Milloin pidetään häät?

Kesälomalukemistooni osui Elias Lönnrotin raportti vuonna 1828 Hirvensalmesta:

Täällä kuten myös muutamissa naapuripitäjissä vihitään kaikki morsiusparit kernaimmin neljäntenä adventtisunnuntaina, Tapaninpäivänä tai helluntaina. Koska seurakunnat ovat suuria, kuuluu usein tapahtuvan, että pappi yhdellä kertaa vihkii noin 20 paria. Nämä asettuvat alttarinkehän ympärille kaikki yht’aikaa. Kun pappi vastaanottaa vihkisormukset, kuuluu hänellä olevan aika suuri vaikeus osata antaa ne oikein takaisin kunkin omistajalleen. Tavallisimmin hän panee ne siihen järjestykseen, johon morsiusparit ovat asettuneet alttarinkehän ääreen, taikka hän panee ne järjestyksessä omiin sormiinsa, jolloin koko hänen kätensä lopuksi on kauniisti hopeasormusten kaunistama.

Ajattelin tehdä vähän data eksploraatiota, mutta muistin seurakunnan väärin, joten kannoin kirjaston koneelta kotiin Hirvensalmen sijaan Mäntyharjun tiedot. Verrokeiksi otin oman tutkimukseni pääpitäjiä eli Asikkalan, joka on melko lähellä edellä mainittuja, sekä Kokemäen ja Vetelin. Otin mukaan vuosien 1816-1845 vihkimiset jättäen pois muutamia, joissa päivämäärä oli epätäydellinen. Jakamalla häät kalenteriviikoille näkyy vuodenvaihteen piikki sekä Mäntyharjussa ja Asikkalassa selvästi.

Silmämääräisesti Mäntyharjussa oli yksi iso keväthääpäivä vuosittain, mutta tämä ei osunut läheskään aina laskemaani helluntaihin. Taulukkolaskentaohjelmani ei välttämättä ollut synkassa suomalaisen 1800-luvun kalenterin kanssa? Joulupyhät oli helpompi poimia esiin ja tapaninpäivä oli selvästi vuoden suosituin ajankohta – viidennes kaikista häistä.

Kaikissa tutkimissani seurakunnissa sunnuntai on selvästi suosituin vihkipäivä.

Poikkeuksen tekee Kokemäki, jossa on samansuuruiset piikit myös tiistain ja torstain kohdalla. Kun järjestin vihkimerkinnät ensin viikonpäivän ja sitten sulhasen mukaan, näkyi selvästi, että talolliset vihittiin juuri tiistaisin ja torstaisin. Sunnuntain massassa heitä oli vain muutama. Tämä selittyy sillä, että Kokemäellä talolliset pitivät häänsä (morsiamen) kotona. Sunnuntaihäät kirkossa taas sopivat "kodittomille" pareille, eli palkollisille. (Tarkempaa analyysiä voisi tehdä erottelemalla ja ryhmitelemällä titteleitä, mutta jätetään kotitehtäväksi kiinnostuneille. Samoin kuin muut paikkakunnat.)

Kesälomaretkiraportti

Viime lauantaina osallistuin Helsingin seudun kesäyliopiston retkelle Päivä muinaisuuden poluilla. Tuttuun tapaan bussi oli täynnä itseäni vanhempia naisia, lievästi kärjistäen.

Espoon länsirajalla, lähellä Espoon kartanoa, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa, katselimme Sperringsin kiviaikaista asuinpaikkaa. Eli tiirailimme pellon ja metsän rajaa.

Seuraava kohde, Hvitträskin lähellä oleva kalliomaalaus, oli visuaalisesti mielenkiintoisempi. Ja sain vastauksen mummoni kestokysymykseen ”miten punamulta on voinut pysyä seinässä tuhansia vuosia”. Vastaus oli, että kalliosta irronneet mineraalit ovat muodostaneet suojaavan kerroksen. Joka oli, taivaan kiitos kestänyt puhdistustyön sen jälkeen, kun joku idiootti oli spraymaalannut muinaisjäännöksen päälle!

Jatkoimme Inkoon kirkolle. Saamassamme materiaalissa oli kuva sen Kuolemantanssi-maalauksesta, josta muistin olleeni siellä aikaisemminkin, viimevuotisella Glossan retkellä. Toivottavasti nyt pysyy mielessä, että olen siellä käynyt ja joku päivä ehkä sekin missä kirkossa käytiin aikaisemmalla Glossan retkellä.

