Otto Lajula painoasiamiehenä

Vuoden 1911 lopussa Otto Lajula asui perheineen Tampereella, mutta vuoden 1912 Helsingin osoitekalentereihin ilmoitti osoitteekseen Katajanokankatu 7:n ja yrityksensä Kustannusliike Puu-aapinen toimi Uudenmaankatu 18:ssa. Vuotta myöhemmin yritystä ei enää mainittu ja Lajulat asivat Töölönkatu 50:ssä, jonne oli vaikeuksia saada palvelusväkeä syksyllä 1913.

Hbl 17.8.1913

Hbl 17.9.1913

Vuonna 1914 Otto Lajula ilmoittivat osoitteekseen Pohjoisen Hesperiankadun 3 (eli rakennuksen, josta voi lukea enemmän kirjastani Töölön Taipaleesta). Rouva Aino Lajula haki samana vuonna pesäeroa eli ainakin taloudelliset asiat eroteltiin (FAT 29.5.1914).

Edelleen samana vuonna Otto Lajula aloitti (jälleen) uuden toimen, sillä hän esiintyy sanomalehdissä painoasiamiehenä. Mies, joka joutui Mikkelissä vastaamaan sensuuriviranomaisille, ryhtyi nyt itse valvojaksi. Otto Lajula toimi painoylihallituksen edustajana Helsingin raastuvanoikeudessa esimerkiksi, kun työmies Arvid Nisusta syytettiin siitä, "että hän hankkimatta itselleen lupaa oli Helsingin kaduilla kaupustellut erinäisiä "viisuja", joissa sitä paitsi ei ollut painatuspaikkaa eikä julkaisijan nimeä" (US 19.9.1914).

Pari kuukautta myöhemmin "Painoasiainylihallituksen määräyksestä oli painoasiamies O. Lajula kuleksinut Helsingin kirjakaupoissa ottaakseen takavarikkoon J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa painetun kirjasen "Kväden anno 1914" Hän löysikin akatemisesta kirjakaupasta 6 kappaletta mainittua kirjasta, jotka hän takavarikoi. Raastuvanoikeus vahvisti painoylihallituksen pyynnöstä tämän takavarikon. Myöskin on ylihallitus esittänyt senaatille, että mainitun kirjan tekijää vastaan nostettaisiin kanne majesteettirikoksesta."(Kansan lehti 28.10.1914)

Kevääseen 1915 mennessä Otto Lajula sai vastaavan position Vaasassa, jonka kirjakaupoista hän takavarikoi "myymättä olevat 15 kappaletta Eino Leinon "Elämän koreutta"." (Ilkka 20.5.1915). Virallisen työnsä ohessa julkaisi uudella salanimellä J. P. Raivio "esikois"romaanin Erakkomaisteri, joka oli "rikassisältöinen tarina keski-ikäisen lyseonlehtorin elämästä ja rakkaudesta" (US 16.9.1916)

Otto Lajula jatkoi painoasiamiehenä maaliskuun 1917 vallankumoukseen. Tuolloin hän "vielä viimeiseen asti koetti osottaa virkaintoisuuttaan m. m. siten, että hän vielä sen kin jälkeen kun jo uusi hallitus oli Venäjällä muodostettu ja ot tanut ohjakset käsiinsä, tahtoi estää sikäläisten sanomalehtien levittämästä Pietarin tapahtumista saamiaan tietoja ja sähkösanomia." Hänet vangittiin samaan aikaan kuin läänin kuvernööri ja Vaasan poliisimestari.(Karjalan aamulehti 23.3.1917) Vangitseminen ei lopulta kestänyt päivääkään, mutta oli tietenkin Lajulalle mieleenpainuva tilanne. (Vasabladet 24.3.1917).

Sotilaat poistuivat, vangitut jäivät yksin. Huoneessa oli kaksi isoa, rautaristikoilla varustettua ikkunaa. Niiden takaa näkyi laaja kasarmien ympäröimä tori ja kauempaa rakennusryhmien lumiset katot. Mutta nuo katot eivät olleet kuolleet ja liikkumattomat ne näyttivät kuin tanssivan. Ihmeellistä! Yhä useamman ja useamman katonharjan yli kohoili isoja punaisia lippuja, jotka vilkkaasti liikehtivät maaliskuun kylmän pohjoisen porottaessa. Nuo liput olivat vahvistetun vapauden leijoja ne panivat kastot iloisesti karkeloimaan katselijain silmissä. Manifesti oli julkaistu Suomen vapauden manifesti. OH' omituista nähdä vapauden aaimunkoi Hn vankilan ristikkojen takaa. Vangitut katselivat sitä ihmeissään ihastuksissaan. Mitäpä merkitsikään muutamien kahleet, kun kerran kansa sai vapautensa! Saivathan lapset kasvaa vapaina uutta huomenta kohti.

Muutaman tunnin kuluttua saapui kohtelias sotilas vangittujen kammioon.

»Olette vapaat, saatte poistua. Vangitsemisessa on tapahtunut erehdys.», hän heille virkkoi. Ja kun vapautuneet herttaisten jäähyväisten jälkeen torin yli kulkivat ja näkivät vapauden lippujen liehuvan, niin he ymmärsivät ja tiesivät lähteneensä vapauttajien ja ystävien luota. Ja kodeissa muuttuivat surun kyyneleet ilon itkuksi. Koettelemusta, koettelemustahan tämä kaikki oli!

Mutta ruotsikkojen lehti avasi tapauksen johdosta likaviemärinsä. (J. P. Raivio, Vangittuja vapauden koittaessa. Sunnuntai 15.4.1917)

Mainitun likaviemärin paikannus ei onnistunut, mutta Lajulan toimien herättämiä tunteita purettiin julkisuuteen vielä senkin jälkeen, kun hän oli menettänyt asemansa (Kaskö Tidning 2.5.1917).

