Pitkästä aikaa Ratikkamuseossa

Urheilumuseon tapaan kotini lähistöllä sijaitsevassa Ratikkamuseossa olen käynyt "joskus", mutta en ole hinkunut takaisin. Suhteeni ratikoihin ei ole kovin lämmin. Mahdollisesti siksi, että jäin (äitini usein kertoman mukaan) ratikan ovien väliin jo ennen syntymääni tai siksi, että lapsuuden Helsingin käynneissä joukkoliikenteellä ei ollut osaa eikä arpaa.

Ratikkamuseo avattiin uusiutuneena maaliskuussa eli en suoranaisesti kiirehtinyt sitä tarkastamaan. Töölö-paikallishistoriaprojektini myötä museolla oli kyllä uutta merkitystä ja tartuin innolla mahdollisuuteen kiivetä varhaiseen vaunuun. Jaksoin jopa lukea kosketusnäyttöjen tekstejä, jotka olivatkin järjellisen mittaisia.

Urheilumuseon aakeuden ja laakeuden jälkeen Ratikkamuseon kronologinen rakenne oli hermolepoa. Kosketusnäyttöjen lisäksi lisätietoa oli vaunujen vastaisella seinällä. Pääasiassa sopiva määrä, mutta jäin kaipaamaan animaatiota, joka olisi visualisoinut ratikkalinjojen kehityksen alusta tähän päivään.

Mutta tärkeintä oli kyllä se, että vaunuihin pääsi sisään. Kun keski-ikäiselle tuotti vaikeuksia selvitä portaista, mitä olisikaan ollut vanhempana? Tietenkään yksinään museoidussa tilassa olo ei vastaa tilannetta, jossa vaunu liukkui täynnä muita ihmisiä ja ympärillä oli kaupunkiliikenne. Kaupungin elämää oli yritetty tuoda tuoreimpaan vaunuun liikkuvan kuvan esityksellä, mutta aika kalpeaksi jäi kokemus.

Kronologian ja raiteiden lisäksi museonäyttelyssä oli selvää jako matkustajista ja henkilöstä kertovaan osaan. Jälkimmäisessä vaunuihin ei saanut kiivetä.

Saatuani vihdoin museokäynnin hoidettua tartuin kotiin päästyä kirjastosta jo toista (vai kolmatta) kuukautta lainassa olevaan kirjaan Tarinoita ratikoista. Sisältö osoittautui otsikon mukaiseksi eli lapsille tehdyssä kirjassa oli hauskan kuvituksen lisäksi tarinallista tekstiä ratikkakokemuksista vuosina 1900, 1932, 1943, 1952, 1967 ja 1984. Kuhunkin ajankohtaan liittyy fakta-aukeama. Vaikutti minusta erinomaiselta kaupunkihistorialliselta tietokirjalta, mutta minähän en ole kunnostautunut lasten kirjojen arvioinnissa.

Ensikertalainen Urheilumuseossa

Elokuun viimeisenä päivänä tunsin tarvetta poistua työpöydän ääreltä ja lähdin kiertämään lähiympäristöni museoita, joissa en ollut uudistuksen jälkeen käynyt. Tai koskaan. Jälkimmäiseen ryhmään kuuluu Urheilumuseo, joka sijaitsee Stadionilla. Tai tarkemmin sanottuna kävin Urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahdossa, johon urheilumuseon lisäksi kuuluu myös "arkisto, kirjasto, tieto ja tapahtumat", jotka monissa paikoissa kuuluvat museoon itseensä. 

Museossa käymättömyteen on hyvin yksinkertainen syy: en ole pätkääkään kiinnostunut urheilusta, urheilusuorituksista tai urheilijoista. Museo oli siis miellyttämisessäni altavastaaja-asemassa, mutta aloitti vahvasti erittäin ystävällisellä lipunmyyjällä, joka selitti perusteellisesti missä oli mitäkin. Selvisi, että Matti Nykäsen mitaleista pitäisi olla kiinnostunut. Mutta en kyllä ollut enkä ole.

Valitettavasti tämä pieni voimannäyte osoittautui täysin riittämättömäksi kun astuin saliin, jossa seisoin tietämättä minne pitäisi mennä. Vieressä olleet melontaradan merkit ja kanootti kai liittyivät takaseinällä käsiteltyihin Helsingin olympialaisiin?

