Tarkkaavaisuudelle on tarvetta

Väikkäriä tehdessäni annoin vinon pinon "palautetta" (lue:virheilmoituksia) Kungliga Biblioteketin sanomalehtiportaaliin. Yhden lehden kuvat saattoivat olla epäjärjestyksessä tai puolet kuvista kuulua aivan toiseen numeroon. Sivustolla on edelleen pätkä Inrikes Tidningaria merkittynä Posttidningariksi (tai toisin päin) ja osun niihin harmittavan usein.

Mutta silti unohdin pitää silmät auki, kun tällä viikolla diedeellistä artikkelia varten hyödynsin Alankomaiden Delpher/Kranten-sivustoa. Näin, vaikka käytin sitä vaarallisimmalla mahdollisella tavalla eli avaamalla satunnaisia numeroita tekstihaun perusteella. Eli kopsasin muistiinpanotiedostooni mekaanisesti osumasivun yläreunasta sanomalehden nimen sekä päivämäärän, URL:n ja relevantin tekstipalan. Sitten sama seuraavalle.

Vasta kun hyödynsin näitä tekstissä ja aloin kirjoittamaan Pariisista huhtikuussa raportoitua tietoa syyskuun lehdessä, tajusin että jotain oli pielessä. Jep. Kun tarkastin kuvista lehden painopäivän, huomasin näiden heittävän satunnaisesti osassa lehdistä.

Korjasin tietenkin muistiinpanoni ja viitteeni, mutta tätä kirjoittaessani tajusin, etten tarkistanut oliko lehden nimi(kään) oikein.

Sopimaton uutinen kirkkoherrasta

Savonlinnassa ilmestyneen sanomalehti Savonlinnan lukijat saivat 29.8.1889 lukea otsikon Kaikenlaista alta seuraavaa.

Kuinka sielun paimen muuttui sikain paimeneksi. Eräässä lähipitäjässä, joku aika takaperin suurella äänienimmistöllä valittiin ja saatiinkin oivallinen ja useammankin mieluinen sielun paimen seurakuntaan. Vaan ei aikaakaan kuin sielun paimen julisti seuraavan säännön: "Teidän tulee tietää, että se on minnn sääntöni jos pappilan maalle tulee sika sen lunastus maksaa 50 penniä. Ja jos tapaan lehmän, siitä saa maksaa 1:den markan." 

Säännöistä huolimatta meni kuin menikin eräs köyhän vaimon sika pappilan maalle ja joutuikin heti arestiin. Ei muuta neuvoksi kuin vaimon mennä pappilaan toivossa että saada sikansa pois sielun paimenen valvonnan alta. Hän menee sielun paimenen luo murheellisenä itkien ja nyhkien, kuten tavallista onkin sielustaan huolta pitävälle ristitylle. Sielun paimen huomattuaan murheellisen ja vaikeroivan vaimon heti juhlallisesti kysäisee: (luullen vaimolla olevan tunnon vaivat oman sielun suhteen) mikä sinun on ettäs niin itket ja valitat? Armollinen herra rovasti sitä itken ja valitan kuin oltiin siinä luulossa ja erehdyksessä että oltiin huutavinaamme seurakuntaamme hyvä sielun paimen vaan saatiinkin sikain paimen. Tuostakos sielun paimen suuttui silmittömäksi ja antoi akalle aika kyydin sikoineen päivineen ilman penniäkään lunastusta maksamatta.

Kuvauksesta tunnisti itsensä Rantasalmen kirkkoherra G. A. Westerlund, joka nosti kanteen sanomalehden päätoimittaja Maria Ramstedtia vastaan. Uutisoidessaan tämän lehti aiheellisesti totesi "Mitenkä kirkkoherra vesterlund tuon jutun itsellensä omistaa, on todellakin käsittämätöin." (Savonlinna 1710.1889). Jutun käsittelyä tietenkin seurattiin sanomalehdessä istunto istunnolta. Vaikka kirkkoherra syytti herjauksesta päätoimittajaa, hän "epäili kirjoituksen sepittäjäksi koulumestari V. Kilpeläistä, sillä V. K. oli Rantasalmella asiata levitellyt ja jutellut" (Savonlinna 28.11.1889)

Tästä todisti sääminkiläinen talollinen Abel Mielonen, "että viime kesänä kerran kunnallishuoneessa odottaessaan muiden kanssa jumalanpalveluksen alkamista, oli koulumestari V. Kilpeläinen kertonut soman jutun tapahtuneen Rantasalmen pappilassa kun akka sanoi seurakuntaan sieluupaimenen sijasta, saadun sikainpaimenen; tuopa ei olisi hullumpaa Savonlinnan lehdellekään ja sinne minun se pitää toimittaa, oli koulumestari sanonut. Muutaman ajan kuluttua olikin samanlainen kirjoitus ollutkin painettuna lehdessä, ja vierasmiehen sittemmin kerran kysyessä josko Kilpeläinen sen oli kirjoittanut ei tämä ollut myöntänyt eikä kieltänyt. Vierusmies ei voinut valallensa ottaa, josko koulumestari Kilpeläinen oli kysymyksessä olevan kaikenlaisen kirjoittaja tahi ei." (Savonlinna 19.12.1889)

Kilpeläinen itse kiisti kirjoittamisen, mutta "Abr. Pesonen kertoi kerran Elokuulla tulleensa Kilpeläisen taloon Abr. Reinikaisen kanssa. Kilpeläinen istui juuri jotakin kirjoittamassa; kirjoitettuansa oli hän lukenut ääneen vieraillensa melkein samanlaisen kirjoituksen, kuin sitten parin viikon jälkeen Savonlinnan lehdessä oli ollut painettuna. Kilpeläinen oli tuumannut, todistajan luulon ja huhun mukaan kirjoituksen tarkoittaneen Rantasalmen rovastia, jonka luona vierasmies oli jo sitä ennenkin kuullut huhuna kerrottavan että muka semmoinen tarina olisi tapahtunut."(Savonlinna 30.1.1890)

Westerlund vaati tämän perusteella "Kilpeläiselle ankarinta edesvastausta kunniansa loukkaamisesta, ainakin kuritushuonetta".(Savonlinna 30.1.1890) Raastuvanoikeus vapautti Kilpeläisen näytön puutteessa ja tuomitsi Maria Ramstedtin maksamaan 75 markan sakon ja oikeudenkäyntikulut (Savonlinna 6.3.1890). Westerlund ja Ramstedt olivat tyytymättömiä päätökseen, mutta eivät saaneet kokoon uutta todistusaineistoa, joten hovioikeus piti tuomion ennallaan, mutta tästä lähti vielä valitus Senaatin oikeusosastoon. (Savonlinna 20.11.1890). 

Ongelmallinen sulhanen Lohtajalla

Johan Jacobsson syntyi jossain 4.7.1781. Ehkä. 

Inrikes Tidningar 9.10.1804

Hän saapui Lohtajaan Halikon ruukilta saamansa todistuksen kanssa. Reittinsä ei ollut suoraviivainen, joten kun hän suunnitteli avioliittoa Alaviirteen kylän Yrjänän talontyttären Anna Michelsdotterin kanssa esteettömyytensä varmistaminen vaati sanomalehtikuulutuksen. Sen mukaan Johan oli Halikosta lähdettyään oleskellut useita kuukausia Tukholmassa ja siellä ottanut pestin lohtajalaisen Erik Niemen reservimieheksi. 

Valitettavasti Lohtajan kirkkoherra ei päivännyt ilmoitustaan, sillä vuonna 1804 tapahtui paljon. Ensinnäkin Lisa Eriksdotter Lassila synnytti 18.1.1804, jonka isäksi merkittiin kihlattunsa Johan Dahlström. Rippikirjassa Johan Dahlström on Erik Niemen reservimies ja kohdallaan on huomautus Halikosta saadusta todistuksesta (Lohtaja RK 1803-1809, 194). 

Johan Dahlström vei Lisa Eriksdotterin (s. 13.11.1782 Kälviä) vihille 2.7.1804 eli ennen sanomalehti-ilmoitusten julkaisua. Samana vuonna hän ehti vielä rippikirjamerkinnän perusteella karkaamaan. 

Anna Michelsdotter Yrjänä ei mennyt kenenkään kanssa naimisiin, hän kuoli 30.8.1806 (Lohtaja RK 1803-1809, 88)

Muutama kuva Pariisista 1878

Pariisin maailmannäyttelyssä 1878 Suomella ei ollut ikiomaa osastoa, mikä ehkä selittää niukahkoa kuvastoa Finnassa: Suomen ja Venäjän osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä, Suomen osaston esineistöä. Kauppatavaran lisäksi esillä oli kansatieteellinen näyttely, josta on Finnassa yksi valokuva.

Museovirasto

Jonkinlaista lisäarvoa on siis Ny illustrerad tidningin 7/1879 julkaisemilla valokuviin perustuvilla kuvilla. Vaikka toinen niistä perustuu juuri yllä olevaan valokuvaan.

Kerstin Smedsin kirjasta Helsingfors-Paris : Finlands utveckling till nation på världsutställningarna 1851-1900 selviää, että Pariisiin lähetettiin kesän 1876 yleisen näyttelyn kansatieteellisen osan Säkylän ja Alahärmän interiöörit, savolaisvene ja mallinukkeryhmät Tenholasta, Askolasta sekä Viipurin läänistä.

Aleksanteri Leinosen nuoruudesta ja jatkokertomuksista

Kohtasin Aleksanteri Leinosen hänen omaelämäkerrallisessa tekstissään, jota julkaistiin Amerikan Suomalainen Lehdessä 21.4.1893-2.2.1894. Nimettömästi, mutta yksityiskohdat paljastivat, että kyseessä oli suomenkielisten siirtolaislehtien pioneeri. Kertomuksessaan hän ei paljasta syytä lähtöä Amerikkaan eikä myöskään perhetaustaansa, joka ei selviä myöskään Wikipedia-sivultaan.

