Koskin uudistettuun uuteen Astiaan

Eilisen illan tiedote kertoi, että "Kansallisarkiston Astia-palvelu uudistui! Aineistojen hakeminen ja käyttäminen entistä helpompaa." Koska uudistuksen takia Digihakemiston rakenne oli rikki ja itselläni "akuutti" tiedontarve, uskallauduin kokeilemaan. En toki yrittänyt selata Tuomiokirjakortistoa, jota oikeasti kaipasin, mutta kun etusivulla oli framilla Suomen Asutuksen Yleisluettelo, niin painoin laatikoitua linkkiä.

Negatiivista oli se, että kolmasosa ruudustani täyttyi kirjautumisesta kertovasta ja epärelevantista laatikosta, josta ei ainakaan edellisessä versiossa päässyt millään keinolla eroon. Positiivista oli, että vain neljällä lisäklikkauksella (tai mahdollisesti sanahaullakin) pääsin valitsemaan vaihtoehdon Kokemäen asutuksen yleisluettelo (1540-1739). Tai muutamilla lisäklikkauksilla sain esiin alatasoja "Kokemäki" ja "Analogisia ilmentymiä". 

Kun erehdyin näiden sijaan klikkaamaan hierarkkiatasoa 266 Kokemäki (1634-1673), sain tietää, että "Aineistoa ei ole digitoitu. Voit tilata tämän aineiston ilman veloitusta tutkijasaliin:" Mitään tilauspainiketta ei kuitenkaan ollut näkyvissä ja ainoa tie eteenpäin oli rullata taas kilometri alaspäin ja kokeilla seuraavaa tasoa.

Käy ilmi, että päälimmäinen "Kokemäki" onkin "Kokemäki(1634-1653)" ja jälkimmäinen "Kokemäki(1654-1673)". Ilmeisesti lisämerkit eivät mahtuneet käyttöliittymän pidempien rivien väliin. Molemmissa on framilla digitoidut materiaalit ja täsmälleen samoille sivuille tullaan linkeistä "Analogisia ilmentymiä". Jos ei hätäile klikkaamaan kuvaa voi huomata perustietojen alta sanan HAKEMISTO! Kyllä! Tiedot, jotka olivat käytettävissä antiikkisimmassa Digitaaliarkistossa, ovat täällä. 

Ehkä olivat edellisessäkin versiossa, jota avasin niin harvoin kuin mahdollista. Enkä aio uuteen-uuteen versioonkaan vapaaehtoisesti palata, jos Kari Kujansuu saa Digihakemiston kuntoon. Sillä samat SAY:t saisi siellä esiin murto-osalla klikkejä tai päänpyörittelyä.

Heräävä ajatus kiitollisuudenvelasta Ruotsille

Suometar 4.1.1856

Eilen käsitelty vuoden 1857 kristinuskon 700-vuotisjuhla toi väistämättä esiin historian. Suomettaressa oli Paavo Tikkasen kolme pitkää artikkelia, Helsingfors Tidningarissa pohdittiin jo 6.2.1856 oikeaa vuotta juhlinnalle ja 17.6.1857 kerrattiin historiaa jopa viitaten 1500-luvun kronikkaan. Tikkasen tulkinnat ensimmäisen ristiretken luonteesta ärsyttivät ainakin J. W. Snellmania, joka esitti kommenttinsa toimittamansa Litteraturbladin numeron 6/1857 kirjallisuuskatsauksen alaviitteenä ja Tikkanen vastasi Suomettaressa 25.9.1857. Suomeksi ilmestyi myös kristinuskon tuomia etuja esitellyt artikkeli (Suomen Julkisia Sanomia 11.6.1857).

Näissä ei noussut esiin suhde Ruotsiin tai kielikysymys. Jälkimmäinen näkyi juhlavuonna kuittailuna virsikirjasta, sillä "nyt kuin mainittuun juhlallisuuteen saatiin kuuluisalta Runebergiltamme parannettu virsikirja Suomenmaan ruotsalaisille seurakunnillen ilmi, niin luonnollinen toivo saada Suomalaisillenkin samankaltaisen edun kytee monen Isänmaatansa ja sen kirjallisuutta, uskoa, kieltä ja veisua eli kirkko-laulua rakastavan povessa" (Sanan-Lennätin 4.7.1857). "Milloinkahan suomea puhuva seurakunta saa semmoisen lahjan? Täytyneekö sen odotella toisen Runebergin syntymistä?! (Suomen Julkisia Sanomia 26.3.1857)"

Koska riemujuhlan päivä oli juhannuksen aikaan, Helsingin yliopisto juhli etukäteen, lukuvuotensa lopuksi. Suomettaren raportoinnin mukaan tilaisuudessa ensimmäisenä (ja suomeksi) puhunut professori Geitlin osoitti "Suomen tilan siihen aikaan, kuin kristinopin valo ensi kerran koitti tänne, jonka perästä hän lyhyesti vaan selkeästi jutteli koko kristinopin tuonnin historian, eikä unhoittanut näyttää, miten Ruotsalaiset eivät tehneet esi-isiämme orjiksensa vaan veljiksensä, eivätkä tahtoneet kuolettaa kansallisuuttamme vaan pyytivät sitä sivistyttää kristillisyyden ja tiedon valossa." Ruotsiksi puhunut professori Granfelt puolestaan "näytti, miten Suomalaiset heti tulivat osallisiksi samoista eduista kuin Ruotsalaisilla oli, sitä vastaan kuin muut heimolaisemme, jotka joutuivat muiden kansain valtaan, ovat jääneet pimeyteen ja vähitellen katoavat kurjuudessansa kansain joukosta." (Suometar 29.5.1857) Oululaisen tulkinnan mukaan Granfelt "kiitti Ruotsalaisten käytöstä Suomea kohtaan, että maamme valloitettua tekivät Suomemme osalliseksi oman maansa laista ja eduista." (Oulun Wiikko-Sanomia 06.06.1857) 

Kolmannen kuuntelijan mielestä "Molemmat esittelivät tämän riemujuhlan merkillisyyttä maallemme, samati miten kristinusko valollaan, lämpimällään ja voimallaan synnytti Suomen pakanuuden pimeydestä, raakuudesta ja raivoudesta uuteen elämään Jumalan tunnossa, keskinäisessä rakkaudessa, laillisuudessa ja sivistyksessä, ja sulatti sukukuntamme eroitetut ja usein toisilleen viholliset lahkot ominaisiksi, kansallisuuden väkevällä siteellä yhdistetyksi kansaksi." (Suomen Julkisia Sanomia 28.5.1857)

Juhlapuheiden ulkopuolella kristinuskon ja länsimaisen sivistyksen edistyksessä nähtiin myös puutteita.

Mahtaa kukatiesi monenki mielestä oudolta näkyä että vielä, kuin kohta aivotaan viettää riemujuhlaa kristinuskon maahamme tuonnin muistiksi, puhua maassamme löytyvistä pakanuuden jäänöksistä; mutta katsotaanko yhteistä kansaa heidän koto-elossaan, tutkitaanko heidän luulonsa ja ajatuksensa, ei semmoisina kuin ne pyhäpuvussaan kinkereissä ja muissa lukutiloissa nähdään, vaan semmoisina kuin ne tavataan jokapäiväisessä elossa, niin pian nähdään, ettei pakanuudella ole niin vähän seuraajia kuin ulkonaisesta seurakunnan kirkollisesta tilasta päättäen luulisi. (Suomen Julkisia Sanomia 19.2.1857)

Ajatelkaat tätä asiaa, Suomen talonpojat, kyllä on jo aika, erinomattain tänä vuotena, koska 700 vuotta jo on nautittu taivaallista oppia, mutta ei vielä, mikä pahempi, kaikki osaa puustavinkaan puolesta sitä lukea!! (Suomen Julkisia Sanomia 13.7.1857)

P. S. Vuonna 1872 Zachris Topelius kirjoitti runon Alkuperäinen velkakirja — Eräälle valtiopäivämiehelle, joka halusi nähdä alkuperäisen todistuksen Suomen kiitollisuudenvelasta Ruotsille.  Tunnetuin keskustelu kiitollisuudenvelasta alkoi kesällä 1875 August Ahlqvistin Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa pitämästä puheesta. Kun Yrjö Koskinen vuoden 1876 alussa Kirjallisessa Kuukauslehdessä viittasi puheeseen alkoi kirjoittelu useassa lehdessä.  

Yhteinen merkkipäivä vuonna 1857

Keisari Aleksanteri II:n 2.2.1857 antama julistus kertoi, että kristinuskon tulosta Suomeen oli kulunut 700 vuotta ja tämän johdosta järjestettäisiin kiitosjuhla 18.6.1857.[1] Kaikkien historiakuva ei ollut näin yksinkertainen. Viikkoa ennen juhlapäivää julkaistu P. T.:n (ilmeisesti Paavo Tikkanen) pitkä artikkeli Ensimäinen Risti-Retki Suomeen alkoi kappaleilla:

Niinkuin kertomuksessa pyhän Henrikin elämästä ja ihmetöistä, n:roissa 20 ja 21, olemme kokeneet näyttää, ei löydy mitään historiallisesti luotettavaa tietoa kristin-opin ensimäisestä istuttamisesta Suomeen, vaikka meidän täytyy varmana pitää, että pyhä Erik, Ruotsin kuningas, ja autuas eli pyhä Henrik, Upsalan pispa, olivat kristinopin ensimäisiä istuttajia, ja että he toivat sen Suomeen todenmukaisesti vuoden 1157 paikoilla. 

 

Tämän tähden tulee tulevana torstaina eli 18 p. kesäk. yli koko Suomen vietettäväksi yhteinen kiitosja riemujuhla, jolloin Suomen kansa saapi ei ainoastaan sydämellä ja suulla mutta myös avun-annolla pakanain kääntämiseksi osoittaa totista kiitollisuuttansa onnestansa, että se jo 700 vuotta sitte on tullut ensi kerran osalliseksi kristinopin valosta ja sen seurassa kaiken sivistyksen eduista.[2]

Avunannolla pakanain käännyttämiseksi viitattiin siihen, että riemujuhlassa kerättiin kolehti lähetystyöhön. Se mainittiin myös useissa paikalliskirjeissä, joiden ansiosta ensimmäistä kertaa tässä sarjassa kaupunkien sijaan saadaan näkymä maaseudulle.

Mäntyharjulta nimimerkki T. R. oli kertonut, että kolehtia olisi kertynyt enemmän, jos "ei kappalaisemme olisi saarnata paukuttanut kolmatta tuntia, niin että runsaampi osa seurakuntaa rupesi nukahtamaan penkkilöissä ja toiset pakenivat kirkosta ulos, eivätkä enää rohenneet tulla takasi rovastia kuultelemaan".[3] Mäntyharjun kirkkoherra H. J. von Pfaler antoi vastineen: "Sen ajan alla, kuin minä olen ollut kirkkoherrana Mantyharjun seurakunnnassa, ei ole kirkossamme saarnat, tuskin viimeisenä riemujuhlanakaan, kestäneet paljon yli yhden tunnin, ja vielä on seurakuntalaisissani sen verran rakkautta Jumalan sanaan, että saarnan aikana harva liikahtaa sialtansa; sen virkani puolesta todistan.". Toinen paikalla ollut puolestaan ilmoitti, että tilaisuus vietettiin  "suurella juhlallisuudella ja että kunnioitettava kappalainen saarnassansa muistutti seurakuntaa riemujuhlan hyvästä tarkoituksesta ja kehoitti muistamaan pakanaparkoja, jotka vielä synkeässä pimeydessä vaeltavat ja joille ei ole vielä evankeliumin kirkkaat säteet paistaneet ja jotka eivät ole yhtään pienintäkään kirjaa kallista Jumalan sanaa nähneet“ j. n. e. [4]

Saarijärvellä

Merkillinen liike ja näkö oli silloin kirkkomme ympärillä. Kirkkomme, joka on joksikin avara, oli kuitenkin niin täynnä kuin suinkin mahtui. Somaa oli nähdä miten innolla rahoja lahjotettiin sikäläiseen haaviin, joka tuli pakanoin kääntämisen avuksi. Pienoiset poika-mulikatki näkyivät säälimätä kaivavan rahojaan, ja heittäen muka haaviin, kehoittivat toisiansa sanoen: "pannaan rahaa pakanain kääntämiseksi! 700 vuotta on sitten kun meidänki esi-isämme ja meidänki maamme tarvitsi tämmöistä apua. Jollei laupeuden ystävät olisi rientäneet meille avuksi, niin omin neuvoimme kentiesi vieläki maataisiin samassa pimeydessä kun ne ihmis-raukat tänäinki makaavat, joiden avittamiseksi nämät meidänki vähäset rahamme tulevat menemään".[5]

Ainakin Tuuloksella oli satsattu kirkon sisätilan koristeluun.