Otto Lindroosista Otto Lajulaksi, joka keksi puuaakkoset

Karjalatar 3.3.1903

Vaikka Otto Lindroos vaikutti Mikkelin Sanomien päätoimittajana lähes kaksi vuotta, kirkonkirjansa olivat edelleen Kotkassa. Sieltä hän siirsi ne 14.7.1903 Enonkoskelle, jonka rippikirjan perusteella hän oli isännöitsijä toiminimelle Antti Emil Nymanin lasitehdas ja lautasaha (Enonkoski RK 1900-1909, 90). Anders Emil Nyman oli 1800-luvun lopulla ostanut M. Tischanoffin perustaman Kangassaaren lasitehtaan ja laajentanut sen valikoiman ikkunalasiin. Nymanin kuoltua vuonna 1901 tuotantolaitokset olivat siirtyneet Viktor-veljelleen, joka joutui pysäyttämään tuotannon. (Kauppias 12/1935) Wikipedian mukaan lasitehdas loetettiin jo vuonna 1903, mutta sen omistusta järjesteltiin yhdessä hörysahan ja myllyn kanssa vuoden 1909 alussa (Savolainen 28.1.1909).

Lindroos tuskin ehti vaikuttamaan tehtaan taloudelliseen menestykseen mihinkään suuntaan. Tehtaan isännöitsijänä hän vei Tampereella 19.8.1903 vihille Aina Irene Hultbergin. Morsian ei muuttanut kirjojaan Enonkoskelle, jossa Otto Lindroos sanomalehti-ilmoitusten mukaan kauppasi vakuutuksia maaliskuusta 1903 elokuuhun 1904.

Enonkosken sijaan Aina Irene otti muuttokirjan Tampereelta Helsinkiin 29.10.1904 ja Otto vastaavasti 28.11.1905. Joulukuussa 1906 Otto Lindroos ilmoitti Helsingin maistraatille perustamansa yrityksen "Kirjakauppa- ja kustannusliike Aino, Otto Lindroos" (Nya Pressen 20.12.1906) ja seuraavan vuoden osoitekalenteriin yrityksen osoitteeksi Aleksanterinkatu 13. Vuoden 1908 osoitekalenterista ei löydy yritystä eikä avioparia.

Vuonna 1907 Otto alkoi käyttää kirjailijanimeä Osmo Lajula, jonka esikoisteos Rovastin runtelema ilmestyi ensin Työmiehen jatkokertomuksena ja sitten kirjana. Sanomalehden mukaa teos käsittelee "köyhän torpanpojan elämää ja hänen järkyttäviä kokemuksiaan pappilan kasvattina. Arkaluontoista kysymystä luonnottomista sukupuolisuhteista kosketellaan. Lapsenmurhan järkyttävä arvoitus esiintyy kuin myöskin yleensä alaluokan ja yläluokan välinen sovittamaton ristiriita. Rakkausjuoni kutoutuu tietysti kertomukseen."

Työmies julkaisi Osmo Lajulalta myös lyhyemmät kertomukset Isänrakkautta (11.12.1907) ja Nälkäisillä seuduilla (15.5.1908). Nimimerkillä ilmestyi vuonna 1908 kaksi suomennosta ja kirja Valkaman perhe. Sillä julkaistiin myös nurkkanovelli Vaimo jonkas minulle annoit (alk. Suomi 21.5.1912).

Vuodesta 1909 alkaen Otto Lindroos käytti julkisesti nimeä Otto Lajula esimerkiksi Postimiehen päätoimittajana (Posti 1/1909). "Lajula toimitti lehteä — ainakin nimellisesti — vuoden 1910 loppuun eli kaksi vuotta, jolloin hän erosi. Hänen aikanaan tehtiin lehteen huomattava muutos. Se laajennettiin 12-sivuiseksi ja sisältöön nähden muutettiin se kaksikieliseksi; näistä huomattavista muutoksista huolimatta pysytettiin tilaushinta ennallaan." (Postimies 3-4/1916)

Pienen ammattilehden toimitus ei tarjonnut leveää leipää ja kesällä 1909 Otto Lajula yritti hankkia lisäelantoa tarjoamalla kesäopetusta suomenkielessä ja ainekirjoituksessa (Hbl 17.6.1909). 

Hbl 13.6.1909

Hbl 20.8.1909

Hbl 24.3.1910

Hbl 23.4.1910

Syksyllä 1910 Otto Lajula valittiin Viipurin maalaiskunnan Juustilan kansakoulun sijaisopettajaksi (SWL 19.9.1910). Näin Helsinki jäi hetkeksi taakseen (Karjala 26.10.1910). Vuoden 1911 lopussa Lajulat asuivat Tampereella.

Tampereen Sanomat 26.11.1911

Seuraavana syksynä Helsingin Sanomat hehkutti:

Aapisen keksivät foinikialaiset, kuten viisaat väittävät. Kirjaltimet keksi Sutenberg. Mutta puu-aapisen on koksinyt Otto Lajula, puhdasrotuinen suomalainen, ylioppilas, opettaja ja tuleva pohatta.

Keksintö ei tule mullistamaan maailmata, kuten rautatie, telefoni ja telegrafi, mutta lastenkamarissa se aikaan saa vallankumouksen. Lapset leikkien oppivat paljon ja helposti, niin sanovat lapien sieluntutkijat. Puu-aapisen avulla ne leikkien oppivat kirjaimet ja numerot, oppivat ne panomaan kokoon, oppivat näkemään, tarkkaamaan ja tuntemaan kaikki ne koukerot, viivat ja kaaret, jotka yhdessä muodostavat meidän monimutkaiset kirjaimemme.