Sekä Paltamon kastettujen listasta että Genistä voi lukea, että Aleksanterin vanhemmat olivat Erkki Leinonen ja tämän toinen vaimo Elsa Sivonen. Kajaanin Lehdessä 17.12.1902 julkaistun muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri syntyi 28.4.1846 Paltamon Melalahden kylässä Antinlahden talossa, mutta missään ei sanota suoraan, että isänsä olisi ollut talollinen. Aleksanterin kaksoisveli Adolf kuoli 15 päiväisenä kuumesairauteen 16.5.1846. Aleksanteri selvisi, mutta menetti äitinsä vain 3-vuotiaana ja oli vain 9-vuotias isänsä kuollessa.

Näistä heikoista lähtökohdista huolimatta Kajaanin Lehden muistokirjoituksen mukaan Aleksanteri pääsi käymään Kajaanin ala-alkeiskoulua ja Kansan kuvalehden 12/1902 vastaavassa tekstissä kerrotaan hänen jatkaneen koulunkäyntiä Oulussa. Geni-profiiliinsa on Oiva Turpeisen kirjasta Anders Lönnbohm - Maanmittari ja runoilijoiden isä (2008, 38-39) saatu tieto, että Aleksanteri asui teini-ikäisenä vuosina 1860-1864 Paltamon Paltaniemen Hövelössä ja toimi maanmittari Lönnbohmin apulaisena, kunnes tämän työt isojaon päätyttyä vähenivät huomattavasti.

Nimimerkillä -der -nen alkoi ilmestyä sanomalehdissä tekstejä vuonna 1864. Aleksanterin olinpaikka ei selviä artikkelista Ruokkolaisista Pohjanmaalla (Päivätär 21.3.1864), mutta syyskuussa hän kirjoitti kuulumisia Paltamosta (OWS 8.10.1864), jossa hän oli myös seuraavana keväänä (SJS 4.5.1865). Kirjoittamisensa laajeni uusiin kirjallisuudenlajeihin. Maiden ja merien takaa julkaisi numerossa 15/1865 runonsa Toivovan huokaus ja Oulun Wiikko-Sanomissa ilmestyi jatkokertomuksensa Sulhon kosto. Iso-isän muistelmia(*). Seuraavana kesänä jatkokertomuksensa nimi oli Ihminen päättää, Jumala säätää (**) ja fiktiota oli myös kertomus Tytön pääsky ja varpunen (OWS 16.11.1867).

Lähempänä paikalliskirjettä kuin fitiota on teksti Kaksi ihmettä (Pohjan-Tähti 15.05.1867, jossa Aleksanteri antoi kaksi esimerkkiä siitä "kuinka vähäpätöisistä ja luonnollisista asioista tulevat usein suuret ja luonnottomat kummitus-jutut, taika-uskoisen rahvaankeskuudessa liikkeelle". Hän oli jo aiemmin esitellyt Taika-uskon jätteitä Kajaanin läänissä (OWS 7.1.1865).

Keväällä 1868 Aleksanteri oli todennäköisesti Oulussa, sillä Oulussa asui Sota-vanhus Johana Hiltunen eli Ridell, josta hän kirjoitti laajan kuvauksen (OWS 6.6.1868). Lokakuun lopussa 1868 Aleksanteri kirjoitti pitkän kuvauksen Pudasjärveltä, mutta tekstistä ei selviä missä asioissa hän seudulla liikkui (SWL 20., 26., 28.11 & 5.12.1868). Samoista paikoista kertoo Matkamuistelmia (OWS 2.10.1869). Tammikuussa oli ilmestynyt runo Ensimäinen suutelo (OWS 30.1.1869), helmikuussa Onneton (OWS 13.2.1869) ja kesäkuussa Pettämätön toivo (OWS 5.6.1869) sekä Eriseurainen (OWS 12.6.1869).

Ennen kuin Itämeri jäätyi Aleksanteri lähti Amerikkaan, sillä hän lähetti Minnesotasta ensimmäisen kirjoituksensa Ouluun helmikuussa 1870 (OWS 2.4.1870). Faktan ohella hän lähetti Suomessa julkaistavaksi fiktiota, ainakin jatkokertomukset Kotkan lapset (***) ja Onnen etsiät (****). Molemmat sijoittuivat Amerikkaan ja jälkimmäisen saatteeksi Aleksanteri kirjoitti:

Aina siitä ajasta kun tulin tähän maahan, olen arvellut olisiko ulosmuuttoa Suomesta kehoitettava eli ei, mutta vihdoinkin, monia eri paikkakuntia sekä niiden oloja nähtyäni ja moninaisia vaiheita koeteltuani olen tullut siihen päätökseen, että ulosmuutto tänne on kaikin voimin estettävä. Myöskin kirjoitin joukon suora-sanaisia ohjeita Amerikaan aikojille, mutta jätin ne lähettämättä, sillä soveliaammaksi arvelen nykyänsä suomalaiselle yleisölle ne vähäiset ohjeet mitä olen sovitellut jutelmaani "Onnen etsiät." Kertoelmani on monin paikoin kuiva ja vähäpätöinen, mutta siinä olen koettanut kuvaella äskentulleiden muukalaisten vaiheita juuri semmoisiksi kun olen ne todella huomainnut. (OWS 9.1.1875)

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 10.06.1865 no 23, 17.06.1865 no 24, 01.07.1865 no 26, 08.07.1865 no 27, 15.07.1865 no 28, 22.07.1865 no 29, 29.07.1865 no 30, 05.08.1865 no 31

(**) Oulun Wiikko-Sanomia 16.06.1866 no 24, 23.06.1866 no 25, 07.07.1866 no 27, 14.07.1866 no 28

(***) Kotkan lapset, Oulun Wiikko-Sanomia 26.08.1871 no 34, 02.09.1871 no 35, 09.09.1871 no 36, 16.09.1871 no 37, 23.09.1871 no 38, 30.09.1871 no 39, 07.10.1871 no 40, 21.10.1871 no 42, 28.10.1871 no 43, 04.11.1871 no 44

(****) Onnen etsiät, Oulun Wiikko-Sanomia 27.03.1875 no 13, 03.04.1875 no 14, 10.04.1875 no 15, 24.04.1875 no 17, 01.05.1875 no 18, 08.05.1875 no 19, 15.05.1875 no 20, 22.05.1875 no 21, 29.05.1875 no 22, 05.06.1875 no 23, 19.06.1875 no 25, 26.06.1875 no 26, 03.07.1875 no 27, 10.07.1875 no 28, 17.07.1875 no 29, 31.07.1875 no 31, 07.08.1875 no 32, 14.08.1875 no 33, 21.08.1875 no 34, 04.09.1875 no 36

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1875

Olavinlinnan 400-vuotismuiston kunniaksi Ny illustrerad tidning julkaisi yllä olevan valokuvaan perustuvan kuvan Olavinlinnasta numeron 31/1875 kannessa. Numerossa 40/1875 muisteltiin kolmella kuvalla Suomen sotaa tai tarkemmin sanottuna Vänrikki Stoolin Sandelsia.

Virran silta Iisalmella 

Ruhtinas Dolgorukin muistomerkki Iisalmen Koljonvirralla

Sandelsin tupa Partalan kylässä:

Loppuvuodesta lehdessä julkaistiin numeroissa 46, 48 & 49/1875 runsaasti kuvitettuna Retziuksen artikkeli Från Finlands bygder. Kaikki kuvat olivat tuttuja Retziuksen kirjoista, joten jätin nämä leikkelemättä.

Rekikyydillä Sotkamosta pohjoiseen 120 vuotta sitten

Joulun edellä 1902 Kalle Kajander kulki nälkää näkeneillä alueilla Päivälehden kirjeenvaihtajana. Sanomalehtiraporttien lisäksi hän kirjoitti kirjan Kuvia ja havaintoja Koillis-Suomesta nälkävuodelta 1902 (1903). Sen aluksi Kajander alkoi "Sotkamon kirkolla kysellä hevosta Ristijärvelle tai Hyrynsalmeen".

Joku arvelee, että minun olisi viisainta lähteä Kajaanin kautta. Se merkitsi sitä, että minun olisi pitänyt ajaa omia jälkiäni takaisin Kajaaniin viisi peninkulmaa, sillä sieltä juuri olin tulossa.

Aamulla lähdettiin sentään hämärissä salotaipaleelle, niin oli illalla päätetty.

Jäätä ajettiin aluksi ja kirkonkylä jäi taaksemme. Siinä oli heinän ja puun vetäjien jälkiä jo moneen ristiin. Tunsin itseni täysin turvalliseksi ja olin mitä parhaimmalla päällä, kun matka mielestäni alkoi niin hyvin.

— Hyvinhän tämä pitää, arvelin kyytimiehelle.

Hän vilkasi minuun ja sanoi:

— Tämäkö! Tottahan tämä kestää, koska ne eilen jo ajoivat Sapson selänkin yli. Mutta hetteiset suolammet eivät jäädy niinkään pian.

Alettiin lähestyä toista rantaa, niin jo seisautti mieheni hevosen ja nousi reestä jäälle.

— Mistähän ne nyt ovat ajaneet, mutisi hän melkein itsekseen, tarkastellen rantaa kaikilta suunnilta.

Lopulta keksi hän oikean kohdan, sinne käännettiin hevonen ja alettiin nousta jyrkän vaaran kuusikkoista rintaa.