Riemujuhlaa vietettiin täälläkin erinomaisella hartaudella. vanha kirkkomme oli täpötäynnä väkeä ja jokainen, ken vain suinkin voi päästä, kiirehti aamulla varahin tähän riemuvietäntöön herranhuoneessa, joka silloin oli koristettuna kukilla ja kullatuilla paperinsiloilla. Suuriruhtinamme Aleksander 2:sen nimi seisoi suurilla kirjaimilla yhdessä taulussa, muistuttamassa Hänen suurta lempeä rakastettua Suomeansa kohtaan. Toisessa taulussa seisoi sanat: "Kiitos Jumalalle, kunnia keisarille!", kolmannessa: "Kiittäkäät Herraa hänen kansansa!", neljännessä: "Henrik 1157", ja viidennessä: "Luter 1530"; kaikki kullatuilla kirjaimilla m. m. [6]

Hollolasta valitettiin etukäteen ulkopuolisesta kohennuksesta: "Meillä on vielä muutakin maksua muista vuosista, nimittäin korjataan ja maalataan kellotapuli sekä kirkon katto tervataan. Tapuli on arvattu tulevan maksamaan tuhannen hop. ruplan paikoille, joista nousee noin 9 ruplaa manttaalille. Kirkon katto tervataan tavallisella tervarahalla. Nämä työt olis kyllä tarvittu jättää toiseen vuoteen; mutta kuin korkia Esivalta on määrännyt sen suuresti kunnioitettavan riemu-juhlan kesällä vietettäväksi, niin on luonnollista, että kirkot ja kellotapulit laitetaan juhlapukuun." [7]

Seurakunnan köyhyys oli esillä myös juhlasta kerrottaessa: "Pyhät muistot liikuttivat sydämemme riemujuhlana viettäissämme jumalanpalvelusta meidän vanhassa viidensadanvuotisessa kirkossamme. Väen paljous oli niin suuri, etteivät kaikki kirkkoon sopineetkaan; ja rahaa, pakanain kääntämisen avuksi, koottiin kirkossamme 23 rupl. 16 kop. hop. Olisipa taitanut enämpiki karttua, mutta rahasta on tällä haavaa suuri puutos pitäjässämme jossa on paljon köyhiä. Monen miehen on tänä kesänä täytynyt panna viimeisenki kopeekkansa jauhokulin hinnaksi." [8]

Iitissä 

...vietimme riemujuhlaa pispa Henrikin muistoksi, kansaa oli paljon kirkossa ja opettajamme julistivat kauniisti kristin opin suurta tarkoitusta ja miten erittäinkin tämä päivä on meille suuresta arvosta, ei ainoastaan muistonsa pyhyyden vuoksi, vaan myös senkin tähden että vietämme tämän hurskaina kristittyinä. Kolehtissa pakanain kääntämiseen tuli 6 rupl. 90 kop., joka kyllä oli vähäsen, ja jota monetkin moittivat, vaan mitäpä siitä, ei se puhuen enenne. vanha sananlasku sanoo parempi vähän kuin ilman, ja saman mekin sanomme. [9]

Mäntsälässä 

näimme jo aamulla varhain usioita askeleita kirkolle päin otettavan; ei vielä vanhat harmaapäätkän katsoneet vaivaksi kiiruhtaa Herranhuoneesen, viettämään tätä suurta ja aikojen takaa lähestyvää juhlaa, joka nyt ensi kerran etsei meidän rakasta isänmaatamme; ei, vaan he riensivät eteenpäin — kukatiesi, lisätyillä voimilla — kuulemaan sen uuden, ihanan juhlan terveytyksiä.[10]

Ristiinassa

Vaan eipä tuo pakanuus ole vielä tarkoin lähtenyt, vaikka 700 vuotta on kristin oppia saarnattu, eikä siitä ole toivomistakaan, koska Vapahtaja sanoo: sallikaat ohdakkoet kasvaa nisuin seassa elon aikaan asti; ja niin se valitettavasti on nähtävä joka paikassa, että ohdakkeet valloittaavat suuremman vallan. Niin myös samana juhlapäivänä kuulin miehen, jota yhteisessä puheenparressa sanotaan "Toimellisemmiksi miehiksi," ensin ihmehtelevän kolehtin rahaa paljoksi kun kolehti pakanain kääntämisen avuksi nousi 16 ruplaan 30 kopeekkaan; vähäinen kuitenki todella on tämä lahja, koska sanotaan pitäjässämme olevan ihmisiä kuuteen tuhanteen henkeen. Vaan Herra voipi siunata vähänki lahjan, jos se hyvästä sydämmestä annetaan. — Siitte hän sanoi; "mille lehtorille sitä nyt kerättiin?" Sen hän vissiin sai päähänsä siitä, kuin pappi sanoi että kolehti-haavi tulee kulkemaan kirkon myös lehtarilla (parvilla), joissa ei muuloin ole kuletettu. Vaan kuin siihen sanoin: "eihän ne kellenkään lehtorille anneta; ne mäneevät pakanain kääntämisseuran avuksi," niin siitte hän tuohon vastasi: "no siellä sitte opetetaan pakanaks?" Niin on pimeyden henki saanut pimitetyksi ihmisten sydämmet. Vaikka kuinka valkeus ulkona paistaa, niin ei se auta, kuin se ei saa valistaa sydämmen sisäpuolta. Vaikka kyllä pappimme selvästi ja ankaraasti saarnassa vakuutti tämän kolehdin tarpeellisuudesta, niin näin tietämättömät ovat kuitenki ihmiset. Vaan kuin on tietämätöin oma sielunsa asia, niin eihän sitä paremmin tiedä toisenkaan sielun vaarasta.[11]

Juhlista suurin oli Kokemäellä, jossa oli saatu valmiiksi kappeli Pyhän Henrikin saarhahuoneen ympärille.

Kokemäeltä: Eilän vietettiin täällä riemujuhlaa, jonka pyhitys aljettiin p. papin ja pispan Henrikin muistopatsaan vihkiämisellä seuraavalla tavalla: ensin veisattiin virsi n:o 358, tämän lopetettua piti kontrahtiprovasti ja tähtikunnan jäsen Grönholm sopivan puheen ja päätettiin taas virellä n:o 178: 7, 8. Ennenkuin täältä erittiin antoi vihkiämisen toimittaja konsistoriumin käskystä ja lahjoittamasta Malmin emännälle sangen kaunistetun P. Raamatun palkinnoksi siitä maan osasta, jonka tämä emäntä oli lahjoittanut patsaalle. 

 

Nyt kiiruhti kukin kohdastansa kirkkoon; mutta melkein toinen puoli sai ulkopuolella kirkkoa saarnaa kuunnella, sillä se oli niin täytetty, kun olisi nuijalla lyöty. Ja olikin kansan paljous niin suuri, että harvoin Kokemäellä on nähty: noin 5000 henkeen. Ilmaki suloisuudellansa ja aurinko säteillänsä ilahutti sydämet, niin aina tosin iloittiinki. 

 

Herrasväkeä usioista säännöistä kaupungista ja ulkoseurakunnista ja talonpoikasta kansaa oli pitkin aamua ehtinyt patsaan ohelle; mutta keitä ei ollut, siitä paljon kuulin saneltavan, ja keitä — "pispoja ja pappseja." Sanottiin aina sekin, että koko kirkonmeno soveliaammin olisi ollut pidettävä tämän suloisen ja tälle tilaisuudelle kaunistetun patsaan tykönä, että tämä mainion suuri kansan paljous vielä kerran samasta sijasta selkiän taivaan alla olisi saanut kuulla armon sanaa, kun että kirkossa ahdistettaa ja heidytettää. [12]

[1] Samling af placater, förordningar, manifester och påbud, samt andre allmänna handlingar 16. 1856-1857. 1862, 294-296; Suomen Julkisia Sanomia 23.02.1857 no 15

[2] Suometar 12.06.1857 no 23

[3] Suometar 14.08.1857 no 32

[4] Suometar 11.09.1857 no 36

[5] Sanan-Lennätin 22.08.1857 no 34

[6] Suometar 07.08.1857 no 31

[7]Suometar 15.05.1857 no 19

[8] Suomen Julkisia Sanomia 06.08.1857 no 58

[9] Suomen Julkisia Sanomia 09.07.1857 no 50

[10] Suomen Julkisia Sanomia 23.07.1857 no 54

[11] Sanan-Lennätin 17.10.1857 no 42

[12] Sanomia Turusta 30.06.1857 no 26

Suomen metsien historiatutkimusta siellä ja täällä

Folkkalender 1935

Tällä viikolla eteen tuli kolme metsähistoriahankkeisiin liityvää somepäivitystä, joten koin tarvetta palauttaa mieleen tutkimuskenttää. Joka on nykyään niin rikas, että koosteesta varmasti puuttuu jotain. 

Vuonna 2023 Elävän historian jaksossa Metsäwihasta avohakkuisiin – suomalaisen ristiriitaisen metsäsuhteen historia oli haastateltavana Suomen metsämuseo Luston tutkimusjohtaja Reetta Karhunkorva. Mainitussa tutkimushankkeessa syntyi muun muassa Jaana Laineen artikkeli Knowledge of Trees and Forests – Finnish Forest Research from the Nineteenth to the Twentieth Century (2023). 

Luston sivuilla on vuosikirjansa Vuosilusto, jonka osassa 12 on artikkeleita metsäsuhteesta ja ja tuoreimmassa teemana Metsien aika. Lusto on myös tehnyt lyhyitä videoita, joissa "Ajankohtaisesta metsäkeskustelusta on valittu teemoja, joihin menneisyystietoisuus tuo uuttaa näkökulmaa.": Puulla parempiin päiviin, Puolukkakuume ja jokaisenoikeudet, Puu pulasta pelasti!, Metsien loppumisen pelko, Kansallisaarteen omistajat, Metsän arvot.

Viime vuonna julkaistiin SKS:n Värt att veta -sarjassa  Jan Kunnaksen kirja Skogen, jossa historiaa on mukana.

Viime vuoden alussa alkoi Antti Räihän johtama hanke Metsäkuvan kääntöpuoli. Metsäkatoalueiden yhteiskuntahistoria ja maisemakuvasto Suomessa ja Ruotsissa noin 1820–1920, joka jatkuu vuoden 2027 loppuun. Räihä on kirjoittanut tutkimuksen lähtökohdista blogitekstin ”Säveleitä salot huokuu, ikihongat humajaa” : metsäkato, -kuva ja Suomi.

