Ilmestynyt: Muinaiskalujen kerääjä Kaarlo Moilanen

Kaikki loppuu aikanaan eli Kalmistopiirissä julkaistiin eilen viimeinen osa keväällä kirjoittamistani kerääjäkuvauksista. 

Muistitieto Nivalan Pakolasta

Matkoistaan Pohjanmaalla kirjoittanut raportoi Nivalaan päästyään (Louhi 29.12.1895 no 153 B): 

Pakolan kestikievarissa pysähdyin ensikerran ja puhuttelin isantää. Jotain merkillistä olikin isännällä kerrottavaa. Hän kertoi Pakolan synnystä:

Minun ukkovaarini Heikki Pakola, vanhan sotamiehen poika Nivalasta, tuli vapunpäivä aamuna 1797 tähän Pakolan paikalle. Tämä oli silloin aivan kirveen käymätön korpi. Hän oli silloin kahdenkymmenen vuotias. Lehmänsä sitoi hän kuusen tyveen ja teki kodan ja sitten pian saunan.

Ennenkuin ukkovaarini kuoli, oli tässä neljäkymmentä nautaeläintä ja viisi hevoista sekä uhkea talo. Vaarini sai tästä hyvästä edistymisestään kruunulta hopeaisen kunniarahan, joka painoi lähes niin paljon kun kaksi ruplan rahaa painaa, jutteli hän.

Matkan aikaan elossa oli vielä isäntä Heikki Matinpoika Pakola (s. 7.2.1828 Nivala/Pielisjärvi k. 4.11.1897), joka on rippikirjaan merkitty ensin lautamieheksi ja myöhemmin seksmanniksi eli kuudennusmieheksi (RK Nivala 1855-64, 228; 1866-75, 312; 1876-1885, 305; 1881-1891, 266; 1891-1900, 274).

Heikki oli ollut 25-vuotias, kun isänisänsä Heikki Heikinpoika Pakola (5.1.1777 Haapavesi, k. 29.4.1853 Nivala) kuoli, joten kertomansa muistitieto perustui varmaankin useaan kertaan kuultuun tarinointiin. Saamansa palkinto lienee tosiaan tullut "kruunulta", sillä Talousseuran julkaistuista palkintolistoista nimeänsä ei löydy. Eikä myöskään haravoimistani keisarin antamista mitaleista.

Tallennettu tarina jättää mahdollisuuden siihen, että palkinnon sai Heikin isä Matti Heikinpoika Pakola (s. 2.12.1802 k. 27.12.1866). Hänen isännyysaikansa jäi kuitenkin lyhyeksi ja kirkonkirjoihin merkittiin tuomio sunnuntaisesta humala tilasta vuonna 1844.

Suomalaiset merillä ja helsinkiläinen Tahitilla 1799

Posttidningar julkaisi 1.2.1800 Lontoossa marraskuun alkupuolella pappi Nisserin kirjoittaman koosteen merimiehistä keräämistään tiedoista. Pitkässä kirjoituksessa on useita suomalaisia, mutta tietojen laatu on heikko.

Joh. Pet. Holmgren Helsingistä oli kirjoittanut omaisilleen ollessaan viimeksi Lontoossa joulukuussa 1798. Sittemmin hän otti pestin laivalle, joka lähti Granadaan.

Kuolintiedoissa oli mukana Länsi-Intiassa hukkunut Jakob Björkström Suomesta, kotimatkalla Martiniquesta kuollut J. Lindfors Turusta, Länsi-Intiassa kuollut Math. Julén, Kingstonissa 1799 kuollut And. Östberg Kokkolasta. Lisäksi äskettäin Lontoossa kuoli kahdessa päivässä kuumeeseen noin 19-vuotias Johannes, joka oli kotoisin joko Pietarsaaresta tai Kokkolasta.

Lisäksi oli saatu tieto, että vuonna 1797 Tahitilla eli kaksi ruotsalaista, jotka toimivat englantilaisten lähetyssaarnaajien tulkkeina eli osasivat sekä paikallista kieltä että melko hyvää englantia. Toinen heistä oli noin 40-vuotias ja kotoisin Helsingistä. Nimensä oli välittynyt Lontooseen muodossa Peter Haggerstein, mutta pappi piti todennäköisempänä, että sukunimi oli Hägersten. 

Wikipediaan on valittu nimiasu Peter Hagerstein. Miehen vaiheista Polynesiassa näyttää olevan hämmästyttävän paljon tietoa, mutta kukaan ei ole onnistunut jäljittämään elämänsä alkua. Epätarkan nimen, iän ja ehkä myös todellisen lähtöpaikan ansiosta jälkien löytäminen olisikin haastavaa.

