Useampana päivänä syntynyt ja kuollut kirjoittaja

Kansan ääni 1/1917

Kalle Haapakoski syntyi Wikipedian mukaan 2.12.1867 Nivalassa, Ylioppilasmatrikkelin mukaan 9.12.1867 Oulaisissa, Kirjasammon mukaan 8.12.1867 Oulaisissa ja muistokirjoituksen mukaan vuonna 1867 Ylivieskassa. Lisäksi Ylioppilasmatrikkeli antaa hänelle kaksi vaihtoehtoista kuolinpäivää: 25.4.1898 tai 16.1.1917. Hautakivestään on luettu synnyinpäivä 8.12.1867 ja kuolinpäivä 18.1.1917.

Vaati kieppauksen FamilySearchin sukupuuhun, että Kalle Haapakoski löytyi Ylivieskan rippikirjan 1881-1890 sivulta 411, jossa hänellä oli syntymäpaikkoina sekä Ylivieska että Oulainen. Hänet on merkitty epäselvästi poikapuoleksi, todennäköisimpänä äitinään Liisa Aleksandra Jaakontytär (s. 30.9.1845), jonka ensimmäisen avioliittonsa lasta/lapsia ei ole tätä kirjoittaessani Genissä. 

Liisan ja ensimmäisen aviomiehensä Karl Olofsson Haapakoski (s. 12.6.1839) kirjaus virallisesta lähdöstä Ylivieskasta huhtikuussa 1867 selittää epäselvyyden Kallen syntymäpaikassa (RK 1855-1864 (I), 102). Vuoteen 1876 mennessä leskeksi jäänyt Liisa ja Kalle ainoana lapsenaan olivat palanneet Ylivieskaan, Liisan lapsuudenkotiin (RK 1876-1880, 181). Sukulaisten tai isäpuolen avulla Kalle saatiin koulutielle ja hän pääsi Oulun yksityislyseosta ylioppilaaksi vuonna 1890.

Jo lukiovuosinaan Kalle Haapakoski ryhtyi kirjoittamaan nimellä Kalle Koski. Kaiku julkaisi kertomuksensa Kahwepannu (22.11.1888, 24.11.1888, 27.11.1888), joka alkoi

En aio tässä kertoa meidän nuorten ajaltamme, vaan ajalta jolloin nuo muutamat meidän aikamme harmaapäät olivat nuoria, jos ei juuri nuorukaisia, niin kumminkin nuoremmalla puolen ikäänsä. En myöskään aio kertoa mitään kaunista rakkaushistoriaa tuolta romantiselta ajalta, kerronpahan vaan tuosta meidän aikanamme yleisesti tunnetusta, vaan silloin jotenki harvinaisesta kahvepannusta.

„Mitähän siitäkin on kerrottavaa?"

Olkaa hyvä ja odottakaa vähän! Teitä taitaisi ikävystyttää, jos kertoisin vaan tuon "kaisun" mustista kyljistä ja sen semmoisista? Mutta enpä niin teekään. Kerron vaan muutamasta perheestä, jonka onnistui saada "kaisu" seurakumppanikseen sydänmaan yksinäisyyteen. 

Kaiussa ilmestyi myös Kohonnut tytär (27.12.1888, 29.12.1888) ja Oulun ilmoituslehti julkaisi kertomuksen Luhtakapakka (29.05.1889, 01.06.1889, 08.06.1889, 12.06.1889, 15.06.1889).

Syksyllä 1890 Kalle Haapakosken ylioppilaselämä Helsingissä ei alkanut parhaalla mahdollisella tavalla.

Ylioppilas Ahlforsin puukotusjuttu. Lokak. 14 p:vää vasten yöllä puukotti ylioppilas Edvard Asp ylioppilas Johan Ahlforsia. Hänen seurassaan oli ylioppil. Karl Haapakoski. Asia oli tänään raastuvan oikeudessa esillä. Kahden todistajan kuultua uudisti yleinen syyttäjä edesvastaus vaatimuksensa lisäten, että puukotus oli ollut tahallinen. Sitäpaitsi vaati hän Aspia ja Haapakoskea edesvastaukseen juopumuksesta.

