Kaupanteosta ja monesta muusta vuonna 1845 kirjoitettua

Johan Bäckwall jouluaattona 1844 entiselle osakuntatoverilleen Zacharias Topeliukselle kirjoittaman yksityiskirjeen sisällöstä, kuten lämpötiloista ja Karhu-Pekan 28-vuotiaan pojan kaatamista kahdesta karhusta tuli Topeliuksen toimittamaan Helsingfors Tidningiin "paikalliskirje". Nuoresta miehestä toverinsa olivat todenneet "ett'ei se pelkää enempi karhua, kun lampaan karitsata" (HT 15.1.1845). 

Kirjeessä Johan Bäckwall valitteli kiireitään, muttei maininnut kuukauden vanhoja kaksostyttäriään, joiden todennäköisen itkun säestyksellä hän lienee kirjoittanut tarinan Kauppa-Ryssä (Maamiehen Ystävä 04.01.1845, 11.01.1845 ja 18.01.1845), jossa hän oli aiempaa lähempänä fiktiota. Aloituksessa kuitenkin tavoiteltiin lukijoille tuttua ilmiötä:

Tunnettahan, hyvät maamiehet, tällä nimellä mainittavat matkustajat; sillä monestipa ovatki laukkuinensa tulleet tupaanne, laskeneet lakkinsa pöydälle, istuneet penkille, avanneet laukkunsa pakisten: "a isäntä pyhä veli! teäll' on kauniita ja helppoja huiviloita, kamritsiä, karttuunia, tule ostamaan emännälle; teäll' on hyviä naskalimia ja äimiä. A emäntä siukkuseni! noin hyviä huiviloita, kamfärttiä, pirunpaskaa, neuloja, soat helpolla hinnalla." Monet keinot olettaki saaneet pitää, ennenkun ovat puolen kalun hinnasta helpottaneet; mutta monet kopeekat ne kuitenki ovat teiltä houkutelleet. 

Itse tarinassa ei ollut tavallisia kauppiaita, vaan menoa ja meininkiä, kun ensin juostiin varkaan perässä, sitten karattiin vankilasta ja ... Suosittelen lukemista. Juonta pilaamatta voin kertoa, että markkinoilta palaava renki lauleskelee hevosta ohjatessaan ajankulukseen pitkän pätkän:

Kirjoitettuaan Walkiasta eli Meri-Karhusta (08.02.1845) Johan Bäckwallin mainosti Kalevalaa ja Kanteletarta sekä kopioi Mehiläistä otsikolla Muutamia sanoja Runoista ja Lauluista (15.03.1845). Teemaan liittyi myös runonsa Laulot ennen Laululaumat (12.04.1845).

Hevos-kaupasta (12.04.1845) päättyi opettavaiseen tarinaan, mutta alkoi tosiasioilla

... monessa paikassa seassamme, maamiehet, on alinomanen, tarpeeton hevosvaihto tapana ja mahtina, ja se tapa on yksi paha ja onneton tapa; sentähden että siinä tulevat monenkaltaset pahennukset: siinä kirotaan synkiästi, vannotaan hevosiansa paremmiksi kun ovatkaan ja sillä pyytään pettää toisiansa; siihen kokoupi nuorukaisia ja lapsia kuulemaan ja oppimaan vanhempain jumalatonta menoa; siinä pahennetaan pyhäpäivät ja arkipäiviäki, menetetään raha ja omasuus; mutta kun se vielä siihen loppusi: vielä siinä tulee harjakannuinki juonti, ja ilman sitä että viinamyrkky turmelee sekä ihmisen ruumiin että sielun, syttyvät riidat, torat ja kahautaanpa vielä tappeluunki. Monenkaltaseen onnettomuuteen lankiaa sentähden ihminen alinomasen hevosvaihetuksen kautta; sentähden näettäki maamiehet, että usiasti ovat hevosten vaihettajat köyhtyneet, tulleet juomariksi ja maittansaki peräti hävinneet.  

