lauantai 20. maaliskuuta 2021

Helmikuusta maaliskuuhun

25.2.
  • Kuuntelen ruotsalaisten avoimen kulttuuriperintöaineiston keskustelua. @sthlmskallan ennestään tuttu, mutta sattumalta esimerkkiaineistona sotalapselle vanhempien Oulusta lähettämä kirje. (Nimet on mustattu.)
  • Esiintyjä on nähnyt prototyypin tulevasta Helsingin "Stockholmskällanista"! Siis tulossa... kuten tarinat ovat toki aiemminkin kertoneet. Uskon kun näen ja koen itse.SSHY:n digitoimassa Porin tyttölyseon valokuva-albumissa ihmetytti 1880-luvun lyhyet hiukset.
  • @kweilandsarmala oli onneksi kirjoittanut aiheesta, joten ei tarvinnut kauaa ihmetellä.
  • "Historiantutkijat ovat kiinnostuneita vain kuninkaista eivätkä lumileikeistä", "ei lähteitä"... täh? Tällaista kerrotaan normaalisti 5-luokkalaisille ja nyt suurelle yleisölle. Kuitenkin hetki myöhemmin selitetään
  • @SKS_finlit arkiston 1920-l leikkikeräystä.Tutkijaseminaaripaprun palautuksen jälkeinen lomapäivä päättyy toivottavasti antoisaan annokseen kolmea lempparijuttua: 1700-lukua, kulutusta ja naisia toimijoina. [Kirjajulkistus. Serena Dyer: Material lives. Women makers and consumer culture in the 18th century]
26.2.
  • Postilaatikkoon tuli (taas) kulttuuriperintöaineistosivuston käytettävyystestauskutsu. Sitä voisi luulla, että ahkerasta osallistumisestani näihin seuraisi todennäköinen tyytyväisyyteni lopputulokseen. Aika harvoin näin on käynyt, vaikka kontribuutiosta on kiitetty.
27.2.
  • Konffa-abstrakti tehty ja työnnetty systeemiin ennen puoli kahdeksaa. Tuore @tarabrabazon vlogi kuunneltu pyykkiä pois pannen. Nyt ulos kutsuvaan aurinkoiseen säähän.
28.2.
1.3.
  • Kirjastoasiointi maaliskuussa 2021.

  • Käytettävyyshaastattelussa @Kaupunginmuseo kuvapalvelusta selvisi albumitoiminnallisuuden olemassaolo. Pikaisesti kokosin mikropaikallishistoriallisen harrastukseni eli Töölön Taipaleen otoksia, joita ei ole vähän.
5.3.
  • Tällainen lukijapalaute olisi aika upeaa saada. Varsinkin kun Hagströmin kirja käsitteli kasvillisuutta ja kirjeen kirjoitti Carl von Linné. [Alkuperäisen kuvakaappauksen sijaan lainaus: "Nu har jag läsit 8:de gången H:r Doctorens Pan Apum, som H:r Doctoren täcktes sända mig. Jag kan tillstå, utan skrymtande, att den är en Juvel. H:r Doctorens alldeles nya rön, korta och sinrika skrifsätt, rediga tankar och slutsatser giöra, att den skall hafwa sten still hjerne, som ej röres och får effection för boken, ehuru grof läsaren wore."]
  • [Kallion kirjasto kysyi "Tiivistä elämäsi yhteen kirjan nimeen. Minkä nimen valitset?" Vastasin:] Nainen historiassa
  • Liuska tekstiä väikkäriin ennen aamu 8, kehuja semmapaperista & hyviä kommentteja sessiossa, melkein 3 tunnin kävely auringossa ja aineistot järjestykseen kirjoittamisen jatkamiseksi. Tiskitkin pestynä. Saanko juoda siiderin? #perjantai
  • Ai, taidehistorian asiantuntijaksi kouluttautumiseen riittää 28 tuntia.
6.3.
  • Yritin onniarvoon googlata etunimetöntä tutkijaa nimeltä Bücher. Sarjassa "vähemmän toimivia ideoita, pitäisiköhän siirtyä romskun lukemiseen".
7.3.
  • Väitöskirjatutkijan taukojumppa. "Missähän se kirja olisi?"

15.3.
  • Joulukuussa lupaamani kirja-arvio lähetetty toimitukseen, enkä ikinä enää sano "kyllä" yli 300-sivuisen monikirjoittajaisen tieteellisen tuotoksen arviointiin. Onneksi kyseessä oli itseäni kiinnostava aihe, jonka huolellinen luku ei mennyt missään mielessä hukkaan.
  • Tarjonnassa @HYAvoin kesälle erinomaisen hyödyllinen kurssi. Mutta osana suoritusta RYHMÄESSEE! Kuka on voinut keksiä näin helvetillisen ajatuksen?
16.3.
  • Eka virtuaalitilaisuus (@NewsEyeEU ), jossa soitetaan hissimusiikkia aloitusta odottaessa.
17.3.
18.3.
  • Täytyy kerätä voimia lounaalla elämäni painavimman historiakirjan palautukseen. Olen muuten sitä mieltä, että @HelMet_kirjasto kuvailutiedoissa pitäisi olla kirjan paino. (Tavallinen post-it - lappu antamassa mittakaavaa.)


perjantai 19. maaliskuuta 2021

Armoa - ei - Siperiaan

Katselin eilen Youtubesta videon When Commas Are Life and Death, jonka yhdysvaltalaiset tosiesimerkit pilkun merkityksestä toivat (tietenkin) mieleen Suomessa kuluneen kaskun Venäjän hallitsijan kaksimerkitykseksisestä päätöksestä. Eli heräsi kysymys siitä, kauanko juttua on kerrottu.