Mutta voi sitä koluutusta. Lunta oli vähän vielä ja reslan jalas kolahteli ja kiljahteli joka kivessä, niin että selkää karmi, ja puut ja kannot rytyyttivät sen sivuja. Siinä kulki sentään metsän halki jonkunlainen tien aukko, joku poluntapainen, joka pehmeämmissä paikoissa oli uurtunut syvälle maahan, niinkuin kuurnan pohjaksi. Uurrospaikoissa kaatui reki monta kertaa, tulin lopulta tuskaiseksi ja lausuin jotensakin karkein sanoin paheksumiseni tien huonoudesta ja näistä ihmeellisistä uurroksista.

— Mikä lemmon tie tämä tällainen on?

— Se on tervatie.

Aloin kysellä mieheltä asiaa tarkemmin, sillä minulla ei ollut vähintäkään käsitystä, miksi tervatien piti olla juuri tällaisen. Jos terva tarvitsi eri teitä kuin muut aineet tässä maailmassa, niin eikö se sentään olisi voinut olla tasainen.

Näytti siltä, kuin mieheni ei olisi viitsinyt vastata minulle mitään.

— Uurtavathan ne tynnyrit pyöriessään pehmeämmän kohdan, vastasi hän lopulta.

— Pyörimälläkö niitä kuletetaan?

— Mitenkäs muuten. Palkkuvissa pyörivät.

En tullut hullua hurskaammaksi.

— Mutta mitkä ne palkkuet sitten ovat?

Mies katsoi minuun sellaisilla silmillä, että aloin jo sydämmessäni närkästyä häneen. Hän näytti selvästi ihmettelevän, että maailmassa saattoi löytyä joku ihminen, joka ei tiennyt mitkä palkkuet olivat. Hän koetti sentään antaa minulle jonkun lyhyen selityksen siitä, mutta käsitykseni palkkuista meni sekavaa sekavammaksi, enkä viitsinyt mieheltä sen enempää udella, vaan päätin ottaa asiasta selon jossain sopivassa tilaisuudessa. Tyydyin sillä kerralla vaan siihen tietoon, että palkkuet löytyvät maailmassa, että tervatynnyrit niissä pyörivät ja että niitten tekemiin uurroksiin saattaa reki hyvin helposti kaatua ja iskeä perässä istujan kyynärpään kiviä vastaan ihan turraksi.

— Eivätkö ne tynnyrit siinä pyöriessään hajoa? kysyin sentään vielä mieheltä.

— Mikä ne hajottaisi, kun ovat tervaa täynnä.

Siinä se oli!

Uteliaisuus on yksi ihmishengen herkimpiä kieliä, joka ei vähillä lakkaa väräjämästä, kun siihen kerran kosketetaan. Rupesin yhtäkaikki uudelleen kyselemään kyytimieheltäni, millaiset ne palkkuet olivat, ja vihdoin, kun oli kotva seisotettu hevosta ja selityksen avuksi taitettu kaksi oksaa tien vieressä olevasta kuusesta, tulin siihen tietoon, että palkkuet olivat jonkunlaiset aisat, joissa itse tervatynnöri päistään kiinnitettynä teki hevosen vetäessä pyöräin virkaa.

Uudenkaupungin lokikirjat ja muut kirjat

Kansalliskirjaston uutiskirje johdatti minut tiedotteeseen Uutta Finnassa: Oikopolku tutkimukseen -sisältöalue laajenee museoiden ja arkistojen aineistoilla ja se puolestaan sivulle Oikopolku tutkimukseen. Uusien tutkimusjulkaisujen päällimmäisenä sattui olemaan kirja-arvostelu vuodelta 2007, joten hyppäsin oikeaan laitaan, jossa hieman ristiriitaisesti Tutkimusaineistoista annetaan esimerkit "kuvia esineitä, kirjeitä, arkistoaineistoja", mutta uutuussyötteen otsikkona on "Uusia arkistoaineistoja".Tuon listan kakkosena sattui olemaan Journal till Skonerten Alkaja; lokikirja; laivapäiväkirja ja tämän alkapuolella lisää lokikirjoja, joita en ollut aiemmin avannut yhtään. 

Enkä avannut nytkään, sillä Finnan kautta on tarjolla vain kansikuvat. Tämäkin on tietenkin askel oikeaan suuntaan, sillä pitkäaikaisena ongelmanahan on ollut se, ettei museoiden arkistokokoelmien sisällöstä ole ollut saatavilla tietoa (Ks. Täydennysosa 5 joulukuulta 2022). Tuonti Finnaan palvelee tiedonhakijaa, joka etsii lokikirjoja tai tiettyä alusta. Tutkija jää miettimään, mitä on tuotu esille ja mitä - syystä tai  toisesta - ei. Eli edelleen kattavaa arkistoluetteloa jään kaipaamaan.

Selatessani uutuuksia eteenpäin lokikirjojen lomaan, tuli vastaavasti kansiensa dokumentoinnin saaneita suomalaisittain varhaisia painotuotteita, kuten esimerkiksi Tohtori Martti Lutheeruksen Isä Meidän Selitys. Sekä Saksan että Ruottin kielestä suomennettu. 1841. Museon näkökulmasta kyseessä ei ole kirja vaan "arkistomateriaali". Tämä tarkoittaa sitä, että jos joku jostain syystä käyttäisi Finnaa kirjojen fyysisten kappaleiden etsintään ja hyödyntäisi käyttöliittymän vasemman reunan suodatinta Aineistotyyppi > Kirja, tämä kappale jäisi löytymättä.

Mutta, yllätyksekseni, myös arkistomateriaaliksi luokiteltu postikortti Turku-postikortti, Betel-kirkko on hakutuloksissa senkin jälkeen kun tekee rajauksen Aineistotyyppi > Kuva. Minähän päivänä saisin aikaiseksi opetella Finna-haun perusteet?

 

Sarkofagin lahjoittaja ja romanttisen tarinan sankari

Edellisissä teksteissä vilahtanut Louis Guillamo eli Ludwig William Devienne syntyi 7.4.1835 Tallinnassa eli hän oli 10-vuotias perheensä muuttaessa Helsinkiin.[1] Hän kävi Helsingin lyseota vuosina 1845-50 ennen lähtöään merille.[2] Krimin sodan aikana hän "liittyi aliluutnantiksi 1. suomalaiseen (27.) ekipaasiin kesäkuussa 1855. Osallistui Viaporin puolustukseen 28.–29.7.1855 ja sai siitä 4. luokan Annan urheudesta lokakuussa 1855. Osallistui Hankoniemen luo upotettujen aseiden nostoon talvella 1856 ja sai siitä kenraalikuvernöörin kiitoksen toukokuussa"[2]

Amalia Catharina [20]

Sodan päätyttyä Ludwig William Devienne oli purjehduskauden 1857 höyrylaiva Fultonin kapteeni ja ajoi reittiliikennettä Helsingin ja Tukholman välillä.[3] Kaupunkien välillä sijaitsevasta Tammisaaresta oli marraskuussa vierailulla Ludwig William Deviennen vanhempien luona Helsingissä mamselli Björkbom.[4] Kyseessä oli Amalia Catharina Björkbom (s. 4.12.1837 Tammisaari), sillä samana viikonloppuna luettiin kuulutus avioliitolleen Ludwig William Deviennen kanssa. Liitto solmittiin Helsingissä 6.12.1857.[5] Sisarentyttären myöhemmän kertomuksen perusteella Amalia Catharina oli karannut kotoaan, jossa isä oli liittoa vastaan. [20]

Suomenlahdella sahaus jäi yhteen vuoteen, sillä Ludwig William Devienne "pelasti Välimerellä Bonifacion salmessa kuusi kreikkalaista uppoavasta proomusta 1858 ja sai siitä hopeamitalin Vladimirin nauhaan 1862".[2] Vuonna 1865 "kapteeni Devienne" oli kapteenina aluksella Boug, joka liikennöi  Välimerelle ja Mustalle merelle osana höyrylaivaosakeyhtiötä, joka tunnetaan englanniksi nimellä The Russian Steam Navigation and Trading Company.[6] Konstantinopolista raportoitiin 8.12.1865, että kapteeni Devienne oli höyryaluksellaan Lazareff joutunut Lontoosta tullessaan huonoihin sääolosuhteisiin. Lasti oli kärsinyt vaurioita ja yksi masto menetetty.[7] Lazareff kuului myös venäläiselle yhtiölle.[8]

Liikkumiseen Välimerellä sopii se, että "Yliopiston kansallis-kaluston" syksyn 1860 lahjoituslistassa on  "laivaston luutnantilta L. Devienne: egyptiläisen muinaisen ruumiin kunnia-arkun".[9] Tämän sarkofagin kohtalosta on kerrottu erilaisia versioita. Vuonna 1874 museon amanuenssi maisteri Färling tiesi kertoa, että sarkofagin oli valinnut Georg August Wallin Aleksandriassa, mistä Devienne oli tuonut sen Suomeen hävittäen matkalla sarkofagin sisällä olleen muumion.[10] Koska Wallin kuoli jo vuonna 1852, esityksessä on isohko aukko. Sitä ei yritetty tukkia tuoreessakaan tekstissä, jossa todetaan 

Arkun vaiheista tiedetään melko vähän. Suomalainen professori ja tutkimusmatkailija Georg August Wallin hankki arkun Aleksandriasta, kun hän matkusti Egyptissä ja Lähi-idässä 1840-luvulla tutkimuksiaan tehden. Arkku on ilmeisesti peräisin muinaisen Egyptin pääkaupungista Thebasta, mutta tarkempaa löytöpaikkaa ei ole tiedossa.
Alkuperäisissä luettelointitiedoissa kerrotaan, että arkun sisällä oli muumio, mutta matkalla Suomeen se oli kadonnut. Ehkäpä muumio heitettiin laidan yli, kun meriluutnantti Devienne kuljetti arkun meritse Suomeen vuonna 1860. Kostea meri-ilma sai kenties muumiossa aikaan epämiellyttäviä reaktioita.[11]

Vaihtoehtoisesti sarkofagi kulki meritse Aleksanriasta Odessaan, jossa "lastautti suomalainen tiedemies kaikki Itämailta keräämänsä aarteet junaan, jonka tuli Venäjän läpi kuljettaa nuo kallisarvoiset kokoelmat Suomeen."[12] Toimintaa ei haitannut mitenkään se, että Odessaan tuli rautatie vasta vuonna 1865. Vuoden 2022 sanomalehtijutussa 12 vuoden väliä selitetään Krimin sodalla.[13] 

Kenellekään ei näytä tulleen mieleen selitys, että sarkofagilla ei olisi mitään tekemistä Wallinin kanssa. Tähän viittaa vahvasti Helsingfors Tidningarin etusivu 25.10.1860, jossa lyhyesti kerrotaan Aleksandriasta Yliopiston kansatieteellisiin kokoelmiin lähetetystä sarkofagista ja erikseen pidemmälti käsitellään Wallinin kuolinpäivän muistojuhlaa.

