lauantai 14. lokakuuta 2023

Fiksattiin, mutta milloin?

Palasin sattuneesta syystä tammikuun 2018 blogitekstiini Virtuaalisesti latvialaisessa kirkonarkistossa. Olin unohtanut sitä kirjoittaessani tehneeni testauksen SBL:n valmiudesta tietojen korjaukseen. Tuolloin, kuten Wayback Machinen edellisen vuoden puolella tallentamasta sivusta näkyy, Niclas Eosanderin kakkosavioliiton ajankohta oli epäselvä.

Sivulla olleella lomakkeella olen tuolloin kertonut, että tarkka päivä on kirkonkirjassa ja kas, niin se on nykyään SBL:ssäkin.


Ja lähdeviite paljastaa, että muutos on tehty ja antaa sen lähteen. Se, mikä on inan omituista on kyseinen lähdeviite.
Se kun on päivätty 10.12.2011. Innoittiko minun vuoden 2018 alussa tekemäni korjausehdotus kaivelemaan vanhempia tiedonantoja, joista löytyi sama tieto vuodelta 2011? No, se ei olennaista vaan se, että päivämäärä luo väärän kuvan siitä, mitä tietoa sivulla on esitetty ja milloin.

SBL:n toimituksesta saamani vastaus ei herättänyt suurta luottamusta systeemiinsä.

Det är svårt att säga hur det har gått till då detta datum registrerades. Eftersom tidpunkten för ändring registreras med automatik bör det inte kunna bli fel men 2011 stämmer inte alls. Databasen existerade inte ens då (den släpptes 2012) så det är inte möjligt. Något måste helt enkelt ha blivit fel rent tekniskt.

perjantai 13. lokakuuta 2023

Christer Humblen jälkeläisiä

Elättelemättä varsinaisesti toivoa, että saisin todistettua eilen mainitun Liivinmaalla vuoden 1674 paikkeilla syntyneen Christer Humblen esiäitini veljeksi tai muuksi lähisukulaiseksi pitää kuitenkin yrittää eli selvittää elämänsä peruspiirteet. Lewenhaupt auttaa alkuun eli suuren Pohjan sodan loppuun, jolloin Humble oli Pohjanmaan rykmentin kenraaliadjutantti. Wirilanderin virkatalomatrikkelista puolestaan selviää, että Christerillä oli ennen kuolemaansa 17.2.1734 virkatalonaan Isonkyrön Ikola. Kalannissa eläneeseen Christinaan ei siis ollut ainakaan maantieteellistä yhteyttä.

Sukupuun mukaan ainakin yhden Christianin lapsen äiti oli Margareta Schmidt (s. 26.12.1690). Lewenhaupt tuntee vuonna 1740 elossa olleet lapset Brita Christina, Catharina Margareta, Henrik Johan (kersantti) ja Carl Christian (varusmestari). Perhettä ei näy Ikolassa Isonkyrön rippikirjoissa 1727-34 & 1734-54 eli joku muu majapaikka oli käytössä. FamilySearchin indeksoinnin ansiosta jälkimmäisestä rippikirjasta kylläkin löytyy Kannostosta Henrik Johan ja sisarensa Brita Christina. Seuraava todennäköinen havainto Brita Christinasta on Turun ruotsalaisessa seurakunnassa 68-vuotiaana 6.5.1775 kuollut "Mamsell Brita Stina Humble". 

Carl Christiania ei näy Wirilanderin hakemistossa, mutta ArkivDigitalin rullahaku löytää Pohjanmaan rykmentistä (tietenkin) korpraali Carl Humblen vuonna 1737 ja rykmentin riveistä syyskuussa 1742 lähteneen Christer Carl Humblen (*). (Juuri eilen AD ilmoitti, että rekisteri on valmis vuosille 1660–1887. Viimeisenä mukaan tulivat 9 suomalaista rykmenttiä.) 

Catharina Margareta on ehkä jäänyt suuren Pohjan sodan vaiheiden jälkeen Ruotsin puolelle, mutta en onnistunut paikantamaan häntä ArkivDigitalin hakemistoillakaan.