Viereisessä huoneessa oli lukuisia vitriineitä, joiden esineet oli ryhmitelty tarkemmin tai karkeammin urheilulajeittain. (Esimerkki yllä.) Esineillä oli nostettu esiin urheilijoita, joista osan nimen jopa minä tunnistin ja loppujen teksteistä selvisi jonkinlainen merkkisuoritus. Hahmotin kokonaisuuden siis sankarigalleriaksi. Tulkintaa osin vahvisti ja osin sitä vastaan puhui huoneesta poistuessa seinällä huomattu lainaus J. Karjalaisen Sankareista.

Ennen poistumista kävin toki huoneen toisessa puolikkaassa, jossa oli pitkä ja perusteellinen aikajana jääurheilusta. Miksi juuri jääurheilusta? Siitä oli kyllä paljon kerrottavaa, mutta eiköhän olisi ollut yleisurheilustakin. Ehkä siksi, että jääurheilu kuuluu varhaisimpiin "huvin" vuoksi harrastettuihin urheilulajeihin? Toisaalta vieressä oli matalassa vitriinissä varhaisia suksia, joita ei tehty urheiluun vaan liikuntavälineiksi. 

Pääsalin nurkkaan sisustetussa pukuhuoneessa oli kaappeihin sijoitettu urheiluun liittyvät tunteet. Tämä oli näyttelyarkkitehtuurin onnistuminen, mutta tosielämää kuvastavana ikävää.

Kysymyksiin "mikä on urheilua", "miten se Suomessa alkoi", "miten suojeluskunnat ja työväenliike liittyvät urheilukulttuuriin", "miten suhtautuminen naisten liikuntaan on muuttunut" ja "miten asenteet urheilua ja liikuntaa kohtaan ovat muuttuneet" en museonäyttelystä löytänyt vastauksen puolikastakaan. Museon oman markkinoinnin perusteella olisi pitänyt kysyä

Mikä oli Paavo Nurmen menestyksen salaisuus? Miten Tapio Rautavaara selätti ala-arvoisen keihäänheittopaikan Lontoon olympialaisissa 1948? Entäpä millaiset olivat Matti Nykäsen ensimmäiset omat mäkisukset?

 Ajan kulu liittyi sekä perusnäyttelyssä että vaihtuvassa näyttelyssä Nahasta Nanoon. Teknologia muuttaa tapojamme liikkua ainoastaan tai pääosin urheiluvälineisiin. Urheilulajit olivat vitriineissään rintarinnan ja pohjatiedoillani erotin ainoastaan sen, että lehterillä oli tuoreempia ja extremempiä lajeja.

Varmasti on urheilulajeja, jotka eivät ole saaneet vitriiniään, mutta kattavuus oli sillä tasolla, että todennäköisesti urheilusta kiinnostuneet löytävät tuttuja asioita ja saavat elämyksiä uudestakin tiedosta. Minä nyt vaan en ollut alkuunkaan oikea ihminen tähän museoon. En oikein istunut kuvaankaan. (Herrajumala, että voi ihminen näyttää keski-ikäiseltä kulttuuritädiltä. Kun on keski-ikäinen kulttuuritäti.)

Sanomalehtisymposiumissa kuultua ja ajateltua

Toissapäivänä Kansalliskirjastolla järjestetyn Sanomalehtisymposiumin ohjelma oli pitkä ja monipuolinen. Laiskuus vaivaa, joten tässä kirjoituksessa on tarjoamasta vain osa.

Tilaisuuden avasi Johanna Lilja. Hän totesi, että edellisen eli ensimmäisen sanomalehtisymposiumin ehdotuksista oli toteutettu sanomalehtien puoluekantojen merkintä Kansalliskirjaston digitaalisiin aineistoihin. Tuskin ainoa muutos parissa vuodessa, mutta kiva tietenkin aloittaa sillä, että jotain tutkijoiden ideoimaa oli tehty. Kaikki ei ei tietenkään ole haluamisesta tai yrittämisestä kiinni. DSM-direktiivin eduskuntakäsittely voi tuoda uusia mahdollisuuksia tai sitten ei. 