Kauppakapteeni Devienne lahjoitti syksyyn 1863 mennessä tarkemmin määrittelemättömänä ajankohtana yliopiston kokoelmiin myös 11 hopearahaa, 590 kuparirahaa ja 12 tinajäljennöstä (?). [14] Suomalaisen merimiesseuran museoon hän lahjoitti kullalla ja hopealla kirjaillun japanilaisen vaatteen.[15]

Marinkapten L. Devienne,
Åbo Akademis bildsamlingar

Amalia Catharina Devienne (s. s. Björkbom) kuoli ulkomaan matkalla 4.10.1866 ja haudattiin sveitsiläiseen Clarens-kylään lähellä Montreauxia.[20] 

Ludwig William Devienne kuoli pitkällisen kärsimyksen jälkeen 38-vuotiaana 22.10.1873 Beyruthissa, millä lienee tarkoitettu Beirutia. Häntä jäivät kuolinilmoituksen mukaan kaipaamaan leski ja kolme lasta.[16] 

Tyttärensä Ellen Adéle (s. 11.8.1863 Tammisaari) kuoli 25-vuotiaana Loviisassa 11.5.1889 Brynolf Rosendalin vaimona.[17] Vuonna 1875 elossa ollut tytär Amalia Matilda on kuollut vuoteen 1897 mennessä, sillä äidinäitinsä testamenttia vahvistettaessa kaivattiin vain merimies Ludvig Deviennea.[18] Noin kuukautta ennen Ellenin häitä Ludvig oli saapunut Venäjältä Loviisaan ja tämän jälkeen hänestä ei ole havaintoja.[19]

[1] Tallinnan Pyhän Olavin seurakunnan kasteet 1834-1856
[2] Mirko Harjula: Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue
[3] Ajan suomalaiset ja ruotsalaiset sanomalehdet, esim. Åbo Tidningar 5.5.1857
[4] Finlands Allmänna Tidning 16.11.1857
[5] KA. Tammisaaren srk. RK 1855-61, 16
[6] Bradshaw's railway &c. 1865. Reittikartan lähde Anna Sydorenko: The Russian Steam Navigation and Trading Company: The Transition from Sail to Steam in the Russian Black Sea (1856–1914). Kirjassa Mediterranean Seafarers in Transition (2022) 
[7] Helsingfors Tidningar 2.1.1866 
[8] Lloyd's Register of British and Foreign Shipping. From 1st July, 1869, to the 30th June, 1870. 1869
[9] Suomen julkisia sanomia 6.12.1860; Museovirasto KM14560:660
[10] Morgonbladet 24.11.1874
[11] Jutta Kuitunen: Sarkofagi saapui Suomeen 1860 – muumio katosi matkalla. Kulttuurista perinnöksi 2019
[12] Arne Koski: Rakennusmestari Ankefenamonin ruumisarkku. Seura 14/1936
[13] Minna Vilkuna: Näyttely: Minne hävisi puisen sargofagin muumio matkalla Egyptistä Suomeen? Suur-Jyväskylän lehti 13.11.2022
[14] Redogörelse för Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland förvaltning och verksamhet samt derstädes inträffade förändringar ifrån den 1 September år 1860 till samma dag 1863. 1863
[15] Åbo Underrättelser 27.4.1867
[16] Helsingfors Dagblad 4.12.1873
[17] Hufvudstadsbladet 15.5.1889; KA. Loviisan srk. RK1880-1889, 256, 315
[18] FAT 29.12.1897
[19] Östra Nyland 5.12.1883

[20] Jonatan Reuter: "Ett stycke ekenäsromantik" kirjassa Ekenäs Stad och bygd II, näköispainos 1990, 135-140; Maija Dahlgren: Niin väkevä on rakkaus. Kuusi kuuluisaa ja romanttista tositarinaa. Atena 2001, 155-172

Upseerimatrikkelin ja Venäjän ulkomaalaisten tietokannan testausta

Jätin eilisessä tekstissä hovineuvos Deviennen Frans Petter -pojan sotauran seuraamisen puolitiehen, sillä muistiin palasi syksyllä hyväksytty Mirko Harjulan väitöskirja "Varjageja, valtaeliittiä vai vainolaisen vartiokaarti? - Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1717-1917" ja sen matrikkeli. Riittääkö uran aloitus kaartissa ja vanhempien asuminen Helsingissä "suomalaistaustaan"?

Kyllä. Harjulan väitöskirjasta löytyy linkki massiviseen upseerimatrikkeliinsa Finland-based officers in Russian imperial military service 1717-1917 - a catalogue.

DEVIENNE, Frans Peter syntyi ranskanopettajan, hovineuvos Pierre Francois'n perheeseen Tallinnassa 19.10.1831, liittyi nuoremmaksi aliupseeriksi Henkikaartin suomalaiseen tarkka-ampujapataljoonaan 1848, yleni portupeivänrikiksi 1849 ja vänrikiksi siirtyen 3. tarkka-ampujapataljoonaan 1851. Yleni aliluutnantiksi 1853. Osallistui Krimin sodassa Silistran piiritykseen 1854 ja sai 3. luokan Annan rusetilla helmikuussa 1855. Yleni luutnantiksi heinäkuussa 1855. Pataljoona muuttui 9. tarkka-ampujapataljoonaksi, mies siirtyi aliluutnantiksi Henkikaartin 2. tarkka-ampujapataljoonaan 1857. Sai luutnanttina kolme viikkoa lomaa Saksaan ja Sveitsiin 1859. Siirtyi virka-arvoihin nimineuvokseksi 1860. Yleni todelliseksi valtioneuvokseksi ja kuului lastenkotien neuvostoon. Aateloitiin 1875. Kuoli Pietarissa 20.1.1885 ul.

RI 31.1.1851, 9.4.1853, 17.2.1855, 23.6.1855, 13.4.1857, 4.7.1859, 20.4.1860, SMY laatikko 42, KA, Wirilander 1985: 107, 109, Erik-Amburger-Datenbank

Eipä tuohon ole paljoa lisättävää taidoillani. Ei huono suoritus sotavangin pojalta. Matrikkelissa on mukana myös Frans Peterin veli, josta on kerrottavana enemmän Suomeen liittyvää asiaa huomenna. 

Lähteeksi merkitty Erik-Amburger-Datenbank on itselleni uusi tuttavuus. Devienne-haku paljastaa, että Frans Peterin kuolemasta on todennäköisesti tietoa sanomalehdessä "St.Pbg.Ztg. 19.1.1885 (Nr.19)". Valitettavasti en löydä sanomalehteä St. Petersburgische Zeitung digitaalisena tuolta vuodelta enkä viitsi tämän asian takia tutkia Kansalliskirjaston kokoelmien mahdollisuuksia. 

Tuloksissa on mukana myös kaksi Frans Peterin veljeä. Julius Theodor Hippolit näyttää käyneen koulua Tallinnassa 1838-1839 ja myös Helsingissä. Viktor Nikolai Adam oli Tallinnan lukiossa 1841 ja myöhemmin opiskeli Pietarissa. Armeijasta kollegiosihteeriksi edennyt Viktor Francovič Devienne vaikuttaa Fransin pojalta kuin myös 15.2.1866 syntynyt Peter Devienne.

Erik-Amburger-Datenbankin taustaorganisaatio on Leibniz-Institut für Ost- und Südosteuropaforschung. Tietokantaan on kerätty ulkomaalaisia Venäjällä. Testaus Kokemäkeen liittyvällä Tigerstedt-nimellä (jota on runsaasti myös Harjulan matrikkelissa), tuotti useita osumia, joissa yhdessä oli jopa asuinpaikka Kokemäellä muodossa "Hyyti, Kunio" (p.o. Hyyti, Kumo).

Harjulan matrikkeliin palaten, sieltä olisi löytynyt runsaasti taustatietoa esimerkiksi vanhaan blogijuttuuni Elsan ihmeelliset elämänvaiheet.