Mikä se puu-aapinen oikeastaan on? Puu-aapinen on puupalikoita sisältävä pienoinen pahvilaatikko. Palikoita on monenmuotoisia. On suoria l:n muotoisia kappaleita, joista saadaan kaikki „seipäät", mitä kirjaimissa käytetään, on kaaria kaikenlaisia, joista sommitellaan kokoon kaikki pallukkakirjaimet, on pisteitä ja ä:n ja ö:n pilkkuja. Tämä pienoinen laatikko sisältää niin paljon puukappaleita, että niistä syntyy jokainen suomalainen ja ruotsalainen kirjain. Jopa niitä on niin paljon, että niistä saa kokoon lyhyempiä sanoja. Lukutaistoisten helpoitukseksi lasta ohjatessa seuraa piirustus, josta nähdään millä palikalla mikin kirjain syntyy.

Puu-aapisen käyttäminen on järki-ihmiselle tuossa tuokiossa selvillä. Sanotaan viisi-, kuusivuotiaalle: tee S. Lapsi löytää helposti kokoelmasta kaksi koukeroa, sijoittaa ne vastakkain, ja siromuotoinen 3 on pöydällä. Tee a! Lapsi ottaa taas kaksi kappaletta, asettaa ne paikoilleen ja rehevävatsainen a on valmis. Näin teetetään lapsella vähitellen kaikki kirjaimet.

Lapsi mielellään leikkii puunkappaleilla. Hän rakentelee niistä jos jonkinlaisia tuulentupia. Mikä muodoissa on vajavaisuuksia ja puutteita, sen lapsen mielikuvitus helposti täydentää. Mutta mikä ääretön helpotus kirjainten opettamisessa on, jos lapsi lattialla leikkiessään jo oppii rakentelemaan ei ainoastaan tuulentupia, vaan selväpiirteisiä kirjaimia, sen jokainen lapsen opastaja on kokeva. Puu-aapisen palikoilla muuten lapsi voi saada aikaan lisäksi arvaamattoman paljon erilaisia esineitä. Palikat ovat siis todellakin sekä „huviksi että hyödyksi".

Keksintö on siis huimaavan yksinkertainen, niinkuin hyvän keksinnön olla tulee. Keksinnölle on patentti hankittu Suomesta ja toimessa ollaan saada sellainen kaikista ulkomaan maista.

Pienokaisten vanhemmat ja holhoojat! Hankkikaa tämä pienoinen lipas ja koettakaa, miten helposti tämän avulla pienokaisenne pääsevät aakkosista perille ilman kirjojen ikäviä mustetäpliä. (HS 18.9.1912)

Otto Lindroos päätoimittajana Mikkelissä

Otto Lindroosin keväällä 1900 alkanut toimi Kotkan sanomissa päättyi vuotta myöhemmin, kun hän siirtyi Mikkelin Sanomien palvelukseen. Lähtö tapahtui hyvässä hengessä, sillä Lindroosille järjestettiin jäähyväisiltama, jossa "hauskassa seurustelussa kului ilta aamupuoleen yötä". (Kotkan Sanomat 13.4.1901).

Kilpailevan lehden edustaja kuvaa Lindroosin alkuaikaa päätoimittajana:

Jo ennenkuin "Savonlinna" vainaja oli kunnollisesti silmänsäkään ummistanut, kerrotaan "Mikkelin Sanomain" päätoimittajan hra Otto Lindroosin lausuneen eräässä seurassa Savonlinnassa, että ellei "Savonlinnan" toimitus ala jakaa "Mikkelin Sanomia" "Savonlinnan" tilaajille, vaan jotakin toista Mikkelin lehteä, panee hän toimeen niin ankaran agitatsioonin, että "Mikkelin Sanomat" valloittavat koko Savonlinnan ja sen ympäristön. Tämä uhkaus ei näy tehneen mitään vaikutusta "Savonlinna" vainajan kustantajiin, koska mitään muuta sanomalehteä ei ole jaettu "Savonlinnan" tilaajille, vai lieneekö syynä se, että Savonlinnan painoasiamies oli saanut erityisen määräyksen katsoa, ettei mitään, mikä korvaisi tavallisen sanomalehden, saa jakaa "Savonlinnan" lukijoille. Olkoon se asian laita nyt miten tahansa, mutta ainakin ryhtyi "Mikkelin Sanomat" heti paikalla agitatsioonityöhönsä. Tukuttain lähettiin "Mikkelin Sanomia" kauppapuoteihin ja samoin lehden tilauslistoja sekä erityisiä seinään naulattavia reklaamiplakaatteja, joissa "Mikkelin Sanomat" lupaa yhtä hyvää: kahta kaunista, ja vieläpä äskettäin saivat postilaitoksen palveluksessa olevat henkilötkin kehoituksia rupeemaan "Mikkelin Sanomain" asiamiehiksi, vaikka "Mikkelin Sanomat" kyllä tietää, että postivirkamiehet ovat ankarasti kielletyt agiteeraamasta minkään sanomalehden puolesta.

Eikä "Mikkelin Sanomat" kielläkään tätä menettelyään. Päinvastoin tunnustaa "Mikkelin Sanomain" päätoimittaja hra Otto Lindroos jouluaattona ilmestyneessä "Mikkelin Sanomissa", että hän on koettanut levittää lehteään Savonlinnaan ja sen ympäristöön ja myöskin onnistunut siinä. Ja syyksi siihen, että hra Lindroos näin innokkaasti on tahtonut levittää lehteään Savonlinnaan, sanoo hän sen, että Savonlinnassa vallitsee kierot olot, joita hän nyt tahtoo "pöyhötellä". Hra Lindroos antaa ymmärtää, että hän, juuri hän, on se mies, joka kykenee avaamaan savonlinnalaisten ja sen paikkakuntalaisten silmät näkemään Savonlinnassa vallitsevan kieron puoluepolitiikan oikeassa valossaan.