Lontoosta lähetetyn katsauksen muotoilu viittaa siihen, että vastaavia oli julkaistu aiemminkin. Valmiiksi minulla oli tallessa Handels Tidningissa 22.4.1803 julkaistu tieto Tripolista, jossa Helsingissä syntynyt 19-vuotias J. Borgström oli kuollut.

Veljensä perinnöttä jättänyt Elisabet

Professori Karl Hedmanin Kauppias-lehden numeroon 12/1930 kirjoittama artikkeli Lehti Vaasan kaupungin historiasta tarjoaa vuosien 1611-1880 kauppiaiden henkilötietoja, joita en ole itse aina (tai koskaan?) osannut hyödyntää.

Hedmanin matrikkelin mukaan Vaasassa kuoli 70-vuotiaana vuonna 1755 kippari Sven Nordman, jolla oli vaimo Brita Jaakobintytär ja Aspelin kertoo lisäksi, että Sven omisti neljännessä kaupunginosassa tontin 114. Svenillä oli vuonna 1724 syntynyt tytär Elisabet, joka meni naimisiin kauppias Johan Blombergin kanssa vuoteen 1740 mennessä. Blombergin kuoltua Elisabet solmi avioliiton vuoteen 1755 mennessä Uudestakaarlepyystä kotoisin olleen Isak Hansson Aulinin kanssa. Hän oli vielä ainakin vuonna 1746 purjehtinut kotikaupungistaan käsin Tukholmaan piki- ja tervalastissa.

Stockholms Weckoblad 21.6.1746

Vaasasta säilyneessä rippikirjassa 1761-1768 pari asui 2. kaupunginosan tontilla 22, jonka vuonna 1750 oli omistanut Elisabetin ensimmäinen aviomies Jacob Blomberg. Talouteen kuului Isakin veli (?) Eric Aulin ja anoppi Brita Nordman. Rippikirjassa 1769-1776 samaa tonttia emännöi Madame Aulin ja siellä asui edelleen leski Brita Nordman, joka oli Elisabetin äiti tai äitipuoli.

Jäätyään leskeksi Elisabetin talous oli hyvällä tolalla joko yhden, toisen tai molempien avioliittojensa ansiosta. Eikä taloutensa seonnut toukokuun 1770 postiryöstössä kadonneesta setelistäkään (Dagligt Allehanda 12.6.1770).

Elisabet oli elossa vielä marraskuussa 1771, jolloin hän vastoin lakia ja määräyksiä teki sekä sinetöi testamenttinsa hankkimatta sille todistajia. Tästä aiheutui pian pään vaivaa vaasalaisille, sillä seuraavaan kesään mennessä Elisabet oli kuollut lapsettomana ja varakkaana, kuten Dagligt Allehandaan 22.7.1772 raportoitiin. Testamentin mukaan koko omaisuus menisi kaupungin ja Mustasaaren seurakunnille, poislukien kaksi peltoa sekä arvometalliesineitä ja vaatteita, joille oli nimetty saajat. Osattomaksi kuitenkin jäi köyhyydessä elänyt veli vaimonsa ja lapsikatraansa kanssa.

Ilmeisesti veli ei ollut asemassa, jossa hän olisi voinut kiistää testamentin. Eikä hän tainnut päästä edes sisarensa arkunkantajaksi, sillä heille oli testamentissa luvattu hopealusika mieheen ja paikat täyttyivät nopeasti.

Koska sanomalehteen kerrottiin vain yhdestä veljestä, kyseessä lienee Hedmanin matrikkelin Joachim Nordman (s. 1733, k. 1805), jonka vaimo vuoteen 1754 mennessä oli Anna Margareta Cronbeck. Aspelinin Wasa stads historian mukaan Joachim oli talonomistaja ja kauppias vielä vuonna 1750, mutta uransa oli sitten "edennyt" kalavälittäjäksi. Aspelinin siteeraamassa triviaalikoulunmatrikkelissa Joachim kuolema ajoitetaan marraskuuhun 1804.

Purettu Helsinki 1939, 1941 ja 1954

 

Kun vuosikymmen sitten yritin sijoittaa Erottajan ympäristöön taiteilijoiden Pirttiä, lähdetilanne oli aivan muuta kuin nyt, kun saatavilla on uutinen Pirtin purkamisestakin (Hbl 30.5.1939). Nimimerkin V. E. P.:n eli Helsingin ykköskotiseutuhistoroitsijan Viktor E. Petterssonin päämielenkiinto kuitenkin kohdistui, kuten kuvastakin näkyy, Etelä-Espan viimeisen puurakennuksen kohtaloon.