Oikeus tuomitsi Aspin puukotuksesta 5 kuukauden kuritushuoneesen sekä maksamaan kipurahoja ja korvausta 350 m. Asp ja Haapakoski saivat humalasakkoa 12 m. sekä kulujen suoritusta. Oikeus määräsi Aspin hetikohta vangittavaksi. Haapakoski ilmoitti tyytymättömyytensä päätökseen. (Päivälehti 19.12.1890)

Sekä Edvard Asp että Kalle Haapakoski erotettiin yliopistosta keväällä 1893 kahden poissaolovuoden jälkeen (Suomen yliopiston luettelo kevät 1893). Kalle Haapakoski ryhtyi Päivälehden avustajaksi ja ilmeisesti oleskeli Helsingissä vuoden 1890 lopulle.

Tuntematon (31.12.1890 no 302), Sittenkin sopimaton (19.06.1891 no 139), Taivaan akkunat (21.06.1891 no 141), Vanhoja tuttavia (03.07.1891 no 150), Muuttuvia suhteita (21.07.1891 no 165 & 22.07.1891 no 166), Uutta (08.12.1891 no 285), Kenkälipponen (01.01.1892 no 1)

Ylivieskassa 4.11.1891 päivätty runo No, niinpä niin julkaistiin Louhessa 09.12.1891 ja oululaisessa sanomalehdessä ilmestyi myös tarina Yhteistä hyvää 23.12.1891. Vuoden 1892 alkaessa nimimerkki Kalle Koski alkoi ilmestyä tiheästi sanomalehdessä Keski-Suomi, joten oletettavasti Kalle Haapakoski oli muuttanut Jyväskylään. Elokuussa 1892 nimimerkki muutti Vaasassa julkaistuun Pohjalaiseen ja Kalle Haapakoski ryhtyi myös Etelä-Pohjanmaan nuorisoseurojen Pyrkijä-lehden kirjoittajaksi.

Vuonna 1893 ilmestyi Kalle Kosken nimellä kirja Parantumassa. Elokuussa Amerikan Uutiset uutisoi:

Ensi ilmestymästä numerosta alkaen on Amerikan Uutisten toimituksessa tapahtuma suuri muutos parempaan päin. Suomessa hyvin tunnettu nuori kirjailija Kalle Koski (K. Haapakoski), joka on jo työskennellyt vanhassa maassa parin sanomalehden toimituksessa, on hiljan saapunut Minneapolisiin. Oleinme onnistuneet saamaan hänet Amerikan Uutisten ja Kuvalehden toimittajaksi, ja tiedämme, että tämä on ilahuttava uutinen lehden kaikille ystäville.

Haapakosken Amerikan vuosista on selostusta vuonna 1917 julkaistuissa muistokirjoituksissa, joten se on oikea kuolinvuosi. 

Oliko Esplanadilla vasikkahaka?

Esplanadi. Ympäristöhistoriallinen selvitys ja kehitämisperiaateet. Kaupunkiympäristön julkaisuja 2017:1 (pdf) kertoo sivulla 14, että 

Melkein kaikki helsinkiläisperheet omistivat karjaa 1800-luvun alkupuolella, ja heidän kannaltaan nykyisen Esplanadin alue oli sikäli merkityksellinen, etä siellä sijaitsivat sekä Iso etä Pieni Vasikkahaka (Stora och Lilla Kalfagen).[2=Näitä nimityksiä on käytety myös jonkinlaisina lempi- tai pilkkaniminä.]  Kaupunkilaiset saatoivat helposti pistäytyä siellä varmistautumassa eläintensä hyvinvoinnista. Niitä pidetiin ilmeisesti milloin pienemmässä, milloin isommassa haassa aina sen mukaan, miten ruohoa riiti eläinten syödä. Suurempi haka ei vältämätä tarjonnut vasikoille parempia elinehtoja, koska mainitu Kluuvinlahden pohjukka täyti osan siitä. 

Mitään lähteitä Vasikkahakojen olemassa oloon ei siis anneta. Varhaisena karttana esitetään 1700-luvun puoliväliin ajoitettu tullikartta, jossa Espoon tullin läheisyydessä on peltoalue ja vähän kauempana on tunnistettavissa tien mutka, josta tuli Erottaja, ja sen myöhemmin Nybergin ja Lampeniuksen nimillä tunnetut viljelysalueet. Tulli oli Runebergin patsaan tienoilla eli lähes puolet Espan aluetta oli tulliaidan sisäpuolella, jossa tuskin oli tilaa eläinten ruokintaan.

