Pelattaisiinko ajokiekkoa? Kiekon lyöntiä? Pyöränlyöntiä?

Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:

Tunnemme Jukolan veljesten kiekko-ottelut, joihin he tuontuostakin suurella innolla ja hartaudella ryhtyivät. Samallainen kiekko-ottelu usein hyvinkin tulinen ja hikinen n. s. ajokiekko on täälläkin ennen ollut nuorison harrastuksena. 

Kesäiltoina, kun sää oli suotuisa, kerääntyivät kylän nuoret miehet joskus tytötkin mukaan kylätielle jakaantuen kahteen tasaväkiseen joukkueeseen kohtuullisen välimatkan päähän toisistaan, kukin varustettuna tukevalla mailalla, välillä huristi raskas vannehdittu kiekko. Sen joukkueen, jota vastaan kiekko heitettiin, tuli pidättää se mailan iskulla. 

Jos isku lennätti kiekon takasin heittäjäjoukkuetta kohden, sai vastaajajoukkue etääntyä siihen kohtaa, mihin kiekko pysähtyi, toinen taas saman verran perääntyä. Jos taas kiekko pääsi vastaajajoukon lävitse, täytyi sen perääntyä siihen, mihin kiekko pysähtyi ja toinen saman verran etääntyä niin että välimatka aina pysyi samana. 

Sitä huutoa, mailojen mäikkinää ja liikehtimistä, mikä ajokiekossa syntyi, kokoontui usein vanhempi väkikin katselemaan.

Ilmeisesti samaan viittaa lyhyt maininta artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Ensinnäkin on tietysti kiekon heitto mainittawa. Väliin kuului siihen puolueittain eri kyläkuntain miehet, mutta usein tyydyttiin wain oman kyläläisten keskeisiin joukkueihin. Ankarasti siinä visainen kiekko huristi ja häviölle joutui se puoli, joka ei jaksanut "kannallaan seistä". 

 

Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923) 

Parisen vuosikymmentä taaksepäin oli Kokemäellä monien kylien "tanhuvilla" käynnissä urheiluleikki: kiekonlyönti. Kesäisinä sunnuntai- ja usein arki-iltoinakin kokoontuivat kyläkunnan pojat ja aikuisetkin sopivalle paikalle kylän tielle mittelemään voimiaan kiekonheitossa ja sen pysäyttämisessä. Osanottajat jakaantuivat kahteen puolueeseen mahdollisimman tasaväkisinä. Jokaisella oli kädessä noin metrin pituinen vankka sauva. Kiekko, jota myös joskus »konkariksi» nimitettiin, oli pyöreä »visakoivusta» tehty noin neljä cm. vahva ja läpimitaltaan 15—20 cm. Toisinaan oli kiekko rautavanteella ympäröity.  

 

Osastot erkanivat toisistaan noin kolmenkymmenen metrin etäisyyteen ja sijoittivat miehensä peräkkäin mahdollisimman hyvään järjestykseen. Sovitun tai arvalla ratkaistun puolueen vahvin mies heitti kiekon vinhaa vauhtia pyörimään maata myöten toista puoluetta kohti. Siellä tuon puolueen miehet yrittivät sauvoillaan kiekkoa lyöden estää sen etenemistä, pysäyttää kulku, tai jos suinkin mahdollista saada lyödyksi takaisin päin. Mutta kun kiekko oli raskas ja sillä huima vauhti, ei se ottanut vähistä, ei yhdestä eikä kahdesta iskusta pysähtyäkseen; hyppäsi vain ilmaan ja jatkoi matkaansa. Siitä, mihin kiekko lopulta pysähtyi, teki vastapuolueen paras heittäjä vuorostaan heiton toista osastoa kohti, joka samoja sääntöjä noudattaen koitti ehkäistä kiekon pyörimisen. Jos kiekko pääsi vierimään lävitse joutui koko puolue peräytymään saman matkan ja heittäjäpuoiue pääsi vastaavan matkan etenemään. 

 

Kun tuolla tavalla oli parisen tuntia, joskus kauemmankin taisteltu, tunnustettiin se puolue voittajaksi joka oli vastapuolueen ajanut etäämmäksi kiekonlyönnin alkamispaikasta. 

 

Kiekon-lyönti oli reipasta, toisinaan äärimmäisilleen jännittynyttä, jopa rajuakin. Siinä vaadittiin voimaa ja heittäjätaitavuutta, osavuutta sauvan käytössä ja oikeata liikehtimistä. Se ei ainoastaan terästänyt ja voimistuttanut ruumiin kaikkia jäseniä, vaan kehitti samalla nopeata ja oikeata erilaisten tilanteiden arviointia. 

 

Katselijat, joina oli nuoria ja vanhoja, naisia ja miehiä, innostuttivat leikkijöitä usein sattuvilla sukkeluuksilla ja kompasanoilla. 