Normaalilla verkkohutkimuksella varhaisin versio löytyi amerikkalaisen aikakauslehden Life numerosta kesältä 1903. (Pahoittelen epätarkkuutta, digitoinnissa kansilehdistä oli leikkautunut oleellinen yläreuna.)

Lehteen juttu oli lainattu sanomalehdestä New York Tribune. Versiossa leskikeisarinna oli (ennen leskeytymistään) nähnyt miehensä pöydällä poliittisen vangin paperit, joiden marginaaliin Aleksanteri III oli kirjoittanut "Pardon impossible; to be sent to Siberia". Tsarinna onnistui (jotenkin) kynällä siirtämään (!) puolipisteen kahden ensimmäisen sanan väliin.

Epäuskottava muutos viittaa siihen, että olemassa on ollut varhaisempi versio kielellä, jossa merkityksenmuutos on yksinkertaisempi. Rajoitetulla kielitaidollani löysin nykyranskalla versioita, joissa fraasi on "Pardon impossible, envoyer en Sibérie", mutta kaivelut Gallicassa, Hathi Trustissa ja Gooble Booksissa eivät tuottaneet mitään yli sata vuotta vanhaa. 

Tuntuu vaikealta uskoa, että amerikkalaisen julkaisun suhteellisen lyhyt ajallinen ero varhaisimpaan löytämääni suomalaiseen painettuun versioon Uudessa Aurassa 17.9.1904 olisi sattumaa. Ehdottomasti tarkoitukselliselta vaikuttaa se, että Suomessa julkaistu tarina on aivan toisenlainen ja sijoitettu huomattavasti varhaisempaan aikaan. Juttu julkaistiin tällaisena monissa suomenkielisissä lehdissä, mutta en saanut digitoinneista mitään ruotsinkielistä ulos. Tuttavani linkitti verkkosivulle, jonka kommenteissa formaattiin toimivaksi fraasiksi todetaan ainakin "avrättas icke/ej benådas". Elementeillä ei kuitenkaan löytynyt mitään varhaista kaskua.

Eli odotellessani täänne kommentteja osaavilta ja kielitaitoisilta voin vain esittää tämän suomenkielisen vuodelta 1904: 

Keisari Paavalin ajalta kerrotaan seuraava ainakin varsin todennäköinen juttu.

Oli eräs kenraali Pietarissa joutunut epäluuloon muka kapinan hankkeista ja vangittu. Hänen puolisonsa kävi rukoilemassa armoa, mutta keisari Paavali otti hänen varsin epäsuosiollisesti vastaan, piirtäen anomuskirjaan "Armoa ei Siperiaan" ja painaen sinettinsä alle.

Kenraalitar tuli vesissä silmin eteishuoneeseen ja jätti paperinsa pöydälle siksi aikaa kun hänen ylleen päällysvaatteita autettiin. Sattui paperiin vilkaisemaan muuan kanslian kirjuri, joka itkevälle rouvalle huomautti:

- Tämähän on varsin hyvä paperi.

Asiasta tuli hiljaisuudessa keskustelu ja kirjuri otti sadasta ruplasta sen paperin nojalla vapauttaakseen kenraalin. Saatuaan rahat, kirjuri asetti pilkun ensimäisen sanan jälkeen ja vei paperin vankilan päällikölle. Se luki:

- Armoa, ei Siperiaan.

Kenraali pääsi tietysti heti irti ja kertomuksen ensi jakso päättyy tähän.

*

Seuraavana päivänä oli iso paraati. Ennen sen alkua ratsasti vapautettu kenraali keisarin ja hänen seurueensa eteen, nöyrästi ja iloisesti kiittäen keisaria vapaaksi pääsemisestään.

Keisarin silmät synkistyivät. 

- Miten olette vapaaksi päässyt?

- Eilen tuotiin vankilaan vapautuskäsky.

Suuren seurueensa edessä ja lukuisan muun upseerijoukon keskellä ei keisari puuttunut asiaan sen enempää, käski vaan kenraalin mennä oman joukkonsa etupäähän.

*

Asiasta pantiin toimeen tutkimus, joka hyvin pian johti oikeille jäljille. Kirjuri kutsuttiin keisarin luokse, jolla oli syynalainen paperi pöydällään.

- Miten olet mennyt muuttamaan minun määräystäni. Tarkoitin: Armoa ei, Siperiaan.

- Nöyrimmästi huomautan, etten ymmärtänyt tarkoitusta, kun siitä puuttui välimerkki.

Keisari katseli paperia ja naurahti.

- Todellakin vika on minussa. Kenraali jääköön vapaaksi. Mutta, jatkoi keisari, tiukasti kääntyen kirjurin puoleen, paljonko otit siitä, että toimitit kenraalin vapaaksi?

Kirjurin ei auttanut muu kuin tunnustaminen.

— Sata ruplaa, teidän majesteettinne.

— Vai niin halvaksi arvostelet venäläisen kenraalin viran ja koko tulevaisuuden. Siis: kenraalin sijasta sinut Siperiaan!


torstai 18. maaliskuuta 2021

Maaherran työmatka vuonna 1787

Carl Fredric von Bredan maalaama
muotokuva Adolf Tandefeltista. Wikimedia
Käydessäni Kansalliskirjastossa läpi Vaasassa painettuja lääninhallituksen kuutuksia etsintäkuulutusten lomassa oli mukavana yllätyksenä maaherra Adolf Tandefeltin ilmoitus alkuvuoden 1787 virkamatkastaan. Se on ollut syytä lukea läänin kirkoissa, sillä kyse oli asukkaiden etujen valvonnasta.