Kirkon jälkeen siirryimme metsiin, joista löytyi hautaröykkiöitä, hautaröykkiöitä ja hautaröykkiöitä. Yritin kuunnella, mutta en omaksunut opastuksesta juuri mitään. Maisemat olivat kauniita, metsässä kiva kulkea ja aurinko paistoi.

Päivän toinen kirkko oli Teijon kirkko, jonka syntyhistoria kerrottiin kertaalleen bussissa ja toiseen kertaan paikan päällä niin jäi (ainakin toistaiseksi) mieleen. Ruukinpatruuna Robert Bremer oli ennustanut vedenpaisumuksen, johon hän uskoi niin voimakkaasti, että varusti aluksen ruukkilaisia varten ja makuuhuoneensa ikkunaan pelastusveneen. Kun vettä ei tullutkaan Bremer rakennutti Jumalaa kiittääkseen kirkon vuonna 1829. (Juha on kirjoittanut blogissaan yksityiskohtaisemman version tarinasta.)

Viimeinen retkikohde oli Vuorentaan kartano Halikossa. Ruotsalaisen arkkitehdin 1800-luvun puolivälissä designaama rakennus oli ulkoa varsin omalaatuinen. Pohjana oli kaksikerroksinen harmaakivirakennus, jonka uskotaan olevan 1500-luvulta. Hornien luovuttua kartanosta 1734, rakennus jäi asumattomaksi. Vuonna 1802 se muutettiin viljamakasiiniksi. Nykyiseen asuun vievät työt aloitettiin 1854.

Opastuksen siellä hoitivat rutiinilla nykyinen emäntä Lotta Armfelt ja hänen isänsä Carl Armfelt. Paljon hienoa tietenkin nähtiin, mutta eniten kadehdin maisemia ja 1600-luvulta peräisin olevaa sukuraamattua, jossa oli Armfeltien esi-isän muistiinpanoja 1700-luvun ensimmäisiltä vuosilta eli Pohjan sodan ajalta. Kirja oli isokokoinen, itse olisin valinnut sotatantereelle vähän pienemmän mallin.

Paluumatkalla Helsinkiin mainostettiin Arkeologian harrastajat ANGO –yhdistystä. Jaetun esitteen mukaan heillä näyttää olevan paljon mielenkiintoista toimintaa.

Ostoksilla 1850-luvun Helsingissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Kaupungin koko kauppa ja liike-elämä oli siihen aikaan keskittynyt Kauppa- ja Senaatintorin seuduille ja näiden torien välillä oleviin kortteleihin. Tämän alueen ulkopuolella tapasi vain pienempiä, yksinäisiä puotipahasia. Sittemmin, kaupungin laajentuessa, on liike alkanut ulottua yhä enemmän ja enemmän länteenpäin. Tämän lisäksi on huomattava, että kauppa ei silloin vielä ollut ensinkään erikoistutettua, vaan samassa myymälässä myötiin mitä erilaisimpia tavaroita. Niinpä oli m. m. Etholénin myymälä, kaupungin silloinen paras kauppaliike Etelä-esplanaadin- ja Unioninkatujen kulmauksessa (nykyisin Pletschikoffin), avonaisten holvien kautta jaettu kolmeen eri osastoon. Ensimäisessä osastossa sisäänkäytävän vieressä oli myötävänä kaikenlaista siirtomaatavaraa, yksinkertaisimmista alkaen aina hienompiin mausteaineisiin saakka, keskimäisessä taas lasitavaroita, posliineja ja rihkamaa, sisimmässä sitävastoin koru- ja vaatetavaraa hamaan silkkiin ja samettiin, hajuvesiin, hansikkaisiin ja kaikenkalttaisiin pukukoristeihin y. m. höpeneihin saakka. On luonnollista, ett'ei kauppavarastot tällaisissa olosuhteissa voineet olla niin hyvin lajiteltuja kuin erikoisliikkeissä yleensä, mutta eipä sellaisia vaatimuksiakaan siihen aikaan ollut. Siihen aikaan ei myymälöissä seisottu kahdenvaiheilla ja pulassa mitä ottaisi, vaan ostettiin mitä oli tarjolla ja liikkeessä mahdollisesti löytyi ja maksettiin se hinta, mikä pyydettiin ja siihen tyydyttiin.