Yleisöstä Lilja sai kysymyksen Kansalliskirjaston kirjekokoelmien digitoinnista. Lilja totesi, että digitointi vaatii (järkevästi tehtynä) sen, että aineisto on luetteloituna tietokantaan. Kansalliskirjaston arkistokokoelmien osalta luettelon siirtäminen YKSA-ratkaisuun on näköpiirissä ja ensimmäisten arkistoaineistojen - Turun akatemian luentomuistiinpanojen - digitointi työohjelmassa.

Ensimmäisenä puhujana Reetta Hänninen huomautti - täysin asiallisesti - että sanomalehtien käyttö tutkimuksessa vaatii "helppojen" hakujen lisäksi lehdistöhistorian perusteiden, journalistisen työn historian ja yleisen historiallisen kontekstin selvittämistä. Tapausesimerkkinään oli alkuvuodesta Maria Petterssonin Hesarin sivuilta löytämä Adolf Hitlerin kirjoitus. Hännisen esittämä taustoitus tapaukselle on luettavissa helmikuussa kirjoittamastaan twiittiketjusta.

Kirsti Salmi-Niklander ja Lotta Leiwo kertoivat hankkeesta T-Bone Slim and the transnational poetics of the migrant left in North America, jossa sanomalehdet, erityisesti amerikansuomalaiset, ovat olennainen lähde sekä päähenkilön kirjoitusuran jäljitykseen että kontekstointiin. Leiwo oli päässyt (tai joutunut) kääntelemään Kansalliskirjastossa paperisiakin sanomalehtiä.

Anna Laakkosen esitys suomenkielisisten neuvostolehtien tutkimuksesta oli hyvin informatiivinen. Lehtiaineineistosta on bibliografia, mutta aineistoja, mikrofilmejä ja digitointeja on hajallaan, joten Laakkosen konkreettinen toive oli (jos ymmärsin oikein) linkityksin muodostettu erilliskokoelma. On helppo kuvitella vastaavia tarpeita, mutta vaikea kuvitella resurssia luontiin ja ylläpitoon, kun lähtökohtana on se, että aineistot eivät ole yhden instituution hallussa.

Jukka Mikkonen oli saanut Mikkeliin Kansalliskirjastolle residenssipaikan, jonka hakuilmoituksen muistan nähneeni. Hänellä oli mahdollisuus käyttää tutkimukseensa lehtiaineistoja vuosilta 2016-2022 vapaakappaleasemien rajoituksia venyttäen. Tarkoituksena oli miettiä, miten tutkijan työtä voi helpottaa/mahdollistaa rikkomatta tekijänoikeuslainsäädäntöä.

Ennen lounasta Kati Launis ja Osma Suominen puhuivat molemmat Suomen akatemian tukemasta konsortio hankkeesta Digital History for Literature in Finland, jossa pyritään uuteen tai ainakin jossain määrin erilaiseen kuvaan autonomian ajan kaunokirjallisuudesta perustuen (pääosin) Fennican kuvailudataan. Oli niin tolkuton nälkä, etten saanut kysytyksi edes päällimmäistä ihmettelyäni: miksi "kirjallisuus" on tarpeen rajata kaunokirjallisuuteen. Muut jaksoivat olla aktiivisia ja keskusteltiin Fennican tunnetuista puutteista ja tietokannan yleisestä luonteesta. Sanomalehtisymposiumissa kun oltiin, niin useampi taisi mainita kirjallisuuden sanomalehdissä. Launis totesikin, että sen kartoitukseen on kiinnostusta, mutta rahoitus irtosi nyt tähän hankkeeseen.

Osma Suominen mainitsi mahdollisuuden kokeilla Annifia jo digitoidun kirjallisuuden tarkasteluun. Iltani iloksi testasin ajatusta aikakauden ulkopuolella olevaan Hilja Valtosen romaaniin Nuoren opettajattaren varaventiili, joka on selvänä tekstinä Project Gutenbergillä. Tulos ei vastannut muistikuvaani kirjasta Pohjanmaan lakeuden sinkkuelämän kuvauksena, mutta varmuuspalkitkaan eivät ole kovin vahvoja.