Juha Haavistolla on keväästä 2024 kevääseen 2027 rahoitus otsikolla Economic utility and environmentalism in the Finnish forest thought in the twentieth century.

Syksyllä 2024 käynnistyi hanke Pyhät metsät ympärillämme, josta löytyy tietoa FB-sivunsa ohella Oulun yliopiston tiedotteesta. Ensiksi mainitussa on tiivistys: Hankkeemme tutkii arkeologian, folkloristiikan ja geoinformatiikan menetelmiä sekä taidetta yhdistäen rituaalisen metsäsuhteen muutosta esihistoriasta nykyaikaan.

Tammikuussa 2025 alkoi ”Metsäyhteiskunta. Metsävarojen käyttö, kontrolli ja ekologia Suomessa, 1700–1850” -hanke, jossa työskentelevä Hilja Solala kertoi omasta osuudestaan tuoreessa blogitekstissä Metsien, maatiaiskarjojen ja luonnon monimuotoisuuden yhteinen historia.

Tuore julkaisu on myös Turun kaupunginmuseon raportteja sarjan osana 24 julkaistu Puunkäyttö keskiajan Suomessa , joka perustuu tutkimustyöhön, jota tehtiin osana Suomen Akatemian rahoittamaa ”Muutoksen veistäjät – Puun käyttö Koillis-Euroopassa 1100–1600” (2018–2022) hanketta.

Kahden elämän loppu kesällä 1858

Rautalammin rippikirjan 1852-1861 sivulla 364 on kappalaisen Gustaf Adolph Martinin perhe, joka oli perheenpään uuden työpaikan perässä muuttanut vuonna 1853 Karstulasta. Rippikirjan sivun perusteella ensimmäiset vuodet uudessa paikassa eivät näyttäydy onnellisena. Mortimer-poika kuoli 19-vuotiaana syksyllä 1855 Tammisaaressa. Esikoispoika Gustaf Adolf oli lukiolaiseksi kutsuttuna ottanut syyskuun alussa 1853 muuttokirjan Pietarsaareen, mutta oli palannut Rautalammille saman muuttokirjan kanssa seuraavana vuonna. Tämän lisäksi merkintä rippikirja kertoo kuolemastaan kesällä 1858. Vastaavaa hautausmerkintää ei ole Rautalammilla.

Selityksen tähän dokumentoi aikalaisille ja jälkipolville Viitasaaren lukkari Konstantin Ferdinand Sarlin, joka oli vuonna 1858 jo tottunut sanomalehtien kirjeenvaihtaja (*). Hän sattui kesällä 1858 kulkemaan Laukaan läpi, juuri kun paikallisilla oli kerrottavanaan surullinen uutinen. Se otsikoitiin Suomettaressa 6.8.1858 Hirmutapaus Vihtapurolla Heinäkuun 16 p:nä 1858 ja oli julkaistu jo 31.7.1858 Helsingfors Tidningarissa, jonne Sarlin ei ilmeisesti tavanomaisesti lähettänyt tekstejään. 

Koska tapauksessa oli mukana säätyläinen, Sarlin on lyhentänyt nimiä, mutta mahdollisesti aikalaiset saivat kiinni todellisista henkilöllisyyksistä eikä se ollut vaikeaa nykypäivänäkään. Nopea raportointinsa ei jättänyt aikaa taustaselvityksiin, mutta jotenkin Sarlin tiesi Gustaf Martinin Vaasan koulua ja lukiota käydessään osoittaneen "vahingollisia taipumuksia, semmoisia jotka valitettavasti perustavat monen nuorukaisen turmion."

Heinäkuun alussa Gustaf oli lähtenyt Rautalammilta ääneenlausuttuna tarkoituksenaan "mennä Helsingin ja Hämeenlinnan väliselle rautatielle, missä hänellä oli virkapaikka hyvällä toimeentulolla". Mukanaan oli nuori nainen ja 9 kuukautta vanhan poikalapsi. Nainen oli ollut piikana kappalaisen perheessä, mennyt naimisiin talonpojan kanssa pari vuotta aiemmin, mutta Sarlinin mukaan lapsen isä oli Gustaf.

Matkanteko taukosi yli viikoksi "Laukkaan pitäjässä, Leppäveden kylässä olevassa ja Kuhankosken puustellin alle kuuluvassa Vihtapuron torpassa, Jyväskylän kaupunkiin kulettavan maantien varrella", sillä piti odottaa "Suomi-höyryn lähtöä Jyväskylästä Anianpellolle". Torpan väelle Gustaf ei kertonut oikeaa nimeään.

Heinäkuun 15. päivänä Gustaf ja nuori nainen olivat istuneet "nurmella Vihtajärven rannalla" "koko pitkän päivän myöhään iltaan asti, milloin palausivat torppaan rajattoman murheen ja katkerain kyynelten kalvamilla kasvoilla ja silmillä".

Seuraavana aamuna he lähtivät "ulos, sanoen menevänsä Pernasaaren kartanosta hakemaan voita ja maitoa". Heidän ruumiinsa löytyivät vasta seuraavana päivänä. 

Ensin oli Kyösti tarkalla luotipyssyllänsä ampunut naista sydämeen, huolellisesti peittänyt ruumiin sen vaatteihin ja pannut kädet ristiin rinnan yli; sitte oli uudesti ladannut pyssynsä, istuunut nurmelle, pannut hattunsa jalkansa viereen, antanut luodin mennä oman sydämensä läpi, ja oli heittänyt henkensä selällänsä. Kyöstin lakkarissa tavattiin seuraava kirje isällensä:

„Rakastetut vanhempani!

viimeinen sydämellinen toivotukseni olisi, että vanhempani hyväntahtosesti ottasivat turvattoman lapseni omaksensa, kasvattaaksensa ja hoitaaksensa sitä. Me sen vanhemmat olemma kyllä vialliset, mutta lapsi on viaton. Jumala kaikkitietävä yksinään voipi jokaisen työt punnita, niinpä meidänki, jotka nyt menemmä kuolemaan.

Vanhempani antakoot hyväntahtosesti anteeksi kaiken surun, jonka heille olen saattanut; jokainen kyllä mahtaa saada palkkansa niinkuin ansainnut on. Nyt saan sanoa viimeisen hellän jäähyvästini! Kyösti M."

(*) Hyödyntäen V. J. Kallion Salanimiä ja nimimerkkejä, tekstihakuja ja Translocalis-tietokantaa Sarlin näyttäytyy ahkerana Suomettaren avustajana.

Viitasaaresta 28. p. Kesäk, Suometar 20.07.1852 no 29; Veljekset metsällä, Suometar 31.08.1852 no 35 

Viitasaaresta, Suometar 02.12.1853 no 48; Yö Heilunsaaressa, Viitasaaren pitäjässä, Suometar 16.12.1853 no 50

Viitasaaresta, Suometar 10.03.1854 no 10; Viitasaaresta, Suometar 28.04.1854 no 17; "Ojettu Virsikirja" (Viitasaaresta lähetetty), Suometar 05.05.1854 no 18; Viitasaaresta, Suometar 28.07.1854 no 30; Viitasaaresta, Suometar 13.10.1854 no 41

Viitasaaresta, Suometar 09.03.1855 no 10; Pimeä aurinko, Suometar 03.08.1855 no 31; Viitasaaresta, Suometar 10.08.1855 no 32; Viitasaaresta, Suometar 02.11.1855 no 44; Viitasaaresta, Suometar 16.11.1855 no 46 

Viitasaaresta, Suometar 04.04.1856 no 14; Viitasaaresta, Suometar 16.05.1856 no 20; Onnetoin tapaus, Suometar 19.09.1856 no 38; Häpeä sanoa, kipeä kärsiä, Suometar 26.09.1856 no 39

Viitasaaresta, Suometar 06.02.1857 no 6; Kamala tapaus, Suometar 13.02.1857 no 7; Viitasaaresta, Suometar 13.03.1857 no 11; Viitasaaresta, Suometar 21.08.1857 no 33; Muuan sana Kesti- eli Loisväestä keski-Suomessa, Suometar 18.09.1857 no 37

Terveyden tila & Viitasaaresta, Suometar 22.10.1858 no 42

Viitasaaresta, Suometar 08.04.1859 no 14

Nappikuoppien ympäriltä 1900-luvun alkupuoliskolla

Jatkona aiempaan ja aikaisempaa aikaa käsitelleeseen leikesarjaan.

Kodin kuvasto 30/1913

Kaikilla pikkupoikain peleillä on aikansa. Olen usein tarkastanut pikkupoikain elämää ja leikkejä. Aikanansa kutakin on kuten sanottu sääntö, jota ankarasti noudatetaan. Meneppä vain esim. näin syksyllä kehottamaan, että pojat pelaisivat nappikuoppaa, saat varmaan halveksivia katseita osaksesi. Nappikuoppaa pelataan keväällä, silloin on sen aika, kuka nyt syksyllä semmoista. Nyt kävellään puujaloilla ja nyt ostetaan puodista rätisevää ainetta ja paukutellaan sitä kaduilla. (Rauman lehti 7.10.1913)

Kauniina kevätpäivänä saamme nähdä pikku poikien pelaavan "nappikuoppaa" rahalla ja rahanvoitosta sitä pelataankin. Siitä pääsee varmuuteen, jos kauemmin peliä seuraa, sillä kysyttäessä heiltä miksi he rahaa käyttävät, eivätkä nappeja, kun peli kerran on nappikuoppaa, saa vastauksen, että penninrahoja on helpompi saada kuin nappeja ja rahasta muka ei silti pelata. Nämä pelaajat ovat melkein poikkeuksetta sanomalehden kantopoikia, jotka kuluttavat aikaansa pelissä aurinkoisena päivänä lämpimän seinän luona. Seinää tarvitaan nykyisessä nappikuoppapelissä, sillä raha heitetään seinään, josta se ponnahtaa takaisin, pudoten kuoppaan tahi sen läheisyyteen.  (Edla Hiilos: Sanomalehdenkantajat. Karjalan lehti 19.3.1914) 

Pääskynen 12/1917

"Meirän talon pojat" ovat sentään panneet alulle nappikuoppaleikit, mutta nämä itsepäiset ilmat ovat katkaisseet toviksi heidän harrastuksensa. Lukijan tuntema maalarin vanhin poika on kunnioitettava pelikuningas, jonka vyöhön on neulottu "soturinappeja“. Kuten lukija omilta poikuusajoiltaan muistaa, maksaa tamperelaisen taksan mukaan yksi "solttu" tusinan kangas- ja luunappeja ja puolikkaan tinanappeja. Lukijan nuoruuden aikoina niitä ostettin enimmäkseen Poutiaisen kaupasta, mistä myös sai "kolmikulmaisia kumipalloja“ ja "vedenpitäviä henskeleitä". 

Tätä Kuningasta vastaan pelataan usein sakilla, mutta silloin kuningas saa pelata "fletsharilla" ja muut tavallisella "plököllä". "Fletshari" on muodostunut siten, että kuparilaatta on pantu rautatiekiskolle junan tasoitettavaksi; se lentää silloin tasaisesti, ja sillä pelaava saa ensin heittää, jolloin hänen voittonsa on varmempi. (Jara: Nappikuoppapoikia. Tampereen sanomat 10.4.1915)

Kuusien keskellä harjoittavat poikaset rahapeliä. Pelipaikassa on kaivettu maahan 5 —6 kuoppaa nappipeliä varten. Mutta nappeina käytetään 5-pennisiä. Tuommoinen on huonoa ajanviettoa, joka kasvattaa pelihimoa. Paikkaa sietäisi passipoliisin pitää silmällä. Muuten nappipeli ei kukoista kun alkukesänä, sen verran kuin allekirjoittanut on huomannut. Se on kevään ja lähenevän kesän ensimäisiä merkkejä ja se häviää nurmien pukeutuessa vihantaan ja kesän ehtiessä kukoistukseensa. (Uusimaa 30.6.1915)

Nappipeli noudattaa yhä vanhoja perinnäistapoja. Lyijypalasella heitetään ensin kuoppaan ja napit lipsautetaan sinne peukalolla ja etusormella. Tinasta tehdyt napit ovat edelleen arvokkaimpia, mutta tummaväriset luunapit ovat alkaneet arveluttavasti nousta arvossa. On tapauksia, että luunappi on ollut arvokkaampikin kuin metallinen. Kankaalla päällystetyt napit ovat kautta aikojen olleet huonoja. Niiden vähäinen paino ja vaikeus säilyttää niitä puhtaina ovat olleet omiaan viemään niiltä pelaajien suosiota. [...]