Tämän Etholénin liikkeen kanssa kilpaili Deckerin kauppaliike Aleksanterinkadun varrella, (nykyisin on sillä paikalla lääninkanslia), ja oli tämäkin myymälä jaettu kolmeen osastoon. Kun nämä kaksi kauppaa sitten lopetti liikkeensä, ilmestyi niiden sijaan Schiefner (Pohjoismaiden pankin talo) ja Bolin & Einighorst (Kleinehn hotellin paikalle), Göhle & Aspelin ynnä muut. Huomattavammista senaikuisista liikkeistä on vielä mainittava I. H. Lindroosin rautakauppa (nykyisen Yhdyspankin paikalla) sekä Gaddin laaja rahvaan tavarain liike (nyt Sidorowin kalustokauppa).

Paitsi näitä harvoja suurempia kauppaliikkeitä, oli kaupungissa silloin joukko venäläisiä kauppapuoteja, joiden hallussa oli milt'ei kokonaan kaikenlainen siirtomaatavaroiden kauppa, ja ylenmäärin levittivätkin nämä kauppaliikkeet kaupunkiin venäläisiä tavaroita ja tehdastuotteita, johon lienee erityistä kiihoitusta ja vilkkautta antanut silloinen tullitaksa. Heidän kauppaliikkeensä, »lafkansa», jotka olivat usein sangen epäsiistejä, olivat jo järjestäytyneet erikoisliikkeiksi. Sellaisia oli esimerkiksi kahden Baranoff-veljeksen puoti Senaatintorin laidassa, jossa tuskin muuta tavaraa löytyikään kuin messinkisiä teekeittiöitä, loistenahkapieluksia ja venäläisiä yönuttuja, Duldinin teemyymälä Unioninkadun varrella, Uschakoffin leikkikalukauppa Erottajalla, Scharinin venäläisten nahkatavarainkauppa Kauppatorin varrella, j. n. e. Pitkäpartaisia, ketunnahka-kauhtanoihin puettuja venäläisiä »kupetsoja» oli siihen aikaan niin paljon, että heidän nimistään sepitettiin oikein erityinen laulunpätkä, jonka jokainen kaupungin koulupoika osasi laulaa:

»Uschakoff ja Kudrakoff
Baranoff ja Tabunoff
Duldin! Duldin!
Uschanoff ja Jablokoff,
Koroloff ja Durakoff
Scharin! Scharin!»

He olivat hyvänahkaisia, yksinkertaisia ja vaatimattomia miehiä ja elivät yksinomaan vain ammattinsa hyväksi, tietämättä vähääkään kaupungin ja maan harrastuksista ja asioista, mongerrellen kieltämme usein tavattoman naurettavalla tavalla. Useat heistä saivat kauppansa kehittymään huomattaviksi toiminimiksi, mutta kun heillä ei ollut täällä todellista ja vakiintunutta jalansijaa, ovat he sittemmin palanneet takaisin maahansa tahi kuolleet ja hävinneet näyttämöltä.

Kun nykypäivinä kävelee ympäri kaupungin katuja, täytyy ihmetellä viini- ja herkkutavarakauppojen paljoutta. Siihen aikaan näet harjoitti tuollaista kauppaa ainoastaan Stenberg (vastapäätä yliopiston porttia) ja Hardén Pohjoisesplanaadinkadun varrella, jonka kauppa samalla oli kaupungin ainoa herkkutavarapuoti, jossa nimittäin oli kaupan hedelmiä, juustoa, silliä, sardiineja ja -- suolattuja hummereja, joita, sittenkuin niitä oli muutamia päiviä huljutettu vedessä suolan liuoittamista varten, pidettiin erinomaisen hienona ruoka-aineena. Jos joku arvelee, miksi tuollaisten n. k. herkkutavarain kysyntä siihen aikaan oli niin vähäinen, saa hän arveluunsa vastauksen siitä, että jokainen perheenemäntä silloin piti jonkun verran kunniataan loukkaavana, tai ikäänkuin todistuksena hänen puuttuvasta kyvystään, jos hänen olisi pitänyt kauppapuodeista hankkia täytteet ryyppypöytään, jotka hänen olisi pitänyt osata valmistaa paremmin kotonaan -- lukuunottamatta kuitenkaan kaviaaria, sardiineja ynnä muita sellaisia. Nykyjään sitävastoin hyllyvät pöydät täynnä koreita, nimilipuilla varustettuja säilykerasioita ja törppöjä -- helposti ostettavissa olevia, joista ei ole vähääkään vaivaa eikä puuhaa, ainoastaan rahasta on kysymys!