Oi autuaita savonlinnalaisia, oi onnellista Savonlinnaa, jolla on niin jalomielinen ja etevä holhooja kuin hra Lindroos!

Ja jotta savonlinnalaiset ja läheinen maaseutu luottaisivat häneen ja tilaisivat hänen lehteään, viskasee hän sellaisen syötin, että hänellä on varastossa omituisia asioita Savonlinnasta, joita tuonnempana "pöyhötellään". 

No niin. Hra Lindroos on kyllä lehdessään "pöyhötellyt" Savonlinnan oloja viime syksynä, mutta sellaisella tavalla, että se ei kestä järkevän ihmisen arvostelua, eikä hänen asiamiehillään Savonlinnassa näytä olevan haluakaan ottamaan selvää asiain todellisesta laidasta, pääasia on se, että "pöyhötelläään" puuta ja heinää, "pöyhötellään tuulta ja ilmaa ja "pöyhötellään" ja pöyhkeillään sillä tavalla, ettei juuri kenenkään savonlinnalaisen tee mieli ruveta edes vastaamaan näihin "pöyhöttelyihin". (Mikkeli 27.12.1901)

Vastineessaan Otto Lindroos totesi muun muassa

Mitä siihen ilmiantoon tulee, että olen lähettänyt tilauslistoja postitoimistojen hoitajille, on liioiteltua. Parille kolmelle tuttavalle olen kyllä listan lähettänyt, mutta tilauslistaa, joka oli lähetetty avonaisessa kirjekuoressa, on seurannut painettu kirje, jossa on ollut pyyntö, että lista jätettäisiin jollekulle luotettavalle henkilölle. Muutamille postitoimistojen hoitajille olen lähettänyt tilauslistan tietämättäni ja vasta sen takaisin saatuani olen saanut tietää, ettei tilauksien keräys ole tarkoittamalleni henkilölle soveltunut siitä syystä, että hän on postitoimiston hoitaja. (Mikkelin Sanomat 4.1.1902) 

Yrittelijäisyytensä ei rajoittunut sanomalehteen, vaan Otto Lindroos ilmoitti pitävänsä kirjanpitokursseja.  Osallistujia ei kuitenkaan ilmaantunut tarvittua määrää. (Mikkelin Sanomat 20.9.1902)

Otto Lindroosin nimi oli Mikkelin Sanomien yliössä viimeistä kertaa 2.12.1902. Työsuhteen loppu saattoi liittyä siihen, että joulukuun lopussa lehti sai varoituksen numeroissa 120 ja 123 ilmestyneestä kirjoituksesta Kirje Mikkelistä (Mikkelin Sanomat 20.1.1903). Myös Otto Lindroosin kanssa lehteä toimittanut Joel Lehtonen jätti Mikkelin Sanomat tammikuussa 1903 (Mikkelin Sanomat 10.1.1903). Huhtikuussa 1903 lehti sai uuden vastaavan toimittajan (Mikkelin Sanomat 28.4.1903). 

Otto Lindroosin lapsuus ja ylioppilasvuodet

Olen lainannut tänne paria Otto Lindroos / Otto Lajula / J. P. Raivion muistelevaa tekstiä eli myös avannut kuolinpäivättömän Geni-profiilin, niukan Wikipedia-sivunsa ja yo-matrikkelin, joka ei edes tunne myöhempää sukunimeään. Onnistuisiko täydennys ja selviäisikö, miten torpparin poika oli päässyt kotikylää pidemmälle?

Yllättävästi myös Oton vanhemmat olivat päätyneet kauas kotiseudustaan. Isä Gustaf Christiansson oli syntynyt Vampulassa 19.9.1837 itsellisen pojaksi. Hän oli Karkun pappilan renki viettäessään häänsä 14.9.1862 Hilma Josefiina Johansdotterin (s. 31.7.1843 Karkku) kanssa. Esikoistytär Hilma Wilhelmina syntyi jo kolme kuukautta myöhemmin 16.11.1862. Hän kuoli 7.4.1865, kun odotettiin uutta vauvaa, joka synnyttyään 21.9.1865 sai nimen Karl Mauritz. Hänen kanssaan Gustaf ja Hilma muuttivat vuonna 1867 Sääminkiin. (Karkku RK 1859-65, 318, 319, 333; 1866-72, 352)

Pitkä muutto tuntui lähes käsittämättömältä ennen kuin huomasin, että saman siirtymän teki myös kirkkoherra A. J. Gummerus perheineen. Gummerus oli tullut Karkun kirkkoherraksi 6.4.1859 ja saanut Säämingin kirkkoherran paikan 13.11.1865. Gustaf ja Hilma saivat Säämingissä asuttavakseen pappilan torpan, jossa syntyi ensin Hilda Josefiina 12.12.1870 ja sitten Otto 2.4.1874. Kasteessaan isänsä sukunimenä on Lindroos, mutta sen jälkeen suluissa Lajula.

Pappilan torpassa syntyivät myös Oton nuoremmat sisarukset Hanna Maria (s. 8.4.1877), August (s. 1881, k. 3.8.1882) ja Iida Karoliina (s. 9.8.1884). Perheen elämä todennäköisesti jatkui tuttuja latuja, kunnes perheen isä Gustaf kuoli 21.4.1889. Pari vuotta myöhemmin kuoli kirkkoherra Gummerus, joka oli ollut vapautettuna virastaan jo vuodesta 1879. (Sääminki RK 1876-1879, 191; LK 1881-1890, 97b; RK 1880-1889, 97; LK 1891-1899, 653)

Otto kirjoitti myöhemmin:

Allekirjoittaneelle sattui se onni, että kuului perheeseen, joka asui pappilan naapurina. Rovastilla oli monta rotevaa poikaa, jotka kävivät kaukaisissa kaupungeissa koulua ja joilla oli aina lomalla ollessaan kotonaan paljon kunnioitusta herättäviä kirjoja. Kerran sattui sitten niin, että me torpan pojat pääsimme pappilan »pytingin» ylisille — ja kas, sielläkin oli iso kirstullinen kirjoja täynnä. Meille sanottiin, että niistä kyllä sai ottaa kaikki, mitä halusi. 

