin myös paperilappuja puhtaaksikirjoittaessani todennut "Näköjään jossain vaiheessa hahmoteltu otsikko oli “Paikallisuutisten funktiot Ruotsin valtakunnallisissa lehdissä 1732-1808” Onneksi tästä päästiin eteenpäin." Nykyinen otsikko on muuta, mutta sisällöllisesti itse asiassa hyvin lähellä kertaalleen hylättyä.

Ihan raiteilla työ ei pysynyt ja eksyin muutamaksi päiväksi tekemään jokseenkin epärelevantilta vaikuttavaa aineistohakua. Se(kään) ei kuitenkaan ollut turhaa, sillä vasta nyt - kolmen vuoden ja tuhansien erilaisten hakujen jälkeen - Finnasta pulahti ulos ylempään sanomalehtitutkintoon vuonna 1953 tehty erikoistyö "Suomen asiat "Inrikes Tidningarissa" vuonna 1771". Joten johdantoni aiemman tutkimuksen osuudesta meni uusiksi alusta asti mukana ollut omahyväinen valitus "kun ei ole kukaan kiinnittänyt huomiota Suomesta lähetettyihin kirjoituksiin". Sillä en ollut käyttänyt katkaisumerkkiä Finnan haussa. Mistä sainkin yhden pointin syksyksi kirjoitettavaan artikkeliin.

Kuun lopuksi minulla oli ilo osallistua paikan päällä tuttavani Katja Weiland-Särmälän hienosti sujuneeseen väitöstilaisuuteen. On se tunnelma vaan ihan toinen. Varsinkin kun pääsi vaihtamaan pari sanaa tuttavien kanssa.

Aikaansaannoksiini en ollut tyytyväinen, mutta muuten hyvät fiilikset toukokuusta. Loppunostona eilisellä kirjastokierroksella sain käsiini HTF 1/2022:n, jossa Jukka Sarjalan artsun pohja-asetelma osoittautui väikkäriäni vastaavaksi. Ilahduttava indikaatio siitä, ettei kysymyksenasetteluni ole täysin triviaali tai irti ajastaan.

P. S. Väitöskirjatutkijoiden blogistaniassa Juho Pekkarinen kirjoitti otsikolla "Suomalaisia pääkalloja – mutta entä muuta?" Karoliina Puranen-Impola kertoi Jälkiviisaat-podcastissa väitöstilaisuudestaan. Liisa Kunnas-Pusa esiintyi Tiedekulman uutta tutkimusta esittelevässä tilaisuudessa otsikolla "Kivikausi suomalaisen menneisyyden osana" ja tallenne on nähtävissä YouTubessa. Itse olin tässäkin tilaisuudessa paikalla leikkien muun yhteiskunnan kanssa, että korona on ohi. Twitterissä asioiden tositilasta on sentään toisinaan muistutuksia. Historia-aspektin takia lainaus teatterihistorioitsijan pitkästä ketjusta:

Back in 2020, it was inconceivable to me that the 1918 pandemic was ever so "forgotten." 
But now, it makes perfect sense. As a society, we're collectively doing our damndest to forget this one too. Even as it's raging on and people are dying.

Otsakekuva vuoden 1756 painotuotteeesta. British Libraryn digitoimana

maanantai 30. toukokuuta 2022

Lukioiden paremmuusjärjestys 1860- ja 1870-luvulla

Kevään perinteinen uutisointiaihe on ylioppilaskirjoitusten tulosten erot lukioittain. En lähde selvittämään tavan alkuhetkeä, mutta muuta hakiessa huomasin, että Helsingin yliopiston kolmivuotiskertomuksissa 1800-luvulla oli vastaavaa. (Nämä ovat Kansalliskirjaston digitoinneissa kokoelmassa Keisarillisen Aleksanterin yliopiston julkaisut.)

Vaatimattomana alkuna vuonna 1866 julkaistiin taulukko, joka jätti järjestykseen asettamisen lukijalle.


Kahdeksasta oppilaitoksesta kerrottiin ylioppilastutkintojen vuosittainen määrä ja tämän jakautuminen arvosanoittain. Kolmosen eli korkeimman arvosanan kohdalle ei tullut yhtään ylioppilasta Porvoossa, Kuopiossa tai Hämeenlinnassa lukuvuonna 1864-1865. Valtakunnan ykköslukio on kiistatta Helsingin lyseo, jossa ainoana korkeimman arvosanan saajat ovat enemmistönä joka vuosi.


Seuraavassa kolmivuotiskertomuksessa vuodet on laskettu yhteen ja mukaan on saatu Oulu ja Helsingin normaalikoulu. Jälkimmäinen voitti kaupungin lyseon: yli puolet ylioppilaista saivat korkeimpaan luokkaan kuuluvan arvosanan.