Alhaisella kannalla olevain herkkukauppojen räikeänä vastakohtana esiintyivät kaupungin kirjakaupat, jotka jo silloin olivat jotakuinkin hyvälle asteelle kohonneet. Siihen aikaan oli näet olemassa jo kolme suurta kirjakauppaa, nimittäin Frenckellin (nyt Edlundin), Wasenius & Kumpp:in Pohjoismaidenpankin talossa ja Öhmanin (Tikkanen) Pohjoisesplanaadin- ja Fabianinkatujen kulmassa. Kaikissa niissä löytyi runsas varasto ja valikoima ei ainoastaan uudenaikaisen kaunokirjallisuuden tuotteita vaan myöskin täysikelpoista, hyvää muutakin ja tieteellistä kirjallisuutta, samoinkin joukottain kallisarvoisia kuvateoksia ja loistopainoksia, jollaisia nykyjään vain harvoin enää tapaa. Siihen aikaan oli ihmisillä enemmän halua ja harrastusta ja myöskin aikaa lukemiseen kuin nyt, jolloin sanomalehdet ja aikakauskirjojen, katsauksien ja kaikenlaisten julkaisujen tulva täyttää ihmisten henkisen ravinnon tarpeen.

Katajanokka vuoden 1850 paikkeilla

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Mutta kaiken vanhan joukossa esiintyi kuitenkin ihmeellisimpänä Katajanokka, jonne ei vielä siihen aikaan ollut vähimmässäkään määrässä ulottunut se repimis- ja rakennusinto, joka oli kaikissa muissa kaupungin osissa valloillaan. Se oli silloin vielä niin sanoakseni ehjä, tyypillisen alkuperäinen ja ikäänkuin kuva menneiltä ajoilta ja siellä asui yksinomaan köyhää väkeä, kalastajia ja merimiehiä, kapakoitsijoita ja rantajätkiä. Jyrkkien kallionnyppylöiden välissä kiemurteli siellä kapeat ja likaiset, mutkaiset ja kiveämättömät tiet, joiden varsilla siellä täällä näkyi rähjäisiä, turvekattoisia ja kaatumaisillaan olevia mökkiä. Oli ylen vaikea päästä kulkemaan noita mutkikkaita kujia pitkin ajoneuvoilla, ja kuitenkin tuonne siivottomaan ja syrjäiseen kaupungin nurkkapuoleen sangen usein vaunuillakin ajettiin. Muistan vielä, kuinka joskus pääsin äitini mukaan, kun hän sinne meni; siellä asui näet hökkeleiden seassa myöskin useita merikapteeneja ja laivureita, joilla siihen aikaan lienee ollut jonkunlainen oikeus myödä kotonaan tavaroita, joita he olivat omilla laivoillaan kuljettaneet kotiinsa ja joita he sitten myöskentelivät paljon huokeammalla hinnalla kuin mitä niistä kauppaliikkeissä otettiin. Ja eipä liene tullikaan siihen aikaan ollut niin tarkkasilmäinen kuin nykyjään. Kahden tällaisen laivurin luo tavallisesti tie johti -- toiselta heistä, joka purjehti Espanjassa asti, ostettiin portviiniä ja sherryä ja eräs kapteeni Lange taas, joka kuljetti alusta Lyypekin ja Suomen välillä, myöskenteli kaikenlaista rihkamaa ja kangastavaroita. Nyt on tuo vanha Katajanokka vain muisto; kalliot on porattu ja hajalle räjäytetty ja palatsit siellä nyt kohoilevat leveiden, tasaisten katujen varsilla entisten hökkeleiden sijoilla.