Silloinpa alkoikin meille urakka: kirstu käännettiin ylösalaisin — ja mitä ei haluttu, nostettiin takaisin kirstuun, mutta halutut teokset pantiin syrjään. Kalle-maisteri, rovastin vanhin poika, avusti valintaa sikäli, että kehoitti meitä erikoisesti kahta kirjaa lukemaan. Ne olivat »Seitsemän veljestä» ja »Kalevala». Ne olivat kumpikin kannettomat ja kuluneet. Mutta vuosikausia ne pysyivätkin raamatun ja katkismuksen rinnalla nurkkahyllyllä, josta ne joutohetkinä otettiin esille. Varsinkin »Kalevalan» lukeminen oli jonkinlaista kilpailua, sillä usein panimme toimeen ulkolukukokeita. - Mitä rämpätätte? kyselivät vanhukset, mutta kuuntelivat naurussa suin usein pitkät hetket meidän »rämpätystämme». 

Tuli sitten rovastille nuori apulaispappi. Sattuipa hänkin näkemään Kalevalamme ja ilostui ikihyväksi. Hän toi yhden kirjan lisää harrastuspiiriimme. Se oli Vänrikki Stoolin tarinat. Joutohetkinä pyhien tienoissa kesällä hän usein tuli meitä noutamaan »Lystimetsään» kalliolle. Hänellä oli Kalevala toisessa takin taskussa ja toisessa »Vänrikit». »Lystikalliolla» mättäällä istuskellessamme hän luki vuoroon kummastakin kirjasta ja selitti niin kaunopuheisesti, että usein unohdimme ajan ja viivyimme hänen seurassaan myöhään yöhön. Hän osasi etsiä Kalevalasta sen ihanista kuvauksista ihanimmat. (J. P. Raivio, Kalevalaharrastus puolivuosisataa sitten. Pyrkijä 4/1938)

Otto sai 1880-luvulla käsiinsä myös tuoretta kirjallisuutta:

Näiden rivien kirjoittaja oli aikoinaan siinä onnellisessa asemassa, että sai olla mukana avaamassa Werner Söderströmin kirjauutuuspaketteja, kun ne tuoreeltaan saapuivat lähettäjältä. Niissä oli m.m. Pietari Päivärinnan »Elämän havainnoita» ja — Alkion »Aikamme kuvia», pienehköjä kirjavihkosia, joita niitäkin sai usein vuoden odottaa, ennenkuin jatkoa ilmestyi. »Kylistä, kodeista ja vainioilta» — tämä kotirakkautta ja eritoten kotiseuturakkautta herättävä tekele — ilmestyi sitten, kun Alkion nimi ja olemus jo oli valloittanut nuorison sydämet. (J. P. Raivio, Santeri Alkio ja eräitä hänen oppilaitaan. Pyrkijä 6/1935)

Oton lapsuudenmuistelmassa esiintyvä Kalle-maisteri voisi olla Gummeruksen kustannusliikkeen perustajana tunnettu K. J. Gummerus. Todennäköisesti pappilasta saatiin muutakin tukea kuin kirjoja, sillä Otto voitiin merkitä rippikirjaan lyseolaiseksi. Ylioppilaaksi hän pääsi 16.12.1896. (Sääminki 1890-1988, 653; 1890-1899, 611)

Suomen yliopiston luetteloissa Otto Lindroosilla on osoite Helsingissä keväällä 1897 (Eroittajatori 4), syksyllä 1897 ja keväällä 1898 (Aleksanterinkatu 19), syksyllä 1898 (Vuorikatu 4), keväällä ja syksyllä 1899 sekä keväällä 1900 (Läntinen Heikinkatu 18). 

Yliopiston arkistossa säilytetyn ja digitoidun Teologisen tiedekunnan matrikkelin perusteella Otto Lindroosin opintointo oli hiipunut vuoden 1899 alkuun mennessä. Niinpä aikaa riitti syyskuun lopussa 1899 ylioppilaskuntien polkupyöräkilpailuun Oulunkylän 10 kilometrin radalla. Olosuhteet eivät olleet optimaaliset: "Tie oli jotenkin hyvässä kunnossa, mutta kova myrskyntapainen tuuli oli suureksi haitaksi ja loppupuolella kilpailua satoi vettä." Otto Lindroos oli savo-karjalaisen osakunnan edustajista kolmas 19 minuutin ja 10 sekuntin ajallaan. Yhteistuloksen perusteella kiertopalkinto "kallisarvoinen juomasarvi" jäi osakunnalle. (Suomen urheilulehti 6/1899)

Juuri ennen pyöräkisaa Otto Lindroos valittiin Savo-Karjalaisen osakunnansihteeriksi (US 28.9.1899). Osana tointaan hän tiedotti vuoden lopulla "Savon ja Karjalan kansansivistystä harrastavalle yleisölle, että osakunta nyt kuten ennenkin hankkii keskuudestaan esitelmän pitäjiä avustamaan niitä luentosarjoja ja yksityisiäkin esitelmiä pitämään, joita toivottavasti ensi joululoman aikana järjestetään osakunnan kaikilla kulmilla."(Uusi Savo 30.11.1899) Otto Lindroos oli itse tehnyt tätä kansanvalistustyötä kesällä 1899 (Wiipurin sanomat 3.6.1899). Pitkästärannasta kirjoitettiin tuolloin: "Sunnuntaina piti hän koululla esitelmän, käsitellen siirtolais-asiaa ja Suomalaisten oloja Amerikassa. Olisi tätäkin esitelmää sentään useamman kannattanut kuunnella, mutta eipä nuo puheet näy meikäläisiä liioin innostuttavan." (Laatokka 5.7.1899). Joululomallaan 1899 Otto Lindroos luennoi ainakin Aleksis Kiven kirjallisuudesta ja Uno Cygnaeuksesta Savonlinnassa (Savonlinna 23.12.1899, 28.12.1899, 1.2.1900).