Hovineuvos, joka kauppasi Helsingissä katukiviä

Valokuva kirjassa
Lukuseurasta
kansankirjastoon

Toukokuussa 1875 useat suomalaiset sanomalehdet kertoivat hovineuvos Pierre François Deviennen kuolleen Loviisassa ja mainitsivat hänen taistelleen Napoleon I:n joukoissa sekä toimineen Helsingin tyttökoulun ranskan opettajana.[1] Vuosikymmeniä myöhemmin tyttärensä muistokirjoituksissa sotapalveluksesta mainitaan jääminen vangiksi Borodinon taistelussa syyskuussa 1812.[2]

Helsingin kirkonkirjojen mukaan Pierre François Devienne oli syntynyt Pariisissa 20.9.1793 ja tallinnalaisen koulun historiikin perusteella hän oli käynyt ennen sotaan lähtöään Lycée Napoléonia ja aloittanut ranskanopettajana Tallinan lukiossa 1.5.1814.[3, 4] Hän meni pian naimisiin paikallisen opettajasuvun tyttären Amalie Christina Körberin (s. 22.7.1793 Liivinmaa) kanssa. Heidän lapsistaan tunnetaan [5, 6, 7]

• Francois Eduard Bernard  s. 26.6.1817 Tallinna 
• Louise Wilhelmine  s. 21.1.1819 Tallinna 
• Paul Christoph Alexander s. 3.12.1820 Tallinna, k. 24.7.1823
• Karl Christian s. 5.11.1822 Tallinna, k. 14.9.1826
• Paul Peter s. 28.3.1824 Tallinna, k. 5.11.1825 
• Amalie Pauline s. 26.1.1826 Tallinna
• Julius Theodor Hippolÿt s. 26.8.1827 Tallinna 
• Victor Nicolai Adam s. 27.2.1829 Tallinna  
• Franz Peter s. 19.10.1831 Tallinna 
• Louis Guillamo s. 7.4.1835 Tallinna 

Kolmenkymmenen opetusvuoden jälkeen Pierre François Devienne jätti toimensa Tallinassa 1.7.1844 ja sai läksiäislahjaksi hovineuvoksen arvon.[4] Pari kuukautta myöhemmin hän saapui Helsinkiin ja sai paikan tyttökoulun ranskankielen opettajana, missä toimessa hän jatkoi vuoteen 1857.[8] 

FAT 17.12.1844

Tytär Louise Wilhelmine perusti Helsinkiin koulun syksyllä 1848 ja piti kaupungissa koulua myös 1850-luvulla. [10]  Myös Amalie Pauline muutti Suomeen vuoteen 1845 mennessä ja meni tammikuussa 1849 naimisiin loviisalaisen kauppiaan Alexis Gratschoffin kanssa.[11] Poika Frans Petter aloitti vuonna 1848 uransa armeijassa, jossa hän eteni 3:nnen tarkk'ampujapataljoonan vänrikiksi tammikuussa 1851. [16]  Krimin sodassa hänet palkittiin urhollisuudesta Silistrian piirityksessä ja hän sai ylennyksen luutnantiksi.[19] Sodan aikana sanomalehdissä kerrotaan myös kauppalaivaston perämiehen Ludvig (eli Louis) Devienne liittymisestä 27:een (Suomen 1.) meriekipaasiin midshipmannin asemaan, jossa hänkin sai kunnianosoituksen.[20] 

Pian Helsinkiin asettumisen jälkeen Pierre François Devienne ilmoitti perustavansa Helsinkiin ranskan- ja saksankielisen kirjaston, jonka käyttö oli maksullista.[9] Sen toiminta mainitaan päättyneenä ja lyhytaikaisena vuonna 1848.[14] 

Elokuusta 1848 alkaen Pierre François Devienne esiintyy helsinkiläisten sanomalehtien ilmoituspalstoilla tallinnalaisten katukivien välittäjänä.[12] Vuonna 1851 taloudellinen tilanteensa mahdollisti kiinteistökaupan eli hän osti 1350 hopearuplalla korttelista 68 nykyisen Annankatu 31:n.[13] Ajan tapaan tontilla oli puisen asuinrakennuksen lisäksi useita ulkorakennuksia, jotka Devienne palovakuutti.[15]

Krimin sodan aikana sanomalehdet kertoivat, että

Wirasta eronneet herrat, Howi-neuwos Devienne ja Asessori Pistolekors, owat Hallitukselle tarjonneet itseänsä semmoisia asioita toimittamaan, joita heille nykyisenä sota-aikana woidaan antaa tehtäwiksi; tästä näiden herrain alamaisuutta osoittawasta palweluksen tarjouksesta on H. K. M:tinsa ilmoittanut heille mielisuosiotansa. [17]

Pian tämän jälkeen Pierre François Deviennen luo Helsingissä majoittui Pietarista tulleina hallitussihteeri Devienne ja neiti Devienne sekä opettaja Devienne Kievistä.[18] Muutaman vuoden kuluttua Kievistä tuli käymään hovineuvos Devienne.[21] Jonkinlainen sukulaisuussuhde vaikuttaa todennäköiseltä, mutta ilman etunimiä selvitystyö on haastavaa.

Vuonna 1863 Pierre François Devienne määrättiin 10 veroäyriä eli hän ei kuulunut kaupungin varakkaimpiin, mutta ei myöskään köyhimpiin.[22] Kaksi vuotta myöhemmin hän myi Annankadun kiinteistönsä.[13] Loppuelämänsä hän asui Loviisassa, jossa vaimonsa kuoli 76-vuotiaana 2.6.1870.[23]  

Pierre Francois Devienne itse kuoli 81-vuotiaana 1.5.1875 Loviisassa 14 lapsenlapsen isoisänä. [24] Perillisiään olivat poikansa valtioneuvos Frans Devienne, edesmenneen poikansa luutnantti Ludvig Deviennen alaikäiset lapset Ludvig, Ellen Adel ja Amalia Mathilda, Louise-tyttären alaikäinen poika Albert Alliman sekä Loviisassa asunut Amalia-tytär, jonka luona hän oli todennäköisesti asunut viime vuotensa, sillä omistuksestaan listattiin vain rahaa.[25] Amalialta tunnetaan neljä lasta, joten todennäköisesti myös Fransilla oli perhettä.

[1] Esim. Hufvudstadsbladet 6.5.1875
[2] Hufvudstadsbladet 20.10.1907
[3] KA. Helsinki RK 1856-1869 s. 558 
[4] Gotthard von Hansen: Geschichtsblätter des Revalschen gouvernements-gymnasiums zu dessen 250 jährigen Jubiläum am 6. juni 1881. 1881, 216
[5] Seuberlich, Erich: Stammtafeln deutsch-baltischer Geschlechter. Band II. 3. Reihe. 1931, 85
[6] "Estonia, Church Books and Synagogue Registers, 1590-1941", FamilySearch
[7] Geni-profiilit, alk. Pierre François Devienne (1793 - 1875)
[8] HT 14.9.1844, Borgå Tdning 2.11.1844, Tidskrift utgiven av Pedagogiska föreningen i Finland 2/1869
[9] HT 2.7.1845, FAT 27.9.1845, HT 8.10.1845, HT 27.6.1846, 
[10] Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä
[11] KA. Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto - I Ji:1 Sekalaiset väestörekisteri-ilmoitukset, 1816, 1833-1867 1816-1867
[12] Esim. HT 30.8.1848, HT 9.5.1849, HT 15.6.1850, HT 7.4.1862
[13] HKA. Kiinteistökortisto
[14] HT 16.12.1848
[15] KA. Keskinäinen vakuutusyhtiö Tarmon lakkautettujen ainaispalovakuutusten arkisto - Vakuutuskirja 4200
[16] KA. Kaartin rippikirja 1842-1848, 21; ÅU 25.2.1851
[17] Suometar 12.5.1854
[18] FAT 20.5.1854, FAT 10.8.1854, myös FAT 2.8.1858
[19] FAT 15.2.1855, FAT 9.7.1855
[20] FAT 9.6.1855, FAT 13.10.1855, Wiborg 29.4.1856
[21] FAT 20.7.1860 
[22] HD 30.5.1863
[23] FAT 8.6.1870
[24] HD 5.5.1875
[25] KA. Loviisan raastuvanoikeuden arkisto (HMA) - 679 Loviisan raastuvanoikeuden perukirjat ja perukirjaluettelot 1875-1875, samassa perinnönjako.

Automaatilla tuotettua p*skaa

Vain kuukausi sitten kirjoitin Vielä lisäajatuksia historian generoinnista ja vaikutuksista ja silti sain eilen sätkyn Ilta-Sanomien jutusta Suomen sota­historian vääristely sai uudet mittasuhteet – ”sankarilliset” vale­tarinat leviävät internetissä. YouTubesta oli löytynyt sotahistoriakanava, joka läpäisee kursorisen tarkastuksen: esittelyteksti näyttää asialliselta ja videoiden lopussa on lähdeluettelon näköistä tekstiä. Yksittäisen videon tarkistuttaminen asiantuntijalla kuitenkin paljastaa, että lähteet on keksittyjä ja sisältö paikkaansapitämätöntä.

Helsingin yliopiston ja Maanpuolustuskorkeakoulun yhteisprofessuuria hoitava Katri Pynnöniemi pitää mahdollisena, että Sotapäiväkirjat-kanava on luotu testaamaan, kuinka nopeasti tekoälyllä voi luoda täysin valheellista sisältöä Suomen sotahistoriasta.

– Tällaisella sisällöllä voidaan saastuttaa nettiä ja aiheuttaa tilanne, jossa oikeiden tutkijoiden olisi myöhemmin puolusteltava omia faktojaan valesisältöä vastaan, Pynnöniemi sanoo.

– Tällainen sisältö voi johtaa myös siihen, että ihmisten on jatkossa vaikea tunnistaa enää totuudenmukaista tietoa.

Suomi ei ole tietenkään yksin. Kevytgooglauksella löysin viikon vanhan verkkoartikkelin How fake history is threatening Remembrance Day — with endless YouTube videos glamorizing Nazis.

Ruotsalaisten kuvia Suomesta 1874

Numerossaan 45/1874 Ny illustrerad tidning julkaisi kolme kuvaa Finströmin kirkosta Ahvenanmaalla, mutta vuosikerrassa ei ole muita kuvia Suomesta.

Pauline Mickwitzin ja Louise Allimannin oppilaitos Helsingissä

 

Finlands Allmänna Tidningin liitteenä jaettiin 8.3.1852 sivun kuvaus Helsinkiin suunnitellusta koulusta. Siinä Pauline Mickwitz kertoi suunnitellu koulun tarjoavan syyskuusta 1852 alkaen nuorille naisille kristillisen ja ajanmukaisen kasvatuksen 26 viikottaisella oppitunnilla neljällä luokalla, joilla olisi opettajina sekä naisia että miehiä. Täysihoidolla hinta puolelle vuodelle oli 100 hopearuplaa, puolihoidolla 75 hopearuplaa ja pelkkä opetus maksoi 35 hopearuplaa. Yksi palkatuista opettajista oli Pariisissa koulutettu Madame de Lionet, joka ilmoitti antavansa myös yksityisopetusta ranskaksi kirjallisuudesta ja tieteistä (HT 21.8.1852).