Samoja piirteitä on pyöränlyönnissä Pohjanmaalla.

Niinpä siinä kääntyikin puhe vanhoihin asioihin. Ukot alkoivat kertomaan omia nuoruudenaikaisia leikkejään. Silloinkin leikittiin, mutta silloin ei määräävänä tekijänä, kuten nyt, ollut vain yksityinen omanvoitonpyynti, vaan kysymyksessä oli kylänkunnia, tai ainakin joukon, johon kuuluttiin, jos vaikkapa pyöränlyönnissä jouduttiin vastakkain toisenpuolen kylän, tai aina naapurikylän joukkueen kanssa.  

 

Jukurin vanha vaari alkoi hiljalleen jutella: Oli sekin aika töpinää, kun me Hamppulaiset olimme pyöränlyönnissä vastakkain Kopukkalaisten kanssa. Paikalle haettiin koivunväärästä tehdyt mailat, jotka samoin kuin koivunvisasta tehty pyöräkin, olivat vahvasti tervatut, siis niinkuin ainakin ijän aseet, - viime viikolla löysin liiverin nurkasta oman mailani, vieläkin täydessä kunnossa - ja sitten sitä alettiin kirkonajan jälkeen koetella, kumpiko joukkue hätääntyi pyörän edellä paetessaan kotiporteille väistämään. Olihan siinä vainiota kyllä kisaillakin, vanha virsta kyläin väliä ja puolimatkassa mäkikumpare, josta lähdettiin. Ja matkanteko kävi milloin yhtäälle, milloin toisaalle, kunnes jompikumpi joukkue sai yliotteen ja silloin oli toisella edessä pako ja hiki virtasi niin voittajilta kuin voitetuiltakin, kun ottelu vihdoin päättyi ja toinen puoli oli lopullisesti ajettu pakosalle ...  

 

Poikasista oli osa keskeyttänyt leikkinsä ja siirtynyt kuuntelemaan ukon juttuja. Eräs heistä kysäsi: Minkälaista se oli, se pyöränlyönti? 

 

Olipahan vain ... Kumpaankin joukkueeseen kuului yhtämonta miestä, lyöjiä ja kiinniottajia. Eturintamassa seisoivat mailoineen parhaat lyöjät, jälempänä kiinniottajat. Pyörä asetettiin syrjälleen tielle ja eräs lyöjistä kimautti sen mailallaan pyörimään tulimaista vauhtia naapurijoukkoa kohden. Toiset väellä ja voimalla yrittivät sen pysäyttää, mutta siitä ei aina tullut mitään. Huolimatta esteistä, joita sen tielle asetettiin, huolimatta mailoista, jotka ketteräin käsien piteleminä koettivat sen kulkua pysäyttää, ei se aina onnistunut, vaan pyörä meni viuhuen omaa menoaan, kunnes sen vauhti loppui ja se kuoli. Silloin oli joukon peräännyttävä pyörän taakse ja parhain lyöjä sen taasen iski liikkeelle päin vihollista. Olipa sekin laukaus, kun pyörä vihaisen iskun tapaamana alkoi maukuen pyöriä vastapuolta kohden. 

 

Joskus se kiven tavatessaan lensi ihan kohoksi maasta ja mennä möhisi ilmassa, toiset sen heti osasivat lyödä sillätavoin, että se koko matkan ilmassa kieri ja silloin se pysäyttäminen ei ollut mikään leikin asia. Mennäpä sinne, kun se tulla tuhisi, silmin eroittamattomissa. Sattuipa se silloin joskus ihan vastustajan leuvoille läiskähtämään, sillä seurauksella, että iskun saanut sai sylkäistä pois suustaan pari kolme etuhammasta, jotka pyörä oli irroittanut. No minkäs sille voi ... vahinkojahan sitä sattuu ... mutta sai siinä vain koettaa, jos aikoi toisen pakosalle saada. Joukko piti olla nopsa ja hyvin harjoitettu, ettei sitä nyt aivan leikillä hävitty, mutta sepäs se kysyikin arki-iltain harrastukset, niin ettei silloin joudettu tappelua teetellä ja riitaa haastaa ... Silloin harjoiteltiin ja vanhat miehet katselivat syrjästä, kuten me nyt tästä ja usein kuului kehoitus: Pankaa nyt pojat parhaanne, ettette häpäisi kylää... (Ilkka 8.5.1931)

Vielä eloisampi on Laihialla kasvaneen Santeri Alkion kirjoitus Kyläkunta ottaa vastaan kesää. Kuvaus 1870-luvulta (Pyrkijä 8 & 9/1914). Näyte:

Pyörä, milloin puikkien karkaa, läpi vahtivien, sohivien, iskevien, pyöräpuisten varustusrivien, milloin armoiskun saatuaan lentää kuin tulikidasta ammuttuna, kiitää muristen korkealle, kohti kuulakkaa, keväistä, kotikylän omaa taivaslakea. Siellä hiljenee hieman vauhdissaan, pyöristää suuntaa ja voitettuna, rohkeutensa menettäneenä laskeutuu peltoon, missä rukiinoras juuri on nousemassa talvisesta taintumustilastaan.