Myöhemmin Otto Lindroos muisteli osakunnan inspehtoria E. G. Palmén:

Paljoista hommistaan huolimatta kävi E. G. Palmén useimmissa maanantai-iltakokouksissamme ja kaikissa tilaisuuksissa, missä vähänkin juhlittiin ... Ja hän puhui, puhui mielellään, sillä hänen oli helppo puhua ja hän puhui aina asiasta ... Hän sytytti — ja hän tiesi, että hän sai syttymään. "Tiedänhän", hän kerran pikku osakuntapuheessaan virkkahti, "tiedänhän, että minua kutsutaan "Äkäpääksi", — ja sehän minä olenkin ..." ja me kaikkki vastasimme hänen hyväntahtoiseen hymyynsä, mikä keskinäissyyttämme lähensi ... Hän oli meidän "Äkäpäämme".

Ja sitten ... usein hän kutsui meidät kauniiseen hauskaan kotiinsa, jossa hän oli nuorista nuorin joukossamme ja jossa hänen herttainen puolsosa kheli meiä kaikkia kuin heihin kuuluvia perheenjäseniä — se oli savokarjalaisperhe... Oli niin kodikasta, ettei se mielestä unohdu! (J. P. Raivio, He menevät... E. G. Palmén. Iltalehti 9.12.1919)

Otto Lindroos ei asunut koko kevätlukukautta 1900 yliopiston luetteloon ilmoittamassaan osoitteessa, sillä hänet valittiin Kotkan Sanomien toimitukseen (Kotkan Sanomat 3.4.1900). Todennäköisesti hän oli jo aiemmin kirjoittanut sanomalehtiin, vaikka siitä ei ole löytynyt selviä todisteita.

Kesällä 1900 Otto Lindroos muutti Kotkaan virallisesti (Savonlinna 19.6.1900), mutta erosi yliopistosta vasta keväällä 1901. Sanomalehtityönsä ohessa Otto Lindroos oli vuoden 1901 alussa pari kuukautta kansakoulunopettajan sijaisena (Kotkan uutiset 7.2.1901).

Pari huomiota Kansallisarkiston digitoinnin laadusta

Turkulaiset historiantutkijat ovat ansiokkaasti pitäneet yllä keskustelua Kansallisarkiston digitointistrategian suurista ongelmista. Viimeisin sarjan kirjoituksista on Liisa Vuonokari-Bomströmin Kohti täysin digitaalista arkistoa?

Juuri mitään lisättävää minulla ei ole, mutta eilisen tutkimustuokion perusteella dokumentoin pari huomiota. Aamutuimaan tartuin roikkuvien asioiden listaan ja hämmästyksekseni huomasin, että Helsingin seurakunnan arkiston niteen I Ja:1 "Tietoja kirkonkirjoihin", 1855, 1859 1855-1859 kuvat olivat tulleet esille. Sähköpostiarkistoni perusteella olin kaivannut niitä ainakin 8.11.2024, jolloin kirjoitin Kansallisarkistolle tiedustelun.

Aiemmin mikrofilmiltä digitoitu

 Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto > I J VÄESTÖREKISTERI-ILMOITUKSET > I Ja Kirkon pääkirjojen liitteet > I Ja:1 "Tietoja kirkonkirjoihin", 1855, 1859 1855-1859

on ollut tavoittamattomissa kesäkuusta asti, sillä joku ilmeisesti jonain päivänä aikoo kuvata kyseisen materiaalin uudestaan alkuperäisistä. Koska minulla ei ole loppuelämää aikaa odottaa tähän liittyvän projektin kanssa, tiedustelen, että onko mikrofilmirullat OS 427-429 asiakkaiden tavoitettavissa vai onko ne poistettu "jo digitoituina"?

Minulle ei tarjottu mahdollisuutta selata mikrofilmejä, joten ehkä ne tosiaan oli poistettu käytöstä. Suureksi yllätyksekseni sain Rauhankadulla originaalit. Tekemäni muistiinpanot ovat "jossain", joten aloin selailla nidettä. Katsellessa kävi mielessä muun muassa tyytyväisyys siitä, että Kansallisarkisto perui aiemman päätöksensä kuvien esittämisestä harmaasävyisenä. Tyytyväisyys hieman karisi, kun osuin kuvaan, jonka tarkkuus jätti toivomisen varaa. 

Ilmeisesti kuvalaatua ei ole tarkistettu ennen julkaisua. Vakavampi ongelma löytyi (ainakin) niteen alkupuolelta, jossa Digihakemistoon merkintöjä tehdessäni huomasin, että sivunumero hyppäsi 15>17. Sivun 17 edeltäneen sivun kääntöpuolelta hahmottuneen tekstin perusteella kyseessä ei ollut sivu 15 vaan sivu 16, joka oli jäänyt kuvaamatta. Kiitos jälkikäteisen sivunumeroinnin tämä oli huomattavissa. Jos kyseessä olisi sivunumeroimaton aineisto, joka ei olisi ollut sidottuna niteeseen, puutetta olisi ollut mahdoton havaita.