Pauline Mickwitz itse oli syntynyt Viron Viljandin maakunnassa ja tullut Suomeen lääkäriaviomiehensä (ja serkkunsa) Paul Mickwitzin kanssa viimeistään keväällä 1839. Pariskunnalla oli useita lapsia ja nuorin tytär oli syntynyt keväällä 1851 Helsingissä. Kouluhanketta ei siis selittänyt toimettomuus. 

HT 25.7.1853

Morgonbladet 18.12.1854

Pauline ehti allekirjoittamaan ilmoituksen koulun toisen lukuvuoden aloittamisesta, mutta hän kuoli 10.8.1853. Kymmenen päivää myöhemmin ilmoitettiin, että koulu toimisi aiemman ilmoituksen mukaisesti (HT 20.8.1853). Perustajan nimellä markkinoitiin myös seuraavaa lukuvuotta (FAT 26.7.1854). Mielikuvaa akateemisesta tasosta vahvistettiin kertomalla joulukuussa julkisuuteen vuosikokeista.  Yhdessä versiossa koulu oli P. Mickwitzin ja toisessa hovineuvos S. Mickwitzin (Morgonbladet 18.12.1854; HT 20.12.1854). Kevätlukukausi 1855 ilmoitettiin alkavaksi P. Mickwitzin nimissä (FAT 10.1.1855).

Elokuun alussa Paul Mickwitz ilmoitti koulun lopettamisesta, mutta samassa lehdessä Louise Allimann (o.s. Devienne) ilmoitti aloittavansa koulun, jonka opetusohjelma olisi sama kuin rouva P. Mickwitzillä (FAT 6.8.1855). Louise Devienne oli yrittänyt Helsingissä koulunpitoa jo vuonna 1847, isänsä hovineuvos Pierre Deviennen tuella, ja ilmoitti tuolloin saaneensa opettajankoulutuksensa Tarton yliopistossa (FAT 18.5.1847). 

Louise Deviennen koulun syyslukukausien 1848 ja 1849 alkamisesta ilmoitettiin (HT 16.8.1848, 25.8.1849), mutta ilmoitus marraskuussa 1849 viittaa suunniteltuun lähtöön kaupungista (HT 21.11.1849). Aviomiehensä kapteeni A. R. Allimann oli Helsingissä viimeistään kesällä 1854 (Morgonbladet 31.7.1854). Ilmeisesti hän oli merikapteeni Allimann, joka pyrki yliopiston saksan kielen opettajaksi (Papperslyktan 17.1.1859, 7.2.1859, 28.2.1859)

Vuoden 1858 Helsingin tilastokatsauksessa rouva Allimannin tyttökoulussa oli 50 oppilasta, neljä luokkaa, kuusi miesopettajaa ja kuusi naisopettajaa (HT 27.7.1859). Vuoden 1859 osoitekalenteriin ilmoitettiin sekä kevät- että syyslukukauden päivämäärät, mutta sanomalehti-ilmoitukset tammikuussa 1859 ovat viimeiset merkit koulun toiminnasta (HT 12.1.1859). Yhdeksän vuotta myöhemmin kapteeni Albert Allimann lahjoitti rahaa Suomen nälänhätään Odessasta (ÅU 7.3.1868). Siteitä Suomeen oli, sillä Louise Allimannin kuolema Pariisissa tiedotettiin Helsinkiin (FAT 1.3.1873). 

Erikoinen naimakauppakuvaus

Tähdessä julkaistiin 31.8.1866 lähetetty teksti Onpa tuomin naimista, joka on kirjoitettu kuin tilanne U:n talossa K:n pitäjässä olisi ollut parhaillaan käynnissä. Alun kuvaus talon hunnigolle joutumisesta on niin tavanomainen, että epäilykset fiktionaalisuudesta heräävät. Naimakaupantekokin on niin erikoinen, että kelpaisi kokonaisen romaanin aiheeksi, mutta sisältää ehkä kuitenkin jotain todellisuuttakin.

Hunningolle joutuneessa U:n talossa nähtiin pojan naimakaupat taloutta parantavana tekona. Isän usutuksesta kohteeksi valikoitui naapurikylästä "rikas piika, joka on tupelle tullut, venyn't vaimo vartalolle". Ensitöikseen poika meni yöllä tytön makuuhuoneen ikkunan taakse pyytämään sisäänpääsyä "selittäen asian sitä vaativan ja niintavon paremmin menestyvän". Tyttö ei osoittanut kiinnostuksen merkkejä.

Eräänä kesäpäivänä, jolloin taivaan heltevä aurinko aivan kuumasti paisti, oli tämä sama tyttö oman rusthollin pellolla ulkotöissä. Tämän äkkäsi U—n isäntä toiselta puolelta järveä. Kas nyt mä hänen kuitenkin nuottaani vedän, oli U—n päätös ja lähti heti paikalla tytön luoksi. Ensimmäisellä ruuhella, mikä edessään rannassa oli, sousi U—järven poikki. Ehdittyään tytön luo rupeisi hän kohta neitoa imartelemaan ja viekottelemaan, ikäänkuin mieletön huilakoitsia, sekä houkutteli tyttöä suostumaan hänen pauloihinsa ja tulemaan kanssansa U—n alhaiseen mutta rakkaudesta ja onnesta rikkaaseen taloon. Niin oli isän sanat. Viimein täytyi tytön puoli väkisinkin suostua noihin hourun päiväsiin rukouksiin ja mennä tuohon runolliseen U—n taloon.

"Nyt sonnustettiin Jussi morsiamellensa. Kasvonsa pestiin, hiukset harjattiin ja sulhais-vaatteisiin puettuna vietiin hän morsiantansa katsomaan." "Kylän akat ja kaikki väki, mitkä irti saatiin, kutsuttiin tänä iltana U—n taloon. Koska oli kutsuttu kansa koossa niin tarjoi Jussi itseänsä tytölle sulhaksi, josta tyttö rukka niin äimistyi, ettei tainnut mitään vastata." 

Erilaisin keinoin tyttö saatiin viipumään U:n talossa 2 viikkoa, kunnes kirkkoherra lähetettiin hakemaan häntä kotiin, jossa tyttö tajusi tulleensa petetyksi ja vain rahojensa takia kihlatuksi. Vain muutaman viikon kuluttua hän solmi vanhempiensa siunauksella kihlat uuden sulhasen kanssa. 

Eräänä lauvantaina mentiinkin jo Pappilaan kuulutus-kirjaa teettämään, mutta kuin U—n talon isäntä oli tästä huhua kuullut, niin riensi hän tota pikaa kirkkoherran puheille ja pyysi estää tämän tytön ja Jaakon kuuluttamista, mutta kun ei hän saanut tähän tarpeellisia esteitä, niin päättipä kirjottaa tuomiokapituliin ja pyytää siellä lailista estettä tytön ja Jaakon kuuluttamiseen. Jos hän tämän päätöksen täytti, emme tiedä, mutta ei myös kuulutuskirjaakan Jaakolle tehty. Alakuloisena ja surullisena tuli Jaako Pappilasta takasin.

Seuraavana päivänä eli sunnuntaina

Kirkon mäellä kohtasi U—n isäntä poikinensa tytön, jonka kimppuun kohta armottomastin ruvettiin sekä seliteltiin minkä kauhean onnettomuuden petolliselle ystävälle Herrakin on suopa, ja vakuutettiin ettei Jumala myös tätäkän tyttöä jätä kostamata, jos hän waan aikoo entisen ylkänsä hyljätä. Pian olikin tämä yksivakainen tyttörukka taas hunningoille saatu ja viety U—n komeihin huoneisiin onnellista elämää viettämään. [...] Tyttö on jo taas pari viikkoa ollut näkymättömissä ikäänkuin vangittuna U—n talossa, josta hän ei enää hyvillä mielin taida poijeskaan päästä.

Kertoja esittää tytön petettynä, mutta tapahtumat voisi nähdä toisinkin päin. 

Vastasin kyselyyn arkistojen digitalisaation vaikutuksista

Lokakuun Hitu-päivillä jaettiin osallistumiskutsua tutkimukseen "Arkistot ja historiantutkimus digiaikana" osana hanketta Tieto vallan alla. Arkistot ja demokratia. Markkinointia oli myös sosiaalisessa mediassa, jossa luvattiin, että "Kyselyyn vastaaminen vie noin 10–15 minuuttia." Minulla aikaa tuhlaantui enemmän, joten kierrätän vastaukset tännekin.

1. Miten arkistoaineistojen digitointi on vaikuttanut omaan tutkimustyöhösi – esimerkiksi aineistojen saatavuuteen, työskentelytapoihin tai tutkimuskysymyksiin?

Useat tutkimukseni olisivat jääneet tekemättä ellei arkistoaineisto olisi ollut digitaalista. Voudintilien satojen (tuhansien?) sivujen läpikäynti kymmeniltä vuosilta olisi ollut mahdoton tai ainakin aivan erilainen urakka mikrofilmien äärellä. Kartanon torpparien kokoaminen rippikirjoista ja henkikirjoista olisi myös ollut huomattavasti hankalampaa, vaikka mikrofilmien valokuvaus olisi ollut mahdollisuuden rajoissa. 

Peruslähteiden digitaalisuus tarjoaa tai lähes pakottaa alkuperäislähteiden tarkistukseen, sillä vaiva on minimaalinen.