Henrik Johanin (s. 31.6.1718) jälkeläisiä on selvitetty minimalistisessa sukupuussa ja vuonna 1776 päättynyt armeijauransa olisi koottavissa Wirilanderilta. Vaimonsa oli Beata Magdalena Kühl (s. 18.11.1729 Pori, k. 1796) ja koska Suomi on pieni maa toinen sukutaulusto kertoo, että sisaruksiaan olivat Helsingissä vaikuttaneet Carl Gustaf ja Elisabeth, joista olen tänne jo kirjoittanut (Kehitystä Tapaninkylässä 1770-luvulla, Burtzin talon kadonnut perijätär, Vielä Burtzin perijöistä). 

Veikko Perttusen puhtaaksikirjoittamista Pyhäjoen rippikirjoista 17691775 näkyy, että Henrikillä ja Beatalla oli puoli tusinaa lasta, joista vain yksi oli kiinnostanut sukupuun tekijää.

  • Johan Christer s. 24.5.1741 (vai 1751?), Pietarsaaren rippikirjassa 1800-1805 palveluksesta eronnut kersantti, jolla vaimo Susanna Zimmerman (s. 11.3.1756) ja tytär Beata Albert. Humble (s. 9.10.1783), joka Anneli Kotisaaren tauluston perusteella olisi sopinut Sunnuntain suomalaiseksi Tukholmassa
  • Carl Fredrik  s. 20.12.1752 Kokkola, armeijassa vuoteen 1796 (Wirilander) 
  • Margeta Sophia  s. 16.6.1755 Kokkola 
  • Anna Beatha  s. 31.1.1758 Teuva, aviomies kirkkoherra Johan Frosterus
  • Henrik Adolph  s. 20.11.1761 Kokkola, varusmestari Pohjanmaan rykmentissä kesään 1792 (Wirilander) 
  • Ulrica  s. 14.4.1772 Pyhäjoki, aviomies luutnantti ja kauppias Carl Fredrik Häggström Pietarsaaressa
Monien muiden upseeriperheiden tapaan Christerin lapset ovat siis päätyneet eri puolille ja sama jatkui seuraavassakin sukupolvessa.

(*) Generalmönsterrullor - Österbottens regemente 1056 (1737) Bild 720 / sid 135 (AID: v997890.b720.s135, NAD: SE/KrA/0023)
Generalmönsterrullor - Österbottens regemente 1056 (1737) Bild 910 / sid 173 (AID: v997890.b910.s173, NAD: SE/KrA/0023)
Generalmönsterrullor - Österbottens regemente 1058 (1770) Bild 4920 / sid 979 (AID: v997892.b4920.s979, NAD: SE/KrA/0023)

torstai 12. lokakuuta 2023

Uusi Berner-suvun jäsen?

Suunnitelmanani, joilla on harvemmin taipumusta toteutua, on väitöstilaisuuden jälkeen tarttua AES-projektiin, jonka piti valmistua jo vuonna 2008. Siis suunnitelmissani. Kevyeksi aloitukseksi ajattelin tarkistaa onnistuisinko saamaan jotain lisätietoa AES:n eli Anna Elisabet Sarenin (1733-1820) äidin äidin ensimmäisestä aviomiehestä. Hänen perustietonsa selvisivät Yrjö Kotivuoren tekemästä lähdeselvitystyöstä:

KA valtakunnanregistratuura 8.10.1697 f. 640 (Till Stats Cont. om Nådeåhr för Fändrick Berners Encka ... Såsom Wij i nåder hafwe bewilliat at Fendrickens under Wårt Öster Bottens Infanterie Regemente Fredrich Berners Encka Christina Humble skall niuta nådeåhr effter bem:te des Man

En ole sotilasrullien kanssa vahvimmalla alueellani, mutta jotenkin pääsin oikeaan osaan Riksarkivetin hakemistoa ja pakitin lopulta vuoteen 1682, jolloin Friedrich Berner oli ensimmäistä kertaa  Pohjanmaan rykmentin Balthasar Güldenhoffin rykmentin vänrikkinä. Suoritus oli varsin hyvä, sillä kun mieleeni palasi kortisto Registerkort över namn i rullorna (1620-1723) niin siellä oli tarjolla vain yksi varhaisempi kirjaus. 