CSI Mäntyharju 1840-luku

Mikkelin Wiikko-Sanomia 22.9.1864:

Mäntyharjun pitäjässä, joka ennen aikaan oli tunnettu raakuudesta, tapahtu noin 15 eli 20 vuotta takaperi seuraava tapaus.

Eräältä leskirouvalta hävisi keväillä lehmä. Pari naista etsivät sitä monta päivää. Ehtiessään havahtivat erämaassa märänneen, pahan hajun, jota tarkastivat siinä luulossa, että lehmä oli kuollut. Mutta eivät löytäneet lehmäänsä, vaan siihen sijaan, havu-läjän alla, näkivät miehen raadon saappaat. 

Lehmän etsiminen jäi sinä päivänä kesken. Pelästyneenä juoksivat naiset kotiin. Asia ilmotettiin nimismiehelle, joka anto kulettaa löydetyn raadon kellotapuliin. Ruumis tunnettiin erääksi laukku-venäläiseksi, jota pitäjässä oltiin useen nähty. Asiata tutkittiin kiivaasti, vaan turhaan. Ei ehkä luulojakaan löydetty. Murhamies olisi luultavasti jäänyt rankasemata, jos ei Jumalan käsi olisi sitä valkeuteen saattanut.

Eräänä aamuna, ennenkun lääkärinkän tutkimus oli tapahtunut, oli ruumis, tuntemattomalla tavalla, hävinnyt kirkon maalta. Ruununmies kutsuttiin samassa paikalle ja hän alko tätä uutta rikosta hakea. Jälet kevätaamun kasteessa osottivat että ruumis oli kuletettu lähellä olevaan järveen. Se oli vedetty jaloista: lihasäikäleitä oli tarttunut puihin. Rantaan tultua löydettiin ruumis heti ja kuletettiin uudestaan kirkon maahan.

Tätä tutkiessa tuli ilmi että erästä torpanmiestä, joka ei asunnut varsin loittona siitä paikasta, josta naiset löysivät ruumiin, ja jonka mökkiä nimismies useampia kertoja jo niin tarkkaan oli suinannut, ettei sillan aluksetkaan jäänyt katsomata, oli sinä aamuna nähty metsässä. Nimismies otti vieraita miehiä mukaansa ja mäni vielä kerran samaan torppaan.

Miesi tavattiin riihtä ahtamassa. "Missä housusi on kastunna," kysy nimismies. "Kävin män'yönä etsimässä hevostani, joka useampia päiviä on ollut poikessa, ja jota en nytkään löytänyt." Miehellä olikin ollut suitset selässä kun aamusella oli nähty metsässä. Vaikka nimismies olisi mitenkä koetellut häntä haastatella, niin ei pienintäkään luuloa voitu hänen päälle saada. — "Tule veikkonen alas ja anna meille ryyppy, sillä me olemme olleet varain liikkeellä." Sen sanottua mäni nimismies tupaan.

Vähän ajan perästä tuli myös mies tupaan, viinapullo kädessä. Miesi käveli useampia kertoja ulkona tuvasta. Joka kerran tunsi nimismies niinkun raadon hajun, vaan ei ollut tietävöinään. Hän puheli kaikenlaista miehen kanssa, ja mies istuutu viimen hänen rinnalle penkille. Sillon havaitsi nimismies varmaan, että miesi haisi ruumiille ja että ruumiin haju levisi rievusta, jolla hän oli käärinnyt sormeansa.

Nimismiehen mieleen vilahti niinkun valo tässä pimeässä murha-jutussa. Hän tormasi miehen päälle, sanoen: "sinä olet murhannut laukku-venäläisen: miehet, sitokaa tämä mies." Murhaaja hämmästy, valkeni ja tunnusti: että hän edesmänneenä talvena oli murhannut kysymyksessä olevan miehen, joka hänen tykönänsä oli maannut yötä, ja joka aamusella oli pyytänyt häntä kyyditsemään itsiänsä: että hänen oma tunto oli pakottanut häntä viime yönä kulettamaan ruumista järveen: että hän sitä vetäessään oli särkenyt sormensa: ja — että hän tätä haavaa sitoaksensa oli reväissyt ruumiin paidasta rievun.

Se oli tämän rievun kautta, kun Jumala laitto asian valkeuteen. vainajan omaisuutta löydettiin tunnustetuilta paikoilta. Asia oli selvä. Murhaaja sai hyvästi ansaitun palkkansa.