Digitaalisuus on myös mahdollistanut monien pienten kysymysten selvitystyön, joka olisi ollut 1900-luvun alkupuolella ollut käytännössä mahdotonta. Esimerkiksi ihmisten jäljitystä on helpottanut FamilySearchin ja ArkivDigitalin portaalien hakumahdollisuudet sekä tuoreimpana Kansallisarkiston 1600-luvulta alkava tuomiokirjojen HTR-demo. 

2. Millaisia erityisiä lähdekriittisiä kysymyksiä digitoitujen aineistojen käyttöön mielestäsi liittyy? 

Harmaasävyisten ja mikrofilmidigitointien osalta pitää muistaa, että mahdolliset värierot eivät ole näkyvissä. Yleisissä ratkaisuissa käyttäjällä ei ole myöskään näkyvyyttä asiakirjan kokoon tai muuhun materiaalisuuteen, jolla voi olla tulkinnallista merkitystä.

3. Ovatko arkistojen valinnat siitä, mitä aineistoja ne ovat digitoineet ja mitä eivät, ohjanneet tai jollain tavalla vaikuttaneet tutkimukseesi? 

On myönnettävä, että fyysistä arkistotyötä vaativat aiheet ovat siirtyneet työlistalla eteenpäin. Yhden kirjahankkeen osalta jäin tietoisesti odottamaan Kansallisarkiston varhaisempien tuomiokirjojen HTR:ää. 

4. Jos saisit valita, missä muodossa käyttäisit ensisijaisesti arkistoaineistoja (fyysisenä, digitaalisena, molempina rinnakkain), mitä valitsisit ja miksi?

Fyysistä muotoa kaipaan lähinnä silloin kuin kyseessä on paksu nide ja tiedontarpeeni täyttyy muutamalta sivulta, joiden paikantaminen on helpompaa "käsin". 

5. Vaikuttaako arkistoaineistojen käyttömuoto (digitaalinen, analoginen) tutkimusaiheesi tai tutkimuskysymystesi valintaan? 

Kuten kysymyksen 3 kohdalla totesin, priorisoin tutkimusaiheita, joiden aineisto on digitaalista. Toisaalta suuri osa kiinnostuksenkohteisiini liittyvästä arkistoaineistosta on jo digitoitu.

6. Tiedätkö, mitä digitaalisia arkistoaineistoja on tutkijoiden käytettävissä? Entä tiedätkö, miksi juuri nämä aineistot ovat saatavilla? 

Kansallisarkiston digitoinnin alkaessa seurasin kehitystä aktiivisesti. Viime vuosina vastaavaan ei ole ollut mahdollisuutta, joten tietämyksessäni on varmasti aukkoja. Vastaavasti en ole muodostanut kokonaiskuvaa Riksarkivetin ja ArkivDigitalin digitaalisesta aineistosta. 

Käsitykseni on, että nämä kolme toimijaa aloittivat sukututkijoille tärkeimmästä aineistosta. Nykyään ainakin Kansallisarkisto ja Arkiv Digital digitoivat yksittäisten käyttäjien tilauksien perusteella eli kattavuudessa tulee olemaan aukkoja.

7. Muuttuuko arkistojen tehtävä digitaalisuuden myötä? 

Digitaalisuus tarjoaa arkistoille uusia toimintamahdollisuuksia ja tietoisten päätösten tekeminen tehtäväkentästä on olennaista. Kansallisarkisto lähti digitointiin jälkijunassa ja väitti aluperin, ettei se nähnyt tehtävänään digitaalisten käyttöliittymien kehittämistä. Se ei kuitenkaan tarjonnut pysyviä tunnisteita, jotka olisivat tarjonneet muille toimijoille mahdollisuuksia kehitystyöhön. Viime vuosina Kansallisarkisto on satsannut HTR-hankkeisiin ja rakentanut näille käyttöliittymiä, jotka ovat jälleen puolitekoisia eli eivät esimerkiksi mahdollista tulosten latausta taulukkomuotoon. Eli on epäselvää miten Kansallisarkisto ymmärtää tehtävänsä suhteessa tutkijoihin.

8. Millaiseksi näet historiantutkimuksen tulevaisuuden digiaikana? 

Lähitulevaisuudessa digitaalisuus tarjoaa mahdollisuuden entistä laajempaan aineistojen hyödyntämiseen, sillä niitä on helpompaa sekä läpikäydä järjestelmällisesti että lähestyä HTR:n kautta. Pidemmän aikavälin kehitys on epäselvempää, mutta en usko tekoälyn elinaikani kehittyvän lähteitä yhdistävään järkeilyyn, jolla olisi käytännön merkitystä tieteellisessä tutkimuksessa. Sitä voidaan toki pian käyttää lähteiden luokittelemiseen ja kuvailuun.

Tuomiokirjahaku+ on avattu

Maanantaina Kansallisarkisto julkaisi tiedotteen otsikolla Sisältöhaku yli 7 miljoonaan tiedostoon! Tule testaamaan ensimmäisten joukossa. Kiitos pienelle piirille jaetun linkin tämä ei tullut yllätyksenä, mutta hieman katkerana muistelen alkuvuodesta(?) Kansallisarkiston tilaisuudessa esittämääni kysymystä Tuomiokirjahaun ajallisesta laajennuksesta, sillä saamani vastaus antoi ymmärtää, että tätä jouduttaisiin odottamaan vielä kauan.

Käsialatunnistus (HTR) on edelleen kaukana täydellisestä, mutta henkilöhistorioitsijalle avoin hakumahdollisuus tuomiokirjoihin on taivas ja enkelit, kuten muistaakseni tuoreeltaan totesin. Tähän asti tekemilläni testauksilla merkittävin löytö oli (ainakin) vuodesta 2008 tutkiemieni Belinien yhden yksilön tupsahtaminen Uudenkaupungin porvariksi. Tuomiokirjamainintoja oli niin paljon, että kuolinaikansakin saan melko hyvin selville.

Varsinaiseen omaan sukututkimukseen tehdyt kokeilut toivat mieleen Tuomiokirjahaun testauksen toukokuussa 2024. Sain satoja tuloksia läpikäytäväksi, joten olisi ensiarvoisen tärkeää pystyä lataamaan tulokset siistinä valmiina taulukkona käsiteltäväksi. Taulukon rivit olisi mahdollista järjestää ajan mukaan, toisin kuin Kansallisarkiston käyttöliittymässä, jossa niitä ei edes saa ryhmiteltyä arkistoniteittäin.

Mutta tämä avaus tarkoittaa, että tekosyitä vuodesta 2007 odottaneen Anna Elisa Sareniin tarttumiseen on entistä vähemmän.

Virrenveisuuta ja lopetus

Koulun aikaansaanti Rovaniemen lapsille vuonna 1849 oli saavutus, mutta Johan Bäckwallin ura ei ollut papinvihkimyksen jälkeen edennyt yhtään. Hän oli ollut 8 vuotta appiukkonsa apulaisena. Olisikohan lisäpätevöitymisestä apua? Tai meritoitumisesta oppikirjan tekijänä? Bäckwall lähetti SKS:n arvioitavaksi käsikirjoituksen Uusi aapinen eli opetuskirja lapsille, mutta sitä ei ainakaan samalla nimellä julkaistu (Suometar 5.4.1850).

Tammikuusa 1850 Johan Bäckwall sai viiden kuukauden virkavapauden pastoraalitutkintoa varten (ÅT 18.1.1850). Hän saapui Turkuun 9.3.1850 (ÅT 12.3.1850) ja oli kuukautta myöhemmin saarnavuorossa tuomiokirkossa (ÅT 5.4.1850). Pastoraalitutkinnon hän suoritti 15.6.1850 (ÅT 21.6.1850).

Oliko tällä yhteyttä nimitykseen Pudasjärven katekeetaksi/opettajaksi/luku-papiksi (ÅT 27.9.1850)? Uuden työpaikan myötä kirjoittaminen ainakin aiemmin käytetyllä nimimerkillä jäi. Maamiehen ystävässä artikkelia Mistä Kasvut elävät? (21.09.1850, 28.09.1850, 09.11.1850) seurasi pitkä tauko. Toisella nimimerkillä Johan Bäckwall allekirjoitti Pudasjärven Jokijärvellä 6.5.1851 päivätyn paikalliskatsauksen, joka julkaistiin ruotsiksi (FAT 16.6.1851) ja suomennettuna otteena (Suometar 01.07.1851).

Keväällä 1852 Maamiehen ystävän avustus jatkui:Pekalla oli oma keinonsa saada lapsia, nuorukaisia ja miehiä viinan juontia karttamaan (01.05.1852), Ketusta (22.05.1852), Talin puhdistuksesta ja kynttiläin teosta (26.06.1852), Muutaman juomarin elämäkerta (03.07.1852 ja 10.07.1852), Katoliikiläisistä eli Paavin uskousmenoista (10.07.1852, 17.07.1852, 24.07.1852), Köyhyydestä ja kerjäämisestä (24.07.1852, 31.07.1852, 07.08.1852), Kunnioita isääsi ja äitiäsi, ettäs menestyisit ja kauwan eläisit maan päällä (Yhden merikapteenin kertoma) (28.08.1852), Muutamista naimisasioista Korpelan kylässä (04.09.1852, 11.09.1852, 18.09.1852, 25.09.1852), Elkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi (23.10.1852).