Helsingin palovartijat 1800-luvun puolivälissä

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

Poliisivalvonta yönaikaan olikin oikeastaan kaupungin palovartijain hartioilla. Palovartijat taas eivät siihen aikaan olleet niinkuin nyt majoitettuina suuriin, muhkeisiin palokunnantaloihin katsastustornineen, voimistelu- ja lukusalineen, eikä heillä ollut kauniita virkapukuja, vaan vaeltelivat senaikuiset palovartijat kaksittain yökaudet pitkin kaupungin katuja, puettuina pitkiin, ruskeisiin kaapuihin ja virittäen katujen kulmauksissa tuon tutun yksitoikkoisen ja ylen pitkäveteisen laulunsa:

»Kello on kymmenen lyönyt!
Suo kautta voimasi lempeä Luoja
täll' kaupungill' tulen ja vaaran suoja.
Kello on kymmenen lyönyt!»

Nämä kaupungin palovartijat olivat tavallaan asestettuja, heillä oli nimittäin aina mukanaan ulkona kaksi perin ihmeellistä asetta. Toinen niistä oli rämistin, tavallisen jänis-rämistimen kaltainen kapistos, jolla he voivat saada aikaan hirvittävän räikeän melun herättääkseen siten tulipalon sattuessa talossa asuvat ihmiset ja samalla varoittaakseen vaarasta naapureja. Toinen heidän varustuksiinsa kuuluva ase oli niin kutsutut saksit, jotka -- ollen varsiltaan nivelikkäät -- voivat ulottua pitkän matkan päähän ja joilla he voivat nipistää epäilyttävän näköisiä yökulkijoita jaloista tai käsiranteista tahi vyötäisiltä kiinni -- varsinkin iskivät he näin saksinsa yöllä miilustaviin naisiin -- ja viedä heidät sitten yöpuulle »putkaan» odottamaan seuraavaa aamua, jolloin »kiini nipistettyjen» tuli tehdä selko viranomaisille, mikä oli yöllisen kävelyretken tarkoitus ollut.

Ei tapahtunut kuitenkaan harvoin se ihme, että nämä järjestyksen ja valkeanvaaran vartijat olivat liijan ylitsevuotavaisesti uhranneet Bakkukselle ja vahvistaneet itseään kotimaisella jumalaisjuomalla kestääkseen yökylmää ja senvuoksi ottivatkin sitten oikein perinpohjaiset unet joillakin kauppaliikkeen rappusilla. Ja silloinkos heille tehtiin jos jonkinlaisia kepposia. Niinpä kerrottiin, että muutamat ylioppilaat olivat eräänä yönä tavanneet Porvoossa jonkun palovartijan kerrassaan avuttomassa tilassa, tiedottomana humalassa. He panivat palovartijan rekeen ja päästämättä hänen humalaansa haihtumaan veivät hänet Helsinkiin, jossa asettivat hänet kirkonrappusille. Kun hän sitten vihoviimein heräsi, paistoi aurinko jo täydeltä terältään, mutta uskollisena tottumukselleen ja velvollisuudelleen alkoi hän vedellä lauluaan

»Kello on kymmenen lyönyt!»

Kukin voi kuvitella ukkoparan kummastelun, kun hän unenpöpperössä ollen ja hieroskellen silmiään ei tuntenutkaan oikein kaupunkiansa.

Turun lukiossa 1848-49

Lomailun merkeissä lainaan Anders Ramsayn muistoja:

enimmän »pidettiin peliä» kuitenkin matematiikan lehtorin Ahlstedtin kanssa, joka oli vanha, liiaksi lukenut ja tavattoman sävyisä koulumaisterityyppi ja joka ei kärpästäkään tahtonut loukata. Joskus sattui, että keskellä luentotuntia kissa alkoi uunissa naukua. Silloin ensin yhteisesti ihmeteltiin, mistä tuo ihmeellinen ääni mahtoi kuulua ja kun siitä viimeinkin selville päästiin, alettiin perinpohjin keskustella, mistä kissa uuniin oli voinut päästä ja monien tuumailujen perästä tultiin sitten vihdoin siihen yksimieliseen päätökseen, että se oli pudonnut savupiipun kautta uuninpesään, sillä luonnollisestikaan ei kukaan sitä ollut sinne pannut. Joskus taas alkoi viheriävarpunen lennellä ja räpytellä siipiään luokkahuoneessa, jolloin meidän kaikkien tietysti täytyi rynnätä paikoiltamme ottamaan kiini tuota pikku lintusta, joka lenteli ikkunaruutuja vasten lyöden noukkansa aina ruutuun. Sitten ihmeteltiin, tuumailtiin ja juteltiin miten oli lintuparka eksynyt luokkahuoneeseen pääsemään, kun talvisaikaan kaikki ikkunat olivat visusti kiini. Lopuksi löytyi kuitenkin selitys. »Eikö herra lehtori luule, että se on lentänyt sisään ilmanvaihtoluukusta?» »Jaa -- jaa -- niinhän se on käynytkin, se on varmaankin sitä tietä tullut», sillä eihän muutakaan mahdollisuutta ollut, ja senvuoksi piti ilmanvaihtoluukku tarkkaan suljettaman, ett'ei vain pikkulintuset enää sieltä sisään lentelisi luentoja häiritsemään. Kaikista hupaisin oli kuitenkin piparikakku-matamin kohtaus.