Lasipullojen kierrätys ja sanahakujen rajat

Toivo Aron (s. 9.2.1887) muistoissa Mika Waltarin artikkelissa Vanha Hyvä Helsinki (Suomen Kuvalehti 14/1935) oli muun muassa mielenkiintoinen kappale:

Oli meillä pojilla siihen aikaan ansaitsemistilaisuuksiakin. Jätkät usein makailivat Kaartin kallioilla olutta juoden ja jättivät tyhjiä pulloja kallioiden väliin. Niitä kerättiin ja niistä maksettiin jokaisessa puodissa 5 pennin. Se oli jo pitkä raha pojulle siihen aikaan. Romurautaa sopi myös kerätä. Se myytiin Parkoffille, joka oli niin mahtava romukauppias, että poikien kielessä siihen aikaan sana 'parkohvi' merkitsi ylipäänsä romukauppiasta. 

Minulle uudet Kaartin kalliot saarnailmoitukset sijoittavat "Sepänkadun kulmaan" (US 21.5.1905) ja Tehtaan- ja Fredrikinkadun kulmaukseen (Työmies 22.7.1905)  eli Kaartin puutarhan naapurustoon. Ilmeisesti paikka muistutti Kampin kallioita. 

Olennaisempi uusi tieto on 1800-luvun lopun tapa kierrättää pulloja. Siitä en onnistunut löytämään digitoiduista teksteistä mitään muuta mainintaa.

Barkoff sen sijaan on muistettu monessa tekstissä ja hän on mukana kyös Kati Toivaisen tuoreessa artikkelissa Yhden jäte on toisen bisnes. Romuliiketoiminnan ensimmäiset vuosikymmenet myöhemmän kiertotalouden rakentajina. Ehkä Toivaisen edelleen jatkuvassa tutkimuksessa kiertotalouden historiasta saamme vielä tietoa lasinkin kierrätyksestä.

Poikkeama Kokemäen Pyhänkorvaan 1700-luvulla

Aikojen alussa tein kirjan Kamariherra, Herrassöörinki ja Kokemäenkartanon torpparit, sillä minusta tuntui, että kartanon olemassaolo oli näkymätöntä Kokemäen 1800-luvun historiakuvassa. Vielä näkymättömämpi on Pyhänkorva, jonka Herrassöörinki von Knorring myös omisti. Sen nimi on elänyt koskessa, joka perkauksien ja voimaloiden jälkeen ei enää ole mekittävä virtauspaikka nykyisen Uuden sillan kohdalla.

Kyläkirjaston kuvalehti 4/1906

Tilan historiaan en ole kunnolla koskaan perehtynyt ja Wikipedia-sivulla mainittu yhteys Kurkien sukuun tuli yllätyksenä. Sen sijaan epämääräisyys 1700-luvun kohdalla on yllättävän yleistä suurtiloilla. Varsinkin, kun Pyhänkorvan omistajien päähuomio on ilmeisesti aina ollut toisaalla.

Omistajasarjan täydennys tosin oli hämmentävän helppoa. Johan Adolf Lindströmin pitäjähistorikista nimittäin selviää, että Kurck-suvun Katarina Elisabetin kuoltua Pyhänkorva huutokaupattiin keskellä sotaa 12.6.1706. Voittavan tarjouksen teki Tukholman pormestari Olof Hansson Törnflycht, joka on merkitty maakirjaan vielä vuonna 1727, vaikka hän kuoli jo vuonna 1713. 

Törneflychtillä oli paljon omaisuutta, mutta myös monia jälkeläisiä. Pyhänkorva päätyi Margaretha-tyttärelleen ja tämän miehelle kreivi Johan Lillienstedtille. Tämä on merkityksellistä pitkäaikaiselle Belin-tutkimukselleni, jossa Liljenstedtin maita Kalannin Tuorlahdessa hoitaneen miehen veli ilmaantuu Kokemäelle. Muitakin selittäviä tekijöitä pitää toki olla.

Jos Lillienstedtillä ei ollut muita omistuksia Kokemäellä, Pyhänkorvan hallinnointi on voinut tapahtua Ulvilan Anolasta käsin. Esimerkiksi vuoden 1737 henkikirjassa Pyhänkorvassa on yksi ainokainen talonpoikaistaustainen viljelijä. Olisiko hän yksinään vuokrannut manttaalin tilan? Lasse Iso-Ivarin listuksessa Pyhänkorvan viljelijät muodostavat sukupolvien saumattoman sarjan vuodesta 1676.

Margarethn ja Johanin poika kreivi Karl Liljenstedt  omisti Lindströmin tietojen mukaan Pyhänkorvan vuoteen 1767 eli kuolemaansa asti. Siitä eteenpäin omistus sitoutui Kokemäenkartanoon.