Kuulutuksesta ei selviä milloin oli tarkoitus lähteä liikkeelle. Tuskin 4.2.1787, sillä se oli almanakkaan kurkaten sunnuntai. Maanantaihin mennessä piti olla Isossakyrössä, jonka pappilassa pidettiin tuolloin maanmittausrevisio eli tarkistus. Tälläiseen revioon piti maanmittarin tuoda kartat, jako- ja päiväkirjat sekä todisteet viestinnästä pitäjäläisten kanssa. Maanomistajien piti saapua paikalle tai antaa valtakirjansa edustajalle, jos aikoivat etujaan puolustaa ja huomautuksia tehdä. Tässä tapauksessa mahdollisia osallistujia olivat Isonkyrön lisäksi Ilmajoen ja Vähänkyrön talolliset.
Seuraavana päivänä Isossakyrössä oli tarkoitus määrätä suostuntavero keskiseen ja eteläiseen voutikuntaan Pohjanmaan eteläisessä tuomiokunnassa.

Keskiviikkona 7.2.1787 piti olla valmiina lähtöön Lapualle, jonne matkustukseen varattiin koko päivä. Torstaina piti pappilassa pitää maanmittausrevisio tarkemmin määrittelemättömälle alueelle, eli ehkä vain Lapualle. Perjantaina 9.2.1787 matkustettiin Ähtäriin, jossa oli käytettävissä  kihlakunnantuomarin puustelli Domarnäs. Siellä oli ohjelmassa seuraavana päivänä sekä maaverontarkistus (jordransakning) Keuruun pitäjälle, Ähtärin ja Virtojen kappeleille sekä Vaasan lääniin kuuluville Ruoveden seurakunnan osille. Samana päivänä piti ehtiä myös määrittelemään suostuntavero Korsholman itäiseen voutikuntaan ja tarkistamaan maanmittari Långhjelmin työt.

Sunnuntai oli tietenkin lepopäivä. Maanantaina 12.2.1787 piti jatkaa matkaa Saarijärven pappilaan, jossa tiistaina oli tarkoitus hoitaa rekrytointi Rautalammen pataljoonan ja Sysmän sekä Jämsän komppanioihin ja tämän ohessa katselmoida jo riveissä olevat miehet. Keskiviikkona oli vuorossa maanmittausrevisio Laukaan, Saarijärven ja Viitasaaren pitäjille.

Matkustukseen Kokkolaan varattiin kaksi päivää. Perillä piti lauantaina 17.2.1787 määritellä raatihuoneella suostuntavero kaupungille ja käräjäpaikalla Korsholman pohjoiselle voutikunnalle. Maanantaina 19.2.1787 maaherran työ jatkuisi maanmittausrevisiolla Lohtajan, Kälviän, Kokkolan ja Kruunupyyn pitäjille Kokkolan maaseurakunnan pappilassa.

Tiistaina lähdettiin Pietarsaareen, jossa keskiviikkona piti määrätä kaupungin suostuntavero ja tehdä pitäjän maanmittausrevisio. Torstaina 23.2.1787 oli vuorossa siirtyminen Uuteenkaarlepyyhyn, jossa Pietarsaaren tapaan piti seuraavana päivänä hoitaa kaupungin suostuntavero ja pitäjän maanmittausrevisio. Lauantaina 24.2.1787 voitiin lähteä paluumatkalle Vaasaan, jossa lääninkansliassa piti muutaman lepopäivän jälkeen keskiviikkona 28.2.1787 hoitaa maanmittausrevisio Vöyrille, Mustasaarelle ja Maalahdelle sekä perjantaina 2.3.1787 rekrytointi viiteen  Pohjanmaan rykmentin komppaniaan.

Seuraava ohjelmanumero oli perjantaina 9.3.1787 määrätä suostuntavero Kristiinankaupungissa ja pitää Lappväärtin maanmittausrevisio. Lauantaina oli (Närpiön ?) pappilassa Närpiön maanmittausrevisio. Sunnuntain pyhittämisen jälkeen maanantaina piti lähteä kohti Vaasaa, josta käsin (?) lopuksi tiistaina 
13.3.1787 maaherran piti olla Vöyrin käräjillä määräämässä suostuntavero Korsholman keskiselle kihlakunnalle.

Olikohan vuoden työt tässä? Tandefelt oli kerännyt virkamatkat alkuvuoteen myös edellisenä vuonna. Ajan sanomalehtiin lähetettiin kaupungeista juhlavia kuvauksia maaherran saapumisista, joten siitä lienee tehty numeroa myös maaseudulla. Ihan aina maaherra ei itse ollut hoitamassa asioita, sillä vastaava ohjema alkuvuodelle 1788 toteaa "dels Sjelf och dels igenom befullmäcktigade Ombud" eli toisinaan työ oli annettu valtuutetulle. 

keskiviikko 17. maaliskuuta 2021

Rööperin lapsen maailma 1880-luvulla

Uudenmaankatu 23:ssa lapsuutensa asunut sepän poika Adolf Carling (s. 22.11.1882) muisteli eteläistä Helsinkiä 1880-luvulla seuraavasti (Sininen kirja 1/1929)

Kivitaloja ei vielä ollut ehditty monia rakentaa; ne tunnettiin omistajan nimellä. Grönqvistin kivimuuri oli tietysti kuuluisin. "Baabelin torni" (nyk. puolustusmin. talo) rakennettiin ja ihmetytti korkeudellaan (6 kerrosta). Johanneksen kirkon paikalla oli Falckin paja ja harvinaisen hyvä lähde. Puutarhuri Sundstenin viljelykset ihastuttivat Ratakadun kulkijan silmää.
 