KA. Kaupunkikartat (kokoelma) - Helsinki Ic* 35/- - Situations Carta öfver Helsingfors stad

Samat elementit näkyvät vuonna 1763 tehdyssä kartassa, jossa peltoalueen koillisnurkkaan piirretty ruudukko muuttuu myöhemmin selväksi puutarhaksi. Se on merkitty kirjaimella A, mikä tarkoittaa, että kyseessä oli pormestari Goveniuksen pelto. Selitteiden listassa on mukana kaupunginhaka, mutta se sijaitsee nykyisen Kaisaniemen puiston alueella.

RA. Finland. Helsingfors /Helsinki/. Charta Öfver Helsingfors Stad Med Dess Närmaste Belägenhet. Afmätt År 1763 af A.E. Gete.

Tutummassa 1776 kartassa Nygren/Lampenius alueen itäpuolella (yllä O, Carlstedska Sterbhusets åker) on Kauppias Myhrin pelto, josta vuoteen 1784 mennessä tuli tupakkatehtaan osakkaiden plantaasi, (45) ja Kauppias Schwartzin peltotilkku, joka oli vuonna 1784 säämiskäntekijä Friskin kaali- ja tupakkamaa (44). Tien ja tulevan Espan eteläpuolella Goveniuksen puutarhan (43) vieressä on kaksi hakaa (48,49), mutta nämä on nimettyjen henkilöiden hallinnassa, mikä ei viittaa yleiseen käyttöön.

Kansalliskirjaston digitoimista sanomalehdistä sana kalfhagen löytyy ensimmäisen kerran Moskovan matkakirjeestä, jossa tehdään vertaus Helsinkiin: "Boulevarnerna, i allo liknande vår "kalfhage" i Helsingfors" (HM 21.2.1842). Sana viittaa siis puistoalueseen eikä todelliseen vasikkahakaan. Vastaavasti lompakon löytäjä antaa paikannuksen Kalfhagen (HT 2.6.1849). Fiktiossa esiintyy "den delen af esplanaden, eller kalfhagen - såsom den oftare kallas - som sträcker sig emellan fabiansgatan och teaterhuset" (MB 6.12.1849).

Kiistatta Esplanadia siis kutsuttiin vasikkahaaksi, mutta tarkoittiko tämä sitä, että paikalla oli ollut vasikkahaka? Ei, vaan kyseessä oli alunperin pilkkanimi.

Esplanaderna af den äldre linien, tre till antalet, bära sedan lång tid tillbaka i dagligt tal det gemensamma namnet: kalfhagar. Öfver detta spenamn ha de ingen anledning att blygas; de ha erhållit det till följe af sin oskyldiga egenskap att utgöra en sommar-lekplats för stadens barn. (Papperlyktan 23.5.1859)

Sama käy ilmi romaanista Guvernanten Celias minnen, jossa "dem man på malice kallar "kalfhagar"" (s. 42) ja saman kirjoittajan romaanissa Bruno "i kalfhagarna - ett fult namn för den enda promenaden inom staden" (s. 2).

Kansallisleikki, joka kannattikin unohtaa

Helsingfors Dagblad raportoi 8.6.1866 edellisenä päivänä järjestetystä taiteilijakillan ohjelmallisesta ulkoilmapäivästä, johon kuului 11 kohtainen lista otsikolla "Olympiska spel". Näiden joukossa oli "Puukkotikka, en äkta finsk nationallek à la chinois" eli aito suomalainen kansallisleikki kiinalaisittain. 

Puukkotikka oli menneisyyttä jo 8.4.1937, jolloin oululaisessa Kalevassa pakinoitiin

Tässä tuonnottain saimme kirjeen Helsingistä vanhalta kamulta, joka ennen oli vain Yyte, mutta nyt on melkoinen herra pääkaupungissa, ja hänkös ilahdutti meitä ja ravitsi muistojen höystöistä, nopeasti versovaa ketoa seuraavinkin sanoin:

"Ekkö muista ku Lyötyllä, siinä aalopin alla, iskettiin puukkotikkaa? Linkkuveittellä sitä pelattiin, vaikka ei se lippari sillä tahtonu oikee luistaa, Nelijään pokkaan istuttiin tiimakaupalla, ja mullaki oli hyvä tuuri ku kolome peliä yhteen mennoon pelasin ennenku kivesti kolomeen sormeen...