Kesällä 1941 hävisivät rakennukset osoitteista Merikatu 19 & 21 sekä Laivurinkatu 3, jotka tunnettiin Emma Mäkisen turvakodista. Vielä Emma Åhmanina hän oli ostanut tomtit vuonna 1885. Rakennukset olivat vuonna 1921 siirtyneet kaupungille, joka pyöritti niissä työharjoittelijakotia. (Hbl 1.6.1941)

HKM

Vuotta myöhemmin Pettersson kirjoitti osoitteen Korkeavuorenkatu 32 puutalosta, jonka purkamista suunniteltiin. Kadunpuoleinen yksikerroksisen osan hän oli ajoittanut vuoteen 1813, jolloin porvari Anders Angelin oli ostanut tontin. Viimeiset 33 vuotta rakennuksessa oli toiminut Petter Malmqvistin lasi- ja kehyskauppa, jonka tarpeita varten alkuperäistä ikkunakokoa oli merkittävästi suurennettu. Malmqvist oli kuollut vuonna 1938. (Hbl 13.5.1942) Signe Branderin vuonna 1907 ottamasta kuvasta erottuu, että pari vuotta ennen Malmqvistin ostoa ja muuttoa rakennuksessa toimi kirjakauppa. Constantin Grünbergin valokuvasta vuonna 1954 puolestaan käy ilmi, että rakennus purettiin vasta tuolloin.

HKM

Yömakkaraa sinapin kera

Syksyllä 1913 Turku otti merkittävän kehitysaskeleen. Th. Eklund oli saanut luvan myydä yöllä kärryistä makkaroita kolmella paikalla: kauppatorilla, alasatamassa ja yläsatamassa (Västra Finland 27.9.1913). Malli oli saatu ulkomaisista kaupungeista kuten Tukholmasta ja Göteborgista (ÅU 20.1.1910). Vuotta myöhemmin Turussa

joutui pari yömakkarakärryjen luona kiistelevää nuorukaista käsikähmään toistensa kanssa. Asiasta ei kuitenkaan koitunut sen vaarallisempaa kuin että toisen hattu tuli pahan näköiseksi ja että herrat pääsivät poliisikamariin. (Uusi Aura 29.10.1914)

Seitsemän vuoden kuluttua on tarjolla kuvausta Tampereelta:

Rautatieaseman ravintolasta saa kuumaa kahvia maukkaita voileipiä melkein mihin aikaan tahansa. Ja "knakkimakkaroata tarjoillaan vielä joka yö", vaikka se Helsingissä onkin "sota-ajan takia estynn’.“ Klo 6 aamulla aukeaa jo muutamien kahviloiden ovet ja kuuma kahvi höyryää viekoitelevana vastaan, vaikka huoneissa onkin jokin aivastuttava sivutuoksu höyryä lisäämässä.

Kaikkein mieluummin pysähtyy kuitenkin tuonne makkararattaiden luokse. Allekirjoittanut on myös usein pysähtynyt sinne ei sentakia, että ne "yömakkarat" olisivat jotakin suuta ja suolia hivelevää herkkua. Ei, vaan seuratakseni tuota rattaiden luona tapahtuvaa lakoonista kaupankäyntiä. Ei siinä tavaroita valikoida eikä hintoja tingitä, kuka maksaa, maksakoon, pääasia, että saa.

-Viidellä markalla.

Pari koneellista haarukanpiston höyryävään kattilaan.

-Pannaanko sinappia?

-Kyllä.

Rahat maksetaan. Välimatka rattaiden ja ostajan välillä pitenee ja makkarain luku nälkäisen kädessä samassa suhteessa vähenee. (Maaseudut Sanomat 15.1.1921)

Helsingissä makkaroita ei tosiaankaan ollut tarjolla.

Ihan valtuustoa myöten ratkaistavaksi näyttää lähiaikoina tulevan yksi kaikkein pienimpiä kunnallisia kysymyksiä, mutta kuitenkin kysymys, josta luultavasti aiheutuu paljon erimielisyyttä. Se on kysymys "yömakkaroista”, s. o. keitettyjen ja kuumain makkarain myymisestä kaupungin kaduilla pitkin iltaa aina klo 1 asti yöllä. Muutaman vuoden kuluessa ennen maailmansotaa myytiin tällaisia makkaroita, kuten tietty, kaduillamme, joten helsinkiläiset kylläkin muistanevat mistä on kysymys. Samaa kauppaa harjoitetaan nykyisin Viipurissa, Turussa ja Tampereella.