Meillä on tuttava, jolla on nuori veli. Tämä viikari kuuluu erään Nappiklubin johtokuntaan. Kun häneltä loppuvat pelinapit, hän menee mitään sanomatta vaatekomeroon ja leikkaa housujen kauluksesta nappeja niin paljon kuin luulee tarvitsevansa päivän kulutusta varten. Usein on sattunut niin, että kun vanhempi veli — kerran sisarkin - on kaikessa kiireessä pukemassa päälleen toista pukua ei siinä olekaan nappeja ja kello on jo kahtakymmentä vaille. 

Arvata sopii, että nuoremman veljen käytös herättää tällöin ansaittua moitetta. Ja vaikka tämä moite pukeutuu ruumiillisen kurituksenkin muotoon emme ollenkaan ihmettele. (US 29.4.1922) 

Kevät tulee peruuttamattomasti.

Allekirjoittanut tuli eilen siihen varmaan vakaumukseen, sillä eräs pieni poika kiskoi suuremman toverinsa takista nappeja, jotka hän oli hävinnyt nappikuopassa sille pienemmälle pojalle. Hiki tippui nuoremman naskalin kuraiselta naamalta ja tuskan hiki arvatenkin siltä hieman suuremmalta, ajatellessaan nappien menetystä ja tulevaa selkäsaunaa tai ankaranlaista päänhivutusta. (Maaseudun sanomat 18.3.1923) 

Katselimme eilen ikkunastamme kun pojat pelasivat naapuritalon takapihalla nappikuoppaa. Neljä pojan tenavaa siinä hääräsi hiki hatussa "ansiotyössä", ja kaksi katupoikaa katseli peliä päältä käytävältä löydetyt tumpit rennosti suupielessä lerpattaen kuin isommillakin sälleillä.

Jo oli siinä touhu ja temakka! Voiton vei kuitenkin pojannaskaleista pienin, joka tuntui olevan nappikuopan pelaamisessa "piällysmies", muihin verraten. Heitettiinpä nappia miltä matkalta tahansa, aina se pienin poikaviikari suurimpana voittajana selviytyi. Mutta kyllä siitä vesasta näki, että se on oppinut voittamaan ja tiesi myös sen. Sillä koko pelin ajan se kehuskeli entisiä voittojaan, röyhisteli rintaansa, helisytti tinanappeja housuntaskussaan ja kertasi alituiseen kerskausta "Tämäpoika se viskasee ja napin toisilta kiskasee!" Ja niin tottunut oli vesa voittamaan, että kun kerran vahingossa hävisi, niin itkut paiskasi ja sanoi ottavansa nappinsa pois pelistä. Mutta ei ottanut kuitenkaan, sen kuin alkoi entistä enemmän kerskata entisillä ja vasta saavutettavilla voitoillaan. (Maakansa 24.5.1924)

- Millä ihmeellä saisi pysymään napit noitten poikien housuissa? talon rouva huudahti epätoivoisena, kun toinen perheen kahdesta miehisestä vesasta ilmestyi näkyviin pyytäen tiukasti, että hänen housuihinsa ommeltaisiin puuttuvat napit.[...]

Mutta poislähtiessämme me annoimme rouvalle neuvon. Se ei johtunut ilkeydestä eikä vanhentumisesta. Me vain seurasimme traditiota. Sama neuvo oli vastaavanlaisesti annettu omassakin nuoruudessamme. Me sanoimme: 

- Jos napit alkavat liian usein irtautua ja kadota, niin luvatkaa neuloa ja neulokaa tilalle alusvaatteitten valkeita kangasnappeja. 

Rouva katsoi meihin eikä oikein ymmärtänyt. 

Mutta me tiesimme mitä sanoimme. Ainakin meidän aikoinamme halveksittiin valkeita vaatenappeja. Niiden käyttö oli tavaton degradeeraus, johon ei totisesti vapaaehtoisesti alistuttu. 

Niiden uhka pysytti napit varmemmin housuissa kuin karhunlanka. 

Ja pysyttänee vieläkin. (Karjala 18.5.1929)

Ja pihamaan hietikolla viskelivät pikkupojat nappikuoppaa kymmenpennisillä aikaansaaden välittömällä kevätriemullaan sen, että herra Kurimuskin ostettuaan posetiivarilla onnenlehden unohtui heidän puuhailuaan katselemaan. Pojat olivat kovertaneet maahan pöytäveitsen kärjellä matahn kuopan, johon kymmenpenninen sopivasti mahtui ja siihen he muutaman sylen päästä vuoron perään yrittivät saada lanttinsa osumaan. Ken ensiksi siinä onnistui, sai heittää kaikkien lanteilla yhtaikaa ja pitää voittonaan kuoppaan osuneet kymmenpenniset. (Ajan sana 11.6.1932)

Nykyisinkin, heti kun maa vähänkin paljastuu lumen alta, kokoontuvat pojat yhteen pelailemaan. Mutta minun on vakavasti sanottava, että polvi on muuttunut huonompaan suuntaan. Eivät kelpaa enää napit, vaan rahalla läiskitään. Ja se pelikin, jota pelataan, on jonkinlaista onnenpeliä »klaavoineen» ja »kruunuineen». Ennen oli loista. Silloin taito määräsi tuloksen, sillä käytettiin kuoppaa, jonne napit oli viskattava. Ja vaikka pelättiinkin vain napeilla, niin »jännää» oli. Mies se, jolla oli rautalangasta väännetty rengas täynnä tinanappeja. Silloin tuollaiset aikamiehen kokoiset nuorukaisetkin pelasivat napeilla, ja vain harvoin joku eksyi rahapeliin. (Ilkka 13.4.1934)

Kansakoulun lehti 8/1936

Keväisen iltapäivän aurinko palaa kovin lämmittävänä, seinävierillä voi jo aavistaa löytyvän vihreitä voikukanlehtiä. Sinne ovat lastenkodin kasvatit kokoontuneet heittämään nappikuoppaa, kupariset kymmenpenniset suhahtavat hiekkaan, leveäksi pinnistetty peukalon ja pikkusormen väli mittaa etäisyyttä ja pieni pojanääni kohoaa kiihkeään falsettiin. (Vaasa 25.4.1935)

Ja entäs nuo pojanrehvanat, jotka ovat alkaneet iskeä kolikkoa seinään heti kun ensimmäinen kulon haiven on pilkistänyt kivijalan juuresta esiin. Se kolikon heitto on entisen nappikuopan seuraaja. Kuulemma jännittävä peli tämäkin. (Keski-Vuoksi 18.3.1938)

Uusi Suomi 23.4.1939

"Kapraali Loo (Luu)"

Pala kerrallaan Epätäydellinen bibliografiani fiktiivisestä Suomen sodasta täydentyy. Ehkä fiktiivisyyden sijaan olisi pitänyt ottaa keräyskohteeksi narratiivit, joiden todenperäisyys on aina jossain määrin kyseenalainen. Oulun Wiikko-Sanomissa esitelty "Kapraali Loo" vaikuttaa kuitenkin hieman todellisemmalta kuin edeltäjänsä sotamies Jäykkä.

Tarina alkoi numerossa 2.10.1858 yleisellä motivoinnilla: 

Sanomalehdet ovat ilmoittaneet maamme vielä eläviä vanhoja sotamiehiä, jotka ovat olleet ikään kuin unohuksissa tähän asti, ja monikin näistä, jotka panivat verensä ja henkensä isänmaan suojelukseksi, jotka kaikkia puutoksia ja vaivoja, mitä sota tuopi, kärsien, eivät luopuneet uskollisuudestansa, vaan miehen urhoollisuudella kaikissa tiloissa kävivät vihollistaan ja kuolemata vastaan. Näitten urosten muisto on isänmaan rakkauden kanssa niin yhdistettynä, että missä se on herännyt elämään ja vaikuttamaan, siellä on tultu muistamaan näitäkin, joista moni on ollut aivan köyhässä ja huonossakin tilassa, kun sodassa jo murtunut terveys ja siihen tullut vanhuus ovat vähentäneet työvoimat.

Veteraanien rivit olivat jo harvoja, mutta

Oulussakin elää vielä yksi näitä uroita kapraali Tuomas Loo (Luu), syntyisin Tuohino ja kotoisin Hyrynsalmesta, jonka komppaniaan hän kuului. Hän on nyt 74 vuoden vanha ja asuu omassa huoneessaan kaupungissa, jonka yövartijana ja vankihuonetten vahtimiehenä hän on sittemmin, Suomeen takasi tultuaan, palvellut.

Ilmeisesti korpraalin muisti toimi vielä erinomaisesti, sillä sotakokemuksiaan riitti useaan lehteen: 09.10.1858 no 41, 30.10.1858 no 44, 27.11.1858 no 48, 04.12.1858 no 49, 11.12.1858 no 50,  18.12.1858 no 51, 31.12.1858 no 52, 05.03.1859 no 9, 12.03.1859 no 10, 26.03.1859 no 12. Julkisuuden myötä Oulusta löytyi toinenkin veteraani: Trumpari Henrik Tapto (19.02.1859 no 7)

Thomas Tuohino (s. 28.8.1784) oli vielä renki mennessään Hyrynsalmella 23.9.1804 naimisiin. Morsian Brita Tolotar (s. 2.12.1781) oli tuolloin jo näkyvästi raskaana, sillä esikoistytär Anna syntyi 10.11.1804. Hänen kasteessaan Thomas on merkitty sotilaaksi. Suomen sodan jälkeen perhe muutti Ouluun, jossa syntyi lisää lapsia. Britan kuoltua vuonna 1832 Thomas solmi uuden avioliiton Susanna Simellin (s. 1787) kanssa. Vasta elämänsä lopulla Thomasille merkittiin kirkonkirjoihin sukunimi Loo. Hän kuoli 24.1.1863 ja leskensä kuoli 16.4.1868. (Hyrynsalmi RK 1801-1808, 123; Oulu RK 1811-1824, 323; 1827-1833, 364; 1834-1842, 2 qv, n:o 19; 1844-50, 2 qv, n:o 19; 1851-1857, 2 qv, n:o 19; 1858-1867, 2 qv, n:o 19)

Seinä- , kolmi-, neli- ja kuusmiekka?

Pirkkalan uutisten 4.7.1929 artikkelissa Vanhoista urheilumuodoista:

Tavallisin palloleikki oli nelimiekka, johon kuului neljä henkilöä, kaksi mailamiestä ja kaksi heittäjää, mailamiesten paikat merkittiin pienellä kuopalla maassa, näiden takana olivat heittäjät, joiden välillä ja käsillä palloa lennätettiin. Mailamiehet koettivat mailoillansa palloa tavoittaa ja ennättää pois radaltaan ja heittäjät ottaa onnistuneita koppia. Leikkiin kuului omat sääntönsä, jonka mukaan heittäjät ja mailamiehet vaihtuivat. Samallainen palloleikki oli kolmimiekka, johon tarvittiin vaan kolme miestä, kaksi heittäjää ja mailamies.