Tosin kortti paljasti, että minulta oli jäänyt huomaamatta vuoden 1684 kirjaus, josta olisi selvinnyt Bernerin vänrikin uran alkupäivä 20.9.1678. Sitä seurasi tulokseton sotaretki etelään, mutta loppuosa palvelusajastaan oli rauhaa ja Berner oli muun Pohjanmaan rykmentin tapaan sijoitettuna Riikaan. Tämä on itselleni olennaista, sillä näin ollen avioliittonsa Christina Humblen kanssa solmittiin todennäköisesti Riiassa. 

On myös todennäköistä, että Christina kuului joko upseeri- tai pappisperheeseen.  Upseerikortistossa on vain yksi potentiaalinen sukulainen: Johan Herman von Campenhausenin värvätyn jalkaväkirykmentin kapteeni Erik Humbla, joka ehkä oli sodan alettua vielä vanhoilla päivillään Riiassa siviilijoukkojen kapteenina vuonna 1701. Lewenhaupt tuntee Christer-poikansa, joka syntyi Liivinmaalla vuoden 1674 paikkeilla ja astui vuonna 1693 palvelukseen Pohjanmaan rykmentissä, joka oli pari vuotta aiemmin saanut komentajakseen von Campenhausenin.

Bernerin avioliitto Christinan (tai epätodennäköisemmin jonkun muun kanssa, joka olisi ehtinyt kuolemaan ennen uutta avioliittoa) on solmittu ennen 7.10.1696 tehtyä rullaa, jossa on ensimmäistä kertaa lisätietoa. Aviosäädyn lisäksi selviää, että Friedrich Johan Berner on kansallisuudeltaan karjalainen, 42-vuotias ja aatelisuutensa liittyy Mecklenburgiin. Jälkimmäinen herätti kysymysmerkkejä, mutta Karjalasta tuli mieleen Berner-esi-isäni. 

Berneriana-sivusto eli Viktor Bernerin yli sata vuotta sitten tekemä selvitys ei tunne vänrikkiä, mutta arvioidun syntymävuotensa 1654 perusteella hän voisi olla kirkkoherra Johannes Thomae Berneruksen poika. Tai voi olla olematta.

Wikimedia
Sotilasrullan hämärä maininta Meklenburgista avautui Berneriana-sivuston etusivulla, jossa oli selvitetty, että "Barner, Bärner, Börner, Berner (Vaakuna: sinisellä pohjalla pilvistä esiinpistävä, oikealle ojennettu ja hopealla haarniskoitu käsivarsi, joka pitelee palavaa tulisoihtua.) Vanha meklenburgilainen aatelissuku." Riiassa aatelisten upseerien alaisuudessa ainakin yli vuosikymmenen ollut Friedrich Johan Berner on joko muistanut tai keksinyt olevansa aatelissukua.

Vuoden 1697 rullasta selviää, että Friedrich Johan Berner kuoli elokuussa 1697. Christina Humble oli myöhemmin Kalannin haudattujen listaan merkityn kuoliniän perusteella tässä vaiheessa 36-vuotias eli oli todennäköisesti ollut Bernerin kanssa naimisissa kauemmin kuin kaksi vuotta. Ja elänyt pitkän pätkän elämästään Riiassa.

keskiviikko 11. lokakuuta 2023

Ilmestynyt: Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791

 

Do niin, Opinahjon julkaisupalvelut työnsivät vauhdilla väitöskirjaksi tarkoitetun tuotokseni Kanssakirjoittaminen Posttidningarissa ja Inrikes Tidningarissa 1729–1791 julkaisuarkistoon. Virallinen väitöskirjaksi kelpaavuus selviää vasta myöhemmin eli väitöstilaisuudessa 18.11.2023 ja sitä seuraavassa tiedekunnan poppoon kokouksessa.