Fiktiivistä jaksoa ei sen sijaan sisältynyt Johan Bäckwallin artikkeliin Paisunta-niityistä ja niittyjen kastelemisesta (21.06.1845). Seuraavaksi häneltä julkaistiin vauhdikas jatkokertomus Wanhan Sotamiehen lauseita sekä muutaman vuoden tauon jälkeen Runebergin runosuomennoksia: Lintuselle / "Till en Fågel" (Maamiehen Ystävä 26.07.1845) & Ur Runebergs Elgskyttar, 11 Sången (Saima 24.07.1845 no 30). 

Syyskuussa Johan ja läheisensä todennäköisesti iloitsivat hänen pääsystään Karungin kappalaisenvaaliin (ÅU 13.9.1845). Toki tämä tarkoitti matkustamista paikan päälle vaalisaarnaa pitämään ja lopulta uutista toisen ehdokkaan valituksi tulosta.

Kirjoittaminen jatkui opettavaisella linjalla otsikolla Olisipa oppi Talonpojalleki hyödyllinen (11.10.1845 & 18.10.1845) ja hyödyntäen jälleen dialogin muotoa. Vuoden lopuksi ilmestyi sanomalehden hyödyllisyyden mainospuhe Maamiehen Ystävän Lukioille. (27.12.1845). Kohdeyleisön näkemyksistä Bäckwallin tuotannosta ei ole valitettavasti tietoa. Toisen sanomalehden kirjoittajan mukaan lähetelmänsä olivat "liiatenkin soriat" (Kanawa 8.11.1845).

Jokainen käräjöiä, jota on onnestanut päästä akkain kanssa oikeuteen...

Vuoden 1844 lopulla Johan Bäckwallilta julkaistiin runo Lappens bön (Wasa Tidning 30.11.1844) ja samassa lehdessä ollut paikalliskirje Rovaniemen säistä, sadoista ja muista uutisista oli todennäköisesti kynästään. Spekulaatio Kittilään perustettavasta rautaruukista tuli julkaistua myös Maamiehen ystävässä 21.12.1844, jossa oli myös ilmestynyt Johanin runosuomennos Ampuja (Maamiehen Ystävä 14.12.1844). Näitä mielenkiintoisempi ja hauskempi on Maamiehen Ystävässä 21.12.1844 julkaistu Johanin Tarina, joka on sopivan mittainen kopioitavaksi kokonaan.

Jokainen käräjöiä, jota on onnestanut päästä akkain kanssa oikeuteen, kyllä tunteeki niiden seassa olevan oikein itsepintaisia käräjäpukaria, jotka eivät vähällä hellitäkään, vaan urkkivat ylös yhden riitaasian toisen perästä. Muuan talon-isäntä sattu toisen talon lesken kanssa maanriitaan, jossa akka oli väärällä puolella; ja arvattavahan se oli, että tappo siinä tuli akalle. Mutta tuokos oikein akkaa sukasi sydämelle. Riitahalu palo aina mielessä voittajaansa kohtaan, vaan ei tahtonut löytää käräjäasian alkua. 

Mutta mitäs ollakkaan, kerran kauhtu akka torumaan saman miehen kanssa; ja tunnettahan, hyvät miehet, sen, että torumassa akat puolensa pitävät. Mies ei viimeiseltä enää muuta voinut kun matkia akan puhetta. 

Aha! ajatteli akka, jopas tartut, ja käsketti miehen matkimisesta käräjiin. — Kun akka riitakumpaninensa huudolleen tuli Lakitupaan, kysy Tuomari häneltä: mitä sinä kaipaat? Korkia Laki ja Oikeus! sano akka, tämä matki minua. Miten se matki? kysy taas Tuomari. Korkia Laki ja Oikeus! tämä asia on semmonen, että kun minä tätä miestä meillä siivolla puhuttelin, niin tämä rupesi minua matkimaan ja sano, pulululutulu. 

Jopa tämä ääni veti sen vakasen Tuomarinki suuta nauruun. Menkäät ulos, sano Tuomari. Ja mitä luuletta akan voittaneen, kun vähän ajan perästä kuuli tuomionsa? Akka sai 2 Ruplaa 40 kop. Hopiassa sakkoa, siitä kun Oikeutta turhiin vaivasi, ja tuli vielä kulut tekemään riitakumppanillensa. 