Puukkotikka... .lippari... kolomesormija! Nepä vasta olivat taikasanoja, jotka heti loihtivat näkyviin aurinkoisen kentän, kehässä istuvan poikasakin ja heidän välissään huiskavan veitsen, linksarin tai pienen punatuohipäisen puukon. Tekipä, teki veitsi mukavat kiehkurat, loikat ja lenkit ilmassa ja putosi pystyyn maahan - jos putosi, sillä siinä se konsti ja yrityksen yllyke olikin, että veitsi terällensä pystyyn meni. Me muistelemaan hartaasti puukkotikan heittosarjan pitkähkön nimistöä, joka sitten selvisikin erään rouvan ja herran ystävällisellä, hyvämuistisella avulla. 

Puukkotikkasanasto, joka on parempi monta kevätrunoa ja siksikin, mutta erittäinkin mukavien muistojen verestäjäksi on tähän pantava, kuuluu asiaa tärkeästi harkinneen puukkotikkakongressin memorandumin mukaisesti näin: kämmen - käsiselekä - isonyrkki - pikkunyrkki - lyönti - puotto - lippari - kaksisormija - kolomesorniija - nikutukset nakutukset kaiken maaliman hupatukset - eukko - ensilaukki - toinenlaukki - kolomaslaukki - päämotti (eli päämoukku) - huikki.

Hyvä herrasväki, ruvetaanko puukkotikalle?

Kotiseutu-lehdessä 4/1939 julkaistu Matti Kenttämaan artikkeli puukkotikasta perustui myös tietoihin Oulusta. Alkusanojen mukaan 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa "nuorukaiset kautta maan tunsivat ainakin sen länsi- ja eteläosissa. Jotkut arvelevat sen tulleen merimiesten mukana, mutta ei sekään tunnu aivan varmalta, kun leikki tunnetaan monin paikoin sisämaassakin."

Digitoiduissa lehdissä puukkotikasta on huomattavasti vähemmän mainintoja kuin muista peleistä ja leikeistä. Samaa on painotus Ouluun, jossa jostain syystä nuoruusmuistoja kirjattiin innokkaammin kuin muilla seuduilla.

Puutarharengin levottomat jalat

Narvasta kotoisin ollut Jöran Ekström merkittiin 1780-luvun lopulla rengiksi Turun rippikirjaan ilman syntymävuotta (RK Turku I Aa:7, 1787-1792, 143; RK Maaria 1787-1792, 185). Hän oli sitten Vahdossa, jossa vei 27.11.1791 vihille Maja Lisa Andersdotter Askin (s. 11.11.1769). Heidän esikoisensa syntyi jo 15.4.1792 ja kastelistaan Jöran merkittiin desetööriksi eli ehkä hän oli tullut Varsinais-Suomeen Venäjän joukoista Kustaa III:n sodan aikana. 

Perhe muutti vuonna 1792 Ruissaloon (RK Vahto 1782-1794, 24) ja he olivat hetken Maarian kirjoissa. kunnes häviävät näkyvistä (RK Maaria 1795-1800, 19). 

Vuosisadan vaihduttua Jöran ilmaantui Huittisiin, jossa hän teki vuorotyösopimuksen. Joka toinen viikko hänen piti olla renkinä kapteeni P. G. von Delwigin puutarhassa ja joka toinen viikko kirkkoherra Daniel Idmanin puutarhassa. Työ oli jatkunut sen aikaa, että Ekström oli ehtinyt saada yli puolen vuoden palkat sekä näpistää hänelle uskottuja rahoja. Tämän jälkeen hän, vaimonsa ja kaksi lastaan olivat ottaneet jalat alleen. 

Työnantajat puolestaan järjestivät lääninkansliassa 10.6.1802 kirjoitetun kuulutuksen. Sen perusteella kirkkoherra oli palkannut miehen, jolla ei ollut näyttää papintodistusta! Ekström arvioitiin 50-vuotiaaksi ja kuvattiin laihaksi. Hän osasi puhua sekä suomea että ruotsia.

Kesällä 1806 Jöran Ekström oli puutarhamestari Vehmaan Karintaassa, jossa 15.8.1806 syntyi tytär Maria Elisabeth.