"Rööperin" (Punavuoren) puoli oli täyttä pikkukaupunkia. Puiset yksikerroksiset talot pikku puutarhoineen ja talleineen olivat sääntönä. Pidettiinpä lehmiäkin, joita käytettiin laitumella "Kaartin trekoolissa", jonka halki nykyinen Tehtaankatu kulkee ja jossa nyt raharuhtinasten pikku palatsit upeilevat. Kaartin trekoolissa viljeli kaalia "ryssä". Ryssä oli parrakas ja piti punaista paitaa housujen päällä. Kaartin trekoolissa pidettiin myös evankeliumijuhlia, joihin yhteen aikaan Ovampomaalta saapui kastettu neekerityttö. Ja kun se musta tyttö puhui kaunista suomea!
 
Mutta Kaartin trekoolin takaiset kalliot ne vasta hauskat olivat. Sinne mentiin kukkia, kissankäpäliä, sinikelloja ja orvokkeja poimimaan. Voikukat olivat liian mitättömiä. Kivien koloissa kasvoi mansikoita, vattuja, puoloja. Toisinaan sai marjoja kahvikupillisen täyteen pikku siskoille tuomisiksi. Västäräkit hyppelivät kiveltä kivelle ja panivat meidätkin samaa taitoa harjoittelemaan. Keväällä näki kottaraisia. Kiven kolossa oli joskus pesäkin, jota joka päivä pelokkaina tultiin katsomaan. Mikä suru, kun sitten näimme pesän hävitettynä!
 
Notkoissa oli runsaasti lapsia ja lätäköitä, joissa sopi uittaa omatekoisia paatteja, joissa oli paperinen purje ja sammakon poikanen "pikisöömannina". Lampien fauna sukeltavine ja luistelevine otuksineen oli tyhjentymätön huvin lähde. Lampien väliset puroset putouksilleen tekivät mahdolliseksi koskenlaskun leikkimisen pikku veneillä.
 
Vallien juuressa nyk. Hernesaarenkadun alkupään tienoilla oli "Treske". Se oli suuri, kaislaa ja rehkaa kasvava lampi, jonka pehmeä vesi kesäiseen aikaan houkutteli luokseen sadottain muijia pyykin pesulle. Kotoa tuotu pata pantiin kivien päälle tulelle, lammesta nostettiin vettä, pestiin, syötiin, juotiin kahvia, lapset kisailivat nurmikolla. Läheisessä meressä huuhdottiin. Kerran pieni tyttö putosi Treskeen ja vedettiin tukasta ylös. Huusi sitten ja ulisi märkänä. "Näkki veti", sanottiin. "Ei pidä mennä lähelle syvää vettä, näkki vetää ja hukuttaa".
 
Siihen aikaan ei vielä joka talossa ollut vesileitinkiä. Tyyrmannin kadun kulmassa oli leitinkiveden posti, sellainen rautapylväs, jonka hanasta vesi juoksi, kun nosti liikkuvaa tappia.
Poosmannin kadulla oli pahamaineinen Antipoffin talo, jossa juotiin ja tapeltiin. "Poffilainen" oli huonoin ihminen, minkä ajatusmaailma tunsi.
 
Albertinkadun katkaisi Rööperinkadun kohdalla korkea kallio, jonka huipulla kasvoi marjan varsia ja jonka liukas rinne tarjosi hyvän housumäen. Albertinkatu kiersi nöyrästi vuoren kuvetta ja johti Roopertinkadulle suoraan Frostellin puotiin. Frostellin ukko istui puodissaan puoleen yöhön, ja häneltä sai kyniä ja mustettakin, vaikka ruoka- ja sekatavara oli ukon varsinainen ala.
Tyyrmannin kadusta mereen päin oli Munkkisaari luujauhotehtaineen, jonne mentiin myymään vanhoja luita. Aina muutama kymmen penniä niistä saatiin. Sitten oli laivatokka ja Sanviikin hamina, Sanviikin tori ja Sinipoffin oluttehdas, jossa käytiin ostamassa halpaa Sanviikin kaljaa ja hiivaa. Kalja-Lumperi laski juomaa suunnattoman suuresta tiinusta. Viidellä pennillä lähti kannullinen (= 3 litraa).
 
Sanviikin torilta oli suora tie Pulevaartille ja Espenaatille, mutta siellä käytiin harvoin. Enemmän oli asiaa Kauppatorille, jonne Mäntsälän, Artjärven ja Orimattilan isännät toivat reikäleipää, voita ja palvilihaa. Voi oli kallista, jos maksoi markan naula. Mansikoista kiskottiin markka kannulta.
Siinä oli sitten Keisarin palatsikin ja ryssän kirkko. Sataman höyryveneet kuljettivat Höökholmaan karhua katsomaan. Puseropukuiset ja liehunauhalakkiset flotistit matkasivat Viaporin ja kaupungin väliä; poikia kiinnosti meriväen puinen höyryllä käyvä kaateri.
Senaatintori oli hauska markkina-aikana. Leikkijunat, torvet, ilmapallot, rinkilät houkuttelivat ja panivat lasten kärsivällisyyden, samoinkuin vanhempien kukkaron, koetukselle. [...]
 