Digitointiprosessissa olisi ollut hyvä verrata viimeistä sivunumeroa kuvien määrään, mutta koska sivunumeroiden lisääjä oli omintakeisesti numeroinut kaikki paperipuolet, joissa oli tekstiä, eikä johdonmukaisesti jokaista oikeanpuolista paperia, tämäkään ei olisi paljastanut puuttuvaa sivua. Tai sivuja. 

Kokkolan vanhukset 1760-luvun alussa

 

Kokkolassa haudattiin 10.2.1760 edellisenä päivänä kuollut Maria Olofsdotter, jonka tiedettiin olevan 110 vuotias. Joulukuussa päivätyssä uutisessa, joka julkaistiin Inrikes Tidningarissa 19.1.1761, tiedettiin lisäksi kertoa, että Maria oli elänyt enimmäkseen terveenä, mutta oli ollut sängynoma viimeiset viisi vuotta.

Samassa uutisessa esiteltiin pidemmällä tekstillä Michel Tickanen, joka oli omasta mielestään ollut 100-vuotias kuollessaan 7.9.1760. Hautauslistaankin iäksi näköjään kirjoitettiin ensin isompi luku, mutta se korjattiin 90 vuodeksi, mikä sopii rippikirjoihin 1736-1753 ja 1754-1768 7. korttelin aukeamalle merkittyyn syntymävuoteen 1672. Vaimonsa Margareta oli huomattavasti nuorempi ja syntymäpäivänsäkin tunnettiin: 8.11.1709. Ikänsä ja rippikirjamerkintöjen perusteella hän oli Margareta Carlsdotter, jonka Michel Johansson Tikkanen vei vihille 30.10.1729.

Vihkikirjauksessa Micheliä tituleerataan porvariksi. Inrikes Tidningariin kerrottiin, että hän oli ollut kaupungin varakkaimpia porvareita ennen vuonna 1714 alkanutta venäläismiehitystä. Menetettyään omaisuutensa hän purjehti kaupungin aluksilla, kunnes ryhtyi tynnyrinsitojaksi ja muihin puukäsitöihin, joita hän kauppasi kaupungin pihoilla vielä viikkoa ennen kuolemaansa.

Tarve tehdä vanhoilla päivillä työtä ei selity lapsettomuudella. Geni-profiilin perusteella Michelillä oli kaksi aiempaa avioliittoa, joiden lapsista olivat vuonna 1760 elossa Anna ja Erkki.

Ensimmäinen ruotsalainen risteilyalus Helsingissä

 Vuoden aluksi sopii vanhan virheen tunnustaminen. Kesälomalla 2008 lainasin Anders Ramsayn muistelmaa kesältä 1836 otsikolla Ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Kyseessä ilmeisesti oli ensimmäinen Ramsayn lapsuudessaan näkemä höyrylaiva, mutta ei suinkaan ensimmäinen höyrylaiva Helsingissä. Totta ei myöskään ole Helsingin sataman historiateksti, jossa väitetään että

Ensimmäinen Helsingin satamaan saapunut höyrylaiva oli nähtävyys, jota kiirehdittiin katsomaan maakuntaa myöten. Satama oli mustanaan väkeä, kun höyryalus Ischora rantautui keväällä 1833 sisuksissaan itse keisarillinen majesteetti ja hänen puolisonsa.

Tämän tajusin, kun hain Suomi-mainintoja Bernadottelandian varhaisista sanomalehdistä. Esimerkiksi Granskaren kertoi 17.7.1824, että herra Owen tulisi järjestämään höyryaluksellaan Stockholm huvimatkan Helsinkiin ja Pietariin, jossa nähtäisiin Pietarinhovi. Noin kolme viikkoa kestävä matka maksoi 100 riikintaaleria, jos halusi käyttöoikeuden salonkiin ja oman hytin. Hintaa yritettiin selittää edulliseksi huomauttamalla, että majoitus Helsingissä ja Pietarissa olisi ollut kallista. (Sama lehti kertoi myös ensimmäistä kertaa höyrylaivalla järjestetystä huviretkestä Gripsholmista Drottningholmiin.)

Teksti vastaa Dagligt Allehandassa 26.7.1824 julkaisua mainosta, josta käy lisäksi ilmi, että Pietarissa voitaisiin seurata keisarinnan nimipäiväjuhlallisuuksia 3.8.1824. Helsingissä oli tarkoitus pysähtyä päiväksi meno- ja tulomatkalla. Sekä se, että ruoka ja muu virkistys laivalla piti maksaa erikseen.

Kuva kirjasta Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär

Granskaren raportoi 27.7.1824, että höyrylaiva Stockholm oli lähtenyt kohti Pietaria edellisenä iltapäivänä kyydssään noin 20 matkustajaa.   Sama lehti välitti 7.8.1824 tiedon, että Stockholm oli tullut Helsinkiin 29.7.1824 eli noin kolme päivän matkustuksen jälkeen. Paluumatkallaan Stockholm tuli Helsinkiin 21. ja 22. päivän välisenä yönä ja lähti kohti Tukholmaa 25.8.1824 (Argus 1.9.1824). Palatessaan Tukholmaan 30.8.1824 aluksessa oli 39 matkustajaa (Stockholms Dagblad 31.8.1824).

Granskaren kertoi 31.8.1824 tuoreeltaan matkan sujumisesta. Keisarinnan nimipäiväjuhlallisuudet oli peruttu, eivätkä matkalaiset eivät päässeet retkeilemään Pietarin ulkopuolelle. Raportoijan käsityksen mukaan alus oli ollut ensimmäinen Pietariin tullut matkustaja-alus ja ilmeisesti passi- sekä tulliformaliteetteihi oli tuhraantunut yllättävän paljon aikaa. Paluumatkan Helsingin päivinä tehtiin kaksi huviretkeä, mutta valitettavasti näistä ei kerrota enempää. Lisämatkustajia oli tullut sekä Pietarista että Helsingistä.