Seuraavaksi Jöran ja vaimonsa ilmaantuvat vuonna 1808 Metsämaan Kallioon. Ilmeisesti liikkeellä oltiin edelleen ilman kunnon todistuksia, sillä esikoispoika Jöranin syntymävuosi on heilahtanut vuoteen 1790. Jollain tarkkuudella pikkuveli Carl Gustaf oli syntynyt vuonna 1800 ja Jacob Johan vuonna 1803. Perhe muutti virallisesti josta vuonna 1811 Taivassaloon (RK Metsämaa 1804-1813, Kallio; LK 1804-1815). Siellä esikoinen oli räätälin oppilas (RK Taivassalo 1811-1821, 392), mutta vanhempansa jatkoivat matkaansa Loimaalle (RK Loimaa 1810-1813, 395).

Kissat turkiseläiminä

Pohtiessani Kauanko turkiseläimet ovat olleet tarhoissa? mieleen ei tullut, että entisaikoina kissojenkin nahat käytettiin hyödyksi. Otto Latva sen sijaan mainitsi sekä kissat että koirat artikkelissaan Tuote vai elävä olento? – Näkökulmia turkiseläinten historialliseen rooliin Suomessa 1900-luvulla, mutta ne eivät olleet aikarajauksellaan keskeisiä. Eli täydennyksen paikka.

Vuosien 1822 ja 1859 tullitaksoituksessa sekä koiran- että kissannahat nähtiin mahdollisina Suomen vientituotteina (FAT 12.11.1822; Wiborg 12.3.1859). Mutta tänne myytiin siperialaista kissannahkaa valmiina kauluksina (ÅT 11.1.1826). Takin kauluksina ne olivat tarjolla myöhemminkin (ÅT 21.11.1848). Kadonneena tavarana mainitaan naisten ulkotohvelit, joissa oli vuori kissannahasta (Vasabladet 8.8.1863). Kissan turkki oli turkiksisista halvin ja sitä yritettiin esittää muuna.

Eräänä päivänä viime viikolla kaupiteltiin täkäläisellä kauppatorilla kahta nahkaa, jotka ilmoitettiin olevan ketunnahkoja. Muuan henkilö osti ne viidestä markasta, vaan nahkoja tarkastettaessa huomattiin ne olevan vaan ruskeita kissannahkoja. (ST 29.11.1887) 

Hyvän hinnan kissannahkalla sai muuan metsästäjä Säämingistä Savonlinnan markkinoilla. Hänellä oli kolme näädän nahkaa, kaksi ketun nahkaa ja niiden joukossa yksi punasen kissan nahka, jota hän myös näädän nahkaksi sanoi ja kun se oli hyvin laitettu ja viruteltu kuin toisetkin näädän nahkat, niin meni se toisten mukana kaupaksi ja mies sai siitäkin 5 mrk. Onhan siinä jo kissannahkalle hintaa, sanoo kirjeenvaihtajamme. Mutta oliko se rehellistä? (Savonlinna 30.3.1897) 

Hämeenlinnan markkinoilla viime lauantaina oli myöskin liikkeellä joukko huijareita. Muuan Hattulan mies osti markkinoilta ketunnahkoja, mutta lähemmin tarkastettuaan huomasikin hän ne kissannahkoiksi. (HS 21.01.1913)

Paavo Korhosen runossa Savon ukko sanoo "Heti kukkaron kuristin, Kissannahan keärin kiinni" ja kissannahka esiintyy toisinaan rahakukkaron synonyyminä (OWS 24.4.1830). Toinen kissannahan erityiskäyttö oli koulujen sähködemonstraatioissa. Hämeenlinnan lukion opettajan tahattomasti tai tahallisesti antama vinkki 1890-luvun alussa johti teurastukseen, jonka Eino Leino tallensi muistelmaansa  Elämäni kuvakirja : erään aikansa lapsen muistoja, mielialoja ja mietelmiä.

Omasta puolestani olisin taipuvainen tämän nyt kyseenalaisen yön tapahtumia Hämeenlinnan kissannaukujaisiksi nimittämään. Naukui silloin todellakin monen mamman kissa ja monen vanhanpiian ainoa turva tunsi sisuksensa vavahtavan kuolemanpelosta. 