Milloin ei menty Kaartin trekooliin tai Kaivopuistoon, leikittiin kotipihalla. Kumppaneina oli sekä suomea että ruotsia puhuvia lapsia, jälkimäisiä ehkä enemmänkin, varsinkin kun niiden lukua lisäämässä olivat juutalaiset. Mitään rotu- tai kansallisuuseroa ei vaistottu; 'suomalainen' oli suomea puhuva, 'ruotsalainen' ruotsia puhuva. Toimeen tultiin hyvin, koskapa välillä tapeltiin, ei tietenkään 'rodullisista' syistä. Lapset puhuivat rehellistä Uudenmaan rannikkoruotsia: 'tulkaa nyt' oli 'kommin nu'; nykyisen kirjakielen kom käsitettiin yksikkömuodoksi. Leppäkertun nimenä oli nykkelpiia; kun sellaisen sai kiinni, piti se istuttaa kädelle ja laulaa loitsu:
Nykkelpiia, Jungfru Mariia, 
Viis mei veegen ti Stokholm.
Ja silloin pikku elävä lähti lentoon.
Ruotsalaiset lapset käyttivät myöskin siunaamista ja vannomista. "Jessus endo", oli tuskittelu. Puheen vakuudeksi piti sanoa: "Gud på, jag må brinna i svavel och eld".

Suomalainen, ruotsalainen, juutalainen, ryssä ja saksalainen — siinä oli etnografisen tietämyksen alku. Juutalainen toveri oli Meisseli (ihmeteltiin, miksi semmoinen mitätön nimi; ei ymmärretty, että se oli sama kuin 'Mooses' saksalaisella Ze-päätteellä varustettuna : Moisele tai Meisele = pikku Mooses). 'Ryssä' oli kaalin viljelijä tai maasotilas; se erotettiin merisotilaasta, joka oli 'flotisti'. Suomen oma sotilas oli 'kaartisti', palokuntalainen oli prankoristi.
 
Saksalaiset kulkivat soittamassa torvea ihmisten pihoissa, italit väänsivät posetiiviansa. Marakatti keikkui posetiivin päällä ja soittajan hartioilla, ristinokkalintu nosti onnenlehtiä. Komeljantteja kulki pihoissa monenmoisia, nuoralla kävelijöitä, miekan nielijöitä, mutta huvittavin oli portsunellateatteri. 'Särmi' pantiin pihalle ympyräksi, sisään menivät terehtöörit; hetkisen perästä kohosivat särmin ylälaitaan portsunellat. Ne riitelivät, löivät toisiaan nuijilla pahasti vinkuen ; lopulta toinen taistelija sai surmansa. Vainaja pantiin paareille, jota toverit kantoivat yhdessä kierroksessa särmin yläreunan ympäri. Hautajaissaatto.
 
Ei ollut muita ajopelejä kuin isvosikka ja hienoilla ihmisillä umpivaunut. Pulevaartin katua kulki joskus onnipussi, ja se oli suuri nähtävyys. Hevosraitiotie oli vielä aavistamaton, saatikka sitte sähköraitiotie. Kaisaniemeen mentiin, jotta saataisiin aidan läpi nähdä junaa; sataman suuret höyrylaivat, joiden 'steeteskat' toivat äidille Stettinistä kekosokeria, täyttivät kajuttoineen mielen haavekuvilla, joiden täyttymistä ei uskaltanut itselleen luvata.
 
Keväällä ryssät kovasti huutaen alkoivat myydä "karoosia" (jäätelöä), jota kuitenkin kartettiin, kun kuultiin, että pytyn kuivausrätti oli likainen. Kun saatiin viisi penniä, ostettiin pennin korppuja, smuuloja tai rintasokeria. Tipat ja korvapuustit olivat hienointa kahvileipää. Piffi ja makeasoppa oli sunnuntairuokaa ; arkina syötiin reikäleivän lisäksi suolakalaa, palvilihaa ja ryypättiin piimää. Vähät olivat tulot, pitkät työpäivät, mutta pienet menotkin; säästäväisyys oli nykyoloihin verrattuna tavaton. Isäntä Pätiälä tuli maalta kinkkuja myymään ; hän kulki käsirattaita työntäen pihasta pihaan ja myi saunapalvakinkkuja 50 penniin naulan.

tiistai 16. maaliskuuta 2021

Kahdesta papista huolellista tutkimusta

Pääkaupunkiseudun kirjaston uutuusvirrasta huomasin onnekkaasti Maija Salon viime vuonna ilmestyneen kirjan Kaksi kirkonmiestä Turun seudulta. Linnansaarnaaja Ludovicus ja Kalannin Nicolaus, joita yhdisti Valborg. Se osoittautui huolella tehdyksi, alaviitteiden loppupisteitä myöden.

Salo oli selvittänyt 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa eläneiden esi-isiensä eli linnansaarnaajan ja tämän vävyä monipuolisesti ja alkuperäisiin lähteisiin hakeutuen. Voudintileissä Salo on "inspiroitunut" ruokailijaluetteloista, joihin itsekin ihastuin Olof Ångermanista kirjoittaessani. Sukututkijat hakeutuvat nimiluetteloiden ääreen? Tunnistin vanhan projektini hengen myös virkkeestä "Linnan tilit olisivat luettavissa ilman esi-isääni Ludovicustakin, mutta hänen mukanaan tunnen olevani lähemmässä yhteydessä 1500-luvun elämään ja Turun linnan väkeen." (s. 26).

Konkreettisesti Salon työn tasoa kuvaa se, että kun voudintilien mikrofilmauksessa oli hypätty sivu yli ja tämä puuttui näin ollen myös digitoinneista, hän oli käyttänyt hyväkseen edellistä kuvaa, jossa häämötti sivun läpi näkyvä muste, josta sai kuvankäsittelyllä luettavaa. (s. 54)

Lähteet on avattu ja tulkittu perusteellisesti. Erityistä vaivaa on nähty selvitettäessä talojen ja tilojen omistuksen henkilöhistoriallista potentiaalia. Päättely on kauttaaltaan avattu tekstiin, mikä lisää tehdyn työn uskottavuutta ja arvoa ja on mukavaa luettavaa. Ainoa huomaamani puute oli se, että Lauri Pihlajamaan Tukholman suomalaisen seurakunnan papisto 1533-1999 (2000) oli jäänyt tarkistamatta. Ainakin 1600-luvun pappien osalta se on hyvää työtä ja olisi voinut vahvistaa Ludovicuksen uran alun.