Peli tai sen nimi lienee hämäläinen, sillä Tampereella muistettiin vuoden 1890 paikkeilta, että

Karttua pelattiin siihen aikaan hyvin paljon, usein myöhään yöhön, samoin monenlaisia palloleikkejä kuten lukkaria, polttopalloa, nelimiekkaa, kuusimiekkaa, seinäpalloa ja makaraa. (Aamulehti 10.5.1936)

Toisessa Aamulehden muistelussa

Pallopeleistä oli "nelimiekka" suosituinta. Se kehitti etenkin silmää ja kättä. Vaadittiin tarkkuutta ja taitavuutta, jotta osasi tavellaan (mailallaan) iskeä kovaa vauhtia lentävään palloon, jo vielä enemmän jos, niinkuin taitavimmat tekivät, sitä sai kevyellä, ohuella kepillä saatetuksi s.o. pallon kulkusuuntaan autetuksi sitä sen lentäessä muuttamaan kulkusuuntaansa niin, ettei vastaanottaja saanut sitä käsiinsä. Olihan muitakin pallopelejä, kuten esim. "lukkaria", jonkunmoinen alkuitu nykyiseen pesäpalloon, jossa leikissä sai olla osallisia paljonkin, polttopallo, jota tytötkin pelasivat, samoinkuin "seinämiekkaakin". Ne eivät kuitenkaan olleet niin jännittäviä kuin nelimiekka. (Aamulehti 6.3.1927)

Seinämiekka esiintyy myös artikkelissa Työväen vapunvietto Tampereella ennen ja nykyisin. "Plassilla", jonka kirjoittaja sata vuotta sitten selitti alueeksi "vanhan hautausmaan länsipuolella, joka nyt on Maariankatuna ja jolla nykyään sijaitsee synnytyslaitos ja sen viereiset talot", "oli lukuisia poikaparvia lyömässä pilppua ja palloa: "seinämiakkaa"..." (Kansan lehti 30.4.1925) 

Artikkelissa Pallo- ja urheiluleikkejä Kokemäellä noin 40-50 vuotta sitten (Satakunnan Kansa 29.9.1923) selittyvät neli- ja kuusmiekka vielä kertaalleen miekkapallon otsikon alla:

Tässä palloilussa oli tavallisesti neljä joskus kuusikin osanottajaa, jolloin sitä nimitettiin kaksi- tai neljämiekkaa; toisinaan käytettiin myös nimitystä "kaksiniitinen" tai "neliniitinen".

Noin 15—20 metrin etäisyydelle toisistaan tehtiin maahan kaksi kuoppaa, joihin »miekkamiehet» noin 70 cm. pituiset mailat käsissä asettuivat lyömään palloa, jota heidän takanaan samassa suunnassa olevat »lyyryttelijät» heittivät toisilleen. Kun jompikumpi lyyryttelijöistä sai kopin, tai jompikumpi miekkamiehistä sai pallon lyödyksi, täytyi kuopissa olijoiden mennä »maksamaan», s. o. lyömään mailojaan yhteen, jolla aikaa lyyryttelijät koittivat saada pallon kuoppaan. Jos se onnistui meni miekkamiehiltä virka ja heistä tuli lyyryttelijöitä ja päinvastoin.

Neliniitisessä oli aina kaksi paria miekkamiehiä ja yksi pari lyyryttelijöitä. Ne vaihtuivat samojen sääntöjen mukaan kuin kaksiniitisessäkin.

Miekkapalloilu vaati nopeutta, joustavuutta ja taitavuutta. Suur' nautinto oli katsella komeita lyöntejä, nopeasta vauhdista siepattuja koppeja, ja yleensä palloilijain näppäryyttä. Tämä palloleikki ansaitsisi saada sijansa meidän urheilukentälläkin ja muuallakin helposti opittavana, vaikka sittenkin taituruutta ja suurta näppäryyttä vaativana leikkinä.

Toisaalla Suomessa tunnettiin seinä-, neli- ja kuussuola (Wiipurin Sanomat, Supistus. 23.12.1903). Väinö Karvinen artikkelissaan Palloleikit Viipurissa 1890-luvulla (Kotiseutu 1/1923) kertoo Keski-Savossa tunnetussa nelisuolassa olleen kaksi kuoppaa maantiellä "ja palloa viskataan kahden ulkonaolijan välissä, jolloin sisälläolijat suolaavat toistensa keppeihin takomalla" eli mukana on samoja elementtejä kuin nelimiekassa.

Samoin aivan toisennimisen pelin kuvauksessa artikkelissa Hiukan juhlatavoista Vesilahdella ja Tottijärvellä viime vuosisadan keskivaiheilla. (Tampereen Sanomat 30.7.1911)

Viiripallon lyöntiin otti osaa 4 henkeä; näistä oli kahdella tavit kädessä ja seisoivat he vastakkain kumpikin puolellaan. Toiset kaksi seisoivat näiden takana ja koettivat heittää kankaasta ja langasta tehtyä palloa toisilleen. Jos he onnistuivat saamaan pallon määrätyt kerrat ilmasta kiinni ilman että toisen parin oli onnistunut lyödä sitä syrjään, vaihdettiin paikkoja: heittäjät tulivat lyöjiksi ja päinvastoin. Lyöjillä oli paikallaan erityinen pieni kuoppa, jossa he pitivät toista jalkaansa. Jos heittäjän onnistui saada pallo tähän kuoppaan sillä aikaa kuin jalka oli siitä pois, tapahtui vaihdos. Mutta jos taas lyöjäin onnistui lyödä pallo niin paljon sivuun, että he ehtivät käydä "hiomassa", s. o. lyömässä tavejaan yhteen, ennenkuin pallo oli jalkakuopassa, menettivät heittäjät kaikki siihen asti saavuttamansa edut. 

Palovakuutusten listaukset 1800-luvun alusta

Huomautin viime syksynä, että sanomalehdistä voi olla apua digitoitujen palovakuutusten löytämisessä, kun hakemistoja piti lähteä katsomaan Rauhankadulle. Sain marraskuussa Kansallisarkistosta viestin, että "Kävi ilmi, että hakemistojen digitointi on kuvioitu ensi keväälle. Syy siihen, että digitointia ei ole aloitettu hakemistoista liittynee laitteiden ja prosessien optimointiin niin, että kaikki olisi mahdollisimman tehokkaassa käytössä. Mutta ensi keväänä asian pitäisi siis järjestyä." Vielä ei olla niin pitkällä keväässä.

En ole menettänyt uskoani digitointiin, mutta koska akuutin tarpeen vuoksi haravoin palovakuutusten listoja sanomalehdistä, ne on järkevämpi tallentaa kuin heittää menemään. Varsinkin kun järjestelmällisyys paljasti aukot, jotka todennäköisesti juontuvat siitä, että liitteet eivät ole pysyneet lehtien osana.

-17.5.1833. Finlands Allmänna Tidning 12.07.1833 no 159 

***

1.10.1833-30.9.1834. Finlands Allmänna Tidning 31.10.1834 no 253 

1.10.1834-30.9.1835. Finlands Allmänna Tidning 31.10.1835 no 253

1.10.1835-30.9.1836. Finlands Allmänna Tidning 29.10.1836 no 252 

1.10.1836-30.9.1837. Finlands Allmänna Tidning 28.10.1837 no 251 

1.10.1837-30.9.1838. Finlands Allmänna Tidning 26.11.1838 no 277

1.10.1838-30.9.1839. Finlands Allmänna Tidning 14.11.1839 no 266

1.10.1839-30.9.1840. Finlands Allmänna Tidning 28.11.1840 no 278

1.10.1840-30.9.1841. Finlands Allmänna Tidning 10.11.1841 no 261

1.10.1841-30.9.1842. Finlands Allmänna Tidning 04.11.1842 no 256

1.10.1842-30.9.1843. Finlands Allmänna Tidning 31.10.1843 no 253

1.10.1843-30.9.1844. Finlands Allmänna Tidning 15.11.1844 no 267

1.10.1844-30.9.1845. Finlands Allmänna Tidning 29.10.1845 no 251

***

1.10.1849-30.9.1850. Finlands Allmänna Tidning 26.11.1850 no 276

***

1.10.1851-30.9.1852. Finlands Allmänna Tidning 09.12.1852 no 287

1.10.1852-30.9.1853. Finlands Allmänna Tidning 07.12.1853 no 284

1.10.1853-30.9.1854. Finlands Allmänna Tidning 09.12.1854 no 287

***

1.10.1855-30.9.1856. Finlands Allmänna Tidning 18.12.1856 no 296

*** 

1.10.1857-30.9.1858. Finlands Allmänna Tidning 31.12.1859 no 304

1.10.1858-30.9.1859. Finlands Allmänna Tidning 31.12.1859 no 304

1.10.1859-30.9.1860. Finlands Allmänna Tidning 26.11.1860 no 278

1.10.1860-31.12.1861. Finlands Allmänna Tidning 28.03.1862 no 72

***

1.1.1862-31.12.1862. Finlands Allmänna Tidning 11.04.1863 no 82

1.1.1863-31.12.1863. Finlands Allmänna Tidning 13.05.1864 no 109

Yhteisiä merkkipäiviä vuonna 1856

Krimin sodan päättäneen rauhan johdosta järjestettävistä kiitosjumalanpalveluksista tiedotettiin seurakuntiin tuomiokapituleista 28.4.1856.[1] Muut tiedotusvälineet olivat jo nopeampia ja monissa kaupungeissa ehdittiin yhdistämään rauhan juhlinta keisarin syntymäpäivän viettoon 29.4.1856 . Helsingissä saatiin kuulla kenraalikuvernööriltä, että keisari oli antanut luvan "valtasanomalehden toimittamisen ja ulosantamisen suomen kielellä, hyödyllisten tietojen ja opin levittämiseksi". Puoli kolmelta 350 osallistujaa nautti rauhan ateria Seurahuoneen suuressa salissa

joka täksi juhlalliseksi tilaisuudeksi oli koristettu laakeripuilla ja Europan valtakuntain nimillä; ne olivat luettavat valkosella, jokaisen kansan värillä kantatulla vaatteella. Salin etuseinällä näkyi kultanen A, ympäröity laakerilla ja palmeilla. Sen alla seisoi: maaliskuun 30 päivä 1856 ja kaikkein niiden valtain liput, jotka rauhan kokouksessa Pariisissa olivat osalliset.[2]

Oulusn vastaavassa juhlasalissa 

H. Majesteetinsä Keisarin nimipuustavi oli ylinnä valaistuna kauniilla loistavilla tulilla; sen yhdellä puolella oli: 30 p. maalisk., jolloin rauha päätettiin, ja toisella puolella 29 p. huhtik. samoin valastuina. Paitsi näitä oli rauhan-jumalattaren kuva seinällä ja sen alla laiva, sen työ- ja maanviljelyskaluja, jotka olivat merkkinä rauhallisten töitten jälleen olevan vapaina sodan esteistä.[3]

Myös Turussa pidettiin kyseisenä päivänä "huvitus".[4] Sanomalehdissä huomioitiin myös se, että "Rauhan-ilo ja sen tulosta herätetyt toivotukset owat useammassa kaupungissa saanut kauppasäätymme lahjoittamaan rahoja hyvien laitosten perustamiseksi ja avuksi".[5]

Rauhan tultua päästiin myös järjestämään Aleksateri II:n ja keisarinnansa kruunajaiset 7.9.1856. Turussa vietettiin 