Ei säälitty silloin Ammonin pakanain pyhää karjaa. Suuri parku kuultiin, kuten kerran Egyptin esikoisten keskuudessa. 

Tulos oli kokonaan tyrmistyttävä, yli oivallisen. 

Kun seuraava fysiikantunti tuli, oli opettajan pöydällä useamman kuin yhden kämmenenmitan korkuinen kasa tuoreita, kiiltäviä kissanvuotia, joihin lehtorin alati valpas katse heti silminnähtävällä mielihyvällä kiintyi. 

Käsitys, että kissannahka auttaa kihdin oireisiin ilmaantuu sanomalehtiin varsin myöhään (Finland 25.7.1891). Vuonna 1908 mainostettiin "Reumatismia vastaan Kissannahkoja" ja "Kylmiä jalkoja varten Kissannahka pohjallisia" ja seuraavan vuoden ilmoitustekstissä "Peitottuja kissannahkoja suosittelevat lääkärit erinomaisena parannuskeinona luuvaloa ja reumatismia vastaan" (HS 3.12.1908; Suomalainen kansa 13.11.1909). Tämä arvo johdatti yhden kirjoittajan ajatukset eläinjalostuksen mahdollisuuksiin.

Kissannahka on nyt jo varsin kallisarvoinen sen takia, että se on pettämätön varustus reumatismia vastaan. Mutta vielä arvokkaamumaksi se tulisi jalostuttamalla kissa jollain kallisarvoisella turkiseläimellä, esim. sopulilla. Varsin kaunis tulos olisi siitä, että sininen kettu ja valkea kissa jalostettaisiin toisillaan. Sinisenvalkea kettukissan nahka olisi kerrassaan ihana nähdä. (Uusi Aura 1.6.1911 )

Hämäläinen 23.1.1868

Kajaanin lehti 23.10.1901

Lieneekö oravain vähyys syynä siihen, kun kissannahkat kuuluvat rupeavan käymään kaupaksi. Eräs Miehikkälän mies myi tuonottain eräälle kauppahuoneelle Haminassa mirrin nahkan. Hinta oli 5 markkaa siitä. Onpa siis huomioon otettava tämäkin kauppatavara. (Haminan Sanomat 8.12.1893)

Nahkojen ostajat ovat sanomalehdissä enimmäkseen näkymättömiä, mikä selittyy joko olemattomalla kaupalla tai kaupanteon sujuvuudella. Todennäköisesti jälkimmäisellä. Ilmoitukset lisääntyivät 1900-luvun puolella, jolloin "Maailman turkiskauppa käyttää vuosittain 1 milj. kissannahkaa." (Uudenkaupungin Sanomat 12.04.1910). 

Mikkelin markkinoilla 1907

Pienempiä turkiksia ostettiin myöskin korkeilla hinnoilla, esim. kärpännahkoja 6 markalla, oravannahkain arvo oli parhaasta päästä 60 p. Harvinaisena ilmiönä tavattiin kaupassa koko runsaasti kissannahkoja, ehkäpä juuri tuotteina niiltä seuduilta, joista metsänhaaskauksen tähden ovat jalommat turkiseläimet kadonneet. Muuksi ei tätä "mirrien" nylke mistä voi ajatella sillä hintain hyvyyden ei tähän luulisi kehoittavan, "vuodista" kun maksettiin parhaasta päästä ainoastaan 25 p. (Mikkelin Sanomat 21.3.1907)

Alhainen hinta osaltaan selittää, miksi Suomessa ei ainakaan julkisuuteen tuotu kissojen kasvatusta nahkojensa tähden. Sellaisesta oli sanomalehdissä kyllä juttuja Siperiasta ja Amerikasta.

Kun kallisarvoisemmat turkislajit ovat ruvenneet loppumaan, korvataan niitä halvemmilla, kuten kissan- ja koirannahoilla, jotka silloin tavallisesti värjätään. Pensan ja Simbirskin kuvernementeissä on syntynyt oikea suurenmoinen kissaviljelys. Noin 50 vuotta sitten sai kissannahan ostaa 2 kopeekalla; nyt siitä täytyy maksaa 25 —30 kopeekkaa. Nahat lähetetään suuriin kaupunkeihin, joissa ne muodostuvat „ketunnahoiksi". Koira saa kuoltuaan kunnian olla „skunkkina". (Päivälehti 17.2.1893)

Muuan farmari Ameriikassa, jonka tuon tuostakin täytyi ottaa velkaa taloonsa ja jolla vuosi vuodelta oli huono onni viljankoorjuussa, kun samaan aikaan sikojen ja voin hinta lakkaamatta laski, ei lopuksi nähnyt muuta neuvoa kuin antaa velkojainsa tapella maasta ja mannusta ja itse ryhtyä kerjuusauvaan.