tiistai 10. lokakuuta 2023

Kansan kirjoittamisen digitointia ja tutkimusta

Viime viikolla osallistuin Turussa symposiumiin Folkligt skrivande 1750-1950. Dagböcker som källor till vardagligt liv och emancipatoriskt skrivande. Järjestäjinä oli kotimaisen SLS:n ohella ruotsalaisia puulaakeja ja yleisö suurelta osalta riikinruotsalainen. Mutta onneksi oli pari tuttua ja ruotsalaisistakin yksi tuli kiittämään elokuisen konffan jälkeen lähettämästäni kirjallisuusvinkistä. Kävin myös esittäytymässä yhdelle, jolle lähetin Göteborgin NH-mööten jälkeen sanomalehtileikkeitä, ja sain kuulla, että kiitokset niistä näkyvät pian kirjallisina julkaisussa. Kiva fiilis tuli myös siitä, että osallistujana ollut Kokemäen Tigerstedtien jälkeläinen yhdisti nimeni Kokemäenkartano-historiikkiini.

Se verkostoitumisesta. Ensimmäisen päivän esityksistä Dalarnas museumin Simon Langwagenin katsaus ja kanadalaisen Catharina A. Wilsonin keynote muodostivat mielenkiintoisen vertailuparin. Langwagen edusti projektia, jonka taustalla oleva Kungl. Gustav Adolfs akademien oli myös yksi symposiumin järjestäjistä. On lähdetty hakemaan ja digitoimaan "talonpoikaispäiväkirjoja" (bondedagböcker) jo 1980-luvulla tehdyn selvityksen täydennnykseksi. Esityksestä syntyi vaikutelma, että projektia ei suuremmin oltu suunniteltu. Vastaus keräyksen dokumentoinnista ei ollut vakuuttava ja digitoidut aineistot on sijoitettu Digitalt museum -portaaliin, joka ei ole niille erityisen toimiva ympäristö. Tärkeintä oli digitointi eikä käytettävyyden miettiminen tai sen edistäminen.

Wilson puolestaan vetää hanketta The Rural Diary Archive, jossa keskeistä on päiväkirjojen saattaminen sekä akateemisten tutkijoiden että suku- ja paikallishistorian harrastajien käsiin. Koska käyttö on keskeistä, digitaalisten kuvien ohella on tarjolla puhtaaksikirjoitus, joka on tuotettu suhteellisen pienen ryhmän joukkoistamisella. Hyvältä kuullosti myös sanaston liittäminen tällaiseen sivustoon.

Yleisössä yksi kommentoija ymmärsi esittämisen ja käytön eron, mutta läheskään kaikille se ei ollut selvä. Joku kehui Arkiv Digitalia kuvaten sitä paikaksi, jossa intohimoisesti "selataan kuvia". No, parhaimmillanhan AD:ssä ei tarvitse selata kuvia, sillä sinne on viety käyttötarpeita vastaavaa kuvailutietoa. Mutta se ei myöskään ole tekstianalyysiä varten rakennettu kuten SKS:n ja SLS:n käyttämä ratkaisu, jossa voi verrata kuvaa ja tekstiä tai eri editioita keskenään. 

Wilson ei ainoastaan esitellyt sivustoaan vaan kertoi myös omasta tutkimuksestaan, jossa hän oli päiväkirjoista poiminut tietoa talkookulttuurista. Kirjaukset työnteosta yksityiskohtaisesti analysoituna paljastivat kaikenlaista dynamiikkaa vastavuoroisuudessa ja mukaanotossa. Heräsi oitis hinku saada Suomesta jollain keinoin vastaavaa tietoa.

Keskiviikkona puhui myös kielitieteilijä Ann-Catrine Edlund, joka oli länsipohjalaisista päiväkirjoista muunmuassa tutkinut henkilönimien muodostusta. Länsisuomalaisesta näkökulmasta ei ollut yllättävää, että etunimiin yhdistettiin paikkoja tai aviomiehen nimi. Yllättävämpi havainto (eli aukko ajatuksissani) oli se, että palvelusväkeen viitattiin isännän etunimellä. Kahvilla mietittiin kaverin kanssa, että eikö mene sekavaksi, kun vuosittain vaihdetaan paikkaa? (Kyseinen artikkeli Basttulijani och Janosa Eva. Personnamn och identifikation i Kågeträskdagboken 1891–1901 on julkaisussa Namn i skrift. (2020).)