Lakituvasta ulos memnessä sano mies akalle: "kutti kutti"! Akka pyörähti takasi Lakitupaan ja sano "vielä kutittelee"; mutta ei sekään auttanut. 

Noidista

Vaimonsa kantaessa kohdussaan kahta kasvavaa sikiötä Johan Bäckwall kirjoitti Rovaniemellä Maamiehen ystävään Noidista (14.09.1844). Hän kokeili nyt uutta muotoa ja laittoi talon isännät Juhon ja Pekan rupattelemaan keskenään:

Juho: Vieläkös sairas on huonona teillä? 

Pekka: Huono on, ja huonommaksi näyttää tulevan. Kävi siellä Rouhtonen, joka pitäsi nyt olla mainio tietäjä; se sano tarttuneen kalman vajvaavan sairasta. Ja hyvin onkin sairaan kasvot kalmistuneet. Hengen veto on raskas ja yskä loppumaton. 

Juho oli roolitettu valistuneeksi, joka kertoi Pekalle elämän tosiasioita

Juhon emäntä, Liisa: Meidänkin mummolasta tuodun lehmän, joka ammo ja ikävöi niin ettei moneen päivään syönytkään, asetti ja suostutti Rouhtonen puoskimalla niin, että nyt seuraa kellokasta paremmin kun yksikään muista. 

Juho: Jos noidat jolle'kin apua saisit, niin se apu ei tule loihuilla ja taikauksilla, vaan välikappaleilla. Ei, Liisa rukka, se ollut häävi konsti saada lehmää kellokkaaseen suostumaan. Rouhtonen muutti lehmän kellokkaan viereen ja pyhki suolavettä molempain kauloin. Siitä rupeisit lehmät toisiaan nuolemaan ja suostuvat toisiinsa. Rouhtosen muut ilveet olit avuttomia ja joutavia.

Kun oli kerrottu miten Rouhtonen oli saatettu naurunalaiseksi, oli aika laajentaa aihetta yhdestä miehestä muuallekin. Juho kertoi lopuksi syntymäpitäjänsä mainiosta noidasta, johon hän oli lapsena vielä uskonut. Poikansa raportoi tätä ennen lukukokemuksestaan. 

Oulussa isän kanssa käydessäni, ostin sieltä yhden kirjan, jossa on Hyödyttäväisiä ja huvittavaisia kertomuksia yhteiselle kansalle (ja se on kirjan nimiki); siinä puhutaan, yhdessä paikassa, eräästä Kallavaara nimisestä noidasta Kemijärven pitäjässä (ja eikö se Kemijärvi jo liki Lappia liene'ki), kuinka tämä noita käräjäaikana vei Kuusamon Ukon, joka heittäysi sairaaksi, yhtenä iltana tapulin porstuaan puoskiaksensa, mutta siellä tuli kummituksia, joilla oli tulesta suihtuavat sarvet, ja jotka Kallavaaraa siellä ja vielä saunassakin pahon pelmuutit. Kummitukset eivät olleet muita kun käräjäpaikassa olevia herroja. Aamulla jälkeen ilmoitettiin asia käräjäväelle, ja Kallavaara-häpesi niin että meni koriansa ja jätti tähellisetki käräjäasiansa valvomatta.

Tekstimainoksen saanut Hyödyttäväisiä ja huvittavaisia kertomuksia yhteiselle kansalle kehoitukseksi hyvään ja varoitukseksi pahasta oli julkaistu vuonna 1842. Sen tekstin voi lukea Kotuksen varhaisnykysuomen korpuksesta.