Päivän päätti paneelikeskustelu, jossa oli kaksi SSLH-projektin veteraania ja kolme digitaalisten metodien käyttäjää. Keskustelun lomassa Jani Marjanen paljasti, että Kansalliskirjaston digitointien kuvailutiedoissa on mukana koko, mikä oli erittäin iloinen uutinen. En saanut muistiinpanoihini Marjasen mainitsemaa Eetu Mäkelän "exploreria", mutta ehkä se joskus löytyy. Tai saamme tiedon näkyville käyttöliittymäänkin. Viimeksi annoin asiasta Kansalliskirjastolle elokuun alussa, kun törmäsin erikoisemman painatteen digitointiin, jonka koko saattaa olla mitä tahansa. Samoin kuin sanomalehdisssä, minkä Pirkko Leino-Kaukiainen siis keskustelussa mainitsi. 

32. kuukausi jatko-opiskelijana

The Porisuhdeneuvoja Show, kausi2, jakso 5: Onnellisuus

Tästä kuusta meni puolet sairastaessa, joten pitää ottaa ilo irti kaikesta suoritusta muistuttavasta. Eli noteeraan, että Museoviraston pääjohtaja totesi blogini kesäsarjasta: "Tuli merkittävästä näyttelystä paljon uutta tietoa näkyville blogisi kautta." Lizelius-tekstini ei lähtenyt lentoon, mutta asiaa ymmärtävä historiantutkijatuttava totesi "Kiinnostavaa!". 

On tietenkin oltava kiitollinen siitä, että kahden erilaisen voimat vieneen taudin välissä pääsin Göteborgiin Nordiska Historikermöteen (Vierailulla 1600-luvun kaupungissa, Päivä pohjoismaista ilmastohistoriaa, Sekalaista antia Pohjoismaiden historiasta & Menneisyyden kotitalouksien työnjaosta). Itsevarmuuteni ei riittänyt pohjoismaiseen verkostoitumiseen, mutta yritin paikata tilannetta jälkikäteen lähettämällä "verkostoitumismaileja". Esitystäni kuulemaan tullut mediahissan proffa sai kuulla läsnäoloansa merkityksellisyydestä ja neljä esiintyjää sai 1700-luvun lehtileikkeitä, jotka tulivat selostuksistaan mieleeni. Kaikki vastasivat kohteliaasti ja yksi proffa oli jopa vaivautunut googlaamaan väikkärini aiheen. Mahdollisesti siis kahdelle relevantteja juttuja tekevälle proffalle jäi hämärä mielikuva siitä, että joku Suomessa tutkii 1700-luvun lehtiä.

Se, mitä kukakin onnistuu/sattuu muistamaan, on kyllä perin mystinen asia. Kolmas ruotsalainen proffa, jolle olisi pitänyt tehdä itseäni tykö, totesi samaan seuraan päädyttyämme: "minä muistan sinut Lahden historiapäiviltä". Helmikuussa 2016. Jolloin parhaan muistini mukaan istuin ihan kohtuukokoisen salin yleisössä kuin kuka tahansa. Mahdollisesti kysyin jotain aivan järkyttävällä ruotsilla?

Aika Göteborgissa kului siis sekä vanhojen että uusien suomalaistuttujen kanssa. Olisi mielenkiintoista päästä vertailemaan esittämiäni versioita väikkärin sisällöstä ja tilasta. Vain yhden (pitkäaikaisen) tuttavan edessä purskahdin kyyneliin, joten kai tämä kohtuullisen hyvin menee, jos en pysähdy ajattelemaan turhia eli ambitioitani ja toiveitani.

Kakkostaudin lisäksi Göteborgin tuliaisia oli väikkäriin erinomaisen olennainen saksalaisverrokki, joka tuli vastaan, kun nimenomaisesti menin kuuntelemaan ei-liity-väikkäriin-mitenkään-ilmastohistoriaa. Onni jatkui, sillä esiintyjä oli kirjoittanut asiasta väitöskirjassaan, joka löytyi Helsingissä Kansalliskirjaston hyllystä.

Kun oli nimi, jolla hakea. Finna-haun yhteydessä nimittäin huomasin, että saksankielisessä kirjassa ei ollut asiasanan puolikastakaan. Klikkasin palaute-nappia ja kirjoitin: 

"Resurssinne ovat rajoitetut, mutta asiasanoitusta ihan oikeasti käytetään hakuihin, joita useimmiten tehdään suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi eli muunkielinen kirjallisuus jää ilman asiasanoja osumitta." 