Matkamuistoja Tanskasta

Tanskan kansallismuseon pienessä amulettinäyttelyssä oli kaksi minulle kiinnostavaa esinettä. Toinen oli lähes kaiken parantava Volta-risti, jota konsultoimani tuttavan mukaan myytiin Suomessakin.

Toinen oli onnenlippunen. Mahdollisesti samantapaisia posetiivarit kaupasivat Suomessa markkinoilla ja kaduilla.

Keskiajan elävöittäjien usein mallina käyttämä puku löytyi sivuhuoneesta eikä näyttänyt kiinnostavan muita kävijoitä.

Valtaa käsittelevässä salissa oli hauska kuva peltotöistä vuoden 1588 kartanotilien kannesta.

Samanoloisia hattuja tuli kierroksella vastaan myöhemmin. Nämä olivat neulottuja eikä kuvauksessa selitetty, miten ne ovat säilyttäneet muotonsa. 

Tuli vastaan myös itselleni uusi media. Esimerkiksi Lutherista oli oli tehty reliefikuvia sarjatyönä painamalla muottiin paperimassaa. 

Keskiajan säästöpossut oli ryhmitelty lasten leluiksi. Onkohan näiden käytöstä jotain kirjallisia lähteitä? 

Vuosi 1645 oli merkitty ikkunantekijän mallikirjasta avattuun aukeamaan.

Ikkunoitakin pääsi näkemään osana porvariskodin sisustusta. 

Jäin kuitenkin käsitykseen, että näiden koristeelliset keskiruudut olivat kirkkoihin lahjoitettuja.

Vuoden 1660 jälkeisestä ajasta otin vähemmän kuvia, alla kätilön kyltti jostain kaupungista.

Tanskan esihistoriasta ja sen esittämisestä

Viime viikolla kuvattujen Lundin päivien jälkeen siirryin Kööpenhaminaan, jossa sain kulumaan kaksi päivää paikallisessa kansallismuseossa ja ehdin lisäksi vain hätäiseen käväisyyn kaupunginmuseossa. Koska Lundissa esihistorian ymmärrys oli jäänyt saavuttamatta, yritin tosissani keskittyä kansallismuseon esitykseen ja vertailla sitä muististani löytyneeseen tietoon.

Jääkauden jälkeisen metsästykseen ja kalastukseen perustuneen asutuksen synty vaikutti tutulta. Jonkinlainen animoitu kartta rannoista olisi kyllä ollut tarpeen, sillä asiaa ajattelematta olettaa Tanskan aina olleen saman mallinen. Jos olisin pysähtynyt hetkeksi, olisin muistanut, että paikalliset arkeologit löytävän kivikautta veden alta. Mutta olisinko tajunnut, että Britannian mantereeseen yhdistänyt maa-alue ulottui Tanskaan asti?

Sattumalta Lundisssa junan lähtöä odottaessani olin katsellut yliopiston mainosikkunaa, jossa selostettiin tuoretta DNA-tutkimusta, jonka mukaan Tanskan väestö on vaihtunut kahteen kertaan "kokonaan". Tämä tuli museossa mieleen ja onnistuin googlaamaan vastaavan helmikuulta 2024: 100 ancient skeletons reveal dramatic turnover of Denmark’s population. Verratessani artikkelia seinäteksteihin, huomasin, että jälkimmäiset eivät ottaneet mitään kantaa tapaan, jolla maanviljelys oli tullut alueelle 4000 eaa. Niistä löytyi kuitenkin sama tuhannen vuoden "viive", joka mainitaan artikkelissa. Metsästäjä-kalastaja-kerääjät pistivät hanttiin tai varhaiset maanviljelijät eivät olleet kiinnostuneita.

Nationalmuseet
Wikimedia

Seinäteksteissä Tanskaan tuli 4500-4000 eaa vasarakiveskulttuuri, jonka väkivallan jäljet näkyvät paikallisessa maassa säilyneissä luissa. Jäljellä on myös järviin uhrattua vaurautta, kuten yhdessä astiassa uhratut 1720 merpihkahelmeä, sekä hautakumpuja ajoituksella 3800-3300 eaa. Vuosina 3200-2800 eaa, jolloin tuoreen tutkimuksen mukaan Jamnakulttuurin porukka täytti Tanskan, tehtiin Jyllannissa kulttitaloja ja käytävähautoja eli Tanska oli osa eurooppalaista megaliittikulttuuria. 

Tanskan varhaisimmat säilyneet kultaesineet ovat kivikauden lopusta. Paikallinen pronssikausi alkoi 2000 eaa. Yksi sen tyypillinen esine oli piitikari, joiden esiintymäkartassa oli pisteitä niin Tanskan eteläpuolella kuin Upplannissa asti, mutta ei Suomessa. Muut esineet kertovat yhteyksistä Kreikkaan asti. 