Tohelointini takia missasin keskiviikon aloittaneen SLS:n kokoelmaesittelyn, joten torstaina olin etuajassa paikan päällä. Ensimmäisenä puhui Karin Hassan Jansson jo ennestään minulle tutusta Gender and work -hankkeesta. Kuunnellessani tajusin, että äskettäisessä "tein sanahaun ihan joka paikkaan" -harjoituksessa jäi GaW-tietokanta väliin. Pitäisiköhän näistä tehdä joskus muistilista?

Anna Westin & Tommy Lennartsson kertoivat tutkimushankkeestaan, jossa päiväkirjoista ja muista muistiinpanoista etsitään suhdetta ekosysteemiin. Pienistä havainnoista rakennetut kaaviot eivät paljastaneet järisyttävän uusia tietoja, mutta tykkään siitä, että 1800-luvun elämää todellakin tutkitaan eikä vain nojauduta kertoviin lähteisiin.

Lopuksi puhui kaksi suomalaista. Anna Sundelin puhui kahden julkaistun suomalaisen päiväkirjan annista kulutuksen tutkimuksessa. Vaikka kulutuksesta aina olenkin kiinnostunut väläys Kokkolan seudun nuorten seurustelukulttuurista oli vielä kiinnostavampi. Pänni se, etten ollut moista päiväkirjaa äkännyt Vetelin Hohenthaleista kirjoittaessani. Julkaistut päiväkirjat taitavat olla muistelmiakin haastavampia haettavia ja kartoitettavia. Mihin kirjastoluokkaan mahtavat päätyä? 

(Kyseinen kirja oli Johan Weneliuksen Dagbok. Anteckningar 1844-1916 (1990). Saatavilla ihan pääkaupunkiseudun kirjastosta, luokasta 990.1. Ei paikannimiä asiasanoina.)

Sundelin lopetti esityksensä paperitavarakaupan mainokseen, jossa kaupattiin m.m. päiväkirjoja. Tällä hän halusi herättää keskustelua päiväkirjan materiaalisuudesta. Minua hymyilytti, sillä session puheenjohtajana toiminut Johanna Ilmakunnas oli lopettanut elokuussa Löfstadin linnassa samaan teemaan. Hänellä oli tuolloin pysäyttävä esimerkki pienikokoisesta päiväkirjasta, jota saattoi kirjoittaa koko ajan mukana, mutta tietenkin tila oli rajoitettu. 

Materiaalisuus oli vilahtanut puheessa aiemminkin, mutta kukaan ei ollut maininnut paperin ja musteen ostoa. Enkä yllättynyt kovin suuresti avatessani testauksen nimessä yhden Dalarnas museumin digitoinnin. Siihen oli kuvattu myös kansi, mutta päiväkirjan mittoja ei näkynyt kuvissa eikä kuvailutiedoissa.

Viimeisenä (ennen lopetusta, jota en juna-aikataulullisista syistä jäänyt kuuntelemaan) puhui Anna Kuismin, joka palautti mieleeni vuosikymmenien aikana tekemäänsä työtä, jota olen seurannut niin julkisissa esiintymisissään, julkaisuissaan kuin osallistumalla salonkiinsa. Runsaan työn jälkeenkin on mahdollista, että tutkimattomia kansantekstejä on luettelemattomina paikallismuseoissa tai -arkistoissa, yksityiskodeista puhumattakaan. Ja olisiko aika miettiä myös tuoreempien tekstien kohtaloa ja tallentamista? Äitini kotiarkisto vie edelleen kaksi neliötä asuintilani lattiasta, sillä en ole keksinyt sille loppusijoituspaikkaa.

maanantai 9. lokakuuta 2023

Arkisto, kaksi museota ja tammi

Vietin viime viikon keskiviikon ja torstain Turussa. Reissun syynä oli symposiumi, josta jotain huomenna, mutta ennen sen alkua ehdin tehdä muuta.

Aloitin Åbo Akademin arkistosta, jossa asianani oli tarkistaa yhteen Suomen talousseuran palkintoon liittyvät asiakirjat. Taisi olla elämäni sujuvin arkistokäynti. Edellisellä viikolla tekemäni yhteydenoton perusteella esiin oli haettu relevantit aineistot ja työpöydällä oli valmis nootitus tarkistettavista osista. Tekstit asiakirjoissa olivat (yllättävän) lyhyitä, joten olin takaisin ulkoilmassa alle aikayksikön.