Mutta ennenkuin hän oli varsin näin pitkälle joutunut, näki hän sattumalta eräässä sanomalessä, että suuret määrät kissannahkoja joka vuosi lähetetään Euroopasta ameriikkalaisiin lakkitehtaisiin. Kun hän luki tämän, teki hän ripeän päätöksen. Hän muuttikin farminsa kissatarhaksi. Tämä loistava tuuma on tehnyt miehestä miljoonanomistajan.

Hän alkoi liikkeensä hankkimalla 1,000 mustaa kissaa, 5,000 rottaa ja jokseenkin yhtämonta hiirtä. Estääkseen eläinten karkuunpääsemistä, aitasi hän maansa mitä huolellisimmin. Kissat söivät rottia, rotat söivät hiiriä, ja hiiret elivät niistä kissoista joita joka päivä tapettiin.

Näin ei farmarilla ollut mitään kunnossapitokustannuksia liikkeestään. Se oli alituinen kiertokulku, toinen eläin söi toisen ja saivat kuitenkin aikaa loma-aikoina lisääntyä. Ja sillä välin istuskeli farmarimme tyytyväisenä ja kokoili rahoja kissannahoistaan, joista lakkitehtailijat maksavat dollarin kappaleelta. Itsestään selvää on että kissat tapettiin sähköllä — 50 kerrallaan.

Ja kuitenkin lisääntyivät nämä eläimet niin erinomaisen nopeasti, ettei kuolevaisuutta voi ollenkaan huomata. Mies väittää että hänellä nyt on noin 15,000 kissaa, 25,000 rottaa ja ainakin yhtä monta hiirtä tilallaan. Ja kun kissannahkojen tarve yhä kasvaa, voipi hän ajatella vanhuutensa päiviä turvallisesti. (Tampereen Sanomat 10.7.1898)

Ananaksia Helsingissä kasvattanut mies

Wikimedia

Joseph Tengström syntyi Ahvenanmaalla vuonna 1800, ilmeisesti aviottomana lapsena Hammarlandissa. Viimeistään vuonna 1813 hän asui Tukholman lähistöllä ja 1820-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Mikään kirkonkirjoissa ei viittaa työhön puutarhassa, mutta muutettuaan vuonna 1825 Helsinkiin, Tengströmiä alettiin pian kutsua puutarhamestariksi.(*)

Vuonna 1830 hän myi perunaa Punavuorennotkossa (FAT 1.5.1830). Samasta osoitteesta hän ilmoitti joulukuussa kukkien ihailijoille, että kasvihuoneessaan kukki Aloe Arboreskus (HT 15.12.1830). Kukinto olikin verkosta löytyneiden kuvien perusteella näkemisen arvoinen. 

Kauppapuutarhureille tavanomaiseen tapaan Tengström myi siemeniä (FAT 23.2.1831, 31.1.1834), hedelmäpuita ja marjapensaita (FAT 2.10.1832), ruohoa, kukkia ja hedelmiä (FAT 5.11.1833), porkkanoita, punajuuria ja piparjuurta (HT 23.4.1834), ananaksia, viinirypäleitä ja vesimeloneita (FAT 5.9.1834).

Hän oli mennyt 20.11.1832 naimisiin Sophia Christina Falckin kanssa ja heille syntyi seuraaavana kahtena vuosikymmenenä lukuisia lapsia.

Lokakuussa 1834 Tengström ilmoitti muuttaneensa Punavuorennotkosta Maurinkadulle Kruununhaan Peuran (20) kortteliin, josta käsin hän jatkossa myi siemeniä (esim. FAT 22.10.1834, 29.11.1834, 21.1.1844). Seuraavana kesänä hän ilmoitti paroni Klinckowströmin puolesta, että korttelin tultua rakennetuksi ja asutuksi rannalla ei enää saisi uida (HT 4.7.1835). Kun Tengström keskellä talvea myi ananaksia, tuoretta persiljaa, ruohosipulia ynnä muuta, hän ei enää ilmoittanut osoitteekseen Kruununhaan korttelia vaan paroni Klinkowströmin puutarhan Kruununhaassa (HT 3.2.1836). 