Tanskan maaperässä on säilynyt pronssikaudelta tammiarkuissa haudattuja vainajia sekä heidän vaatteitaan vuoden 1350 eaa. tienoilta. Eikä vain tilkkuja, mutta nämä olivat tietenkin esillä niin hämärässä, ettei ottamastani valokuvasta saa mitään tolkkua, Tunnetuin vainajista on Egvedtin tyttö, josta tehdyt analyysit kertoivat runsaasta liikkumisesta. Seinäteksteistä opin, että tuloksista on erimielisyyttä ja että dna-analyysi ei ollut onnistunut.

Egvedtin tytön vyötäisillä oli pyöreä pronssilevy, joita on löytynyt muistakin haudoista. Miesten statusesine oli puolestaan miekka. Muutakin näyttävää oli: kultaesineitä ja eksoottisia kypäriä.

Rautakauden alettua 500 eaa vauraus ei olennaisesti vähentynyt, vaikka yhteyksiä eteläisimpään Eurooppaan ei enää ollut. Uhrattavaksi oli ajanlaskun alun aikaan esimerkiksi rautakoristeiset vaunut.

Ilmeisesti siis lähes jatkuvasti veteen uhrattiin tavaraa ja vuosina 800 eaa - 200 myös ihmisiä. 

Hieman yli 2000 vuotta sitten Tanskassa oli tai siellä kudottiin kaunista ruudullista kangasta. Tarkistin tekstiiliarkeologiaan perehtyneeltä tuttavaltani: Suomesta ei tunneta edes raitoja ennen keskiaikaa. (En kuvannut esinekylttiä, mutta todennäköisesti samaan löytöön perustuu tuore video I Hand-wove a Shawl Using 2000-Year-Old Techniques 🐑 From Sheep to Shawl.)

Ajanlaskun alun aikaan tanskalaiset saivat kontaktin Rooman valtakuntaan ja paikallisen yhteiskunnan hierarkkisuus lisääntyi entisestään. Seinätekstien perusteella kansainvaellusaika ei vaikuttanut Tanskassa mitenkään, vaikka lähistölle saapui ainakin slaaveja. 

Valtionmuodostusta ei esitetty esihistorian näyttelyssä ja se piti kaivamalla kaivaa esille viime vuonna avatusta viikinkinäyttelystäkin. Viikinkiajan esityksen keskiöön oli asetettu ennustajatar (Vala, völva tai völa) ja puolet näyttelytilasta oli uhrattu elämykselle, josta en nauttinut enkä saanut mitään irti. Keskiajan esitys keskittyi kulttuurihistoriaan enkä huomannut yhtään mainintaa esimerkiksi kuningatar Margaretasta tai Kalmarin unionista. Maantieteellisten rajojen piirtäminen alkoi vasta vuodesta 1660.

Yhteisiä merkkipäiviä vuosina 1850-51

Sarjan edellisessä osassa jäi epäselväksi, missä määrin Suomessa huomioitiin keisanin valtaistumelle nousun ja keisariparin kruunajaisten vuosipäiviä, jotka Venäjän puolella olivat esimerkiksi koulujen vapaapäiviä. Ainakin juhlintaa järjestettiin useissa Suomen kaupungeissa, kun kyseessä oli 25-vuotispäivät.

Valtaistuimelle nousun merkkipäivää 2.12.1850 juhlittiin Tampereella juhlaillallisella, kunnialaukauksilla, juhlavalaistuksella ja ilotulituksella. Nottbeckien puisto oli koristeltu värillisin lyhdyin. Uudessakaarlepyyssä oli samana päivänä juhlavalaistus, josta mainittiin erikseen kuultokuva raatihuoneella. Kristiinankaupungissa järjestettiin aamiainen, kunnialaukaukset, juhlavalaistus ja tanssiaiset. Oulussa viranomaiset marssivat juhlallisessa kulkueessa esittämään onnittelut läänin kuvernöörille. Illalla oli juhla-ateria ja tanssiaiset. Kaupungissa oli tietenkin juhlavalaistus ja kauppias Granberg oli tilaisuutta varten hankkinut bengalintulilla valaistun kuultokuvan.[1] Helsingissä oli tietenkin myös juhlavalaistus ja seurahuneella 900 hengen tanssiaiset.[2]

Museovirasto

Kruunajaisten vuosipäivä oli 3.9.1851. Tuolloin Turussa

nousi aurinko ihanasti ruskottavalle taivaalle, heittäen suloisia säteitään kirkkaalla loisteella ylitse maan ja mantereen, ikäänkuin muistuttaen meitä merkitsemään tätä päivää. Se oli päivä, jona meidän Armolliset Ruhtinasparimme: Venäjän Keisari ja Keisarinna, viiskolmatta vuotta takaperin ruunattiin Venäjän maan Keisariksi ja Keisarinnaksi, ja Suomen Suuri-Ruhtinaaksi ja Suuri-Ruhtinattaareksi. Kukin tietää miten iloisesta ja tärkiästä arvosta tämä päivä oli niin Venäjän Keisari-vallalle kuin myös Suomen Suuri-Ruhtinakunnalle. Kiitollisuudella sydämmessä siis jokainen tahtoi viettää tätä päivää juhlana; ja sen tekivät meidänkin kaupunkilaisemme. Kaikki koulut, erityiset työpaikat ja Kauppapuodit olivat sinä päivänä suljetut, ja ihmisiä juhlapuvussaan astuskeli joukottaisin pitkin kaupungin katuja. 