Kirjan loppuosassa on pienempiä elämäkertoja Nicolauksen jälkeläisistä, joista yksi oli hetken kappalaisena Kokemäellä, joten tunnelma lukiessa nousi edelleen. Huipentuakseen sivuilla 124-128, joilla on erinomainen yleisempi opetus siitä, miten hyväntahtoisesti kotiseutututkijan patronyymin perusteella kirjaama "poika (?)" menettää pian kysymysmerkkinsä ja muuttuu "totuudeksi", joka johtaa lopulta uusiin virhepäätelmiin. Älkää tehkö noin, vaan tehkää niin kuin Salo. 

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Virheelliset vihki-ilmoitukset

Vaikka olen kirjoittanut miehestä, jota kiusattiin lähettämällä sanomalehteen ilmoitus olemattomista häistä, uskoni sanomalehtien perhetietoihin ei ole horjunut. Eikä se horjunut edes, kun väitöskirjan aineistoharavoinnissa huomasin useita kirjoituksia, joissa valitettiin virheistä. Mutta kyseiset löydökset on kyllä syytä katsoa läpi. 

Painovirheen piikkiin voi kai laittaa kun päivämäärässä heittää kuukausi? Mutta tällainenkin mahdollisuus pitää muistaa. (Carlstads Weckotidningar 1774-11-12) Hiukan enemmän on hutiloitu kun Alstrin on muuttunut Alströmiksi ja päivämääräkin on väärin. (Dagligt Allehanda 1775-02-20) Kolmannessa ilmoituksessa väärin oli morsiamen aiemman aviomiehen titteli (Stockholms Weckoblad 1775-09-28). Samasta virheestä lähetettiin vielä pidempikin kuittailu (Dagligt Allehanda1775-10-06).

Kuninkaallisen hovilääkärin tytär, joka on saanut nimensä eteen tittelin jungfru, herätti kirjoitusinnon. Pointtina on säätyjen eron ja käytäntöjen ylläpito, mutta koska kyseessä on sukututkijoita toisinaan mietityttävä asia, niin otan tekstin talteen:

Det förekommer flere nog besynnerligt hwarifrån Jungfru titelen kommer för hederligare Fruentimmer, som elljest aldrig blifwit kallade Jungfrur, sedan namnet ibland polerat Folk bespart den titelen endast til Tjenstehjon o. Handtwärkare Döttrar. Så snart ingen Kongl. Förordning determinerar titlar och talesätt, så är det endast Bruket som auktoriserar titelen. Hwarifrån hänleder sig Frökne-Namnet för Adeliga o. alla Tromäns ogifta Döttrar utan ifrån Modet, ty inom Hof-Fröknar och Riksens Råds ogifta Döttrar har eljest intet Fruentimmer Kongl. Resolution der uppå; åtminstone har den icke hunnit til Lands-Orternes kundskap. Samma höfliga Modet som utom Resolution kallar de andra Fröknar, har nu i längre tid kallat Adeliga Wederlikars, Presters, Magistraters och förnämare Handelsmäns-Döttrar, af hwilka de mästa hafwa Jungfrur i tjenst, för Mademoiselle, och hwarföre skal då denna titel dem endast i Jur. Cidningen förnekas? Man wet alt för wäl at i fordna tider Konunga-Döttrar kallades Fröknar, de Förnämare ogifta Jungfrur o. de ringare allenast Pigor; men at höra i wår tid en Kongl. Lifmedici, en Kongl. Secreterares o. s. w. Dotter kallas Jungfru, när Stilus Curiae med sina egna tonrer(?) sådant icke påbördar, förorsakar et ledsamt åtlöje, och tillika förargelse at se henne confunderad med sin Jungfru; och som hederligare Ofrälse-Män så lätteligen kunde tro at härmed påsyftas någon chikane eller omanerlig ohöflighet, så lärer Inrikes Tidningen ofta undgått mycken underrättelse, som eljest här kunde lemnas. Det wore således wäl at någon större höflighet o. eftertanka fär wid brukades, o man erindrade sig hwad eftertryck som Tidens o Smakens, ehuru mycken förändring underkastade, Lag medförer, hwar om redan en hederlig Romare i forntiden war så öfwertygad, at han i detta fallet ansåg Maneret för Lagstiftare: Si volet USUS, Penes quem est jus ey norma loquendi. (Lunds Weckoblad 1776-10-10)

Yhdestä vihki-ilmoituksesta oli jäänyt pois morsiamen isän tiedot, joten piti täydentää jälkikäteen (Dagligt Allehanda 1778-04-13). 

Mutta ylläoleva viattoman näköinen ilmoitus Inrikes Tidningarissa 25.6.1781 oli ilmeisesti täyttä puppua. Ellei lehdestä ollut kahta painosta? 