En (tietenkään) ollut väärässä, mutta yllätyin silti saamastani vastauksesta: 

"Ulkomaisen tutkimuskirjallisuuden asiasanoituksesta on valitettavasti jouduttu luopumaan vuonna 2016 juuri mainitsemistasi resurssisyistä johtuen." 

Eli asiasanoihin perustuvat haut voivat Finnassa olla "kattavia", mutta eivät suinkaan löydä kaikkea, mitä on ostettu hyllyyn. Järkevää?

Tietokantahauista pitäisikin seuraavaksi kirjoittaa artikkelia, mutta normaalin epäpriorisoinnin nimessä tartuin tervehdyttyäni väikkäriin. Samalla sain elokuulle vielä yhden aikaansaannoksen, sillä sisuunnuin vihdoin Opinahjon muuten toimivan väikkärimallineen aivan kammottavan näköiseen listaan. Kailotettuani mielipidettäni Twitterissä sain uudet asetukset ja indikaation, että mallinetta muutetaan. Ja oikean osoitteen palautteelle.

Kaikeksi onneksi elokuun toiseksi viimeisen päivän Sanomalehtisymposiumin esitys oli tullut tehtyä keskellä kesää, kun aivoni olivat vielä toimintakuntoiset. Esitys tuli pidettyä aika railakkaalla tyylillä, mutta osoitinpa jonkinlaista innostusta asiaani. Se tuliko pointit selväksi, on toinen juttu. (Jos jaksan/viitsin/ehdin kirjoitan huomiseksi puhtaaksi (eli blogitekstiksi) muistiinpanoni tilaisuudesta.)

Palaten lopuksi yllä esiintyneeseen muistamisen teemaan. Sanomalehtisymposiumissa tapasin livenä emeritusproffan, jonka ystävällinen viesti vuosi sitten palautti väikkärini raiteille (tai edes sinne päin). Hän ei edes muistanut viestien vaihtoa. Eli toivo elää, että ihmiset eivät muista ihan kaikkia mokiani?

P. S. Yleistäväksi linkitykseksi, joka ei tietenkään mitenkään liity yllä mainittuun itkupurskeeseen, vaihteeksi opinnäyte eli Laura Sundströmin gradu Väitöskirjatutkijoiden kuormittuminen ja sosiaalinen tuki : Ohjaajalta ja tiedeyhteisöltä saadun tuen yhteys uupumukseen ja stressiin. Linkin löytyminen varastoistani innoitti kaivamaan esille helmikuussa Opinahjossa tohtoriopiskelijoilla teetetyn kyselyn ja tiedustelemaan tulosten perään. Eivät ole vielä valmistuneet, joten palataan teemaan myöhemmin siinä laajuudessa kuin se on julkisesti mahdollista.

Pitäisikö pyrkiä parempaan?

Kirjoituksestani Historiantutkimuksen tutkimuskäytännöt syntyi lyhyt Twitter-keskustelu ja muutakin ajattelua, joten jatketaan kirjoittaen(kin) ajattelua (yksi historiantutkimuksen metodi, nääs).

Twitter-keskustelun voi tiivistää siihen, että historiantutkimuksen ammattilaiset eivät joko tunnista käytäntöjen julkisen jakamisen arvoa tai kokevat, ettei käytäntöjen kehitykseen ole aikaa eli ettei mitään jaettavaa edes ole. Mielenkiintoisesti ainoa, jota asia oli jo aiemmin kiinnostanut, oli myös henkilö, jolla on taustaa tietotekniikassa. Samu Nyström nimittäin paljasti, että 

"Vuosituhannen vaihteessa suunnittelin alunperin väitöskirjaa historiantutkijoiden käyttämistä tietojenhallintajärjestelmistä & heidän tavoistaan jäsentää ja määritellä tutkimusdataa. Alustavien selvityksien jälkeen päädyin kuitenkin tekemään väitöksen perinteisemmästä aiheesta."

Helsinkiläisenä en voi tietenkään täydellä sydämellä valitella Nyströmin kaupunkihistoriaan kallistunutta valintaa, mutta alkuperäinen ajatuksensa on juuri sitä työtä, jota kaipaan (jonkun muun tekevän). Ehkä vielä löytyy ulkomailta, käynnissä olevan artikkelinkirjoituksen kirjallisuushaku on alkutekijöissään.