Karhu-Pekasta ja Karhun taposta

Wasa Tidning kertoi 11.11.1843, että Suomen talousseura oli vuoden sisään palkinnut 24 henkilöä. Heistä mainittiin nimeltä vain muutama, joista yksi oli n. s. Karhu Pekka Rovaniemeltä, joka oli 60 elinvuotensa aikana kaatanut 50 karhua. Uutisen toisti Åbo Underrättelser 22.11.1843. Helsingfors Tidningarin lukijat kohtasivat Karhu-Pekan nimen 13.12.1843, jolloin julkaistiin sarjan edellisessä osassa nainaamani Johan Bäckwallin tai esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelin kirjettä.

Karhu-Pekka jatkoi metsästystään ja tappoi talvella 1843-44 11 karhua, joista 5 oli "suuria". Näistä hän sai tapporahat helmikuun lopulla pidetyillä käräjillä, joilla kiertäneen tuomarin(?) Kemistä lähettämää kirjettä julkaistiin Wasa Tidningissä 23.3.1844. Samana päivänä päivätty paikalliskirje Rovaniemeltä on jälleen todennäköisesti Bäckwallin tai Heikelin kynästä ja mainitsee myös tapporahat (HT 10.4.1844).

Wasa Tidningin julkaisema kirjeote suomennettiin Oman maan sanomaksi Maamiehen ystävään 20.4.1844. Tähän Johan Bäckwall viittasi artikkelinsa Karhu-Pekasta ja Karhun taposta. (25.05.1844 & 01.06.1844) aluksi. Hän selvästi tunsi aiemmat tekstit ja ehkä Pekka Piitisjärven eli Karhu-Pekan henkilökohtaisestikin, sillä kuvaus metsästyksestä on hyvin eloisa. Sitä ennen hän esitti taustoituksen: 

Karhu-Pekka synty ja kasvo Pudasjärven pitäjässä, liki Rovaniemen rajaa Sääskilahen maalla. Isänsä Antti oli hyvä metsämies ja myöski karhunpyytäjä. Pekka poika oli, toisella kymmenellä, kun isä anto hänelle pyssyn aseeksi ja otti myötänsä ensikerran karhun pyytöön.

Ylä-Kemijoen historiasivuilla on Jouko Saraniemen perusteellinen selvitys Karhu-Pekasta, joten  ei hänestä enempää. Kerrottuaan Pekan taidoista Johan Bäckwall paljasti lopuksi pitäjässä olevan muitakin karhun kaatajia.

Mutta ei ainoastaan miehiä, löytyy niitä vielä vaimojaki, jotka rohkenevat käydä karhun kimppuun. Lapin vaimot ovat erinomaisesti rohkeat tässä keinossa. Ja tapahtupa se Rovaniemen pitäjässä toissa talvena, että neljä karhua tapettiin yhdestä pesästä, ja tappajina olit kaksi miestä ja kaksi vaimoa. Yhden vaimon sanotaan heinähangolla silmiä puhkoneen karhuilta, ja toisen kirvespohjalla päitä paukuttaneen. 

 

Kerran taas meni yksi taloa alotteleva mies vaimoneen hyvin varhaisella syyslumella heinään. Heinätien varrella oli mies virittänyt karhulle raudat eli sangat, joihin äiä oli varpaasta tarttunut ja siinä äyästi miehen ja vaimon tullessa. Mies paiskasi heri keihään karhun rintaan ja vaimo hääläsi hangon kanssa. Jopa karhu pääsi irti raudoista ja taisteli miehen keihäässä. Mutta kun vaimon hanko siinä hälyssä joutu karhun jalkoin, kavahti hän karhun selkään ja veti karhun korvista minkä jakso. Kohta sai mieski karhun tapetuksi. — Taposta päästyä kysy mies vaimolta: miltäs tuntu ratsastus? Olisi muuten mennyt mukina, mutta se minua pisteli, kun se polviani näpisteli, vastasi vaimo. 