Den Annonce, som uti några Exemplar af sista Inrikes Tidningen N:o 49 blifwit införd under Artikeln wigde i Stockholm, är af en ilskefull och wanartig menniska inlämnad; arg, lögnakrig och dess uphofsman ganska lik; Framdeles torde man utan glasögon känna stilen och utmärka personen. (Dagligt Allehanda & Stockholmsposten 1781-06-28)


Myös yllä näkyvästä ilmoituksesta Inrikes Tidningarissa 29.8.1782 jätettiin reklamaatio.
Til swar uppå den Annoncen uti Inrikes Tidningen N:o 67 för nästledne Augusti månad 1782, at Adjuncten Mag. Engelb. Jörlin skolat blifwit sammanwigd med Mademoiselle Regina Helt uti Lund, lemnas til underrättelse, at någon impertinent och lögnaktig Pojke har behagat roa sig och sina wederlikar med denna updiktade osanning, hwilken således ingalunda borde fått beswära andras ögon och långt mindre warit wärdig at införas uti en tidning för hela Riket och det Almänna; hwarföre ock all widare condoleance undanbedes. (Stockholmsposten 1782-11-08 & lähes samoin sanoin Jörlinin allekirjoittamana Dagligt Allehanda 1782-11-09) 
 

Seuraava kyseenalaistettu ilmoitus Inrikes Tidningarissa 21.10.1782 kertoi oululaisen kauppiaan Olof Westman Johanssonin menneen Tukholmassa 26.9.1782 naimisiin Johanna Tronienanderin kanssa. Allekirjoittamattomana jompikumpi ilmoitti, että

... men som härstädes ingen annan än jag har det namnet, så har härmed bordt underrätta Resp. Allmänheten, at förmälte annonce falsk och af någon kitslig sinnad införd. (Stockholmsposten 1782-12-05 & Dagligt Allehanda 1782-12-06)

Ainakin kolme feikkiä tai kiistettyä ilmoitusta on voinut vähentää intoa lähettää tietoja. Tai sitten teksti Stockholmspostenissa on jotain kettuilua. Kyseinen lehti kun kuuluu niihin, joita ei pidä ottaa kirjaimellisesti.

Det är nu i några månader, som jag läst Inrikes Tidningarne, både med upmärksamhet och förundran. Det är icke nödigt, at göra et långt företal, som passar illa emot en kort Afhandling. Saken är ganska tydelig, men om orsaken än är af samma beskaffenhet, så är den dock icke så almänt känd, som den borde, för at i tid förekommas och ändras. För någon tid tilbaka är ganska rart at finna något äktenskap wara ingångit, emellan det bättre folket i Landet. Jag menar här alla sådane, som wanligen införas i Inrikes Tidningarne, utan afseende på Stånd och wilkor, ty denna anmärkning angår dem alla. Skillnaden blir ganska tydelig, då man jemför wår tid med den förflutna, för 8, 10 a 12 år tilbaka (Stockholmsposten 1785-04-20)