Mitä sitten voisi paljastua? Miia Kososen kommentti on valistunut arvaus.

Luulen, vaan en tiedä, että tiedon avoimemman jakamisen pelko on yleistä monilla tieteenaloilla. Etenkin kun kyse on asiantuntijuuden ytimestä: siitä miten työsi teet ja organisoit. Monet tavat eivät edes kestä päivänvaloa - niin kömpelön tehottomia ne ovat. Viimemainitulla viittaan siihen, että nykytekniikan hallitsemisessa vaikuttaa (liikaa) sattuma. Kuka on ehtinyt opetella mitäkin, päätyykö oppi myös virallisille kursseille jne. Ei ihme, että some-verkostot ovat monelle hyvin tärkeä tietolähde ja tapa oppia.

Päivänvalossa kiistellään tiettyjen alojen parhaista toimintatavoista. Adam Ragusea puhui äskettäin videossaan Cooking internet and lifting internet have the same problem siitä, että sisällöntuotannon ehdoilla vängätään detskuista, joilla ei ole todellista vaikutusta lopputulokseen tai vaikutusta ei ainakaan voida todentaa. Mutta hyvin todennäköisesti vastaavia koulukuntakeskusteluja käydään myös keittiöissä ja kuntosaleilla aivan toisella frekvenssillä kuin historiantutkimuksen piirissä. 

Lainaan jälleen johdantolukua kirjasta Avaimia menneisyyteen. Opas historiantutkimuksen menetelmiin (2022)

Samaten pohdinta siitä, missä vaiheessa tutkimusta on syytä aloittaa kirjoittaminen eli millainen on tutkimusprosessi, kuuluu tutkimuskäytäntöihin.(s. 13)

Tätä seuraa viite "Jussi T. Lappalaisen Haluatko historiankirjoittajaksi (2002) tarjoaa hyviä, vaikka osin jo vähän vanhentuneita käytännön ohjeita". Lappalaisen kirjan olen useampaan kertaan tavannut, mutta väikkäriä aloittaessani minulla ei ollut mitään analyyttista käsitystä aineistoläpikäynnin ja kirjoittamisen suhteesta. Lyhyempiä omakustanteita kirjoittaessani minulla on ollut (erityisesti kronologisesti edetessäni) käsitys rakenteesta ja kirjoitustyö on ollut sen tilkintää eli hyppelyä lähteiden ja kirjoittamisen välillä. Toisinaan uudet lähteet ovat hajottaneet (tai niiden olisi pitänyt hajoittaa) aiemman rakenteen, mutta työtavan kyseenalaistus ei ole käynyt mielessä.

Väikkärin aloitin lähes sattumalta intensiivisellä lähdetyöskentelyllä. Kyseessä oli selvä urakka, jonka halusin pois alta. Lisäksi mitään kirjoitettavaa ei ollut ennen läpikäyntiä. Koin kuitenkin hyväksi ratkaisuksi heti ja myöhemmin sen, että keskeytin työn lehteä vaihtaessani ja kirjoitin luonnostelman havainnoistani. Toisaalta myöhemmin huomasin toistuvasti joutuvani vaikeuksiin, jos aloitin kirjoittamisen vain osittaisen lähdeluennan varassa. Aivan liian helposti kirjoitin mielikuvien tai suoraan sanoen mielikuvituksen varassa ja homma piti laittaa kokonaan uusiksi.

Koska minulla ei ole historiantutkimuksen perustutkintoa, jonka seminaarissa olisin saanut käytännön neuvoja, kuten "Ei kannata kirjoittaessaan jättää alaviitteitä tyhjiksi ajatellen, että lisää ne sitten myöhemmin", eikä fyysistä tutkijayhteisöä tukena, oli hieno kokemus vuosi sitten lukea Samu Nyströmin twiitti 

Tästä se alkaa 2! Historiaprojektin hienoin vaihe on, kun arkistotyön jälkeen pääsee kirjoittamaan tulevan kirjan ensimmäiset rivit. Saa viimein päästää päähän kertyneet ajatukset liikkeelle. Heti perään huomasin, että arkistotyöt alkoivat päivälleen vuosi sitten.

ja siitä käynnistynyt keskustelu, jossa Nyström totesi "Joo mä käyn aina pääainaistot läpi ennen kirjoittamista, jotta saan käsityksen kokonaiskuvasta. Muuten voisi helposti iskeä ensimmäisten lähteiden määrittämä polkuriippuvuus ja muutenkin alkupäähän liittyvää ylikorostusta."