Me olimme edeltäpäin neuvoneet erään piparikakkujen myöjän tulemaan lehtorin tunnin aikana sisään luokkahuoneeseen kaupittelemaan kakkujaan. Kun me sitten parhaillaan akkiloimme yhtälöä a+b=c, astui matami sisään, niijaili yhtämittaa ja alkoi: »Eikö herrat tahdo ostaa piparikakkuja, minulla on aivan tuoreita ja oikein hyviä kakkusia; olkaa toki niin armeliaan kilttejä ja ostakaa näitä, minä olen niin köyhä j. n. e.» Lehtori meni oven suuhun jutellen eukolle: »Matamihan näkee, että tämä on koulu, eikä täällä piparikakkuja osteta, olkaa nyt vain hyvä ja menkää pois.» -- »Mutta hyvä lehtori, kakut ovat niin hyviä ja mainioita ja nämä nuoret maisterit tykkäävät niistä niin kovasti.» -- »Matami olisi nyt niin hyvä ja menisi vain.» -- »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla, mutta eiköhän herra lehtori itse tahtoisi olla niin hyvä ja ostaisi joitakuita kakkusia? Olkaa niin hyvä, olkaa niin hyvä ja maistakaa yksi, se ei mitään maksa.» -- »Matami on nyt niin hyvä ja menee vain.» -- »Heti, herra lehtori, heti paikalla, mutta tuollapa näen minä yhden herran, joka mulle on 20 kopeekkaa velkaa ja eiköhän nyt passaisi hänen minulle samalla kertaa maksaa», j. n. e. -- »Matami olisi nyt vain niin hyvä ja menisi.» -- »Heti paikalla, herra lehtori, heti paikalla», vaan ennenkuin oli saatu tuo suulas matami luokkahuoneen ovesta ulos oli jo luentotunti milt'ei loppuun kulunut.

Kerran oli joku liimannut ukon kalossit lattiaan kiini. Silloin vimmastui hän todenteolla, mutta tyyntyi viimein, kun hänelle vakuutimme, ettei kukaan ollut tuota kepposta tehnyt, vaan että luultavasti hän itse oli matkalla kimnaasiin astunut johonkin liima-aineeseen, jonkavuoksi kalossit nyt olivat lattiaan takertuneet. Toisen kerran taas kun hän juuri oli työntämäisillään jalkansa kalosseihinsa, huomattiin että ne olivat täynnä vettä. Kuka olikaan tuon kolttosen tehnyt! Luonnollisesti ei kukaan, kuten tavallisesti. Seurasi yleinen hämmästys kuinka tuo oli voinut tapahtua, kunnes joku pääsi arvoituksen perille. Lehtorilla on aivan varmaan tavaton jalkahiki, josta on seurauksena ollut kalossien täyttyminen hiellä. Niin, niinhän se onkin ja aivan varmaan, sillä tunsihan jo hajustakin ett'ei tuo aine vettä voinut olla. Hyi! oikeinhan niistä paha haju löyhkäili, ja samalla tarttui itsekukin nenäänsä valitellen »aijai kuinka ne haisevat!»

Sunt pueri pueri, pueri puerilia tractant.

Huolimatta tällaisesta loppumattomasta kujeilusta ei tuo vanha ja sävyisä lehtori kuitenkaan koskaan viitsinyt eikä tullut kääntyneeksi rehtorin (Bergenheimin) puoleen valituksineen. Hän kärsi kaiken häpäisyn ja karkean pilkan, eikä tahtonut että hänen tähtensä rettelöltä syntyisi, ja tuota hänen rajatonta hyvyyttään me ikävä kyllä liiaksikin hyväksemme käytimme.