A. Liukkosen Ajanjuoksu- ja elämänrakennus 1818-1845

Suometar julkaisi 28.9.1855 kehoituksen
Olis hyvä ja tarpeellinen jokaisen kirjoitusta taitavan maamiehen paperille kirjoittaa. Näistä olisi huvitusta sekä hyötyä niin itselle kuin jälkeen tulevaisillekin. Pitäisi siis kunkin, jolla siihen on halua ja kykyä, laittaman itsellensä erinäinen kirja-vihko, johon väli-aikoina pistäisi ylös kaikkea, joka ansaitsisi vastakin muistettaa. Näin säilyisi moni arvollinen asia jälkeen tulevaistenkin tiettäväksi, joka ei olisi hyödytyksettänsä: sillä omain esivanhempain jättämät muistot ovat kullekin sukukunnalle toki samasta arvosta, kuin kansainkin historiat ovat kullekin kansakunnalle. 
Tuohon ei voi tietenkään kuin yhtyä. Kirjoittaja oli sitten editoinut kannustavaksi esimerkiksi mikkeliläisen talonmiehen A. Liukkosen "Ajanjuoksu- ja elämänrakennus"-kirjasta "vaan semmoisia paikkoja, jotka ovat jossakin yleisemmässä arvossa, jättäen pois väliltä semmoiset paikat, jotka kuuluvat ainoasti mainitun talonmiehen sukutietoihin, milloin esim. joku lapsi hänelle syntyi, milloin mikin niistä joutui naimiseen, milloin kuoli j. n. e." Pahoin pelkään, ettei muistikirjasta ole enää jäljellä kuin nämä rippeet. A. Liukkosia on Hiski-haun perusteella Mikkelissä elänyt tähän aikaan useampia. Tarkemmalla läpikäynnillä mahdollisesti olisi erotettavissa yksilö, joka on ollut elossa ja kirjoitusiässä 1818-1845. 
 V. 1818 oli niin sula joulu, ettei lunta ollut yhtään. 
V. 1820 tuli niin hyvä vuosi, ettei parempata ole nähty. 
V. 1821 oli niin vesi-kesä, että vasta yksi viikko jälkeen Pertun päivän ensimäisiä uutisia saatiin ja sen jälkeen tuli kova pakkainen, että kaikki viljat paleltuivat. 
V. 1822 oli niin sula talvi, että ainoasti Paavalin päivän kahdenpuolen oli maassa vähäu lumen härmää ja kesä tuli niin aikaseen, että huhtikuun alussa jo kylvettiin kauraa sekä järvet olivat sulana ja toukokuun lopulla oli jo tähkäpää rukiissa sekä täysi lehti puussa. Silloin tuli niin hyvä vuosi, jonkamoista ei ole usein nähty. 
V. 1823 oli kesä sekasortoinen ettei heiniä saatu korjatuksi. Sitte syyskuun 4:tenä p:nä nousi suuri tuuli eli myrsky, jonkamoista ei ole vanhatkaan ennen nähneet. 
V. 1824 oli talvi, hyvänlaatuinen ja kevät koria. Vapunpäivänä läksi jäät järvistä; mutta 6 p. toukokuuta tuli semmoinen pakkainen, että lehden-kannat jäätyivät. Sitte satoi vettä aina syksyyn asti ja 9 p. syyskuussa satoi lumen maahan, jonkavuoksi paljon viljaa jäi leikkaamattomana lumen alle. Lumi suli saman kuun 25 p:nä; mutta senkin perästä oli räntäsadetta ja huonoa ilmaa. Kuitenkin saivat ihmiset enimmän osan halmeitansa leikatuksi. — Saman vuoden marraskuussa oli Pietarissa ollut suuri veden paisumus, joka hukutti monta tuhatta henkeä. 
V. 1827 oli kohtuullinen talvi, kevät kaunis ja aikainen ja 19 p. kesäkuussa oli jo hedelmät rukiissa. 
V. 1831 tuli hyvä vuosi ja viljaa karttui paljon. 
V. 1832 tuli huono vuosi pakkaisten tähden, niin ettei rokaksia (papuja ja herneitä) saatu yhtään. 
V. 1833 oli kevät aivan kaunis. 
V. 1834 tuli aivan huono vuosi. 
V. 1835 tuli vielä huonompi vuosi pakkaisen ja ruosteen syystä: sillä halla oli kesällä 3 kertaa, joka palellutti rukiit ja kaikki viljat. 
V. 1836 oli Joulun aikana niin kova pakkainen, että elävähopia Termometerissä (lämpömittarissa) jäätyi. Sitte kohta Loppiaisen jälkeen tuli niin hyvä ilma ja kesti kevääsen asti. Huhtikuussa läksi jäät järvistä ja kauraa kynnettiin myös samassa kuussa. Kahden edellisen katovuoden suhteen oli nyt suuri nälkä maassa niin että ruis-tynnyri maksoi yli 20 paperi-ruplaa ja vaivaisille keitettiin soppaa ja rokkaa (papu-ruokaa) sekä myös muuta neuvoa köyhäin elättämisestä piti armollinen Esivalta. 
V. 1839 syyskuun 10:nä p:nä oli niin suuri myrskytuuli, että kaikki haasiat ja aitaukset, huoneen kattoja ja kasvavia puitakin kaatui. 
V. 1841 oli rutto-tauti liikkeellä johon kuoli paljon nuorta väkeä; mutta kohta saatiin (kukaties lääkityksillä?) seisattumaan ettei pääsnyt vielä kuolemaan kuin noin 600 hengen paikoille Mikkelistä. (Tokikopa niinkään paljoa?) 
V. 1844 helmikuussa oli niin kova pakkainen, että elävähopia jäätyi ja lintuja kuoli. Kevät oli kaunis; mutta Juhannuksen aikana alkoi sade, jota kesti syksyyn asti. Sitte saatiin niin huono vuosi, ettei tullut paljon enempää kuin 1 kappa rukiita kuhilaalta (22:sta sitomasta) ja nekin huonoja, etteivät tahtoneet leipänä koossa pysyä, vaan tahtoivat uuniin mureta. 
V. 1845 oli talvi helmikuun 1:seen p:vään asti vähällä lumella ja ilma tasaista; mutta siitä alkoi tuisku ja pyry, joka kesti koko kuukauden.

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Majoitus tukkimetsässä

Käynti Lapin metsämuseossa pari vuotta sitten oli valaiseva, mutta pystyiköhän se oikein välittämään työn ja työympäristön karuutta? Siihen törmäsin aikanaan Arto Kellbergin nuortenkirjassa Nelonen, joka kuvasin 1960-luvun loppua, ja Niilo Kivisen kertomuksessa 1880-luvulta. Näiden väliin osuu Kalle Kajanderin kokoelman Pahkakuppi ynnä muita kertomuksia (1902) kertomus, jossa majoitusoloja kuvataan näin:

Kaukana tiettömällä salolla, jonka läpi luikertelee yksi suurien vesistöittemme äärimmäisiä latvapuroja, parin peninkulman päässä lähimmästä, laajemman yläjärven rannassa olevasta kylästä on päivän puolella korkean harjun kuvetta lumisten kuusien alla pahainen havumaja.

Se muistuttaa matalaa, kaksipuolista heinälatoa, jonka keskeen on jätetty kapea läpiajettava kuja, sillä sen seinät ovat hätäisesti kyhätyt pyöreistä tukin latvoista lampaankaula-nurkille, niinkuin latojakin tavallisesti tehdään. Mutta katoksi on ladottu paksulta kuusenhavuja ja se on jätetty keskeä auki, ja samoin on jätetty auki molemmat kujan vastassa olevat seinät.

Se on kumminkin tavallaan ihmisasunto, vaikka onkin näin huonosti kyhätty, sillä ilta- ja aamuhämärässä sekä pahimpina pyrypäivinä häärii siellä parikymmentä miestä, ja kaiket yöt palaa sen avoimessa keskustassa suuri nuotio, jonka kahden puolen havukaton alta kuuluu syviä kuorsauksia ja aina välistä hammasten kalinaa ja karkeita kirouksia huonommissa tamineissa olevien suusta, kun puhurin poika ei anna heidän rauhassa nukkua. Sillä jos kohta nuotio lämmittääkin toista kylkeä tai jalkoja, niin tuntuu sentään toisessa kyljessä tai pään puolessa talven pureva kylmä.

Ne ovat puulaakin tukinkaatajia nämä miehet. Mutta kun matka on liian pitkä ihmisasunnoille, on salolle kyhätty tällainen korttieri, sillä puulaakin ei ole kannattanut ruveta sinne muutaman talven tarvetta varten parempaa rakentamaan, koska siinä ympäristössä on heillä ainoastaan puolen miljoonan puut. — —