Ties mitä muita ajatuksia tästäkin aiheesta olisi historiantutkijoiden keskuudessa, jos joku viitsisi kysyä tai vastata.

Lopetan tämän ajatusharhailun auktoriteettiin nojaukseen. Jorma Kalela totesi kirjassaan Historiantutkimus ja historia (2000) että se, mitä historiantutkija “käytännössä tekee ei ole sitä, mitä hän sanoo tekevänsä eikä kumpikaan näistä ole sitä, mitä metodiesitykset edellyttävät hänen tekevän”. Eli onko sillä metodin aukikirjoituksella/runoilulla loppujen lopuksi mitään väliä?

Käkisalmen tuomiokirjakortiston olomuodot

Olen vuosien varrella koskenut Käkisalmen tuomiokirjakortistoon oikeastaan vain kootessani tietoa Eosandereista. Muistissa on kuitenkin pysynyt, että se on käytettävissä, toisin kuin muiden alueiden tuomiokirjakortistot, tietokantana. Niinpä, kun eilen aloin työstää minulta pyydettyä artikkelia tietokantahauista,  Käkisalmen Tuokko tuli mieleen sopivana esimerkkinä. Joten aloin sitä hakemaan.

Google heitti eteen muun muassa Arkistojen Portin sivun Tuomiokirjakortisto. Siitä selviää kaikenlaista hauskaa, kuten että Tuomiokirjakortistoja ei ole kokonaan digitoitu. Sen sijaan sivulta ei löydy sanaakaan siitä, että Käkisalmen tiedot on naputeltu tietokannaksi. Linkki vanhaan Käkisalmen tuomiokirjakortiston sivuun ei siis löytynyt täältä vaan Varkauden seudun sukututkijoiden ties kuinka vanhasta käyttöliittymäyritelmästä, joka on tallennettu SSHY:n sivuille. 

Linkki ei toiminut. Muistin virkistämiseksi testasin Wayback Archivea, jonka perusteella sivu oli ennallaan vielä viime kesänä.

Enää sitä ei löydy mistään, joten todennäköisesti käyttöliittymä kuuluu sotasurmien kanssa sarjaan, jonka Kansallisarkisto on ajanut alas. Korvauksena data on jaettu avoimesti ja näin on tehty Käkisalmen Tuokonkin kanssa. Viime perjantaina vanhat taulukot on ladattu näkyviin Avoindata.fi -sivustolle. Voi siis olla, että arvioin keskeneräistä tilannetta, mutta tältä tilanne tällä hetkellä näyttää.

Varsinainen data on Zenodo.org -palvelussa, jonne kirjatun kuvailutiedon mukaan data on alunperin julkaistu kesällä 1993 eli kyseessä on digitaalisen historiantutkimuksemme varhaishistoriaa. (Vanhasta käyttöliittymästä näkyy, että se työstettiin Agricola-projektissa ja avattiin 21.12.1996.) Ohjeellinen viittaus dataan on siis

Kansallisarkisto. (1993). Tuomiokirjakortisto, Käkisalmen lääni, 1600-luku [Data set]. Zenodo. https://doi.org/10.5281/zenodo.7022629

Data on ladattavissa neljänä csv-tiedostona. Muodon vahvuus on se, että  tiedostot aukeavat jokaisella tietokoneella, vähintäänkin esimerkiksi Googlen taulukkosovelluksella. Jatko-opintojen ansiosta minulla on Microsoftin Excelin ilmaislisenssi, joten seuraava käyttökokemus perustuu siihen.

Metadataa on yhden pdf-sivun verran. "CSV-tiedostot sisältävät vanhan Käkisalmen läänin 1600-luvun tuomiokirjoista tehdyn tietokannan datan. Tiedostoista löytyy nimeltä talollisia ja säätyläisiä sekä paikannimiä että erillisiä hakusanoja. Alla tietoja yksittäisistä tiedostoista ja niiden sisällöstä."