Keis. Majesteetien korkiaa kruunausjuhlaa. Juhlalliset kirkonmenot pidettiin, juhlallinen puolipäivällinen nautittiin ja illalla oli kaupunki ilotulella valaistu. Illan kauneus ja hiljaisuus teki tämän aivan ihanaksi. Erinomattain ihastuivat katsojat yhdestä veneestä, joka Aurajoella kulki edestakaisin ja oli täpitäynnä ripustettu kaikenmuotoisilla lyhdyillä ja tulilla.[6]

Kuin myös Helsingissä

Kaikki yleiset ja useammat yksityiset kartanot, seurahuone, kävelypuistot, kadut, Kaisaniemi, Töölö ja Veapori olivat välkkyvillä tulilla ja monenvärisillä valolaitoksilla koristetut ja valaistut. Soiton säveleitä kuului monesta paikasta ja tulinuolia kohosi taivahalle etenkin soreasti Veaporista, josta myöskin tykin pamaukset jumahtelivat juhlallisesti myöhään yöhön. Ilta oli selkeä, lämmin ja kaunis ja lukemattomia ihmisparvia oli yleensä liikkeellä tämän päivän paistavia ja juhlallisia koristuksia katsomassa. Myöskin köyhät saivat osan päivän juhlista: eräs kauppamies oli täksi tilaisuudeksi toimittanut noin 350 hengelle puolipäiväisen.[7]

Juhlista on tietoja myös Kuopiosta ja Uudestakaupungista. [8] Yleisillä ja yhteisillä muodoilla juhlittiin myös Vaasassa, Kaskisissa, Kristiinankaupungissa, Raumalla, Tammisaaressa ja Kuopiossa.[9]

Viipurissa satsattiin juhlavalaistukseen niin, että siitä julkaistiin erillinen kuvaus.[10]  

[1] ÅCB XII:279

[2] Suometar 02.05.1856 no 18; aterialla pidetty puhe Suometar 09.05.1856 no 19

[3] Oulun Wiikko-Sanomia 03.05.1856 no 18 

[4] Sanomia Turusta 06.05.1856 no 19 

[5] Suometar 16.05.1856 no 20

[6] Sanomia Turusta 09.09.1856 no 37

[7] Suometar 12.09.1856 no 37

[8] Åbo Underrättelser 23.09.1856 no 73

[9] Helsingfors Tidningar 27.09.1856 no 78

[10] Wiborg 12.09.1856 no 70

Kurkistus varsinaiseen mtDNA-tutkimukseen

Perinteiseen tapaani tein viime päivien tekstit "datalähtöisesti" kirjallisuuteen tarttumatta. Jälkijättöisen googlailun perusteella vuonna 1994 ajattelu viirasi eikä nykyisiä haploryhmätunnuksia vielä käytetty:

Olemmeko kenties polveutuneet yhdestä kantaäidistä, muinaissuomalaisesta Ainosta, jonka mitokondrioiden DNA:sta näkyy viitteitä meidän kaikkien perimässämme, vai havaitaanko Suomen väestössä merkkejä usean kantaäidin mtDNA:sta? Suurin osa suomalaisotoksesta löydetyistä mtDNA-tyypeistä on kuvattu myös muita populaatioita käsittelevissä selvityksissä. Valtaosa suomalaisista on tyyppiä 1, joka on yleisin myös muissa populaatioissa mustaa päärotua lukuun ottamatta. Uusia, ennen havaitsemattomia mtDNA-tyyppejä löytyi kuitenkin kolme. Suomalaisten mtDNA-tyyppien valikoimassa on havaittavissa selvät valkoiselle rodulle tunnusomaiset piirteet. (Marja-Liisa Savontaus: Ainoa etsimässä. Duodecim 1994;110(7):643-, tulokset olivat peräisin artikkelista Vilkki et al.: Human mitochondrial DNA types in Finland. Hum Genet. 1988 Dec;80(4):317-21. doi: 10.1007/BF00273643)

Kaksitoista vuotta myöhemmin ei enää haikailtu merestä noussutta esivanhempiparia.

MtDNA:n haploryhmien yleisyyksien perusteella suomalaisten - saamelaisia lukuun ottamatta - on todettu äitilinjojensa puolesta vastaavan muita eurooppalaisia väestöjä (mm. Torroni ym. 1996, Lahermo ym. 1999, Sajantila ym. 1996). [...] Eurooppalaisten yleisin haploryhmä on H, joka kattaa noin 40-60 % eurooppalaisista (mm. Torroni ym. 1996 ja 1998, Pereira ym. 2005). Noin 40 % suomalaisesta väestöstä kuuluu tähän haploryhmään. Muita yleisiä haploryhmiä meillä ovat U ja J (Torroni ym. 1996). (Kirsi Huoponen, Tuuli Lappalainen ja Marja-Liisa Savontaus: Idästä vai lännestä? Suomalaisten geneettiset sukujuuret. Duodecim 2006;122(1):63-8)

Vuonna 2017 Naturessa julkaistu Sanni Överstin et al. artikkeli Identification and analysis of mtDNA genomes attributed to Finns reveal long-stagnant demographic trends obscured in the total diversity analysoi mtDNA:n 843 nykysuomalaisesta, jotka kuuluivat 240 haplojen aliryhmään. Näistä noin kolmanneksen havaittiin olevan melko yleisiä Suomessa, mutta lähes tuntemattomia tai erittäin harvinaisia muualla. Näiden analysoitiin olevan noin 3000-5000 vuotta vanhoja eli syntyneen samaan aikaan, kun nuorakeraaminen kulttuuri ja maatalous saapui läntiseen Suomeen.

"Omasta" H1-haarastani suomalaisille erityisiksi nostettiin ryhmät

• H13a1a1d1 (1,3%). FT:ssä on tästä 44 näytettä, joista 41 on Suomesta. Nämä muodostavat noin 1 prosentin Suomen kaikista näytteistä eli luku on linjassa Naturen artikkelin kanssa. Viimeisimmän yhteisen esiäidin arvioidaan eläneen vuoden 100 eaa paikkeilla. Edeltäjä on H13a1a1d, jonka osuus Suomen näytteistä on 1% samoin kuin edeltäjänsä H13a1a1d'ab. Molempien näytteistä yli puolet ovat Suomesta eli jossain määrin Suomi-erityisiä nekin.
• H1a2 (2,5%). FT:n näytteiden perusteella yleisyys Suomessa on 3%. Viimeinen yhteinen esiäiti eli 750 eaa. Edeltäjäryhmän H1a+16162 yleisyys on Suomen näytteissä on 6% ja Virossa 7%. Onkohan joku projekti vinouttanut kokonaiskuvaa?
• H1f1 (3,2 %). FT:n näytteiden perusteella yleisyys Suomessa on 4%. Viimeisin yhteinen esiäiti eli 650 eaa. Edeltäjäryhmä H1f:n osuus Suomen näytteistä on myös 4%.  
• H1n4 (1,2 %). FT:n näytteiden perusteella yleisyys Suomessa on 4%. Viimeisin yhteinen esiäiti eli 1059 eaa. Edeltäjäryhmä H1n+3745:n osuus Suomen näytteistä on 3%.

Luulisi, että tarkalla tilastoanalyysillä nykyjakaumista saataisiin vielä jotain irti. Ehkä sitten, kun Ari Kolehmaisen Y-puolen väitöskirjatutkimus on avannut latua?

Tuorein laajaa näkyvyyttä saanut mtDNA-tutkimus oli Översti et. al. artikkeli Human mitochondrial DNA lineages in Iron-Age Fennoscandia suggest incipient admixture and eastern introduction of farming-related maternal ancestry. Siitä julkaistiin selkokieliset versiot Turun yliopiston tiedotteena, Kalmistopiirissä ja Elina Salmelan blogissa.  

Muinais-DNA:sta puheen ollen, kesällä aukeaa Vapriikkiin aiheesta näyttely. Tulossa on myös kirja Muinais-DNA — Avain menneisyyteen.

Kaikki eivät pysyneet paikallaan...

Yksi blogin "kantava" teema on ollut ihmisten liike, joten kun sain kaivettua FamilyTreeDNA:sta listan nimeämättömästä ryhmästä, jonka kanssa minulla on yhteinen esiäiti 1050 eaa., katsoin noin 90 hengen listaa hieman tarkemmin. Suurin osa näistä testatuista oli suomalaisia ja joukossa oli yksi tuttavanikin, sillä Suomi on pieni maa.

Oma äitilinjani päättyy asiakirjoissa veteliläiseen Maria Ollintytär Nykäseen. Uskoa tuloksiin lisäsi se, että listan päällimmäinen testaaja oli ilmoittanut varhaisimmaksi äitilinjansa edustajaksi Brita Mikontytär Nykäsen, jonka äiti Genissä oli Maria.

Muut tulokset olivatkin sitten pitkin ja poikin Suomea. Voi tietenkin olla, että testaajilla on ollut virheellistä tietoa, Genissä on virheitä tai että olen poiminut Genistä väärän profiilin. 

Pronssikaudella nykyisessä Ruotsissa tai Suomessa (tai muussa maisemassa) eläneen ja käsittääkseni todennäjöisesti indo-eurooppalaista kieltä puhuneen naisen jälkeläisiä oli 2500 vuotta myöhemmin Maria Ollintyttären lisäksi

• Anna Matintytär Ala-Asuntila, syntynyt noin 1638 Teiskossa
• Margareta Bengtsdotter Näsi, elänyt 1600-luvulla Merikarvialla (H1n4-F3102562)
• Matilda Adamintytär Kuha, kuollut 1688 Jalasjärvellä
• Susanna Yrjöntytär Arra, kuollut 1711 Sahalahdella
• Maria Matintytär Kantti,kuollut noin 1713 Ikaalisissa
• Liisa Hannuntytär Kukkonen, syntynyt 1678 Kuopiossa, kuollut 1764 Kuopiossa
• Kirsti Karppanen, kuollut 1756 Sotkamossa
• Anna Eerontytär, kuollut 1761 Artjärvellä
• Beata Nuutintytär Soho, kuollut 1794 Lavansaaressa
• Maria Antintytär Ahola, kuollut 1808 Haapajärvellä 

MtDNA-osuma tähän ryhmään ei siis auttaisi sukututkimusta eteenpäin, mutta pienemmissä klustereissa mahdollisuus on olemassa.

Todellisia nanoserkkuja

Olen vuosia (vuosikymmeniä) kutsunut merkityksettömän kaukaisia serkkuja nanoserkuiksi. Siis sellaisia, joiden kanssa yhteinen esi-isä on elänyt esimerkiksi 1600-luvulla. Viime aikoina FamilyTreeDNA on vienyt käsitteen aivan uudelle tasolle tarjoamallaan mitokondrio-DNA:n lisätiedolla. Ryhmitykseni H1n4 ei ole tarkentunut (toisin kuin joillekin muille), mutta olen saanut hauskoja yhteyksiä menneisyyteen.

Sven Estridinpojan kallo
ja kasvorekonstruktio
Tanskan Kansallismuseo, Wikimedia

Osiossa Notable ancestors on alussa varaus, jonka mukaan tulokset ovat "hauskoja faktoja".  Vastaavaa ei ole otsikon Ancient Connections alla eli esihistorialliset arkeologiset löydöt ovat vakavampi asia?

Valikoiman perusteella minun ja Birger jaarlin (1210-1266) yhteinen esiäiti eli vuoden 6300 eaa paikkeilla. Sama ajoitus on minun ja Tanskan kuninkaan Sven Estridinpojan (1019-1076) yhteisellä esiäidillä. Sama kivikauden nainen? 