Rovaniemellä 1840-luvun alussa

Haapajärvellä syntynyt ja kasvanut Johan Bäckwall oli käynyt koulua Oulussa, mutta saapuessaan 1842 kesällä Rovaniemelle hän oli uudessa maisemassa, johon esimiehensä kirkkoherra Pehr Samuel Heikelkään ei ollut vielä tottunut, sillä hänet oli nimitetty virkaansa vasta keväällä. Todennäköisesti jomman kumman Rovaniemellä 20.11.1843 päiväämää kirjettä julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 13.12.1843. Otteen epätäydellinen suomennos:

Voisi helposti ajatella, että tämä paikka muistuttaa paljon tai jopa kaikilta osin Lappia. Tämä on suuri virhe. Paikka on toki jatkuvaa mäkien ja laaksojen vaihtelua, joka ulottuu aina Lappin tuntureille asti, mutta metsäiset vaarat eivät vielä täällä saa tunturien piirteitä. Tämä vaihtelu luo kaikkialla kauniin näkymän, johon paikallisen väestön miellyttävät asunnot tuovat oman lisänsä. Jokirannoilla näkee jopa kaksikerroksisia punaisiksi maalattuja taloja valkoisine nurkkineen ja ikkunalistoineen, ja niiden sisätilat, todistavat omistajiensa ahkeruudesta ja kätevyydestä. 

 

Rovaniemen talollinen on tyypillisesti siisteyden ja järjestyksen ystävä, joten yleisesti hänen pihapiirissään ja sisätiloissaan vallitsee järjestys. Jos luonaan käy vierailemassa, on hän itse vieraanvaraisuus; huomioiden ja kohteliaasti mutta vilpittömästi hän huolehtii vieraansa mukavuudesta. Hän on liian viisas käyttäytyäkseen kuin narri ja ymmärtää liian hyvin oman asemansa, jotta hän esittäytyisi karikaturina. Koko hänen ulkonäkönsä, hänen asentonsa, hänen liikkeensä ja hänen kasvojensa eloisa ilme paljastavat jo ensisilmäyksellä jotakin itsenäistä, energistä, pohdiskelevaa. Hänen pitkiltä matkoilta hankkimansa kokemus on antanut hänen ulkoisille elämäntavoilleen melkein vieraan sävyn, jota ei odottaisi löytävän tältä kaukaiselta seudulta; mutta sen alla on kuitenkin säilynyt suomalaisen luonteen perussävy yhtä hävittämättömänä kuin se vielä nykyäänkin on tavallista löytää suomalaisen kansan vanhimmista sukukunnista.

FAT 17.4.1844

Rovaniemen  pappilassa Johan meni 23.1.1844 naimisiin esimiehensä tyttären kanssa. Kaksostyttäret Jenny Sophia ja Fanny Elisabeth syntyivät 10.11.1844. Vastuu vaimon ja perheen elätyksestä ei pysäyttänyt Johanin kynää ja ehkä hän sai seuraavien vuosien kirjoittamisesta jostain korvaustakin. 

Vain muutama viikko ennen Johanin häitä alkoi Kuopiossa ilmestyä sanomalehti Maamiehen ystävä. Siinä varhaisin Johan käyttämällä nimimerkillä julkaistu teksti oli suomennos Runebergin runosta  Lähteellä (13.04.1844). Johanin omia runoja olivat Kukkanen (20.04.1844) ja Pohjolan yö (27.04.1844). Runo Talonpoikainen (25.05.1844) oli suomennos ja Toivo ehtolla (08.06.1844) omaa tekstiä.

Johan Bäckwallin elämä ja lehtikirjoitukset: aloitus

Kun tutustuin Johan Bäckwallin jatkokertomukseen Vanhan Sotamiehen lauseita, en näytä löytäneen Bäckwallin Wikipedia-sivua. Siinä ei tarkemmin selosteta sanomalehtikirjoittelua, mutta luetellaan tunnetut nimimerkit. Niiden rakenne on (kuten usein) mahdoton haettavaksi Kansalliskirjaston OCR-tuloksista, mutta Kansalliskirjasto on digitoinut myös V. J. Kallion kirjan Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 (SKST 211, 1939), jonka kautta tekstit löytyvät sujuvammin.

Kertynyt listaus Johan Bäckwallin teksteistä on varmasti edelleen puutteellinen, mutta niin pitkä ja sisällöltään mielenkiintoinen, että halusin käsitellä sitä hieman laajemmin. Eli aloitan blogitekstien sarjan, joka jatkuu sunnuntaihin.