Klinkowström-yhteyden myötä on todennäköisempää, että Tengströmin Punavuorennotkossa viljelemä alue oli myöhempi Kaartin puutarha eikä Punanotkoksi kutsuttu alue.

Kruununhaasta Tengström myi seuraavina vuosina ainakin siemeniä (FAT 22.1.1839, 16.1.1841, 14.1.1842), ruukkukukkia (FAT 11.3.1841) ananaksia (FAT 7.8.1840, HT 10.8.1844, HT 14.8.1847) aprikooseja ja persikoita (HT 10.8.1844) ja viinirypäleitä (HT 14.8.1847). 

Kuvakaappaus Rakennusviraston julkaisusta
Liisanpuistikko. Historiaa ja nykypäivää (2007, pdf)

Klinckowströmin palatsi todennäköisine kasvihuoneineen piti jättää, kun tämän kuoltua valtio lunasti tontin ja rakennukset vuonna 1850. Tavanomaisessa vuosittaisessa siemenhinnastossaan Joseph Tengström ilmoitti vuoden 1851 alussa asuvansa Vuorikadulla Kamelin korttelissa (HT 22.1.1851). Vuoden lopussa hän muutti Pohjois-Esplanadille Yksisarvisen (33) kortteliin eli Kluuvi- ja Fabianinkadun väliin (HT 3.12.1851). Sieltä käsin hän myi piparijuurta (21.1.1852), siemeniä (FAT 22.1.1852) ja kuivia mausteita (HT 25.2.1852).

FAT 8.1.1853

Joulukuussa 1852, kaupunginarkiston kiinteistökortiston mukaan, Joseph Tengström osti huutokaupasta Hauen korttelin (50) tontin, jonka nykyosoite on Korkeavuorenkatu 30 ja Ludviginkatu 1. Sieltäkin käsin hän myi siemeniä ja toisinaan valkosipulia tai juureksia (FAT 11.1.1854; HT 24.1.1855; HT 28.2.1855; HT 3.12.1856; FAT 27.12.1856; HT 17.3.1858; HT 16.2.1859; FAT 13.4.1859; HT 7.1.1860). Tontin rakennuspiirustusta vuodelta 1853 ei ole vielä digitoitu alkuperäisestä, joten en uskalla väittää isoa neliötä viljelysmaaksi.

Joseph Tengströmin kuolema 29.3.1863 oli uutinen, muttei ananasten tai elämäntyönsä tähden. Huomionarvoista oli se, että hän sai kuolemaansa johtaneet vammat liikenneonnettomuudessa, jossa maaseudulta tullut ajoi kärryillään päälleen Kauppatorilla (Helsingfors Dagblad 30.3.1863, FAT 31.3.1863, Folkwännen 1.4.1863, )

(*) Össeby (AB) AI:5 (1810-1818) Bild 140 / sid 10 (AID: v94786.b140.s10, NAD: SE/SSA/1593); Jumkil (C) AI:5 (1807-1820) Bild 190 / sid 181 (AID: v125054.b190.s181, NAD: SE/ULA/10498); Katarina (AB) BII:4 (1819-1827) Bild 53 / sid 49 (AID: v86953.b53.s49, NAD: SE/SSA/0009); Adolf Fredrik (AB) AII:5 (1818) Bild 1750 / sid 1455 (AID: v81565a.b1750.s1455, NAD: SE/SSA/0001);  Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:14 Naimattoman työväestön rippikirja 1827-1837, 300; Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto, I Aa:10 Naimisissa olevan työväestön rippikirja 1827-1839, 338

Ilmestynyt: Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström

Kalmistopiirissä ilmestyi heinäkuun lopussa neljäs osa museoesineiden kerääjistä kirjoittamastani pienoisbiografiasarjasta. Muinaismuistojen kokooja K. A. Lindström päihitti kaikki yritykseni löytää etunimensä, taustansa ja loppuelämänsä. Jätä kommenttikentään tietoa, jos pystyt parempaan!