Ja näin ehdin tarkistamaan Aboa Vetus Ars Novassa muutama päivä aiemmin avautunutta Ravattula-näyttelyä. Sitä oli vain yksi huone, joten ihan hyvä, etten tehnyt erillistä matkaa tätä varten. Esillepano keskittyi tiukasti kaivauksiin, joista olen vuosien varrella muutaman esityksen kuullut, joten kaikki vaikutti tutulta.


Muinaispuvun olin kuitenkin nähnyt vain kuvina, joten tämä kokemusaukko tuli täytettyä.


Aikaa jäi siis vielä kolmanteen paikkaan ja hetken mietittyäni muistin jonkun maininneen Sibelius-museon betonibrutalismin. Sijainti oli päivän ohjelmaan nähden sopiva, joten sinne. (Vaikka olen sujuvasti jättänyt katsastamatta kotikaupunkini Arkkitehtuurimuseossa 15.10. päättyvän näyttelyn Betoniunelmia – ja muita näkymiä 1970-luvun arkkitehtuuriin.)

Sibeliusmuseon näyttelyn virallinen nimi on Rakas vihattu betoni – Brutalismi Suomessa. Arkkitehtuurikuvat olivat yllättävän pieniä ja osin epäselviä, joten suurimman - vaikkakaan ei positiivisen - vaikutuksen teki näyttelytekstin kappale
Brutalismiksi kutsutaan modernistisen arkkitehtuurin 1950-1970 -lukujen suuntausta, joka keskittyi "aitojen" materiaalien kuten paljaiden betoni- ja tiilipintojen usein veistoksellisten muotojen esilletuontiin sekä arkkitehtuurin sosiaalisiin tehtäviin. Ratkaisevasti parantuneet liikenneyhteydet tekivät brutalismiliikkeestä hyvin kansainvälisen.

Miten liikenneyhteydet vaikuttivat leviämiseen? Leviämiseen minne? Euroopan ulkopuolelle vai periferiaankin?  

Museovierailun suurimmaksi anniksi muodostuikin Sibelius-museo itse, sillä perusnäyttely oli pantu uusiksi kertomatta minulle mitään. Näyttely ei edelleenkään herättänyt kiinnostusta Sibeliukseen, mutta pitkästä aikaa koin kosketusnäytön, joka houkutteli läpikäyntiin. Tökkimällä sain mielenkiintoista ajankuvaa kuudennen sinfonian ensiesityksestä ja mukana oli jopa liikkuvaa kuvaa 1920-luvun Helsingistä.

Aiemmassa perusnäyttelyssä vuonna 2017 ihailemani soitinvitriinit olivat nyt poissa, mutta pohjakerroksesta löytyi kotimaisia harmooneja ja flyygeleitäkin. Hienoimmat ulkomuodoltaan olivat urkuri Anders Gästrinin (1820-1907) rakentamat kotiurut, joista on lisätietoa Sibelius-Akatemian sivulla. Mies, jonka elämästä on tietoa Uudenkaarlepyyn mainiolla kotiseutuhistoriasivustolla, muotoili puusta myös Uudenkaarlepyyn vaivaisukon.
 

Museon ikkunasta näin takapihalla komean puun ja muistin jonkun äskettäin maininneen Pehr Kalmin tammen. Kävin tarkistamassa ja selvisi, että tammi on tosiaan seissyt Kalmin ajoista asti eli 1700-luvun puolivälistä. Sen ympärillä oli Kalmin puutarhasta taiteellinen tulkinta, jonka ääreen en mielestäni oli aiemmin eksynyt. Ehkä saan paikattua kokemusta seuraavalla kasvukaudella?  
 

sunnuntai 8. lokakuuta 2023

Sunnuntain suomalainen Tukholmassa

Porin rippikirjassa 1759-1764 on sivulla 45 leski Carin Grönlundin perheestä suuremmitta selityksittä vedetty yli tytär Lisa Andersdotter (s. 28.3.1744). Hän päätyi tuolloin tai hieman myöhemmin Tukholmaan, jossa suomalaisen seurakunnan kirjanpidossa syntymäpäivänsä muuntui asuun 12.5.1746.[1] Perukirjassaan mainitut sisarukset kuitenkin yhdistävät hänet lapsuudenperheeseensä.[2]