Kun arvosanoista laskettiin keskiarvot valtakunnan kärkeen eli helsinkiläiskoulujen väliin pääsi Jyväskylän alkeisopisto (vuodesta 1873 lyseo).


Seuraavalla kolmivuotiskaudella Helsingin normaalilyseoon on eksynyt heikompaa ainesta, mutta ero esimerkiksi Turkuun on ilmeinen. Varsinkin keskiarvoina.

sunnuntai 29. toukokuuta 2022

Laulaka Lantalaiset!

Hauskasti (ainakin) kaksi ihmistä on löytänyt parin vuoden sisään - Kungliga Biblioteketin digitointien ansiosta - mahdollisesti varhaisimman (pidemmän) suomenkielisen tekstin Tukholmassa ilmestyneessä sanomalehdessä. Runoa Dagligt Allehandassa 30.9.1778 Eira Söderholm käsittelee osuudessaan Lantalaisia Suomesta ja suomalaisia Lannasta – vai kuinka se entiseen aikaan menikään? Kirjalliset lähteet kertovat Harri Mantilan 60-vuotispäivän kunniaksi julkaistussa juhlakirjassa (Studia humaniora ouluensia 16. 2018) ja Erik Kouksu otsikolla Meänkieli i Dagligt Allehanda 1778 lehdessä Meänmaa 1/2020. Molemmat olivat käyttäneet hakuunsa sanaa lantalaiset, joka löytyy runon ensi riviltä. 

Laulaka Lantalaiset, ilo Laulua Luikuta Lappi,
Pitkäsä pohian pääs, tuon Tunturi cuckulan alla
Koska Ruohtisa viel, Perilistä valdika toivo;
Jo se caikesa maas, ilo reimun Huovisa tuotta,
Laulaka Lantalaiset, ilo Ruohtisa Suomesa soikon,
Wielä pysyä saa, sen suren Giöstäjan jälken
Valdika Ruohtin maan, tulevaisten suresa sugus
Laulaka Lantalaiset, sekä pohias ett' etelän ilmas,
Ruohtin Sangari suur', Maan Isä, setä myos Äiti,
Kyttäkä caikin yhteen, sitä surta Jumalan armo,
Cuin on toivosa viel, Perindö Crunua cohtan:
Wariele valdias ain', sinun suurta siviätä työtäs
Wariele Lapsukaisen, ihmisten tullesa seuraan,
Wariele vaivasa myös Maan Äiti courisa covis,
Nin me Uhria tuom', sekä pohias ett' etelä maalda
Jumalan istumele, sydämmen nöyräsä pyynnös.
Waan sinä pohian maa, sinä sakas syndymä paicka;
Jos minä puhua saan, jos solmu sanosa voisin
Tulkita mielesi nin, cuin sopis Ruhtinan edes,
Nin minä sanokin jur, mitä siviä cansa Cuningan
Halaja toivosa nyt, ett' syndyis Perindö Prinssi
Waan ej typerä voi, Runoniecka sanoja pjrtä
Andakon armias jos se tulisi vielä Prinsessa
Laulut sopivat ain', ilo veisut Jumalan edes,
Laulaka Lantalaiset, ilo virsiä viritä Lappi
Että cajahus äckinäisest, yli Tunturin astuis
Josta sanoma sais, vikevimmät lendimet ajan
Tietua viemään pois, yli Rudian avaran aukon.
Tietua Ruohtin man, ilo päivät ollesa Suomes
Cajahus jälkiperin, ett' Wuokati vuoria vastais
Laulaka Lappalaiset, ain Enara virtain vieres
Sanoma josta myös, yli lavian itäsen ilman
Culkisi sjrusesti, sekä Turkin, Tattari maile. 

Runosta julkaistiin myös ruotsinnos, jossa lantalaista vastaa sana landtman eli 'maanmies'. Maa, johon viitataan, ei ole Suomi tai Ruotsi vaan Söderholmin tulkinnan mukaan kirjoittajan maanmiehet "ovat nimenomaan Perämeren pohjukan suomensukuisia."

Kouksu on yrittänyt tunnistaa nimikirjaimien J. B. taakse jäävän kirjoittajan ja pitää todennäköisimpänä, että kyseessä oli pappi Johan Björkman (1715-1788).

Täysin digitoitujen sanomalehtien varassa runon esiintulo ei enää ole, sillä se on myös kortitettu Musikverketin kokoelmaan Bellmantidens visor ja tarttuu sieltä Googleen. Tekstihaku 'finska' itse sivustolla ei tuonut esiin toista suomen kielistä runoa.