Täälläkin on rahatoimikamarille usein tehty tätä kauppaa tarkoittavia anomuksia, mutta on se näihin asti ne hylännyt. Nyt kuuluu rahatoimikamari kuitenkin kallistuneen myöteisemmäksi, koska poliisillakaan ei ole mitään tätä yökauppaa vastaan, vaan on kamari kuitenkin tahtonut alistaa asian valtuuston päätettäväksi, varsinkin kun se kuuluu niihin myöhäisempään myyntiaikaa koskeviin kysymyksiin, joihin nähden laki kauppa- ja konttoriliikkeiden työoloista myöntää kunnille ratkaisuvallan.

Kysymys on mielestäni ensiksikin; Onko sellaisesta kaupasta haittaa? Tuskin. Poliisi luulee vaikeudetta voivansa valvoa tuota kauppaa, eikä terveydenhoitolautakuntakaan, vaikka se luvanantoa vastustaakin, tee sitä suorastaan terveydellisistä syistä.

Mutta toisaalta: Onko se kauppa tarpeellinen? Tuskin. Ani harvat lienevät ne ihmiset, jotka nälkäänsä tyydyttääkseen tulisivat noita yömakkaroita ostamaan. Melkein yksinomaan tulisivat kai näitä makkaroita ostamaan ja pureskelemaan ne yökuikijat, jotka tulevat iltamyöhällä ulos kapakoista ja joille se tuottaisi jotakin huvia. Entä olisiko siitä kaupasta kaupungille tuloa? Luullakseni perin vähäistä, vaikka rahatoimikamari onkin suunnitellut, että se myisi huutokaupalla määrätyt yömakkarain myyntipaikat.

Ratkaisevin näkökohta tässä on mielestäni se, että Helsingin kaupunki on yleensä asettunut sangen ankaralle kannalle kaikkea liikkeille säädetyn myyntiajan jälkeen ulkosalla tapahtuvaa kauppaa kohtaan. Noissa toisissa Suomen kaupungeissa on esim. kioskikauppa, tupakan, namusten, leivosten. hedelmäin y. m. sellaisen tavaran kauppa ulkosalla, sallittu iltamyöhäiseen asti. mutta Helsingissä ei. Tämä muutamia vuosia sitten päätetty kioskikaupan kielto ei tosin ole voinut käydä oikein tehokkaaksi, koska se ulkosalla on siirtynyt eläväinkuvain teatterien, kahvilain y. m. rappukäytäviin ja eteisiin. Mutta se kielto on sittenkin voimassa, ja sitä aiotaan uudistetuista hakemuksista huolimatta pitääkin voimassa. Ei ole oikein johdonmukaista silloin sallia ruokatavarain, vaikkapa vain makkarain, kauppaa ulkosalla klo l:teen asti yöllä. Jälkimmäinen kauppa on kuitenkin ymmärtääkseni yleisön kannalta vähemmän tarpeellinen kuin edellinen. (HS 14.3.1925) 

Ruotsalaisten kuvat Suomesta 1862 ja 1863

Ruotsalaisessa kuvalehdessä Illustrerad Tidning julkaistiin vuonna 1860 edelliseen osaan leikattujen ja liimattujen Viipuri-kuvien lisäksi numerossa 49 kuva Helsingin uudesta teatterista. Siihen liittyneen esittelytekstin mukaan kuva perustui Suomesta lähetettyyn piirustukseen. Tai mahdollisesti painokuvaan, sillä saman kuva-aiheen olen leikannut tänne jo katsauksessa Marginaalikuvia Helsingistä.

Numerossa 20/1862 ilmestyi kuva Vaasasta, joka muistuttaa Johan Knutsonin usein käytettyä näkymää, mutta siitä eroaa yksityskohdissaan. Kyseessä ei ole nykydokumentaatio vaan näkymä aikaan ennen vuoden 1852 tulipaloa. Museovirasto on vienyt kuvan Finnaan, joten Alvinista vain ote:

Numerossa 44/1862 esiteltiin jostain syystä kuvan kera Turun tuomiokirkon Tottien hautamuistomerkki.

Seuraavana vuonna numerossa 10/1863 ilmestyi kuva Turusta tutusta kulmasta, mutta Googlen kuvahaulla ei löytynyt tarkkaa vastinetta.

Ilmeisesti myös numeron 26/1863 kuva Viipurin linnasta on originaali.