Aluksi pitää tietenkin taustoittaa tarkasteltavaa kirjoittajaa. Hyödyntäen jälleen kerran Veikko Perttusen rippikirjalitterointeja selviää, että Johanin isä Henrik Pehrsson Herranen oli syntynyt Haapajärvellä 10.3.1787 ja menettänyt jo 10-vuotiaana oman isänsä Pehr Johansson Herrasen (s. 25.7.1756, k. 25.6.1797). Henrik oli mennyt 13.12.1815 naimisiin Kaisa Henriksdotter Vehkalahden kanssa (s. 3.4.1794) ja he viljelivät yhtä osaa tilasta Stor Herranen. 

Henrikin ja Kaisan esikoinen oli Johan (s. 28.6.1817) ja häntä seurannut Matts eli vain pari viikkoa (s. 5.8.1819, k. 19.8.1819). Henrikin kuollessa kesällä 1834 Johan oli perheen ainoa lapsi ja jo koulutiellä  Yrjö Kotivuoren ylioppilasmatrikkelin mukaan Johan oli aloittanut Oulun triviaalikoulussa syyskuussa 1832 ja hän pääsi ripiltä Oulussa 14.6.1838 (RK 1827-1833, 10; 1834-1840, 10) Varat riittivät opintojen jatkamiseen ja Johan Bäckwall suoriutui ylioppilaskokeesta Helsingissä 15.6.1839. Osakuntatovereihinsa kuului esimerkiksi Zacharias Topelius, jonka Maamme-kirjan Johan vuosikymmeniä myöhemmin suomensi.

Opintojensa lomassa Johan kirjoitti runon Runo Tyttäristä, joka julkaistiin ensin huhtikuun 1840 Mehiläisessä ja kopioitiin Oulun Wiikko-Sanomiin 4.7.1840. Oulun sanomalehdessä ilmestyivät myös runonsa Käänny kantele kätehen, mieli, kieli kantelehen! (24.10.1840) ja Neitosen Kevätkäkönen (7.11.1840).

Ensimmäisen lukuvuoden jälkeen Johan suoritti latinan kirjallisen kokeen päästäkseen teologiseen seminaariin (HT 3.6.1840). Varsinainen seminaarin pääsykoe oli vuotta myöhemmin (HM 14.6.1841). Puoli vuoden kuluttua, 31.12.1841, Turussa noteerattiin  Helsingistä kaupunkiin tulleet ylioppilaat Bäckwall, Kemell ja Snellman (ÅT 5.1.1842). Kaikki kolme olivat 17.12.1841 saaneet yliopistosta todistuksen pappissäätyyn pyrkimistä varten (HT 26.2.1842). Toisena pääsiäispäivänä Johan saarnasi Turun ruotsinkielisessä iltajumalanpalveluksessa (ÅT 26.3.1842). 

Läpäistyään kokeet ja saatuaan vihkimyksen 10.6.1842 edessä oli työ Rovaniemen pastorinapulaisena (ÅT 15.6.1842). Alkumatka kohti pohjoista sujui Turusta 16.6.1842 lähteneellä höyrylaivalla Uleåborg, jonka kyydissä olivat myös Kemell ja Snellman (ÅU 22.6.1842).

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1873

Vuonna 1873 Ny illustrerad tidning osoitti vaihteeksi hieman enemmän kiinnostusta Suomeen. Numeroon 25/1873 oli tehty oma versio Suomen kuvalehdessä 11/1873 julkaistusta kuvasta Helsingin yliopiston maisterinpromootiosta. Mutta numeron 52/1873 kuvasikermä eteläisestä Suomesta ei vaikuta kierrätykseltä ja sen ilmoitetaan perustuvan R. Haglundin piirroksiin.

Hangonniemi:

Tammisaari:

Fiskars:

Skuru, Fiskarsin käyttämä satama:

Fiskarsin valssi:

Orijärven kaivos:

Orijärven kaivos ulkoa