Hieman läheisempi sukulaiseni on Islannissa vuonna 1704 mestattu nainen Sigurður Arason, sillä yhteinen esiäitimme eli 4300 eaa. Ajallisemmin vielä läheisempi "sukulainen" on nimetön merimies, joka kuoli vuonna 1686 Texasin rannikolla haaksirikkoutuneessa ranskalaisaluksessa La Belle. Yhteinen esiäitimme eli 2100 eaa.

Yhtä läheinen sukulainen on yksi Saarenmaan Salmen venehaudan vainaja (1-6), joka eli 700-luvulla. Salmen vainajien 2-B, 2-C, 2-P, 2-W ja 2-Z kanssa yhteinen esiäiti eli 4600 eaa. (Salmen löytö on parhaillaan esillä ruotsalaisessa mediassa kuin uutena asiana, sillä siitä on esillä näyttely Tukholman Vrak-museossa).  

Konkreettiset yhteydet eivät muuttaneet vanhaa tietoa H-linjan läntisyydestä, mutta konkretisoivat sitä kuitenkin hieman.

Oman hapuiluni jälkeen kuuntelin firman edustajan haastattelun, jossa kaikki oli mahdollista ja jopa sukututkimuksellisia ongelmia ratkennut, kun ryhmittely oli niin tiukkaa, että yhteinen esiäiti oli elänyt vuoden 1730 paikkeilla. Lisää testattuja niin tietoa tulee lisää...

P. S. Aikaisemmat tekstit aiheen tiimoilta: Ensivaikutelmat DNA-sukututkimuksesta (10.6.2023) ja Ääääää... (dna) (10.8.2023).

Oulun lukiossa epäonnistuneet

En onnistunut selvittämään Hämeen Sanomissa vuonna 1888 jatkokertomuksena julkaistun muistelman nimetöntä kirjoittajaa (*). Sen alussa on ajoitus "Parikymmentä vuotta sitten", jolloin kirjoittaja oli päässyt lyseonsa salaseuraan, konventtiin. Konventin puheenjohtajan kuoleminen nuorena Heidelbergissa sopii  Isak Castréniin, joka pääsi Oulun lyseosta ylioppilaaksi vuonna 1877. Riikka Väyrysen pro gradusta Tavoitteena todellinen sivistys ja kansallinen sivistyneistö. 1880-luvun aatteet Oulun suomalaisen yksityislyseon konventin jäsenten maailmankuvassa, selviää, että "Yksityislyseon konventin esikuvana oli Oulun ruotsalaisen valtionlyseon vuonna 1863 perustettu konventti, jonka lakien mukaan oppilaat laativat säännöt yksityislyseon konventille." Ouluun viittaavat myös mainitut pelien nimet. Kirjoittaja on siis ollut Oulun ruotsinkielisessä lyseon viidennellä luokalla aikaisintaan syksyllä 1872 ja viimeistään 1876. 

Lisälähteitä hakematta kirjoittajan lisäksi nimettömäksi jäävät hänen esittämänsä minielämäkerrat epäonnistujiksi näkemistään koulutovereista.

Eräs toveri X., hyvä laulaja oli hyvä tuttu eräässä monineitoisessa perheessä. Vakuutettiin, että hänestä ja neidoista oli Helsingfors Dagblad'issakin ollut viivan alla novelli, jossa joku kumppali olisi kuvaillut ja ivaillut häntä ja hänen rakkauttansa neiti H:hon ja että neidin isä oli muka asettunut poikkipuolin hänen onnensa tielleen. Emme tiedä oliko tämä totta, mutta myöhemmin ainakin julkaistiin yht'äkkiä neiti H:n kihlaus erään virkamiehen kanssa. Silloin oli toveri X. lohdutellut itseään punssilla ja hoiperrellut kadulla. Konventti ei ehtinyt asiaan enää ryhtyä ja niin ilmoitti rehtori X:lle, että hänen on 48 tunnin kuluessa lähteminen kaupungista, jossa hänellä oli koti. Hän sai siis karkoituksen eli religatioonin. Rehtorin tuomio, ainoa laatuaan 4—5 vuoden kuluessa, pidettiin kyllä oikeana, mutta tavan mukaan saatettiin X:ää laululla vähän matkaa kaupungista. Tuskin hän enää sen koommin kouluun tulikaan, vaan jäi maalaisten puuhiin ja toimiin elinajaksi. [...]

Erittäin tulee minun vielä surumielellä muistaa rappiolle joutuneita saman koulun oppilaita ja tovereita. Valitettavasti on kaksi tuomittu pois kunnialta vekselinväärennyksestä. Toinen kävi kolme, toinen neljä luokkaa. Jälkimmäinen oli talonpojan poika ja väärensi naapurinsa nimen. Edellinen oli kaupungista mestarin poika, rupesi juomaan, retkalehti ja vetelehti siellä täällä, kunnes väärensi isänsä nimen ja menetti kunniansa. 

Eräs nuorukainen kuuluva vanhempaan polveen haki itsensä mieheksi päästyä humalapäissään holhouksen alle! Hän kävi koulua kolmisen vuotta. 

Erään työmiehen poika erosi seitsemänneltä luokalta, sai hyvän paikan konttoristina, rupesi ryyppimään ja menetti sen, oleskeli sitten kerjäläisenä Helsingissä, kohentui hiukan muutamain luokkatoverein avulla naituaan piian, mutta rupesi taas juomaan, joten menetti uuden paikkansa — ja hirtti itsensä ulkohuoneessa Helsingissä. 

Olipa eräskin, joka koulussa alkoi panttailla turkkejaan ja takkejaan saadakseen juomia; hänkin kävi 3—4 luokkaa, kunnes erosi. Hän oleskeli sitten laiskana kotona komentaen vanhempiaan, kunnes koetti yhtä ja toista, mutta pantiin aina pois laiskuuden ja huolimattomuuden vuoksi. Sitten kerjäsi hän 20—25 v. parhaassa iässään. Helsingissä makasi hän kauan sairashuoneessa roistojen taudeista ja saatiin viimein Amerikaan.  

Monesta koulutoverista on tullut ryyppymiehiä, niinikään laiskureita, mutta heitä en tahdo pitää rappiolle juutuneina kun on rappentuneempia. 

Eräs sivistyneitten vanhempain poika kävi 3-4 vuotta oppikoulua, jatkoi ammattikoulua ja lähti karkuun piian kanssa, mutta estettiin. Tästä ynnä karttuvasta juoppoudesta hän elosteli niin oudosti, että ei pidetty järkevänä. Hän liikkui veljiensä nimessä, hurmasi ja kihlaili oudoilla tienoilla eteviä kaunottaria, kanteli sänkyvaatteitaan asunnostaan panttiin samoinkuin veljiensä palttoita, kunnes vietiin koetteeksi hulluinhuoneesen. Sinne hän ei kelvannut, mutta irti päästyä hän varasti, istui linnassa ja vietiin väkisellä Amerikkaan. 

Eräs läksi ylioppilaaksi tultua nuoren naisen kanssa Amerikkaa kohti karkaamalla, mutta tyttö tuli matkalta takaisiin. 

Ylioppilas oli jo muudankin toveri. Hän sai oivallisen viran, tuhlasi hänelle uskottuja rahoja, mutta kun päällikkö havaitsi sen, piti häntä virassa niin kauan että vaillinki tuli maksetuksi. Sitten hän erotettiin virasta, joi edelleen ja kuoli eli hirtti itsensä muistaakseni hulluinhuoneessa. 

Tällaista synkkää luetteloa voisi jatkaa, mutta se kävisi yksitoikkoiseksi ja saattaisi vaan alakuloiseksi lukijankin. Olen tahtonut vaan esittää varoittavina muutamia esimerkkejä siitä, kuinka kasvatus ei onnistu aina ja että silläkin alalla olisi tarpeen enemmän harrastusta. Ehkäpä vuoro- ja yhteisvaikutus kodin ja koulun välillä voisi korjata tuollaiset tappiot ja kasvattaa yhä enemmän vakavia luonteita joista olisi kunniaa koululle ja iloa kodille. 

(*) Koulumuistoja. 11.5., 15.5., 18.5., 22.5., 25.5., 29.5., 5.6., 8.6., 12.6., 15.6., 19.6., 10.8.1888 Hämeen Sanomat

Ikuinen ylioppilas G. W. Fagerlund

Gustaf Wilhelm Fagerlund syntyi Viipurissa vanhempinaan räätäli Karl Gustaf Fagerlund ja Hedvig Helena Kuhlberg. Hän pääsi Viipurin lukioon ja ylioppilaaksi 29.10.1857.[1] Hän ei kuitenkaan voinut (todennäköisesti) taloudellisista syistä aloittaa heti opintojaan vaan palasi Viipuriin, jossa hän työllistyi keväällä 1858 opettajaksi Haminan kadettikouluun valmistaneessa Edvard Elfströmin koulussa, sitten Carl Lillen ja N .A. Zilliacuksen yksityiskoulussa ja Viipurin kansakoulussa. Pidemmäksi muodostui toimi Uuraan kansakouluopettajana vuosina 1861-1865.[2]

Opettamisen ohessa Fagerlund kirjoitti sanomalehtiin. Muistokirjoitusten mukaan vuonna 1858 tekstejään julkaisi Sanan-Lennätin, jossa esiintynyt nimimerkki K. W. W-n on yhdistetty Fagerlundiin.[3] Ulkomaisiin teksteihin perustuva fakta sopiikin hyvin koulua käyneen tekemäksi.

Luulon vaikutuksesta Sanan-Lennätin 13.08.1858 no 32
Mormonilaista. Sanan-Lennätin 06.08.1858 no 31
Mustalaisista, heidän alku-perästä ja ensimäisestä ilmautumisesta Europassa. Sanan-Lennätin 30.07.1858 no 30
Muutamat sanat hyödyllisten eläväin varjelemisesta Sanan-Lennätin 23.07.1858 no 29
Arabialaiset Afrikassa Sanan-Lennätin 09.07.1858 no 27

Muistokirjoitukset eivät mainitse viipurilaista Aamuruskoa, jossa samalla nimimerkillä julkaistiin vuonna 1859 enimmäkseen mukaelmia ja käännöksiä.

Tyhmä minäkin olin! Tarina Kyösti Kyöstinpojalta AAMURUSKO 11.06.1859 NO 23
Jalo kosto (Ranskan mukaan) AAMURUSKO 18.06.1859 NO 24
Kuvailemia ja satuja elämästä ja luonnosta XI & XII AAMURUSKO 03.09.1859 NO 35
Molemmat tynnyrit. (Krummacherin mukaan) AAMURUSKO 03.09.1859 NO 35
Lähetys-kunta. Tarina muualta AAMURUSKO 22.10.1859 NO 42
Aviollinen historia. AAMURUSKO 22.10.1859 NO 42
Pojat ja miehet AAMURUSKO 29.10.1859 NO 43 Tytöt AAMURUSKO 29.10.1859 NO 43
Manalainen rohvessorina. Kansansatu muualta AAMURUSKO 19.11.1859 NO 46
Kiinalaisten pääjuhlat AAMURUSKO 10.12.1859 NO 49
Lesken roppo. Suomentama. AAMURUSKO 31.12.1859 NO 52

Kahden vuoden tauon jälkeen samalla nimimerkillä julkaistiin fiktiota viipurilaisessa Otawassa. 

Sulho Otawa 2/1862
Pienisaaren neiti Otawa 30-32/1862
Myllärin tytär ja paruuni. Lyyertsin palalla Otawa 33/1862
Koulumestarin juttuja Otawa 33, 35, 37, 39, 41, 45/1862
Touvolan rikas tyttö Otawa 37&38/1862
Kaksi lehteä Otawa 39/1862
Nuorukaisen kosto Otawa 40/1862
Tykö Tomminpojan elämä ja onnen vaiheet Otawa 44, 45, 47, 49-51/1862

Samaan aikaan lehdessä ensin nimimerkillä G. W. F. ja sitten K. Wilkka alkoi ilmestyä paikalliskirjeitä Uuraasta ja muutakin kommentointia, joka jatkui lokakuuhun 1863.