Kello noin 11 e. p. p. vietti täällä oleva Suomen Bataljoona Aleksanderin torilla avoimen taivaan alla, ja suuren kansan saapuvilla ollessa, Jumalanpalvelusta. virren veisattua, esiintuli Kirkkoherra Erlin ja selitti muutamilla sydämmellisillä sanoilla miten Juhlallisesta arvosta tämä päivä oli kaikille Suuren Ruhtinakunnan alamaisille, ja kehoitti kaikkia yhtä uskolllsesti ja rauhallisesti, kuin tähänkin saakka, elämään ja olemaan Suomen maan armollisen Esivallan alla. Oikeen liikuttavaista oli katsella sitä lukematointa kansaa avopäin biljaisuudella ja tarkkaudella kuuntelevan Saarnajan sydämmellisiä sanoja. Koska Jumalanpalvelus oli päätetty, lauvaistiin Samppalinnan vuorelta 101 Kanoonan paukkausta, ja kaikki Sotaväki, kuin myös Linnan-, vaivais-, Kehruu-, ja Parannus-huoneen asukkaat juhlallisesti ravittiin. 

Kello 1/2 3 i. p. oli Maaherra, Kenraali Cronstedt kutsunut päivällisiksi suuremman osan täällä olevista Sotaherroista ja virkamiehistä, ynnä osa maalaisia ja Porvaria; päivällisillä ollessa kohotti H:ra Kenraali alamaisuudessa H. H. M. M. maljan, joka tyhjennettiin mielisuosiolla. Illalla oli suuri, loistava tanssijuhla kukilla, lehviköillä ja kynttilöillä juhlallisesti kaunistetussa Societeetissä eli Yhteys-huoneessa, johonka noin 6 à 700 henkeä oli kutsuttuna; tanssi kesti kello viiteen aamulla. Kello 1/2 10 illalla juotiin Keisarin ja Keisarinnan malja sanomattomilla ilo- ja hurra=huudoilla ja lauvastessa 101 Kanoona, johonka ulkona tuhansittain kokoontunut ihmisjoukko yhdisti äänensä. 

Kohta sen jälkeen poltettiin kaunis Tuli-teos, kustannettu kaupungilta köyhemmän kansan huviksi, että sekin saisi iloilla näin juhlallisenä päivänä. Isot hurrahuudot ilmoittivat kansan mielisuosioa. Kaiken tämän aikaa ja vielä myöhään yötä soitteli Suomen Sotaväen Soittoseura Puuhistossa Tullihuoneen torilla. Erittäin kauniisti oli kaupunki sinä iltana valaistettu ja ilotulilla kaunistettu; kivisilta oli kuitenkin kaikesta kaunein; värjätyt lyhdit oli asetettu sen kaiteille. — Ehkä kansaa vahvasti oli kokoontunut, ei kuitenkaan mitään rauhattomuutta tapahtunut; ei edes vähiä riitojakaan kuulunut missään, vaan kaikki kävi rauhallisesti. — I'äti on muisto tästä päivästä pysyvä Suomen kansan, erittäinkin Turkulaisten rauhallisissa ja kiitollisissa sydämmissä. Ja me sanomme samoin, kuin muuan sinä iltana mainitsi sohisevan kansan joukossa: „Eläköön Suomi! Eläköön Suomen Suuri-Ruhtinas ja Suomen Hallitus!!!" —[3]

Helsingissä onnittelut vietiin v. t. kenraalikuvernöörille, järjestettiin paraati Senaatintorilla, illan juhlavalaistuksessa sekä Esplanaadilla että Kaivopuistossa oli Tivoli-tyylinen (lyhtyjä?) valaistus musiikin kera ja yliopistolla Turun yliopiston paloa esittänyt kuultokuva, joka perustui herra Godenhjelmin luonnokseen. Tämän lisäksi poltettiin ilotulitus. Jossain välissä järjestettiin myös köyhäinhuoneessa porvariston kustannuksella ruokailu, jonne olivat tervetulleita köyhät kaupungin ulkopuoleltakin.[4]