Enempää tietoa tästä matkasta ei ole myöskään kirjassa Samuel Owen : teknik- och ångbåtspionjär (2009), mutta se kertoo, että höyrylaiva Stockholm oli rakennettu vuonna 1820. Sillä oli ollut tarkoitus jo tuolloin lähteä Pietariin, mutta ilmeisesti tämä aie ei toteutunut. Moottorin vaihdon jälkeen kesällä 1821 alus teki hupiristeilyjä Tukholman ympäristössä. Syyskuussa mainostettiin lähtöä Turkuun lokakuun 1. päivänä laiturilta Kustaa III:n patsaan läheisyydessä. Matkalipun hinta oli 8 riikintaalaria ja lähtöön tarvittiin passi. Perillepääsyn aika on epäselvä, mutta paluumatkalle lähdettiin 6.10.1821 ja Tukholman satamassa oltiin 9.10.1821.

Lokakuussa oli tarkoitus tehdä vielä toinen ja Helsinkiin koukkaava matka, mutta tämä ei toteutunut. Turkuun kuitenkin lähdettiin toistamiseen 17.10.1821 ja perille päästiin 20.10.1821. Tällä kertaa ohjelmassa oli huvimatkoja saaristossa ennen kuin 22.10.1821 lähdettiin takaisin Tukholmaan. Kolmas matka tehtiin marraskuussa, jonka pimeydessä tuskin kukaan oli kiinnostunut ylimääräisistä saaristokierroksista.

Huhtikuussa 1822 käynnistyi vuoroliikenne Tukholman ja Turun väliin. Matkoja oli kahden viikoin välein syksyyn asti. Vuonna 1823 suunniteltiin matkustajien kuljetusta Turun, Helsingin ja Tukholman väleillä, mutta joku kaivoi esiin Suomessa voimassa olleen vuonna 1726 annetun määräyksen, joka kielsi ulkomaisilta laivureilta rahdin ja matkustajien kuljetuksen kotimaisesta satamasta toiseen.

Kesällä 1824 Stockholm oli käynyt heinäkuun alussa Turussa ennen Pietarin risteilyä. Vuonna 1825 alus ei liikennöinyt enää itään päin. 

20. sukututkijan loppuvuosi, 1. päivä

Topi Vickstedtin kansikuva Tuulipää 1/1913

Viime vuosi meni suoritusputkessa, joka oli osin stressaavaa, mutta parempi vaihtoehto kuin edellisen vuoden aikaansaamattomuusdepis. Yritän parhaani mukaan tottua pitkiin julkaisuprosesseihin eli siihen, että tuloksia alkaa ilmestyä vasta tänä vuonna. Viime vuonna olisi voinut tulla ulos kaksi vertaisarvioitua artikkelia, mutta vuoden päättyessä listalla oli vain katsauksia.

• Ilmestynyt: Tietoja Suomen sodan hautapaikoista (21.2.2025)
• Ilmestynyt: Lars Romell (1795–1847) ja suomalaiset antikviteetit (2.4.2025)
• Ilmestynyt: Tykinlaukauksia, puheita ja juhlavalaistusta Turussa 1722–1752 (5.4.2025)
• Ilmestynyt: Yhteinen Maailman Historia ja kirjoittajansa (14.5.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen etsijä Salomon Wilskman (16.5.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen kokoilija Johan Kauppi (31.5.2025)
• Ilmestynyt: Museoasian harrastaja Atle Salmi (21.6.2025)
• Ilmestynyt: Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström (3.8.2025)
• Ilmestynyt: Muinaiskalujen kerääjä Kaarlo Moilanen (30.8.2025)
• Ilmestynyt: Valaistus ilon ja alamaisuuden osoituksena Suomen kaupungeissa ennen vuotta 1809 (16.9.2025)

Paskin juttu viime vuodessa oli tajuta, että toinen suomalainen historiantutkija oli tarttunut ruotsalaisiin 1700-luvun sanomalehtiin, mutta ei ollut nähnyt tarpeelliseksi väitöskirjani avaamista eikä osoittanut kiinnostusta kommunikointiin. En siis edelleenkään ole merkittävä tai merkityksellinen tutkija. Mutta onnistuin hankkiutumaan kahteen ulkomaiseen mediahistorialliseen seminaariin, joissa tapasin jopa ihmisiä, jotka halusivat keskustella kanssani. Ja kaikkein tärkeintä on se, että jokaisesta kirjoitushankkeesta opin itse jotain uutta (tai unohtunutta).

Vuoden lopussa sain jatkon vierailevan tutkijan asemaan Helsingin yliopistossa, joten vielä tänä vuonna esitän akateemista tutkijaa. Ideoita niin tieteellisiin artikkeleihin kuin tietokirjoihin on enemmän kuin ehdin elinaikanani toteuttaa. Osin siksi, että olen dokumentoinut tänne blogiin ituja ja ideoita, joten yritän pitää julkaisun käynnissä tänäkin vuonna. 

Viime vuoden blogiteemoja oli Helsingin viljelmien selvitys, joka alkaa olla finaalissa, pelit ja leikit, digitaalisina nykyään saatavina olevat lääninkanslioiden painetut kuulutukset, joissa on vielä läpikäytävää ja ehkä myös kirjoitettavaa, sekä sanomalehtikirjoittajien elämäkertaluonnokset, joita tulee tänä vuonna varmasti lisää. Viimeksi mainittuun ei vaikuttanut yhdestä tekstistä saamani mukava palaute, mutta oli se kivaa kuitenkin. Niinkuin toinenkin sähköpostiin tullut viesti ja kommentit täällä blogissa. Kiitos kaikille lukijoille!