Uuraan Kansa-koulu. Otawa 06.06.1862 no 22
Muutama sana talonpojalle -n-n Suomettaren 25 n:ssa. Otawa 04.07.1862 no 26
Haminan-seikkoja Uuraassa. Otawa 29.08.1862 no 34
Uuraasta. Otawa 17.07.1863 no 29
Uuraan kansa-koulusta. Otawa 24.07.1863 no 30
Sitä tätä. Otawa 24.07.1863 no 30
Suomennoksista sananen. Otawa 07.08.1863 no 32
Uuraasta Laurinpäivänä. Otawa 14.08.1863 no 33.
Kaupan-liikkeestä pyhäpäivinä. Otawa 21.08.1863 no 34
Uuraan kansakoulusta. Otawa 28.08.1863 no 35
Viipurin kävelyspaikoista. Otawa 04.09.1863 no 36
Porvariston edusmies-vaalista.Otawa 04.09.1863 no 36
Uuraasta. Otawa 11.09.1863 no 37
Morsiamen kerjäämisestä. Otawa 11.09.1863 no 37
Keisari Uuraassa. Otawa 18.09.1863 no 38
Uuraasta. Otawa 18.09.1863 no 38
Uusia hinaus-höyryjä Viipurin ja Uuraan välillä. Otawa 25.09.1863 no 39
Uuraasta. Otawa 25.09.1863 no 39
"M. Luther". Otawa 02.10.1863 no 40
Oikaisu. Otawa 02.10.1863 no 40
Uuraasta. Otawa 09.10.1863 no 41

Kirjoittaminen Uuraan kansakoulustakin yhdistäisi tekstit Fagerlundiin, mutta nimimerkkinsä tuli julkisuuteen myös lokakuussa 1863 alkaneessa oikeusjutussa.[4] 

Vuonna 1864 Porvoossa painettiin "Kyttyrä-Selkäinen tai Työn voima. Porvarillinen näytelmä neljässä näytöksessä. Saksan kielestä suomentanut K. W. W-n". Samana vuonna lehden Maan ja merien takaa numeroissa 6&7 julkaistiin nimimerkillä K. W. W-n kertomus Kapina Porvoossa. Viipurissa painettiin vuonna 1865 kahdessa osassa Osoitus Kaupan kirjevaihtoon, jonka kolmesta suomentajasta yksi oli G. W. F. Helsinkiläinen Päivätär julkaisi kesällä 1865 G. W. F.:n kirjoittaman jatkokertomuksen Kavala ystävä (23.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 25, 08.07.1865 no 26, 15.07.1865 no 27)  huomautuksella

Toimitus on antanut siaa palstoissansa tälle lähetetylle kertomukselle, kehoittaaksensa kirjoittajaa, jonka teoksessa helposti havaitaan aloitelijan käsialaa. Välttämättömimpiä muutoksia ja oikaisuja emme ole voineet jättää tekemättä. Jos olisimme tehneet enemmän muutoksia, niin kirjoittaja kenties ei olisi tuntenut omaa teostansa. Toimitus.

Lyhyempiä tekstejä nimimerkillä K. Wilkka ilmestyi kesällä 1865 Suomettaressa.

Uuraasta. Suometar 05.07.1865 no 152 & Suometar 06.07.1865 no 153 & Suometar 07.07.1865 no 154

Herra G. E. Eurénin suomalais-ruotsalaisesta sanakirjasta vähäinen muistutus. Suometar 05.07.1865 no 152

Uuraasta. Suometar 24.07.1865 no 168

Kaakkois-Suomesta. Suometar 25.07.1865 no 169 & Suometar 26.07.1865 no 170 & Suometar 27.07.1865 no 171 & Suometar 29.07.1865 no 173

Uuraasta. Suometar 02.08.1865 no 176

Sanojen: "Sääksi" ja "Sääski" merkityksistä. Suometar 03.08.1865 no 177

Uuraasta. Suometar 17.08.1865 no 189

Ojennukseksi Suomen Julk. S:main väliaikaiselle toimittajalle. Suometar 30.08.1865 no 200

Viipuri. Suometar 31.08.1865 no 201 & 01.09.1865 no 202 & 02.09.1865 no 203 & 05.09.1865 no 205 & 06.09.1865 no 206 & 07.09.1865 no 207

Fagerlundia ei mainita painetussa ylioppilaiden listassa vielä syksyllä 1865, mutta hän ilmoitti osoitteen Helsingissä kevätlukukaudesta 1866 syyslukukauteen 1868. [5] Fyysisesti nuorempi O. E. Tudeer aloitti opintonsa 1867 ja kirjoitti myöhemmin: "Muistan jonkun verran hämmästyneeni, kun minut ensimäisenä lukukautenani esitettiin pitkälle, veteläraajaiselle, näköään keski-ikäiselle vieläpä elähtäneennäköiselle, punssista kajahtavalle herrasmiehelle, jonka sanottiin olevan osakuntatoveri F." Tudeer muisti Fagerlundin myös osakunnan lehden Viborgs Kringlan kirjoittajana. Tudeer mainitsee nimimerkillä K. Wilkka suomeksi kirjoitetut jatkokertomukset "Paavo Lyydikäinen" ja "Vapaaherran onnettomuus" sekä nimimerkeillä G. Gustafsson tai G. G:son ruotsiksi kirjoitetut "Erik Väpnare" (1866) ja "Jöns Jönssons lefnadsöden (1867-1868). Fagerlund käutti myös nimimerkkiä Pukki.[6] Pahennusta hän herätti kirjoituksella, jossa pääkaupungin ilotytöt luokiteltiin yhdeksään ryhmään.[7]

Helsingissä asuessaan Fagerlund oli Helsingfors Dagbladin oikolukija ja avusti Hufvudstadsbladetia nimimerkillä Wilhelm [2, 7]. Tai tarkemman tiedonannon mukaan "Vuosina 1866—69 ja 1871—73 oli hän vakinaisesti kiinnitettynä "Helsingfors Dagbladin" toimitukseen sekä sillä välillä lyhyemmän aikaa myöskin "Uudessa Suomettaressa" [11]. Fagerlund siis kirjoitti edelleen myös suomeksi.

Johon kalikka, siinä vinkuminen. Suometar 06.08.1866 no 63

"Katujen nimistä Helsingin kaupungissa". Suometar 09.08.1866 no 64

Valtiopäiväkirjeitä. I. Pohjan-Tähti 20.02.1867 no 8

Valtiopäiväkirjeitä. II. Pohjan-Tähti 27.02.1867 no 9

Valtiopäiväkirjeitä. III. Pohjan-Tähti 09.03.1867 no 10

Valtiopäiväkirjeitä. IV. Pohjan-Tähti 13.03.1867 no 11

Fagerlund luopui opinnoistaan vuonna 1869 ja sai paikan Rannan kihlakunnan henkikirjoittajana pariksi vuodeksi [2, 7]. Nimilistojen lomassa syntyi jatkokertomus Paavo Teirinen (Uusi Suometar 28.11.1870 no 94, 01.12.1870 no 95, 05.12.1870 no 96 , 08.12.1870 no 97, 12.12.1870 no 98, 19.12.1870 no 100, 22.12.1870 no 101,  27.12.1870 no 102, 29.12.1870 no 103). Jonkinlaista akateemista kunnianhimoa osoittaa vielä muistokirjoituksissa vuodelta 1872 mainittu historiallinen kirjoitus "Hemming Gad, biografiskt utkast", jota kuvataan yliopistolla palkituksi.[2] Muistokirjoitusten ulkopuolelta kirjoituksesta ei kuitenkaan löydy tietoa.

Vuonna 1874 Fagerlund otettiin Viipurin lääninhallituksen ylimääräiseksi lääninkonttoristiksi [11]. Virkamiesura eteni vuoden 1875 alussa Viipurin lääninkanslian kirjeregistraattoriksi [8, 11]. Vuonna 1884 häntä kutsutaan lääninkirjuriksi.[9, 11] Vanha tuomio ei painanut, vaan joitakin vuosia Fagerlund oli myös painoasiamies Viipurissa [10]. Vuonna 1884 hän sai erityistehtäväkseen lahjoitusmaa-asiat [7].

Muistokirjoituksen mukaan "Wanhemmalla ijällään kirjoitteli hän joskus "Östra Finlandiin" ja "Wiborgs Nyheteriin"."[2] Kirjallisesta tuotannostaan eniten huomiota on saanut Wiipurin Sanomissa 13.8.-21.ll.1899 julkaistu kuvaus Viipurista, joka oli suomennettu Fagerlundin muistiinpanoista. Vuoropuhelussa Fagerlund on mukana sekä toisena osapuolena että keskustelun kohteena

- Tähän on näemmä rakennettu kivikartano Fagerlundin kartanon päälle. 

- Sen on räätäli Nilsson rakentanut. Hän tuli Fagerlundin kartanon ja räätäliliikkeen omistajaksi jo v. 1859, mutta on itse kuollut ja kartano on sen jälkeen jo kahdesti vaihtanut omistajaansa. 

- Minne Gustaf Fagerlund on joutunut? 

- Hän on läänin kirjanpitäjä ja lahjoitusmaiden asioiden esittelijä lääninhallituksessa sekä lähinnä vanhin virkamies siellä. Hän on ollut kansakoulunopettajana Uuraassa, useampia vuosia sanomalehtimiehenäja meni sitten lääninhallitukseen 25 vuotta takaperin. Hänellä on oma kartanonsa Saunalahden esikaupungissa Monrepoon alueella.[7]

Muistokirjoituksen mukaan Fagerlund oli "pitkän aikaa työskennellyt Viipurin läänin myöhempää historiaa warten, jota ei kuitenkaan ehtinyt saada valmiiksi. Arvokkaita ainesvarastoja sitä varten lienee vainaja jo ennättänyt koota."[11] Kesken jäi myös teos lahjoitusmaa-asiasta.[2]

G. W. Fagerlund kuoli 66-vuotiaana 29.9.1904.

[1] Veli-Matti Autio: Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899

[2] Muistokirjoitus. Karjala 30.9.1904

[3] V. J. Kallio. Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia, 211. 1939

[4] Otawa 16.10.1863 no 42, Otawa 23.10.1863 no 43, Otawa 30.10.1863 no 44

[5] Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Vår-Termin år 1866, Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Höst-Termin år 1866, Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Vår-Termin år 1867, Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Höst-Termin år 1867, Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Vår-Termin år 1868, Förteckning öfver embets- och tjenstemän samt närvarande studerande vid Kejserliga Alexanders-universitetet i Finland. Höst-Termin år 1868

[6] O. E. Tudeer. Piirteitä epävirallisen viipurilaisen osakunnan elämästä (1864-1868). Kaukomieli : Wiipurilaisen osakunnan albumi = Wiborgska afdelningens album 5. 1912, 26-88

[7] Sven Hirn. Gustaf Gustafsson kävelyllä Wiipurissa 1899. Viipurin Suomalaisen Kirjallisuusseuran Toimitteita 11. 1996, 82-171 (pdf)

[8] Helsingfors Dagblad 24.02.1875 no 53, Keski-Suomi188004.08.1880 no 62

[9] Suomalainen Wirallinen Lehti 05.07.1884 no 154

[10] Suomalainen Wirallinen Lehti 18.08.1885 no 189

[11] Muistokirjoitus. Wiipuri 30.09.1904 no 227