Vaasassa oli tanssiaiset ja juhlavalaistus.[5] Kokkolassa tanssiaiset ja ilotulitus.[6] Oulusta ilmoitettiin joihinkin lehtiin, että tanssiaisten sijaan sijoitettiin pikkulastenkouluun, mutta toisaalle kerrottiin jo aattona järjestetystä iltajuhlasta ja ilotulituksesta. Varsinaisena päivänä satamassa olleet alukset koristeltiin lipuin ja viirein ja läänin kuvernööri järjesti tannsiaiset. Kaupungin bulevardi/promenaadi oli valaistu Tivoli-tyylisesti värillisin lyhdyin, yksityistaloissa oli valaistus ja väkeä oli liikkeellä runsaasti. Päivän aikana järjestettiin rahankeräys, josta puolet käytettiin pikkulasten kouluun.[7]

Kristiinankaupungissa päivän aloittivat kauppalaivoilta ammutut kunnialaukaukset.[8] Naantalista mainitaan, että 101 kunnialaukausta ammuttiin aamukuuden ja yhdentoista välillä erityisissä sarjoissa. [9] Raumalla laukaukset alkoivat vasta aamukahdeksalta ja tori oli koristeltu lipuin. Illalla järjestettiin tanssiaiset ja juhlavalaistus.[10] Porista mainittiin puistojen Tivoli-tyylinen valaistus ja köyhille jaetut 500 annosta lihalientä ja leipää.[11]

Kajaanissa illan tanssiaset järjestettiin raatimies Öhrnin tiloilla ja shampanjaa juotiin. Juhlavalaistuksessa erikoisuutena olivat Koivukosken yläpuolella poltetut tervatynnyrit, jotka valaisivat kosken kuohut. [12]

Juhlinnasta kirjoitettiin kuvauksia myös Tampereelta, Uudestakaupungista, Kuopiosta ja Hämeenlinnasta, joissa kaikissa toistettiin samoja elementtejä, kuten varmasti myös kaupungeissa, joissa ei tartuttu kynään.[13] Maaseudulla kirjoitusintoa oli vain Eckerössä, jossa juhlapäivä oli huomioitu pappilassa järjestetyllä illallisella.[14]

Seuraavina vuosina päivä mainittiin ainoastaan kaupallisten valaistushuvien ilmoituksissa. Pimeneviin syysiltoihin osunut ajankohtahan sopi näihin mainiosti, aivan kuten nykyään venetsialaisiin.[15] Kaupungeissa, joissa oli venäläisiä varuskuntia, on voitu järjestää paraateja ja yleinen valaistus, kuten Viipurissa 3.9.1854.[16]

Lähteet:

[1] Åbo Underrättelser 17.12.1850 no 101; Åbo Tidningar17.12.1850 no 99; Ilmarinen 18.12.1850 no 100; erityisesti Kristiinankaupungista Ilmarinen 11.12.1850 no 98
[2] Utdrag ur J. Grots brevväxling med P. Pletnjov angående finska förhållanden vid medlet av 1800-talet ; översättning av Walter Groundstroem. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 119. 1915, 342; Helsingfors Tidningar 04.12.1850 no 96;  Ilmarinen 11.12.1850 no 98
[3] Suometar 30.09.1851 no 39; myös Åbo Tidningar 05.09.1851 no 68; Ilmarinen 10.09.1851 no 72
[4] Finlands Allmänna Tidning 03.09.1851 no 203; Morgonbladet 04.09.1851 no 67; Helsingfors Tidningar 06.09.1851 no 71
[5] Ilmarinen 06.09.1851 no 71
[6] Ilmarinen 06.09.1851 no 71; Finlands Allmänna Tidning 12.09.1851 no 211;
[7] Ilmarinen 06.09.1851 no 71; Kuopio Tidning 11.09.1851 no 6; Ilmarinen 13.09.1851 no 73
[8] Ilmarinen 13.09.1851 no 73
[9] Åbo Underrättelser 12.09.1851 no 70
[10] Åbo Underrättelser 19.09.1851 no 72
[11] Ilmarinen 24.09.1851 no 76
[12] Morgonbladet 15.09.1851 no 70; Ilmarinen 08.10.1851 no 80
[13] Ilmarinen 17.09.1851 no 74; Åbo Tidningar 19.09.1851 no 72; Finlands Allmänna Tidning 20.09.1851 no 218
[14] Ilmarinen 20.09.1851 no 75
[15] Åbo Underrättelser 31.08.1852 no 68; Helsingfors Tidningar 01.09.1852 no 70: Helsingfors Tidningar 03.09.1853 no 69; Kuopio Tidning 03.09.1853 no 34; Helsingfors Tidningar 02.09.1854 no 68; Kuopio Tidning 02.09.1854 no 33; Oulun Wiikko-Sanomia 02.09.1854 no 35
[16] Wiborgs Tidning 06.09.1854 no 61