• hakusanat.csv, 95803 riviä, Asiasanan mukainen hakemisto.
• ttsl.csv, 40566 riviä, Talonpoikien sukunimet
• tth.csv, 6437 riviä, Käkisalmen lääni, säätyläiset
• ttp.csv, 5583 riviä, Käkisalmen lääni, paikannimet

Hakusanat avautuivat vanhassa käyttöliittymässä listana, josta valinnan tekemällä sai esiin esimerkiksi maininnat aarteista:

Sama tieto on tallessa csv-tiedostossa, jota olisi yhtä näppärä käyttää, jos jaksaisi askarrella sen varsinaiseksi taulukoksi.

Paikannimet olivat selattavissa aakkosellisina pätkinä

eli yhtenäinen tiedosto, jossa on samat kentät, tarjoaa monipuolisemmat ja yksinkertaisemmat hakumahdollisuudet. Ennen innostumista edistyksestä pitää kuitenkin käydä läpi loput tiedostot.

Säätyläiset olivat samoin selattavissa listana, joten yhtenäinen tiedosto olisi edistystä. Jos siinä olisi samat tiedot. Valitettavasti kuitenkin tiedosto on korruptoitunut (?) ja nimikentän jälkeinen tuomiokirjaviite, joka on koko jutun pointti, on jäänyt lataamatta avoimeksi dataksi. Talollisille on käynyt aivan samoin. 

Tehdessä sattuu ja tapahtuu, mutta jos tarkistaa, mitä on tehnyt voi virheidensä esittelyltä välttyä. (Tämän voin sanoa hyvin kokeneella äänensävyllä.) Jos Kansallisarkisto lataa oikeat tiedostot ja lisää Arkistojen Porttiin tiedon tietokannan olemassaolosta, ollaan päästy aidosti aikaisempaa parempaan ratkaisuun. Ratkaisuun, joka mahdollistaa myös jollekin innokkaalle uuden käyttöliittymän rakentamisen.

Lisäys 29.8.2022 11:38. Kirjoittaessani melkein aavistin, että moka oli omani. Solun tekstiä erottaa pilkkujen lisäksi rivinvaihto. Loppu tekstistä olisi tullut siis näkyviin sarakkeen leventämisen sijaan rivin korkeutta kasvattamalla.

P. S. Ylenmääräisen hienoa olisi, jos Arkistojen Porttiin saataisiin virkkeen "Huomioitavaa on, että tuomiokirjakortistoissa on käytetty tuomiokirjojen vanhoja, käytöstä poistettuja signumeita." perään käytännöllinen ohje vanhojen signumien tulkinnasta/muunnoksesta nykyisiksi. Silehän olisi käyttöä myös vanhemman tutkimuskirjallisuuden käyttäjille. Tosin tämäkin lienee sitä hiljaista tietoa, joka pitää joko muilta henk.koht. kysyä tai kunkin itse muodostaa. Sillä mitä järkeä olisi muiden tukemisella ja arkistoaineiston käytön tehostamisella.

Satunnainen sitaatti kielenopetuksesta

Vuodesta 1817 täytyi jokaisen ylioppilaan, jos mieli saada yliopistosta päästökirja valtion virkaa varten, suorittaa tutkinto venäjänkielessä; tämä määräys koski vuoteen 1824 asti papeiksikin ja 1831 asti opettajiksi aikovia. Venäläisten oppi- ja lukukirjain toimittamista oli anteliaasti kehoitettu ja useita sellaisia oli ilmestynyt. Yliopistoon oli v. 1828 perustettu silloisen lehtorinviran lisäksi ylimääräinen professorinvirka venäjänkielessä. Venäjää luettiin siis sangen yleisesti kouluissa ja yliopistossa. Mutta nämä opinnot eivät jättäneet erittäin syviä jälkiä. Vastaiset virkamiehet alottivat, kuten käsketty oli, opintonsa yliopistossa suorittamalla tuon venäläisen tutkinnon — se tehtiin tavallisesti ensimmäisellä tai toisella lukukaudella — ja parin lukukauden kuluttua oli tuo suoritettu tietomäärä unhottunut. Tuottiko pakollinen venäjänkielen opetus kouluissa muita hedelmiä, kuin että jokainen koulunkäynyt ihminen osasi venäläiset kirjaimet, sitä en tiedä.

August Schauman: Kuuden vuosikymmenen ajoilta: Muistelmia Suomesta
Suomennos Santeri Ivalon