Poriin jäänyt isosisko Maria meni naimisiin lukkarin kanssa ja Johan veli toimi monipuolisesti Porissa ja koulutti yhdestä pojastaan papin. Lisa tai Elisabeth lienee ollut palveluksessa, kunnes hän haki Tukholman seurakunnassa kuulutukset 19.7.1782 avioliittoon tukkukauppias Hans Lindemanin (s. 2.3.1732) kanssa.[3] 

Avioliitto solmittiin 8.8.1782, mutta jäi hyvin lyhyeksi, sillä Hans Lindeman kuoli jo 25.12.1785. Elisabeth ei jäänyt puille paljaille, mutta kuolinpesää olivat jakamassa myös anoppi ja miehen sisko.[4] 


Perintöosaansa kuului todennäköisesti ainakin kivitalo, joka mainitaan myöhemmin omassakin perukirjassaan. Se sijaitsi vanhassakaupungissa Luna-korttelissa Ferken grändin varrella ollen vanhalta numeroinniltaan 102 ja myöhemmin 2. Juuri se on niin merkityksetön, ettei sitä mainita korttelin Wikipedia-artikkelissa. Mutta Hans Lindeman oli henkikirjoitettu siellä 1780, joten kyseessä on todennäköisesti myös pariskunnan koti.[8]

Inrikes Tidningar 15.11.1787

Perintöä oli sen verran, että Elisabeth päätyi uuteen avioliittoon 11.11.1787, jälleen tukkukauppiaan kanssa. Tämä oli nimeltään Magnus Lindgren (s. 1757) ja tullut juuri kaupunkiin.[1] Pariskunta henkikirjoitettiin toistuvasti Luna-korttelin talossa 102 [7, 9]

Elisabetin koti merkitty punaisella pisteellä
vuoden 1836 karttaan.

Elisabeth (nyt kirkonkirjoissa ensimmäistä kertaa Catharina Elisabeth) kuoli 15.5.1815.[1] Myöhäisellä iällä solmitussa avioliitossa ei ollut syntynyt lapsia, joten Elisabethin sukulaisuuteen perustuvia perillisiä olisivat olleet sisarensa ja veljensä poika. Papiksi koulutettua Johania kutsutaan perukirjassa veljen ainoaksi pojaksi, mutta verkon sukupuun mukaan elossa oli toinenkin veljenpoika, joka jostain syystä unohdettiin/ohitettiin. Tällä ei ollut käytännön merkitystä, sillä Elisabethin tekemä testamentti jätti koko perinnön miehelleen, jonka perillinen kymmenen vuotta myöhemmin oli puolestaan oma sukulaisensa.[5,6]

[1] Finska församlingen (A, AB) AII:2 (1811-1820) Bild 65 / sid 6 (AID: v84788.b65.s6, NAD: SE/SSA/0004)

[2] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:397 (1815) Bild 5400 / sid 395 (AID: v223036.b5400.s395, NAD: SE/SSA/0145a)

[3] Finska församlingen (A, AB) EI:3 (1774-1794) Bild 161 (AID: v84823.b161, NAD: SE/SSA/0004)

[4] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:286 (1786) Bild 4680 / sid 458 (AID: v222925.b4680.s458, NAD: SE/SSA/0145a)

[5] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:437 (1825) Bild 1050 (AID: v223076.b1050, NAD: SE/SSA/0145a)

[6] Stockholms rådhusrätt 1:a avdelning (A, AB) F1A:397 (1815) Bild 5400 / sid 395 (AID: v223036.b5400.s395, NAD: SE/SSA/0145a)

[7] Stockholms stadsarkiv. Mantalslängder 1810 med ett namnregister > https://sok.stadsarkivet.stockholm.se/Bildarkiv/Egenproducerat/SE-SSA-0031/Mantalslangder1810/M181003010371_150dpi.pdf 

[8] Stockholms stadsarkiv. Fastighetsregister 1675-1875

[9] Stockholms stadsarkiv. Fastighetsregister 1675-1875