Pienen tauon jälkeen ilmestyivät tekstit Vähäköstä niitä on jotka autuaiksi tulevat? (26.02.1853, 05.03.1853), Mitenkä renki Lauri Heimo tuli talolliseksi (19.02.1853, 26.02.1853, 12.03.1853), Poika ja kukkainen (04.06.1853), Paljo se viinaryyppy kuitenki maksaa (11.06.1853), Koti (18.06.1853, 09.07.1853, 16.07.1853, 23.07.1853, 30.07.1853, 13.08.1853)

Lopputalvesta 1853 Maamiehen ystävän avustus vanhalla nimimerkillä alkoi jälleen: Muuan sana Messingistä (06.03.1852), Hevoisen suun vioista (13.03.1852), Työn arvosta (20.03.1852), Muuan sana kirkko-veisuusta (24.04.1852). Viimeksi mainitun Johan Bäckvall aloitti lauseella "Tasanen ja kaunis veisuu tekee Jumalanpalveluksen kirkossa hartaaksi" ja lukija osaa jo odottaa vastaesimerkkiä.

Mutta kun hartaus ja Jumalanpalvelus ei ole veisuulla tarkoituksena, silloin pidetääsi veisua mahtina, ja tavallisesti on se paras veisuumies, joka enämmin kuin muut jaksaa huutaa. Arvattavahan on, että semmoinen veisuu sekoittaa sen yhteisen Jumalanpalveluksen ja senki hartaan mielen, ja on siis pahennus kirkossa, varsinki kun veisuu erkanee äänissä ja itse nuotissaki erisuuntia juoksemaan. Tämä tapahtuuki silloin, kun yksi ja toinen kokee päänsä jälkeen veisatessaan nuottia mutkitella sillä muka sitä kaunistellakseen, joka kuitenki tekee veisuun tuhatta hullummaksi.

Tähän näyttää päättyneen Johan Bäckwallin monivuotinen Maamiehen ystävän avustaminen. Lehteen tuli uusi päätoimittaja, mikä on voinut vaikuttaa asiaan. Merkityksellistä oli myös se, että Jokijärvellä olo ei muodostunut pitkäaikaiseksi vaan Johan Bäckwall erosi virastaan ja määrättiin "väli-ajan saarnaajan toimitusta pitämään maa-kappalaisen virassa Oulussa" (MY 16.4.1853). Vuotta myöhemmin hänet määrättiin väliajan-saarnaajaksi Oulunsaloon (MY 22.4.1854). Tämä sijaistus sujui niin hyvin, että hänet sijoitettiin Oulunsalon kappalaisen vaalisijalle ja hän voitti vaalin yksimielisesti (MY 2.9.1854; MB 15.3.1855). Pian tämän jälkeen hänet nimitettiin myös kolmannen tarkk'ampujapataljoonan saarnaajaksi (KT 28.4.1855). Perhe oli Oulunsalossa, kun 19.8.1855 syntyi tytär Alma Augusta.

Oulun seudulla asuessa ei ollut enää syytä avustaa Kuopiossa julkaistavaa sanomalehdessä, kun kaupungissa oli oma suomenkielinen sanomalehti, jonka päätoimittajaksi Bäckwall valittiin Päiviö Tommilan (*) mukaan vuoden 1854 alussa. Tommila kertoo myös, että "Bäckwall loi suurta suosiota naaneen talonpoikaisen tietomiehen Toimelan Eliaksen, joka vuodesta 1855 vuoteen 1863 lähes joka toisessa numerossa kertoili Laajalan kylän asukkaille tietojaan."(s. 58)

Päätoimittajana olo ei ollut silkkaa kirjoittamista. Viranomaisten päätös sisältörajoituksista tarkoitti, että Oulun Wiikko-Sanomien julkaisun päättyminen näytti varmalta vuoden 1856 lopulla. Tämän Johan Bäckwall mainitsi kirjeessään Zacharias Topeliukselle Oulunsalosta 3.12.1856. Samasta kirjeestä käi ilmi, että hän oli aloittanut Topeliuksen Luonnon kirjan suomennostyön, joka oli mainittu jo keväisessä kirjeessä.

Oulun Wiikko-Sanomia ei ilmestynyt tammikuussa 1857, mutta julkaisu alkoi uudelleen helmikuussa. Tammikuun viimeisen päivän kirjeessä Topeliukselle Johan Bäckwall kirjoittaa "jag åter åtagit mig O. W. S.:mias redaktion". Vuonna 1856 hänestä tuli Oulun kappalainen, mikä helpotti varmasti toimintaa. Lehdistöhistorioiden mukaan hän jatkoi päätoimittajana yhtä kauan kuin kappalaisena eli pesti loppui kun Johan Bäckwall pääsi vuonna 1864 Kesälahden kirkkoherraksi. 

Hitaan alun jälkeen Bäckwall siis pääsi uraputkeen ja eli pitkän elämän, johon varmasti liittyi lisää kirjoittamistakin. Kirjastotietokannoista löytyvät vuonna 1860 ilmestynyt suomennos Topeliuksen Luonnon  kirjasta ja vuonna 1876 julkaistu suomennos edellisenä vuonna ilmestyneeseen Maamme-kirjaan. 

(*) Oulun Wiikko-Sanomia 1829-1879. Oulun lehdistön alkutaival. 1984

Rovaniemelle saatiin koulu vuonna 1849

Maamiehen Ystävän vuoden ensimmäisessä numerossa oli Johan Bäckwallin runo Lukialle (08.01.1848). Yllättävämpää oli se, että ensimmäinen artikkelinsa kertoi Mahometistä eli islamin uskon perustajasta (12.02.1848 , 01.04.1848, 20.05.1848, 27.05.1848). Tavallisempi tarina oli Pekkaki kävi kerran kaupungissa ja oli muka herrana (03.06.1848). Opettavainen oli myös Urhoollinen Mies (17.06.1848), joka oli kuitenkin ajallisesti tai paikallisesti erotettu arkitodellisuudesta, sillä kertomuksessa oltiin kuninkaan alamaisia.

Kaksostyttäret ja veljensä saivat pikkuveljen Pehr Alfred 12.8.1848. Loppuvuodesta Johan Bäckwallin tutulla nimimerkillä julkaistiin vain Muuan sana Teräksen ja Raudan karkamisesta ja kostutuksesta (Maamiehen Ystävä 25.11.1848) ja Suomentamia Runebergin Hirvenhiihtäjistä (Joukahainen 3). Alkuvuodesta Maamiehen ystävässä ilmestyi artikkeli Lakeeramisesta eli Petsingistä / Lakeri-öljystä (fernissa) ja lakeerauksesta (20.01.1849  ja 27.01.1849).

Lopputalvesta (7.4.1849) ilmestyi Suomettaren ensimmäinen paikalliskirje Rovaniemeltä päiväyksellä 21.3.1849. Tekstissä on latinankielinen lainaus, joten jälleen kirjoittajaksi tekee arvata Johan Bäckwallia, appeaan tai vaimonsa veljeä. Pappilaan viittaa myös Suomettaressa julkaistu 14.11.1849 päivätty yksityiskirje, jonka kirjoittaja kävi jo aiemmin usein mainitun Karhu-Pekan luona kertomassa Suomen Talousseuran palkinnosta 30 luodin painoisen hopeapikarin muodossa. Samaan suuntaan viittaavat myöhemmät virkkeet.

Kouluun, jota niinkuin tiedät, olen pitänyt sitte Heinäkuun, mutta ainoasti kadesti viikossa, pyhinä jälkeen puolenpäivän ja koko maanantain, on yleensä kirjoitettu 49 lasta, joista 13 tytärtä. Siitä on ollut paha, etten ole ennättänyt pitää enempätä aikkaa, jonka tähden eivät pitkämatkaset ole saattaneet panna lapsiansa kouluun. Kuitenki on tullut lapsia kolmenki peninkulman päästä. Säiden ja kelin riitto on nyt taas ollut monellaki esteenä. (21.12.1849)

Kouluhankkeesta oli kerrottu Suomettaressa kirjelainauksilla jo 25.5.1849. Koulunpitäjien henkilöllisyys paljastettiin vuoden lopussa.

"Rovaniemen pitäjässä on pyhäkoulu tänä vuonna alulle pantu. Kirkkoherran Apulaisella Bäckwall'illa ja Oppilas Heikel'illä on ansio tämän asettamisesta. Ensiksi nimitetty on myös koulun opettaja. Oppi otetaan suurella halulla nourilta vastaan, ja vanhat auttavat koulua varoillansa. Rovaniemessä on valistunutta, toimekasta ja edespäin pyrkivätä kansaa. Ehkä saamme kohta enemmänki sanomista tästä huvittavasta aineesta." (Suometar 28.12.1849)

Koulun pidosta huolimatta Johan Bäckwall ehti edelleen avustamaan Maamiehen ystävää, jossa hän syksyn aluksi neuvoi Millähän lailla, emäntä kulta, saataisiin voisi paremmaksi (08.09.1849) ja vuoden lopulla Muutamia talon asioita (24.11.1849). Bäckwallin maataloustietouden lähteestä ei ole tietoa, mutta edellä esitetyn perusteella artikkeli Pitäjään Kouluin alkuun saamisesta / Pitäjään Kouluista

(15.09.1849 ja 22.09.1849) perustui tuoreeseen kokemukseen.

Mutta syystä on valitettu, nähty ja kuultu teidänki seassanne, Maamiehet, olevan niitä ymmärtämättömiä, jotka luulevat opin, tiedon ja taidon vahingollisiksi ja näkevät näissä välikappaleet ainoasti toisten ihmisten perokseen. Tähän luuloon lienee se syynä että kun opit ovat kovin tuntemattomia seassanne, ja joka on sattunut näitä vähä enemmän saamaan kun muut kumppaninsa, on tämä niitä pitänyt salaisina, käyttänyt niitä ainoasti omaksi hyödykseen, usein ymmärtämättömien pettämiseksiki; ja vielä seki, että kun joku on oppinut esimerkiksi kirjoittamaan ja vähä tuntemaan lu'un laskua, on tämä ylpeytynyt, heittäynyt herrahtavaksi ja pilaunut tavoissa. Tästäkö lienevät muutamat herratki tulleet vastahakoisiksi talonpoikien opetukselle ja nähneet siitä olevan ainoasti pahennusta.